Kaksi kipinää

Ääriryhmien tapa osoitella sormilla tiettyjä ihmisryhmiä, kuten maahanmuuttajia, löytää monesta puheesta heijastuspintaa 1930-lukuun ja kansanmurhien alkulähteille. Pidän moisia väitteitä vahvasti liioiteltuna, mutta en täysin perustettomina. Näen kuitenkin myös toisen mahdollisen kipinän, joka voi olla aivan yhtä vakava uhka yhteiskunnalle.

Tuttu väite

Tuttu väite on siis otsikossa siteeraamani. Kun jokin yhteiskunnallinen toimija alkaa osoittamaan sormella tiettyä kansanryhmää syylliseksi kaikkeen pahaan, se voi johtaa ihmiskunnan kauheimpiin hetkiin, joita aiemmin tahdittivat nimet kuten Pol Pot tai Hitler. Milloin syyllisiä ovat maahanmuuttajat, milloin juutalaiset, milloin suomalaiset miehet, milloin seksuaalivähemmistöt, milloin AY-liike, milloin työnantajaliike. Tällainen räikeä yleistäminen ja ongelmien yksinkertaistaminen tuhoaa pohjaa yhteiskunnan kehittymiseltä. Väite historiallisesta heijastuspinnasta ei ole vailla historiallista pohjaa, mutta se on räikeästi liioiteltu ja pahimmillaan kansanmurhien uhreja halveksiva. En kiistä ongelmaa lainkaan, mutta kiistän sen mittakaavan. Vaan tämän jo tiesimme.

Se toinen väite

Männä viikoilla useampikin puolue on tehnyt dramaattisen selviä julistuksia siitä kenen kanssa ei jutella. Demarit ja Kokoomus etunenässä vannoivat että eivät keskustele koskaan ikinä mistään persujen kanssa. Kepu vannoi kieltäytyvänsä yhteistyöstä kokkarien kanssa. Siniset poissulki yhteistyön demarien kanssa. Samaan aikaan katsomme lätäkön yli Ruotsiin, jossa juuri tällainen absoluuttinen, sivistyneen demokratian kieltäminen ajaa maan vakavaan kriisiin. Vaan kun eivät Orpo, Rinne tai Sipilä voi välttyä ajamasta tietoisesti kaasu pohjassa rotkoon. Äänestäjät vaativat siltojen polttoa, media vaatii sitä, some vaatii sitä. George Bush tyhmempi sanoi ”jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan”. Seppo Somettaja sanoo ”jos et ole heitä vastaan, olet meitä vastaan”.

Väitän, että tällainen määrätietoinen, ennakolta tehty siltojen polttaminen on aivan yhtä iso riski yhteiskunnan kehitykselle kuin kansanryhmän suora demonisointikin. Jos politiikan ainoa markkinointitapa on vihan julistus, on parhaimmillaankin lopputuloksena poliittisen kehityksen lamaantuminen. Kun politiikka lamaantuu, joku vähemmän demokraattinen voima täyttää tyhjiön. Se voima voi olla suuryritys tai se voi olla katupartio, mutta se ei ole pienen ihmisen puolella. Kun johtavat poliittiset voimat jo ennalta kieltäytyvät käsittelemästä yhteiskunnan haastavimpia ongelmia, miten moinen sanoma pitäisi tulkita? Miten kukaan kehtaa nähdä tällaisessa toiminnassa mitään hyvää? Miten kehtaamme antaa aplodit?

On riskejä ja on riskejä

Vaikka itsekin maailman huolista kirjoittelen, en rummuta panikoinnin puolesta. Yhteiskunta ei ole räjähtämässä, maailmansota ei ole syttymässä emmekä huku sen paremmin saasteisiin, islamisteihin kuin homoihinkaan. Meillä on haasteita, meillä on riskejä, mutta meillä on yhä aivan riittävästi sahajauhoja vintillä ongelmiin vastaamiseksi. Kuljemme eteenpäin, joskus hitaammin, joskus nopeammin, mutta takapakkia tehdään aika vähän. Tulevaisuus on edessä, ei takana.

Keskustellaan siis haasteista, mutta keskustellaan myös ratkaisuista. Pidetään pää kylmänä ja keskusteluyhteys auki. Jos olet ystäväsi kanssa samaa mieltä, käy hänen kanssa kahvikupillisella. Jos olet eri mieltä, varaa koko pannullinen – mutta älä kieltäydy kahvista äläkä dialogista. Molemmat tekevät ihan hyvää jopa kylmänä ja kitkeränä.