M.A. Nummisen näkemyksiä

Kuuntelin tuossa toisella korvalla sohvalla torkkuessani 5 vuotta vanhan M.A.Nummisen haastattelun. Pari asiaa jäi korvaani pyörimään. Kun kysyttiin oletteko (haastattelija teititteli) vasemmistolainen vastasi M.A. hetken mietittyään että olen minä mutta sillä edellytyksellä etta vasemmistolaiset ymmärtä(isi)vät talouspolitiikan päälle. Mitähän Numminen tuolla oikein tarkoitti? Olisiko että vasemmistomme ajattelun ja taitojen taso olisi vielä kehitysvaiheessa

Moitti kovasti itsekkyyden ilmapiiriä joka on maassamme saanut vallan. Muisteli että 1980 luku oli hyvää aikaa siis ennen tätä puhjennutta itsekkyyttä. Kantanaan pahoitteli nykymenoamme ajattelusta jossa keskiössä on vaade että minulle, juuri  minulle lisää sitä ja tätä ihan mitä hyvänsä, näin säätyyn ja varallisuusluokkaan katsomatta. Sauli Niinistöä kehaisi kun puheissaan on yrittänyt saada kansalaisia ymmärtämään että hyvä elämä voidaan pilata olemalla koko ajan tyytymätön.

Paljon muutakin, mielestäni etupäässä harkittua ja filosfistakin jutteli, miehestä on ollut ja on moneksi.

Virheiden ylimielisyys on kammottavaa

https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005775396.html

”Vihreiden lainsäädäntö­sihteeri vastusti ulko­maalaisen palauttamista – poliisi poisti lennolta

– Poliisi sanoi, että maasta poistettavan tapaus on käynyt monen oikeusasteen läpi Suomessa, Pennanen kertoi.”

Virheiden mielestä he tietävät aina muita paremmin, mikä on oikeus ja kohtuus.
Lain rikkominen on heille ”kansalaisoikeus”, vaikka eivät asiasta mitään tiedäkään.

Tämä sakki hallituksessa on aina katastrofi.

Me kohta kotiin tulemme (kirja)

Heikki Väisänen on julkaissut vuonna 2017 kirjan Me kohta kotiin tulemme. Kirjan ytimessä on 3. konekiväärikomppania Jalkaväkirykmentistä 39 – Talvisodassa Laatokan Karjalassa. Väisänen alkoi työnsä kyseisen konekiväärikomppanian sotapäiväkirjan puhtaaksikirjoituksella. Homma laajeni III pataljoonan sodankuvaukseen, mutta samalla kerrotaan oikeastaan 13. divisioonan ja IV armeijakunnan historiasta oleellisia osia. Jopa Talvisodankin historiaa.

Heikki Väisänen on poiminut kirjaa otteita lukuisista sotapäiväkirjoista, mutta myös postikorteista ja kirjeistä.

Sotatoimista ei kirjassa ole minulle sotahistorioitsijana oikeastaan mitään uutta, mutta nyt mentiin myös taistelupoterotasolle, saunassakäymiset, lomat, täydennykset, jne.

Väisänen on kerännyt kirjaan myös tappiotietoja varsin monipuolisesti ja tarkasti.

On ”erilainen” sotahistoriankirja – suosittelen kirjaa lämpimästi.

Sarajevon laukaukset

On yleisesti tiedossa, että Gavrilo Princip ampui revolverilla laukaukset, jotka johtivat tuhoisan Ensimmäisen Maailmansodan syttymiseen. Toisen Maailmansodan syynä pidetään yleisesti ja jopa osin oikeutetusti Ensimmäisen Maailmansodan epäoikeudenmukaista rauhansopimusta. Siksi näen tärkeäksi, että niiden Sarajevon laukausten taustaan perehdytään – eihän ole järkeenkäypää, että parista revolverinlaukauksesta seuraa kaksi ihmiskunnan historian tuhoisinta sotaa.

Huom! Koko artikkeli lukuisine valokuvineen löytyy täältä.

Dardanellien ja Bosporin salmet

Näiden salmien kautta on yhteys Mustalta mereltä Välimerelle. Ennen Ensimmäistä Maailmansotaa Venäjä oli onnistunut valloittamaan Mustan meren pohjois- ja kaakkoisrannikon, mutta sillä oli kova hinku saada uittaa sotilaidensa varpaita myös Välimeressä.

”Maailmansodan syttymiseen vaikutti välittömimmin Venäjän ja Itävalta-Unkarin välinen ristiriita, joka taas johtui lähinnä näiden valtojen pyrkimyksistä Balkanilla. Venäjä tahtoi saada haltuunsa Mustasta merestä Välimereen johtavat salmet – – Venäjällä oli tukenaan Balkanin slaavilaiset kansat, jotka suhtautuivat vihamielisesti Turkkiin ja Itävalta-Unkariin.”[i]

Venäjän hallituksessa oli ”sotapuolue”

”Marraskuun neljännellä viikolla 1912 sarjassa kokouksia [Venäjän sotaministeri, kenraali Vladimir -jp] Suhomlinov selitti, että sota oli väistämätön, »ja se olisi sitä kannattavampaa meille mitä nopeammin se alkaa»; sota, hän väitti »ei toisi [Venäjälle] mitään muuta kuin hyvää».” Suhomlinovia tukivat siviiliministerit Rukhlov, Maklakov, Shcheglovitov ja tärkeimpänä vaikutusvaltainen tsaarin uskottu A.V.Krivoshein. Vuoden 1912 viimeisinä kuukausina Ministerineuvoston sisään syntyi ”sotapuolue” johtajinaan Suhomlinov ja Krivoshein.[ii]

Vladimir Suhomlinov[iii]

Serbia oli Itävalta-Unkarin vihollinen

Itävalta-Unkarin hallitsevat piirit näkivät Serbian uhkana Itävalta-Unkarille.

Itävalta-Unkarin yleisesikunnan päällikön, kenraali Conrad von Hötzendorfin mielestä olisi pitänyt ryhtyä ehkäisysotaan Serbiaa vastaan ennen kuin Venäjä vahvistuu liikaa.[iv]

[v]

Serbia halusi laajeta Suur-Serbiaksi

Serbian ulkoministerin ohjelma: – alue, jossa on yksikin serbi on osa Serbiaa…[vi]

Niinpä Serbia ja kansalliskiihkoinen Serbian kansa halusivat Itävalta-Unkarilta mm. Bosnian ja Hertsegovinan. Kiihkossaan Serbian johto ei tunnustanut, että kroaatit ovat oma kansa[vii] – aivan kuten Venäjä ei tunnusta ukrainalaisten olemassaoloa, vaan pitää ukrainalaisia ”vähävenäläisinä”.

Ranska oli uhka Saksalle

Otto von Bismarck Saksan johtajana pelkäsi Ranskan liittoutuvan Venäjän kanssa Saksaa vastaan. Hänen mielestään Saksan piti liittoutua joko Venäjän tai Itävalta-Unkarin kanssa. Saksan kansa ei olisi hyväksynyt liittoa Venäjän kanssa Itävaltaa vastaan, joten toteutui Saksan ja Itävalta-Unkarin välinen liitto.[viii]

Sinänsä Bismarckin pelko Ranskan ja Venäjän liittoutumisesta Saksaa vastaan oli aiheellinen – se on historiallinen tosiasia.

Nimenomaan Ranska oli kouluttanut vähänkin kynnelle kykenevät miehensä sotilaiksi ja hankkinut myös selvän materiaalisen ylivoiman.

Saksan vihollisilla oli valtava ylivoima

Jo pelkästään Ranska ja Venäjä olivat Saksalle pelottava vastustaja, sillä Saksa joutuisi niitä vastaan kahden rintaman sotaan – ja ne olivat sotilaallisesti ylivoimaisia Saksaan nähden. Käytännössä myös Englannin voimat oli laskettava Saksaa vastaan. Englannin rauhanajan maavoimat olivat varsin vaatimattomat, mutta sillä oli valtava laivasto, jolla pystyi saartamaan Saksan ja myös potentiaali kasvattaa maavoimat suureksi.

Maavoimien liikekannallepanovahvuudet:[ix]

Saksa 3 900 000
Itävalta-Unkari 2 300 000
Ranska 3 794 000
Venäjä 5 000 000
Englanti 200 000
Belgia 300 000
Serbia ja Montenegro 440 000

Koulutetun miehistön kokonaismäärä:

Saksa 4 900 000
Itävalta-Unkari 3 000 000
Ranska 5 067 000
Venäjä 6 000 000

Asekuntoisen miehistön kokonaismäärä:

Saksa 9 750 000
Itävalta-Unkari 6 120 000
Ranska 5 940 000
Venäjä 17 000 000

Siksi Saksa antoikin Venäjälle uhkavaatimuksen, että jos Venäjä mobilisoi, niin se tietää sotaa. Niin tuli myös käymään, Venäjä mobilisoi armeijansa hyökätäkseen Saksan kimppuun, joten myös Saksa suoritti liikekannallepanon ja …

Venäjä on valmiina

Toukokuussa 1914 Venäjä järjesti koeliikekannallepanon. 12.6.1914 ”Birzhevyja Vjedomosti julkaisi huomiota herättävän artikkelin, jonka otaksuttiin olevan itsensä sotaministerin, Suhomlinovin, kirjoittama. »Venäjä on valmiina!» siinä julistettiin. – »Olkoon myöskin Ranska valmiina. »[x]

Eversti Dragutin ”Anis” Dimitrievitsh

Eversti Dimitrievitsh oli Serbian yleisesikunnan tiedustelutoimiston päällikkö, eli Sebian sotilastiedustelun päällikkö. Hänellä oli hyvät suhteet Venäjän sotilasjohtoon ja hän oli yltiökansallismielisen salaseuran Musta käsi (Ujedinjenje ili smrt – yhdistyminen tai kuolema), johtaja. Salaseuraan kuului mm. laaja joukko Serbian armeijan ja rajavartioston upseereja.

Eversti Dimitrievitsh tiesi kertoa apulaiselleen kapteeni (myöhemmin majuri) Voja Tankositshille, että ”he [Itävalta-Unkari – jp] joutuvat siihen [sotaan – jp] ensin Venäjän rajalla.”[xi]

”Anis” tiesi asian erittäin tarkasti – nimenomaan Venäjä hyökkäsi ensin Saksan kimppuun ja siten pienestä konfliktista Itävalta-Unkarin ja Serbian välillä paisui tuhoisa maailmansota.

Kun Dimitrievitsh tiesi asioista liikaa, niin hänet tuomittiin kuolemaan Sarajevon laukausten jälkeen ja teloitettiin välittömästi. Testamentissaan sanotaan: ”Kuolen viattomana ja siinä tiedossa, että Serbia tarvitsi kuolemaani erityisistä korkeammista syistä.”[xii]

Serbia ja Venäjä olivat (ja ovat) liittolaisia

Serbian Pääministeri Nikola Pashitsh (Pasic) loi maanpakolaisvuosinaan Pietarissa kontaktit panslavistisiin piireihin tullen heidän ”kalliiksi ystäväkseen”; sen jälkeen hänen politiikkansa oli aina kiinteästi linkitetty Venäjän politiikkaan.[xiii]

Linkki Pietariin voimistui uuden Venäjän ministerin (suurlähettiläs) Belgradissa paroni Nikolai Hartwigin saapuessa. Hän oli kiihkeä panslavisti ja serbofiili pelaten merkittävää roolia Belgradin poliittisessa elämässä kuolemaansa saakka – juuri ennen sodan syttymistä 1914.[xiv] Hartwig ja pääministeri Pasic tapasivat lähestulkoon päivittäin.[xv]

Venäjän ulkoministeri Sergei Sazonov tuki Hartwigin Pro-Serbia politiikkaa.[xvi]

Serbian hallitus tiesi salahankkeesta

Pasic lähimpine apulaisineen opetusministeri Ljuba Jovanovitsh ja sisäministeri Stojan Protish tiesivät salahankkeesta, mutta eivät estäneet sitä. Opetusministeri tunsi Gavrilo Principin: ”pikku nuorukainen – oikea mies”.[xvii]

Nikola Pasic oli Serbian pääministeri 1909-1911 ja sekä pääministeri, että ulkoministeri 1912-1918.[xviii]

Diplomatiasta ei apua, uhkavaatimus tepsi

Serbia oli vastikään hyökännyt Albaniaan Balkanin sodan yhteydessä vallaten mm. Scutarin, joka oli puhtaasti albanialainen kaupunki.[xix] Lontoon rauhansopimuksen 30.5.1913 mukaisesti Serbian piti vetää joukkonsa rauhansopimuksessa määritetyn rajan taakse luopuen mm. Scutarista.[xx] Serbia ei kuitenkaan vetänyt joukkojaan määrätyn rajan taakse laajoista diplomaattisista ponnisteluista huolimatta. Lopulta Wien esitti Belgradille uhkavaatimuksen 17.10.1913, että Serbian on vedettävä joukkonsa Albanian alueelta 8 päivän kuluessa, tai Itävalta-Unkari ryhtyy tarvittaviin toimenpiteisiin vaatimuksensa toteutumiseksi. Kahden päivän kuluttua uhkavaatimuksesta pääministeri Pasic ilmoitti, että Serbia vetää joukkonsa ja 26.10.1913 mennessä Serbian joukot poistuivat Albanian alueelta. Näin Wienissä alettiin uskomaan uhkavaatimuksen tehoon, kun diplomatia ei ollut auttanut.[xxi]

Venäjä tuki ja yllytti Serbiaa

Venäjä tiesi salahankkeesta Itävalta-Unkarin kruununprinssin Frans Ferdinandin murhaamiseksi. Venäjän yleisesikunnan attasea [sotilasasiamies – jp] Belgradissa, Vasili Artamanov kertoi neuvotteluissa eversti Dimitrievitshille esimiestensä Venäjältä suostumuksen: ”Käykää vain yhä eteenpäin! Jos kimppuunne karataan, niin ette joudu seisomaan yksinänne!”[xxii]

Ranska aseisti Serbiaa

Venäjän liittolainen Ranska tuki Serbian aseistautumista, armeijan laajentamista ja sen iskuvoiman kasvattamista valtavin lainoin.[xxiii] Huom! Ranska rahoitti myös Venäjän armeijan aseistamista ja laajentamista.

Gavrilo Princip ei toiminut yksin

Sarajevoon matkusti Serbiviranomaisten luomaa ”salaista tunnelia” pitkin neljä revolverein ja pommein varustautunutta miestä toteuttamaan salamurhan.[xxiv] Revolverit he saivat 24.5.1914 kapteeni Tankositshilta, jotta voivat harjoitella riittävästi ampumista Serbian armeijan ampumaradalla. Milan Tshiganovitshin piti opettaa ja hän opetti ampumista.[xxv]

Salamurhahankkeeseen Gavrilo Principin lisäksi osallistuivat aseellisesti Nedzhelko Tshabrinovitsh, Trifko Grabesh, Danilo Ilitsh ja Tsvetko Popovitsh. Viimeksi mainittu totesi kidutettaessa, että ”Salaisuuteni vien mukanani hautaan”.[xxvi]

Arkkiherttuaa oli väijymässä kaikkiaan 7 henkilöä, joista kolme kuului Belgradin soluun.[xxvii] Danilo Ilitsh nimesi kaikki osallistuneet kuulusteluissa. Trifko Grabesh, Gavrilo Princip ja Nedzhelko Tshabrinovitsh kuuluivat Belgradin soluun.

Aseet salakuljetettiin Bosniaan

Serbian rajavartioston kersantti Raiko Stepanovic salakuljetti laukun täynnä aseita ja pommeja yli rajan Serbiasta Bosniaan.[xxviii]

28.6.1914

Attentaatteja tapahtui kaikkiaan kaksi. Korkeiden vieraiden ohjelma ajoreitteineen oli täysin julkista tietoa ja kansa sai vapaasti olla ajoreitin varrella.

[xxix]

Ensimmäinen attentaatti tapahtui matkalla Raatihuoneelle. Nedzhelko Tshabrinovitsh (Nedeljko Cabrinovic) heitti pommin Itävalta-Unkarin kruununperillistä arkkiherttua Frans Ferdinandia ja herttuatar von Hohenbergia kuljettavaan avoautoon, jossa he istuvat takapenkillä. Yhden version mukaan pommi pomppasi kuomusta kadulle ja räjähti siellä.[xxx] Toisen version mukaan: ”Hänen autonsa kääntyessä Drina-joen varrella olevalle pääkadulle heitettiin väkijoukosta pommi – tarkan suunnitelman mukainen toiminta oli alkanut. Mutta arkkiherttua kävi kylmäverisesti pommiin käsiksi ja heitti sen ulos autosta ennen räjähdystä.”[xxxi]

[xxxii]

Raatihuoneella Itävalta-Unkarin sotilaskuvernööri Bosniassa Oskar Potiorek[xxxiii] vakuutti arkkiherttualle: ”takaan, ettei mitään attentaattia enää tapahdu. Kaikki vehkeilijät on siepattu kiinni.”[xxxiv]

Gavrilo Princip

Niinpä Frans Ferdinandia ja hänen puolisoaan Sophieta kuljettava avoauto ajoi kaikille tiedossa olevaa reittiä, jonka vieressä odotti Gavrilo Princip revolverinsa kanssa. Princip ampui kaksi laukausta, jotka johtivat molempien kuolemaan.[xxxv]

Mutta miksi sota?

30.6.1914 Itävallan ministeri Belgradissa Ritter von Storck tapasi Serbian ulkoministeriön pääsihteerin Slavko Gruitshin kysyen mitä Serbian poliisi tekee kun salaliiton jäljet johtavat Serbian alueelle, saaden vastaukseksi törkeän kysymyksen, että vaatiiko Itävallan hallitus tutkimuksia.[xxxvi] Hieman myöhemmin Serbia kiisti mitään Milan Tsiganovitshia (joka koulutti salaliittolaisia aseiden ja pommien käyttöön Belgradissa) olevan olemassa tai koskaan olleenkaan olemassa Belgradissa.[xxxvii] Ei toki enää ollutkaan, sillä hän tiesi liikaa ja siksi toimitettiin uusien henkilöllisyystodistuksien ja rahatukun kanssa albanialaiseen Ribariin.[xxxviii]

Itävalta-Unkari esitti uhkavaatimukseksi tulkittavissa olevan nootin Serbialle, että sen edustajat saisivat osallistua murhan ja salaliiton tutkimuksiin – Serbia kieltäytyi Venäjän tukemana ja …

Koko artikkeli lukuisine valokuvineen löytyy täältä.


J.O. Hannula oli everstiluutnantti (myöhempi eversti), pitkäaikainen sotahistorian ja strategian opettaja Sotakorkeakoulussa. Hän kaatui Jatkosodassa prikaatinkomentajana rintamalla vuonna 1944. Laaja sotahistoriallinen tuotanto. Christopher Clark on Cambridgen yliopiston Euroopan modernin historian professori.

 

[i] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivut 12-13

[ii] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 220

[iii] http://en.wikipedia.org/wiki/Vladimir_Sukhomlinov

[iv] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivut 166-167

[v] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivu 174

[vi] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivut 21-27

[vii] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivut 38-39

[viii] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivu 14

[ix] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivu 51

[x] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivu 27

[xi] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivu 47

[xii] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivut 237-240

[xiii] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 17

[xiv] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 38

[xv] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 91

[xvi] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 261

[xvii] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivut 80-84 ja 119-123

[xviii] Serbian ulkoministeriön kotisivu

[xix] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 285

[xx] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 285

[xxi] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivut 286-287

[xxii] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivut 80-81

[xxiii] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 38

[xxiv] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivut 96-115

[xxv] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivut 92-93

[xxvi] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivut 212-218

[xxvii] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 383

[xxviii] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 57

[xxix] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 50

[xxx] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivu 174

[xxxi] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivu 11

[xxxii] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivu 10

[xxxiii] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 48

[xxxiv] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivu 177

[xxxv] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivut 178-179

[xxxvi] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 390

[xxxvii] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 390

[xxxviii] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivut 194-195

Juhani Putkisen historiointi

”Saksa ei suinkaan ollut syyllinen Ensimmäiseen Maailmansotaan. Syyllinen oli todellisuudessa Venäjä ja Venäjän liittolainen Serbia.”

Tämän kaltaista on Putkisen ”historiointi”. Sarajevon murha-attentaatin jälkeen Itävalta esitti itsenäiselle Serbialle sen suvereniteettia loukkaavia vaatimuksia, joihin Serbia yllätys, yllätys, suostui. Kuitenkaan Serbian äärimmäisen pitkälle menneet myönnytykset eivät Itävaltaa tyydyttäneet. Se näki tilaisuuden kukistaa kokonaan Balkanin laajenemispolitiikkaansa hankaloittava täivaltio Serbia, julisti Serbialle sodan ja hyökkäsi sen kimppuun. Sarajevon attentaatin taustalla olivat sitäpaitsi Itävallan itseensä liittämän Bosnian kansallismieliset serbit, ei itsenäinen Serbian valtio. Tämä Itävallan uhkapeli laukaisi automaattisesti eurooppalaisten suurvaltojen liittoutumajärjestelmän – sodanjulistukset sinkoilivat joka suuntaan – ja synnytti suursodan.

Kuten Iivo Putkisen poistamassa  kommentissaan totesi on Putkisen tarkoituksena aina julistaa Venäjä pahaksi ja poimia tätä tukevia sitaatteja sivunumeroineen kirjallisuudesta. Putkisen ”historioinnilla” on aina lopputulema valmiina. Hän vain etsii siihen sopivia perusteluja. Iivo totesi senkin että kukaan Putkisen lähteinään pitämistä arvostetuista mutta vanhentuneista historiantutkijoista tms. ei ole milloinkaan itse julistanut olevansa oikeassa ja löytäneensä totuuden. Ainoastaan Putkinen tekee näin.

Mehiläinen pörrää

https://www.aamulehti.fi/uutiset/mehilaisen-terveysasemilla-voi-aluksi-olla-ruuhkaa-elokuun-alussa-30-000-tamperelaisen-toimipiste-vaihtuu-201104674/?sent=true#comments

Ampiaisia vaaraksi, mutta Mehiläinen on eri juttu.
– Mihin unohtui valinnanvapaus?
– Halvin voitti – onko halvin parasta laatua?
– Ruuhkaa tiedossa?
– Palvelun tuottaja vaihtuu – kysyttiinkö asiakkailta?
Paljon kysymyksiä – Onko asiakas vaiko firma etusijalla?
Jos aiottu SOTE on edellisenkaltaista, niin toivot,
ettei hallituksen aikomukset toteudu.

Eiköhän mennä saunaan

Jo on alas mennyt kansanedustajien kulukorvaukset, kun pitää vuokrata saunatilat yöpymiseen?
– Näköjään kuluiksi hyväksytään saunassa yöpyminen.
– Pykälät suoraksi taloyhtiö hyväksyy saunan yöpymistarkoitukseen poliisi tietänee säännöt
ja sahurille se käy kunhan kansa maksaa?
– Miten eduskunnan kuluja valvotaan?

Sipilän hallitus rikkoo kaiken aikaa perustuslakia ilman, että siihen puututaan

Sipilän hallitus on jo pitkään toteuttanut sote -ja maakuntauudistusesitystään ikään, kuin lait olisivat jo voimassa.

Hallitus rikkoo perustuslakia ja vallan kolmijako-oppia, jossa sanotaa, että eduskunta säätää lait, hallitus panee lait toimeksi ja tuomiovalta valvoo.

Hallitus on laajasti pannut lait toimeksi, vaikka lakeja ei ole vielä hyväksytty eduskunnassa. Hallitus puolustautuu sanomalla, että ne ovat kokeiluja. Mutta tosiasiassa monet asiat on jo nyt betonoitu niin tiukasti, että niitä ei voi enää perua.

Hallitus siis käyttää ovelaa taktiikkaa sanomalla, että lakiesityksien toimivuutta kokeillaan, mutta tosiasiassa on menty paljon pitemmälle  sillä oletuksella, että kokeiluja ei voi enää peruutta ja näin pakotetaan eduskunta hyväksymään lait. Hallitus on ikään kuin kaapannut vallan eduskunnalta.

Miksi ei hallituksen toimiin ole reagoitu. Perustuslakivaliokunta tosin huomautti asiasta hallitusta , mutta miksi ei esim. oikeuskansleri ole puuttunut asiaan. Hänen tehtävänsä on valvoa hallituksen toimien laillisuutta.  Onko syynä tähän puuttumattomuuteen se, että pääministeri ja oikeuskansleri ovat uskonveljiä lestadiolaisina?

Mainittakoon, että oikeuskanseri oli ennen  nimitystään valtioneuvoston kansliassa johtajana sote -ja maakunta-asioissa. Siis ilmiselvä Sipilän luottomies.

Ääriliiketutkimus nojannee moneen suuntaan

Tuore Alma-tutkimus ääriliikkeistä oli monin tavoin mielenkiintoinen. Jos ei lasketa turhan rankasti mutkia oikoneen tutkimuskoordinaattorin ulosantia, aihe oli petattu varsin hyvin median toimesta. Kun mietin mistä suunnasta tätä itse lähestyisin, päätin miettiä miten itse olisin kyselyyn vastannut ja miksi.

Kokemuksia vai fiiliksiä?

Ounastelen, tai ainakin toivon että harvalla suomalaisella on omakohtaisia kokemuksia ääriliikkeistä. Perustuen yleisiin some- ja blogihavaintoihin, pääosa ns. kokemuksista on lähinnä fiiliksiä, ”näin että torilla oli tommosia” tai ”kaveri kertoi” tyyppisiä. Ihmisten tunnetiloja ei tietenkään pidä missään määrin väheksyä, mutta luulenpa että rikostilastot osoittaisivat jos ääriliikkeiden ääritoimet olisivat hurjasti lisääntyneet. Pelko on todellista, mutta sen katalyytteihin on syytä tutustua.

Minulla on henkilökohtaista kokemusta ja sen vuoksi olisin vastannut että ounastelen ääriliikkeiden olevan voimakkaassa kasvussa. Olen kaksi kertaa joutunut äärivasemmistoksi miellettävän tahon fyysisen väkivallan kohteeksi, onneksi miedossa määrin. Olen useaan kertaan joutunut sekä äärivasemmaksi että -oikeaksi miellettyjen tahojen henkisen väkivallan kohteeksi, sisältäen kaikkea kasvotusten nähdystä nyrkin kohottelusta ja huutelusta aina mittaviin nettivihan kampanjoihin. Voisin sanoa että minut on uitettu siinä itsessään aika monta kertaa. Hetkeäkään en väitä omia toimiani virheettömiksi, mutta se ei koskaan oikeuta väkivaltaa. Olen ollut kolmessa asiassa äänekäs: pasifismi, homofobian vastustaminen ja uskontokritiikki. Tänä päivänä mikä tahansa näistä synnyttää vihaa aivan eri mittaluokissa kuin vuosikymmen sitten.

Sormen osoittaminen vain yhteen suuntaan on harvoin mielekästä, mutta jos merkittävää myötävaikuttajaa tulokselle pitää hakea, sanoisin että se löytyy nykyajan somekratiasta (taustaa: aiemman blogisarjani osat 1, 2, 3, 4 ja 5). Jokainen tarina, useimmiten valheellinen, saa sopivissa piireissä äkäisesti tuulta purjeisiinsa. Nykypäivänä asiallisesti muotoillun kritiikin lausuja tuomitaan julkisuudessa pahemmaksi kuin männä vuosina murhaaja. Se ruokkii ääriliikkeitä, mutta myös ruokkii niiden mainetta. Sopivassa somekuplassa puoli Suomea voi näyttää ääriliikkeeltä jota vastaan on puolustauduttava seipäin ja talikoin. Näin saattaa muodostua uusi pieni ääriliike nollasta, perustuen uhkaan jota ei edes ole. Hyvänä päivänä tuosta syntyy ”vain” huutelua suvakkihuoraksi tai natsipaskaksi, pahempana päivänä…

Johtopäätöksiä tuloksesta

Minulla on jäänyt levy tosi pahasti jumiin, sillä tälläkin kertaa väitän sivistystä parhaaksi ratkaisuksi. Tarvitsemme medialukutaitoa, tervettä kriittisyyttä ja itsehillintää. Kansalaiset: hypätkää pois somekuplasta ja hyväksykää että myös sillä absoluuttisen pahalla vastapuolella on aivan tavallisia ihmisiä. Media: rakentakaa dialogin siltoja ja uutisoikaa joskus positiivisesta keskustelusta. Oppilaitokset: lopettakaa ennakkosensuuri ja alkakaa rohkeasti tutkimaan aihetta ilman ennakko-oletuksia ja värittyneitä laseja.

Minä olen sitä mieltä, että viisaita ihmisiä ja ajatuksia löytyy niin oikealta kuin vasemmaltakin, ylhäältä ja alhaalta. Heitä kaikkia haluan kuulla ja ymmärtää paremmin. Tämäkin kysely muistuttaa jälleen minulle miten tärkeää on että kaikki pyrimme ymmärryksen kasvuun. Se ei ole kivuliasta, vaan erilaisen oppiminen on oikeasti kivaa!