En ollut syntynyt 1960-luvulla, kun Gene Roddenberry valoi modernin tv-scifin kulmakiven aluksi heikosti menestyneellä Star Trek -sarjallaan. Tämän sarjan aloittama scifin merkkipaaluteosten aika jatkui 1990-luvulle, jonka jälkeen laji on kasvanut volyymissä mutta hävinnyt sisällössä. Vihdoinkin suunta on kääntynyt.
Vanhat kulmakivet
Tieteisfiktio, eli kansankielisesti scifi, on niin kirjallisuutena, elokuvana kuin televisioteoksinakin ottanut usein tehtäväkseen ajatusten herättämisen pienen mutkan kautta. 1960-luvun Star Trekissä käsiteltiin rotusortoa, suurvaltojen jännitteitä, sotaa, naisten oikeuksia, yhteiskuntaluokkia ja vaikka mitä. Aiheet olivat tuolloin äärimmäisen latautuneita, mutta scifi pystyi ilmaisemaan ne mutkan kautta, fiktiivisinä tarinoina muukalaisrotujen parissa. Sarjan inspiroivaa voimaa on tutkittu laajalti ja on osoitettu sen toimineen valtavana inspiraationa mm. naisten hakeutumisessa tieteentekijöiksi.
1980-luvulla aloitettu jatko-osasarja Star Trek: The Next Generation jatkoi samoin perusajatuksin, mutta reilummalla budjetilla. Näihin aikoihin heräsi myös monia muita sarjoja, joista ehkäpä useimmiten nostetaan esille Babylon 5. B5:llä ei ollut niin suuria intohimoja tarjota yhteiskuntaoppia, vaan enemmänkin erinomaista fantasiahenkistä tarinankerrontaa scifiuniversumissa. Sarjasta ollaan paraikaa tekemässä uusintapainosta, joten aika näyttää mihin se pystyy. Odotan innolla.
Toki Star Trek kantoi vielä pitkälle ja siitä on tehty lukuisia uusia sarjoja, elokuvia, pelejä ja vaikka mitä. Myös muita scifisarjoja alkoi ilmestymään ja muutamista kirjoittelinkin vuosia sitten. Monet uusista sarjoista olivat tyylikkäitä ja eeppisiä, mutta samanlaista sydäntä oli vaikea löytää ainakaan länsimaisista teoksista. Pahimmillaan monet uudet sarjat ovat keskittyneet polarisoimiseen ja saarnaamiseen. Kun perinteisesti koitettiin kylvää ajatuksen siemen tarinan taustalle, nyt sitä julistetaan kovaan ääneen suoraan päin naamaa. Se ei iske samalla lailla, ei inspiroi. Suoraan sanoen moni modernimpi sarja on ollut melkoisen tasapaksua tuubaa. Aivan uusimmasta päästä on tosin mainittava Star Trek: Strange New Worlds joka ylittää keskiarvon yksinkertaisen toimivan scifiseikkailun keinoin.
Herätyskellot soivat
Herra nimeltä Seth MacFarlane tunnettaneen parhaiten aikuisten animaatiosarjasta Family Guy, jota on Suomen televisiossakin näytetty pitkään. Muutama vuosi sitten hän kuitenkin avasi pelin scifisarjalla The Orville, joka näytti paljon tuttua ja paljon uutta. 1960-luvun Star Trekin henkinen seikkailumatka pitkin galaksia, moniplanetaarisen liittouman aluksella, oli tuttua. Sekaan laitettu huumori oli sen sijaan uutta. Mielestäni tärkeintä oli kuitenkin paluu kaikkein vaikeimpien aiheiden äärelle, mitä klassisimpia scifin kerrontakeinoja käyttäen.
Sukupuoli, populismi, moniarvoisuus, uskonto, yhteiskunnan kehitys, perhe, inhimillisyys, seksuaalisuus, rakkaus, sodan säännöt. Tuossa muutamia otteita aiheista, joita sarja on käsitellyt mestarillisesti. Ei saarnaten, ei julistaen yksipuolista totuutta, ei politikoiden, vaan kertoen tarinaa josta jokainen katsoja saa ottaa omansa. Vihaa tihkuvassa ja polarisoituneessa maailmassa nämä tarinat voivat olla jopa arvokkaampia kuin reilu puolivuosisataa sitten. Huumoria käytetään niin naurattamaan kuin myös tekemään vakavia asioita inhimillisemmäksi. Myös musiikkiin on panostettu merkittävästi ja pitkästä aikaa sen arvo tunnelman luonnissa on taas ymmärretty. Sinfoniaorkesteri soittaa koko rahan edestä, mutta myös laululle annetaan tilaa. En voi olla mainitsematta, että countrymusiikin legenda Dolly Parton vierailee sarjassa tavalla, joka yksin ansaitsee useamman hatunnoston.
Antakaa kun pureskelen ruokani
Televisioviihteellä menee sinänsä paremmin kuin koskaan. Niin oma Areenamme kuin Netflixin kaltaisetkin ovat nostaneet televisioviihteen arvoa, tuoneet siihen rahaa niin Hollywoodissa kuin ympäri maailmankin. Merkittävä osa tästä tuotannosta on kuitenkin turvallista, väsyttävän kliseistä. Se ratsastaa polarisaatiolla, osa tarjoten viihdettä progressiivisiivelle (suom. ”punaviherfeminismi”) ja osa konservatiivisemmalle kuppikunnalle. Rajoja ei haluta haastaa ja inspiraatio jätetään yksittäisiin lausahduksiin, pieniin hetkiin tai yksittäisiin elementteihin. Kyllä se viihteestä käy, mutta tuntuu kuin ruoka olisi pureskeltu puolestani.
Kun minulla joskus on aikaa viihteelle, oli se sitten kirja, teatteri, elokuva tai tv, haluan joutua ajattelemaan. Haluan kysymyksiä, en vastauksia. Haluan tunteita, jotka joudun selittämään itselleni. Haluan löytää syitä itkeä ja nauraa, riemuita ja murehtia. Haluan inspiraatiota seuraavaan päivään, uusia ajatuksia elämään, enkä vain toisintoa omille ajatuksilleni. Juuri loppuun katsomani Orvillen kolmoskausi tarjosi juuri sitä. Viisi tähteä, eikä yhtään vähempää.
The Orville on katsottavissa Disney Plus -suoratoistopalvelussa sekä television Fox -kanavalla maanantaisin.