Tunnustammeko lahjakkuuden ja kilpailumentaliteetin varjopuolet?

”[…]Mutta ongelmana tässä ehkä on se; toinen puoli on se, että kun pääsee kuin koira veräjästä tällaisista näin laajoista ja aika vakaviakin tekoja sisältävistä rikosvyyhdeistä, niin silloin voi jäädä myös sellainen käsitys tälle tekijälle, että näistä teoista ei koidu seurauksia”

Näin toteaa rikostoimittaja Tuomas Rimpiläinen Vastaamon tietovuodosta epäillyn Julius Kivimäen alaikäisenä tehdyistä mittavista cyberrikoksista Ylen Uutispodcastissa.

Tässä blogissa haluaisinkin luoda katseen netin kasvattien, hakkereiden moraalivapauteen tai valta-asemaan yhteiskunnassamme; kysyä suhtaudummeko heihin ikään kuin he olisivat ihmisinä meitä muita jalomielisempiä, moraalisesti kykeneväisempiä tai halukkaampia pidättäytymään rikoksista, joiden tekoon heillä on sekä tietotaidot, lahjakkuutta, että myös anonymiteetin tuoma houkutin?

Ylen uutispodcastissa otetaan henkilötasolla kantaa nuoren cyberrikollisen ”vakavaan piittaamattomuuteen” kanssaihmisten hyvinvoinnista — nuoren huomattavaan empatian puutteeseen tai haluttomuuteen osoittaa myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan, joiden yksityiselämää nämä vakavat teot loukkaavat.

Mietinkin, torjummeko yhteiskunnallisesti lahjakkuuden varjopuolet ja nuorten cyberrikollisuuden vakavuuden?

Aiempien Julius Kivimäen alaikäisenä tekemien rikosten kohdalla on Ylen Uutispodcastin jutun mukaan katsottu lieventävinä tekijöinä rikoksentekijän ikä ja siitä johtuva nuoren psykologinen kehittymättömyys, joiden vuoksi rangaistus on ollut rikoksiin nähden lievä. Tällaiseen lain soveltamiseen meillä Suomessa liittynee kuitenkin myös varjopuolensa, joista minua kiinnostaisi avoimesti keskustella.

Julius Kivimäki itse on esittänyt tehneensä aiemmat rikoksensa mm. ”herättääkseen tietoisuutta” hakkeroimiensa yhtiöiden tietoturva-ongelmista, joihin rikoksiin hän kuitenkin tuntuu suhtautuvan välinpitämättömyydellä; teoistaan ja taidoillaan ylpeillen.

Asiasta tulee mieleeni toinenkin juttu, koulumaailmasta, jossa opettajakunnan taholta on esitetty havainnollistava esimerkki vilpistä kiinni jääneestä lukiolaisesta, joka oli saanut kotona vanhemmiltaan ohjeen kiistää vilppi, josta johtuen opettajalla ei ollut mahdollisuutta saattaa oppilasta vastuuseen toiminnasta. Ongelma tässäkin lienee se, mitä käytännössä  tällaisesta seuraa, kun oppilaat ymmärtävät jatkossa kiistää tekonsa, kun käry käy. Asiasta hyvä  kommenttipuheenvuoro Tampereen Yliopistolla latinaa, filosofiaa sekä Sammon keskuslukiolla filosofiaa ja elämänkatsomustietoa opettavalta,  FT Sauli Salmelalta.

Eikö yhteiskunnan, perheiden, kasvatuksen ammattilaisten sekä oikeuslaitoksen tulisi kannustaa ja voida ohjata nuoria ennemmin ahkeruuteen ja moraalisuuteen sen sijaan, että ihannoimme lahjakkuuksia, kannustamme  kilpailuun sekä menestykseen toisten, jopa omien opiskelutovereiden kustannuksella?

 

Lähteet:

  • Ylen Uutispodcast 1.11.2022, Vastaamon tietomurron epäilty on verkkorikoksista tuomittu suomalaishakkeri – “Täydellistä piittaamattomuutta”
  • BBC:n verkkojulkaisu 8.7.2015: Finnish teen convicted of more than 50,000 computer hacks
  • Sky Newsin Youtube- pätkä ”Lizard Squad Member: Why I Took Down Xbox and PlayStation” 27.12.2014
  • FT Sauli Salmelan Kommenttipuheenvuoro OPS-seminaarissa 20.-21.9.2013 Tampereen yliopistolla

5 vastausta artikkeliin “Tunnustammeko lahjakkuuden ja kilpailumentaliteetin varjopuolet?”

  1. Voisi mielestäni kysyä, ketä nuorten ”lahjakkaaksi” leimaaminen todellisuudessa hyödyttää?

    Esimerkiksi urheiluun, tarkemmin ottaen jääkiekkoon liittyen kuuntelin hiljattain ohjelman amatööriydestä, joka ilmeisesti viittaa rakkauteen lajia kohtaan, mikä katsottiin myönteiseksi sekä pelaajien että valmentajien näkökulmasta — kun taas kykyjenetsijöiden huomio joidenkin pelaajien lahjakkuutta kohtaan nähtiin monella tavalla ongelmallisena.
    Ongelmallisena nähtiin myös lahjakkuuksien kalastelu nk. ”amatöörimassoista” urheiluviihteen käyttöön.

    Vaikka lahjakkuus onkin ulkopuolisten silmissä ihailtavaa ja saattaa tehdä vanhemman tai mentorin ylpeäksi, ei se välttämättä lahjakkaan näkökulmasta ole toivottavaa eikä miellyttävää tulla nähdyksi poikkeuksellisena, erilaisena kuin muut. Kaikki eivät ole narsisteja, eivätkä nauti suorituspaineista tai ilmapiiristä, jossa joutuvat eriarvoistetuksi, puhumattakaan siitä, että eriarvoistaminen tekisi ihmiselle psykologisesti hyvää.

  2. On paljon lahjakkuuden lajeja, jotka eivät palvele suoraan kilpailua ja rahaa tai valtapyrkimyksiä. Ne vaan eivät näy.
    Esimerkkejä perustutkimukset ja filosofia.
    Rahaa saattaa palvella ihmisen ”erikoisnenä” tunnistaa hienoja parfyymivivahteita. Erotteleva makuaisti herkkujen kehittämiseen.
    Taiteilijan muototaju tai äänien erottelukyky tai musiikillinen rytmitaju.
    Tai moniaistillusuus tai erikoismuisti muistaa erikoisia ”palikkakokoonpanoja”, epäjohdonmukaisuuspolkuja kuten rikokset jne…
    Monet lahjakkaat jäävät taustalle, kun eivät ole persoonaltaan ”tyrkkyjä” tai, kun paras kaverikaan ei halua tyrkylle.

    1. Totta tuokin, ettei kaikki lahjakkuus näy samalla tavalla yhteiskunnallisesti ulospäin… Mitä taustalle jäämiseen tulee, voisihan tyrkyksi joutumista verrata vaikka koulukiusatuksi joutuvan kokemukseen silmätikkuna olemisesta. Onnistumisen tunne antaa ihmiselle myönteisen suhteen tekemiseensä, mikä nousee kuitenkin itsestä, ja mikä ei varmaankaan vastaa sitä, kun ulkopuolelta kehutaan ”lahjakkuutta”, joka on toisten kokemus. Kilpailu ja suorituspaineet voivat tehdä intohimostakin kirosanan ja viedä aidon motivaation tai rakkauden itse tekemiseltä.

  3. Ainoat tahot, jolta haluan enää kuulla tietoja rikosseuraamuksen ongelmista ja onnistumisista ovat tutkijat. Ala on täynnä pölhöpopulismia ja se on oikeasti mielettömän vaikeaa.

    Mutta tämä tarina mitä Liisa onnistuneesti nosti esille on sinänsä tärkeä – miellämmekö me kyberrikkollisuuden ”pikkujutuiksi”? Niin ei saisi olla. En hetkeäkään usko että teinin lukitseminen vankilaan vuosikymmeneksi auttaisi mitään, mutta ei se tarkoita että pitäisi päästä vailla rangaistusta. Rangaistusten pitäisi vain olla oikeansuhtaisia, ja sellaisia jossa paitsi sovittaa tekoaan, myös oppii olemaan toistamatta rikosta.

    Minä en uskaltanut tehdä rikosilmoitusta Vastaamo-jutusta vaikka olin sen uhri. Riskeeraan suotta sen, että saisin kokeneen tietoverkkorikollisen niskaani. En minä oikeudessa haluaisi olla häntä vastassa ja nähdä kun hän tuijottaa silmiini, sanoen ilman sanoja ”tuhoan sinut ikuisiksi ajoiksi”.

    Ja sentäs väitän tietäväni yhtä ja toista verkkorikollisuudesta ja tietoturvasta. En kaikkea, mutta yhtä ja toista.

    1. Sillä ei varmaan liene kuitenkaan tekemistä pölhöpopulismin kanssa, että tunnustaa individualistisesta yksilökeskeisyydestä huolimatta sen, että me ihmiset myös opimme toistemme teoista.
      Siksi rikoksella tulisi olla tehokkaat seuraukset, ei pelkästään rikoksen tekijän kannalta, vaikka rikosvastuu tekijälle kuuluisikin — näin asiaa itse hahmotan, vaikka toki mieluusti ymmärtäisin lisää…

      Vähintäänkin ajatuksia herättävää, ettei yhteiskunnassa ihminen uskalla riskeerata rikosilmoitusta; ja mietin kyllä mistä tällainen kertoo, ellei cyberrikollisten vallasta yhteiskunnallisesti? Tällaiseen vallan vääristymään tulisi ehdottomasti reagoida tehokkaammin/vakavammin aikana, jona yhteiskunta on sähköisistä palveluista yhä riippuvaisempi.

      Itsekin sähköisen vainon kohteeksi joutuneena pystyn hyvin ymmärtämään sitä, ettei ihminen tahdo sotkeentua oikeudelliseen taistoon, jossa toisen osapuolen motiivi voi olla täysin suhteeton/ loputon kosto.

Kommentoi