Minulla on kuulolaitteet. Katsoin äskettäin vanhan kotimaisen elokuvan Opri. En olisi tarvinnut tuossa ihanassa elokuvassa kuulolaitteitani. Siinä puhuttiin selkeästi, eikä elokuvamusiikki häirinnyt puheiden kuulemista. Kuten ei ylipäätään vanhoissa filmeissä.
Olen yrittänyt toistuvasti katsoa uusimpia kotimaisia dekkarisarjoja. Toivonta päästä jyvälle, kun puhutaan mumisemalla, supatetaan hiljaa ja puhutaan ikään kuin sanoja sisäänpäin vetäen – kaikki tämä taustamusiikin häiritessä kuulemista. Monissa nykyajan elokuvissa samanlainen ongelma, vaikka kuulolaitteet ja televisio ovat täysillä volyymeilla, turha toivo saada puheista selvää.
Varttitunnin katseltuani joko uusimpia kotimaisia elokuvia tai televisiosarjoja, alkaa savu nousta korvista. Ja ei, kuulolaitteeni eivät ole sanoneet itseään irti, patterit räjähtäneet, vaan pääni sisällä on alkanut ”kiehua”.
Katsokaa vaikka Komisario Palmuja tai vaikka Speden elokuvia, ei mitään ongelmia pysyä juonessa mukana. Ei epämääräistä muminaa, vaan selvää artikulointia ja musiikit ovat kyetty sijoittamaan elokuviin hienosti sisältyviksi, mutta ei häiritsevästi juonessa pysymisen ja puheiden kuulemisen kannalta.
Missä vika? Teknologia on kehitetty huippuunsa, mutta siitä huolimatta vanhan ajan elokuvat päihittävät nykyiset teokset mennen tullen. Eikö puhetekniikkaa opeteta näyttelijöille? Haluavatko kenties ohjaajat luoda jotain josta pirukaan ei ota selvää, mutta joka on niin modernia jota ei tarvitse rahvaan ymmärtää, paitsi kriitikoiden?
Olemmeko tulevaisuudessa tilanteessa jossa kaikki suomalaiset osaavat englantia sekä muita kieliä ja siten ulkomaisia elokuvia ei tarvitse tekstittää, mutta uusiin ja 2000 luvun kotimaisiin elokuviin tekstitys täytyy laittaa.
Pitänee paikkansa samaa todennut. Monet juontajatkin ovat ääneltään kehnonlaisia.
Totta turiset, Hannu. Olen itsekin ihmetellyt samaa ilmiötä. Julmetun monessa kotimaisessa sarjassa/elokuvassa äänimaailma on aivan pielessä. En käsitä, mistä se johtuu, sillä kyllä tästä maasta löytyy ammattinsa osaavia äänimiehiä, öh siis anteeksi äänihenkilöitä, jos kuinka monta. Osansa on varmasti myös näyttelijöiden epäselvällä artikulaatiolla, joka lienee kotoisin jonkinlaisen katu-uskottavuuden tavoittelusta, mene ja tiedä. Päin männikköä se kuitenkin on.
Iskä ei artikuloinut, äiskä ei artikuloinut, enpä minäkään.
Seuraavassa musiikkimiesten artikulointia:
Äänitarkkailija on ammattiryhmä, jossa on koulutettuja kuvan ja äänen tarkkailijoita. Ehkä se koululutus on mennyt pieleen, tai sitten ei välitetä.
En minäkään myöhäisillassa katsele mitään kotimaisia sarjoja, enkä elokuvia. Pitäisi koko ajan olla kapula kädessä, että ei herättäisi muita. Kaiken huippu on se, jos katselee kaupallisia kanavia, niin mainokset tulevat ihan omalla volyymilllaan, jotka räjähtävät korville.
Totta kuin mikä. Replikointi on etupäässä mumisemista ja sekin mumina pyritään peittämään infernaaliseen musiikkiin. Samaa olen pohtinut kuin Penttikin sekä ohjaajien että äänitarkkaijijoiden suhteen. Ehkä koulutus on mennyt pieleen tai sitten ei välitetä.
Mieleen nousee Neill Hardwik. Oliko se kirjassaan ”Hullun lailla” kun hän kertoi muistaakseni näin: Lopetin tv-viihteen teon sen jälkeen kun minulle tehtiin selväksi, että laadusta ei ole niin väliä kunhan pukkaat tulemaan tavaraa eli viihdettä nopeampaan tahtiin kuin ennen. Minusta kun ei ole huonon työn tekijäksi.
Ihmetyttää myös tämä nykyinen tv -”viihde”. Otan esimerkiksi tietokilpailuohjelman ”Heikoin lenkki.” Muuten mukava seurata, mutta aivan kuin musiikkinappulan säätäjä kyttäisi milloin kilpailija avaa suunsa, niin musiikki rämähtää päälle ja lujaa. Ja nämä ns. hupiohjelmat, ne ovat etupäässä naaman vääntelyä ja ihmisten irivimistä. Tarkoitus lienee, että ne saisivat katsojan hyvälle tuulelle mutta vaikutus on päinvastainen. Ainakin minulla.