13.2.1918 – 100 vuotta sitten

Ruotsi yritti kaapata Suomelta Ahvenanmaan Vapaussodan yhteydessä.

”Helmikuun alkupäivinä oli n. 600 Turun piirin suojeluskuntalaista kokoontunut Uuteenkaupunkiin. Heidän tarkoituksenaan oli ensin yllättää läheiset varuskunnat ja sitten raivata itselleen tie valkoisten puolelle Pohjois-Satakuntaan. Riittämätön aseistus ja huonot tiedot yleistilanteesta estivät kuitenkin tämän suunnitelman toteuttamisen, ja johtajat päättivät sen sijaan viedä joukon Ahvenanmaalle. Siellä toivottiin voitavan riisua aseista venäläiset, jotka kuuleman mukaan esiintyivät kurittomasti, ja sieltä uskottiin saatavan laivayhteys Pohjanmaalle.

Samana iltana, jona marssi Kihdin yli alkoi, sähköttivät Tukholmassa oleva sotilasasiamiehemme kapteeni Gösta Theslöf ja hänen avustajansa tohtori Kai Donner minulle asiasta. Sen lisäksi ilmoitettiin, että Ruotsin pääkaupungissa olevat maanmiehemme olivat ryhtyneet järjestämään aseiden ja varusteiden laivaamista Uudenkaupungin suojeluskunnalle toivoen, että Ahvenanmaalla voitaisiin saada aikaan kansannousu.

Tämä ilmoitus oli ylen mielenkiintoinen. Sehän antoi toiveita siitä, että kapinallisten selustaan syntyisi vastarintakeskus, jonka voitiin ajatella muodostuvan koko Turunmaan suojeluskuntien kokoontumiskohdaksi. Jos Ahvenanmaan venäläinen varuskunta nujerrettaisiin, joutuisi sitä paitsi runsas sotatarvikesaalis meidän käsiimme.

Seuraavat ilmoitukset viittasivat siihen, että toiveet olivat toteutumassa. 13. helmikuuta Uudenkaupungin suojeluskunta kapteeni Fabritiuksen komennossa pääsi Ahvenanmaan mantereelle, missä joitakin venäläisosastoja ja muutaman rannikkolinnakkeen varusväki nopeasti riisuttiin aseista ja saatiin runsas sotasaalis, mm. 8 tykkiä. Kaikkialla missä joukko liikkui, tervehtivät ahvenanmaalaiset sitä vapauttajana ja ryhtyvät heti muodostamaan omia suojeluskuntia.

Ennen kuin yrityksen kulusta saamani tiedot olivat selvittäneet tilannetta, olin 13. helmikuuta kehottanut Tukholman-lähetystöämme toimittamaan luokseni päämajaan muutamia ahvenanmaalaisia, jotka tuntisivat paikalliset olosuhteet. Samalla oli lähetystölle tiedottanut, että »mihinkään sotatoimiin ei Ahvenanmaalla saa ryhtyä muuta kuin minun hyväksymäni suunnitelman mukaisesti», ja antanut suojeluskunnalle sähköteitse määräyksen pysyä Ahvenanmaalla.

Tapahtumien kehitykseen alkoi kuitenkin pian vaikuttaa uusi, yllättävä tekijä – Ruotsin hallitus sekaantui asioihin. [Bold tässä ja myöhemminkin – jpu] 13. helmikuuta oli lähetystön vuokraama höyryalus Hero lähtenyt Tukholmasta mukanaan vapaaehtoisia, aseita ja ampumatarvikkeita. Vaikka asianmukainen lupa oli viranomaisilta hankittu, alus pysäytettiin Ruotsin saaristoon. Toimenpide aiheutui siitä, että Ruotsin hallitus oli päättänyt lähettää Ahvenanmaalle oman retkikuntansa »estämään rauhallisiin saaristolaisiin kohdistuvat väkivaltaisuudet». 15. päivänä sai kapteeni Fabritius tietää, että ruotsalainen panssarilaiva ja kaksi muuta alusta oli ankkuroinut Eckerön edustalle ja että eräs upseeri oli tulossa neuvottelemaan siitä, että molemmat vastapuolet lähtisivät Ahvenanmaalta. Tämän tiedonannon johdosta pidennettiin aselepoa, jonka Uudenkaupungin suojeluskunta ja venäläiset olivat solmineet keskenään vankien vaihtoa varten. Mutta kun oli saatu hälyttävä sanoma, että Turusta oli vastoin sopimusta tulossa punakaartilaisosasto jäänsärkijä Murtajalla, kapteeni Fabritius lopetti aselevon. Sen jälkeen suojeluskunta 17. helmikuuta kävi hyökkäykseen Godbyn varusväkeä vastaan. Tuiman taistelun jälkeen venäläisten oli pakko laskea aseensa. Uudenkaupungin joukko oli siten ratkaisevalla tavalla vahvistanut asemansa Pohjois-Ahvenanmaalla, ja se uhkui rohkeutta ja luottamusta. Kahta päivää myöhemmin, 19. helmikuuta, se kävi suurimman taistelunsa, täydellisesti torjuessaan Turusta tulleen punakaartilaisosaston ja venäläisten tekemän keskitetyn hyökkäyksen.

Mutta Tukholmassa toimittiin tätä Ahvenanmaalla tapahtuvaa myönteistä kehitystä vastaan, ja siellä tapahtui merkillisiä asioita. Ruotsin viranomaisten toimesta häirittiin ja vääristeltiin päämajan ja Suomen lähetystön sekä tämän ja Uudenkaupungin suojeluskunnan välistä sanomanvaihtoa. Seurauksena oli, että sekä suojeluskunnan päällikkö että myös lähetystön päällikkö, valtioneuvos Alexis Gripenberg, joilta kohtalokkaalla tavalla pimitettiin tapausten kulku, joutuivat mitä tukalimpaan tilanteeseen.

Ensiksikin se 13. helmikuuta lähetetty päämajan sähkösanoma, jossa Uudenkaupungin suojeluskuntaa käskettiin jäämään Ahvenanmaalle, tuli lähetystöön melkoisesti myöhästyneenä ja mahdottomana lukea. Uusi sähkösanoma, joka tuli perille 18. päivänä, ei sekään ollut luettavissa. Samana päivänä oli valtioneuvos Gripenberg, omien muistiinpanojensa mukaan, kutsuttu kuninkaan luo, joka pyysi häntä antamaan minun nimissäni Uudenkaupungin suojeluskunnalle käskyn lähteä Ahvenanmaalta ruotsalaisissa laivoissa. Valtioneuvos vastasi, että se oli mahdotonta.

Kun kaikki yhteydet Ahvenanmaalle ja Uudenkaupungin suojeluskuntaan nyttemmin olivat ruotsalaisten kontrollin alaisena, valtioneuvos Gripenberg pyysi lähettää pari edustajaa Ahvenanmaalle ottamaan tilanteesta selvää. Lupa myönnettiin, edustajat astuivat ruotsalaiseen laivaan ja pääsivät perille, mutta heidän ei sallittu asettua yhteyteen suojeluskunnan eikä paikallisen väestönkään kanssa. Meriministeri Palmstierna antoi tilanteesta väärän kuvan. Helmikuun 19. päivän iltana – siis sen jälkeen kun hyökkäys Godbyhyn oli voitokkaasti torjuttu – hän henkilökohtaisesti ilmoitti lähetystölle, että Uudenkaupungin suojeluskunta hänen juuri saamiensa tietojen mukaan oli ankarien ja veristen taistelujen jälkeen lyöty hajalle. Se yritti nyt vetäytyä venäläisten tieltä, jotka olivat miehittäneet Godbyn ja katkaisseet tien Finbyhyn. Suojeluskunta olisi, hän väitti, hukassa jollei se menisi ruotsalaisiin laivoihin. Sitä joukko ei kuitenkaan halunnut tehdä, ilmeisestikin varmana siitä, että ylipäällikkö ei sitä hyväksynyt. Ministeri Palmstierna tähdensi vielä, että ruotsalaiset laivat eivät voineet enää kauemmaksi jäädä Ahvenanmaan vesille. Ruotsin hallitus oli, hän sanoi, tehnyt voitavansa pelastaakseen urhoollisen suojeluskunnan tuholta, mutta lähetystö pani esteitä tälle pyrkimykselle.

Merkittäköön, että ministeri Palmstierna syytti myös tohtori Donneria Ruotsin hallituksen pyrkimysten vastustamisesta; se tapahtui muutamia tunteja sen jälkeen kun tämä 18. helmikuuta oli ilmoittanut päämajaan edellisenä päivänä saadusta Godbyn voitosta. Donnerin sähkösanoma oli päättynyt sanoihin: »Neuvon kaikin mokomin olemaan antamatta urhoolliselle suojeluskunnalle kehotusta lähteä Ahvenanmaalta ruotsalaisten ja venäläisten esittämillä ehdoilla.» Sähkösanoma oli antanut minulle paljon päänvaivaa, mutta saatuani joukon hajanaisia tietoja muiltakin tahoilta pääsin totuutta lähemmäksi.

On osoittautunut mahdottomaksi todeta vastaussähkösanomani lähetysaikaa, mutta valtioneuvos Gripenberg toimitti sen edelleen 20. helmikuuta. Hänen sähkösanomansa kuului: »Kenraali Mannerheimilta on saapunut seuraava vastaus: ’Ilmoittakaa Uudenkaupungin suojeluskunnalle, että tarpeelliset aseet voidaan lähettää, ehkä laivassa, jos tarpeelliset ohjeet annetaan. Jos Uudenkaupungin suojeluskunta voi pysytellä Ahvenanmaalla, kunnes apua saapuu, sen on ehdottomasti jäätävä sinne. Ehtoja en voi hyväksyä.’»

Tätä sähkösanomaa enempää kuin toistakaan, 21. päivänä lähetettyä, jossa edellinen vahvistettiin, kapteeni Fabritius ei saanut. Luultavasti ne ovat niiden »erinäisten sähkösanomien» joukossa, jotka ministeri Palmstierna jätti toimittamatta Uudenkaupungin suojeluskunnalle, minkä hän myönsi valtioneuvos Gripenbergille sekä myöhemmin 29. toukokuuta käydyssä valtiopäiväkeskustelussa. 22. helmikuuta päämajaan tuli seuraava tohtori Donnerin sähkösanoma: »Moneen päivään mahdotonta saada yhteyttä Uudenkaupungin suojeluskuntaan. Ruotsalaiset kieltäytyneet toimittamasta sähkösanomianne perille Ahvenanmaalle ja suojeluskunnalle.»

Mutta se sähkösanoma, jonka valtioneuvos Gripenberg lopulta – ilmeisesti ruotsalaisten kovan painostuksen jälkeen – katsoi velvollisuudekseen lähettää kapteeni Fabritiukselle ja joka lähti Tukholmasta 20. helmikuuta kello 1.15 aamulla, toimitettiin kyllä perille, joskin muutettuna. Se kuului: »Jos asemanne näyttää kestämättömältä eikä toiveita nopeasta avusta ole, kehotan teitä mitä hartaimmin menemään ruotsalaisiin laivoihin.» Ministeri Palmstierna lupasi nimenomaan, että sähkösanoma lähetettäisiin juuri tässä muodossa, mutta niin ei tehty. Lähettäjän asettamat varaukset pyyhittiin, ja vääristelty sähkösanoma tuli kuulumaan: »Kehotan teitä mitä hartaimmin menemään ruotsalaisiin laivoihin.»

Uudenkaupungin suojeluskuntaakin ruotsalaiset painostivat ankarasti. Saatuaan vääristellyn sähkösanoman kapteeni Fabritius – jolla ei ollut yhteyttä päämajaan ja ohjeena vain ruotsalaisten kirjallinen vakuutus, että hän toimi ylipäällikön tahdon mukaisesti – katsoi tarpeelliseksi 21. helmikuuta allekirjoittaa hänelle esitetyn »sovintosopimuksen». Tämän sopimuksen mukaan suojeluskunnan oli, ennen kuin se palautettiin Suomeen Tukholman ja Haaparannan kautta, luovutettava sekä omat aseensa että venäläisiltä otetut. Omat aseensa suojeluskunta saisi takaisin Haaparannassa. Venäläistenkin oli lähdettävä Ahvenanmaalta, mutta heille myönnettiin viiden viikon aika ja oikeus viedä sotatarvikevarastonsa Turkuun. – 22. helmikuuta Ahvenanmaalla nousi maihin ruotsalainen miehitysjoukko.”[i]

[i] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; 1951; sivut 270-276

Jaa käyttäen:


13 vastausta artikkeliin “13.2.1918 – 100 vuotta sitten”

        1. Ruotsiin ei ole edelleenkään luottamista. Valtioilla ei ole ystäviä, on vain intressejä.

          Ruotsista ei ole hyökkääjäksi minnekään – ei edes puolustautujaksi.

          Suomen on jatkossakin puolustettava Ahvenanmaata ihan oman etunsa vuoksi.

    1. Vuoden 1920 Tarton rauhan raja on sovituista rajoista ainoa oikeudenmukainen.

      Siinäkin rajassa on kuitenkin ongelma. Nimittäin Repolan ja Porajärven asukkaat halusivat niiden alueiden kuuluvan Suomeen, mutta Suomi luovutti ne hallussaan olevat alueet imperialistiselle roistovaltiolle Venäjälle.

      1. Repolan ja Porajärven asukkaat eivät olisi halunneet kuulua Ruotsiin. Sen verran oli kertynyt kokemuksia vuosisatain varrelta. Olen käsityksessä, että vielä jatkosodankin aikana rajantakaiset paheksuivat: ”Mitä ne ruotsit taas tänne tulevat.”

        1. Repolan ja Porajärven asukkaat halusivat alueidensa kuuluvan nimenomaan Suomeen, että Suomen armeija suojelisi heitä ryssien pakkovenäläistämiseltä, ryöstöiltä, jne.

          Kun Suomi kuitenkin Tarton rauhansopimuksessa luovutti ne alueet ryssille, niin hyvin suuri osa alueiden asukkaista pakeni Suomeen.

    1. Venäjä voisi hyvinkin haluta. Ahvenanmaa on strategisesti tärkeä alue Suomen puolustamisessa Venäjän hyökkäyksiltä.

      Jos Suomi luovuttaisi Ahvenanmaan Venäjälle, niin Venäjän olisi oleellisesti helpompi valloittaa koko Suomi brutaaliin miehitykseensä.

      Toki Ahvenanmaan idioottimainen demilitarisointi pitäisi purkaa ja pistää ahvenanmaalaiset itse puolustamaan Ahvenanmaata ryssien hyökkäyksiltä.

Vastaa