Hattu ennen keskustelua

Ebrahimin ja Valtaojan keskustelusta on käyty monenlaista vääntöä ja osoitettu sormella. Itse en löydä tarvetta moittia ketään, mutta haluaisin oppia keskustelun epäonnistumisesta jotain tulevia keskusteluja varten. Neuvoni tiivistyy hattuihin.

Yhdet hatut yhdessä pelissä

Kas, yhdessä hatussa lukee hiljainen kuuntelija, toisessa lukee määrätietoinen julistaja. Yksi hattu ohjeistaa suhtautumaan kanssakeskustelijaan potentiaalisena liittolaisena, toinen vihollisena. Yksi hattu kertoo keskustelusta jossa haetaan voittajaa, toinen keskustelusta jossa haetaan yhteistä ratkaisua.

Esimerkiksi vaaleja edeltävissä debateissa on selvää, että osallistujat varustetaan terävää voittoa hakeavalla taistelijan hatulla. Pieni sanan säilän heiluttelu terävästikin on täysin sopivaa sellaisessa kohdin, sillä joka ikisellä on samanlainen hattu.

Ongelma alkaa siitä, kun eri osallistujilla on eri hatut. Jos yhden hattu on kylmän ratkaisukeskinen tieteilijä ja toisen hattu on humanistisiin kulmiin pohjautuva taistelija, on ongelmaan törmääminen varmaa. Lähes aina, kun keskustelu menee metsään, se johtuu juuri tästä hattujen erosta. Kaksi keskustelijaa, kahdet säännöt, kahdet tavoitteet, yksi varma epäonnistuminen.

Haluaisin rohkaista toimittajia käymään ennalta keskustelijoiden kanssa mietiskelyä myös hatuista, eikä ainoastaan keskustelun aihepiireistä. Luokaa ilmapiiri, jossa säännöt ovat samat, tavoitteet yhtenevät. Se ei suinkaan tarkoita että asioista pitäisi olla samaa mieltä, mutta se tarkoittaa että mielipiteet ottelevat samalla kentällä ja pelaava samalla pallolla.

Toimituksessa ja työpaikalla

Sama toki pätee moneen muuhunkin keskusteluun, yhdistyksen kokouksista firman palavereihin: jos keskustelun periaatteet selviävät vasta lopussa, voit olla varmaa että aika moni on sitä ennen tippunut kärryiltä.

En siis sano että välttäkää sanaa x, kunnioittakaa asennetta y tai keskustelkaa tavalla z. Sanon vaan, että sopikaa pelin henki etukäteen. Ehkä siitä olisi apua.

Anna Kontula: Pikkuporvarit

Miten kirjoittaa tiivis kirja-arvostelu teoksesta, joka riemastuttaa ja raivostuttaa näin? Pikkuporvarit on umpipoliittinen mutta silti timantinkova kirja pikkuporvarillisuudesta, sen vaaran merkeistä ja seurauksista. Ennen muuta kirja on siitä epätyypillinen poliittinen teos, sillä se tarjoaa hyvin vähän valmiita vastauksia ja paljon enemmän lukijalle jäävää pohdiskeltavaa.

Tietoa, mutta valikoidusti

Anna Kontulan Pikkuporvarit on vahvasti tietokirja, nojaten yli sataan kirjalliseen referenssiin. Läksyt on selvästi tehty kiitettävin arvosanoin, mutta se ei tietenkään muuta termin asemaa. Pikkuporvarillisuus ei ole tieteellinen määritelmä, vaan referenssejä on haettava historian osalta sekä taiteen monista lajeista, filosofiasta että toki myös marxismista. Nykyajan referenssien osalta kirjassa on siteerattu niin valtamediaa kuin tutkimuksiakin, pyrkien parhaiten soveltamaan aikamme tapahtumia subjektiiviseen määritelmään. Taustatietoa on paljon, mutta sitä on nypitty hurjan valikoivasti. Kirja on niin subjektiivinen kuin olla ja voi, johan sen näkee otsikostakin, eikä kirjailija hetkeäkään muuta väitä. Itse asiassa hän korostaa väkevästi kirjan henkeä ajatusten herättäjänä, ei julistajana. Olen väkevästi sitä mieltä, että kaikki on puolueellista, mutta fiksuuden raja menee siinä kuka on aiheesta avoin.

Kirja on kokoelma ajatuksia pikkuporvarillisuuden luonteesta sekä sen ilmentymisestä nykyajassa. Parhaissa kohdin teksti todellakin herättää ajattelemaan ja nostaa ahaa-elämyksiä mieleen. Kokemus lienee lukijasta toiseen subjektiivista, mutta aika ihmeellinen kaveri saa olla jos ei ainakin parissa kohtaa löydä seasta omia ajatuksiaan. Tällainen pieni vintin ravistelu on kirjaa lukiessa aina mukava kokemus. Pääosan kirjan matkaa johtopäätösten teko jätetään lukijalle. Tästä lipsutaan parissa kohtaa, jossa teksti muuttuu hieman turhan punaisen hehkuvaksi poliittiseksi julistukseksi. Parissa tällaisessa kohdin johtopäätökset ovat kovin utopistisia, eivätkä taustat kestä edes pintarapsutusta. Pahimmillaan implikoidaan melkoisia hirveyksiä viitaten teoriaan, joka on todettu akateemisesti kehnoksi jo vuosikymmeniä sitten. Nämä kohdat ovat kuitenkin vain pieni vähemmistö.

Parhaimmillaan kirja toimii paremman elämänlaadun pohdiskelijana. Tarve kontrolloida kaikkea johtaa lopulta melkoisen ankeaan ja kuitenkin kontrolloimattomaan elämään. Esimerkiksi keskinkertaisuutta käsittelevässä kappaleessa puhutaan pikkuporvarin tarpeesta kuluttaa vain valmiiksi pureskeltua kulttuuria. Koska itse nautin nimenomaan rosoisesta, hiomattomasta ja vähän kontrolloidusta kulttuurista, voin ymmärtää miten ikävästi ihminen sulkee puolet sielustaan hakeutumalla vain helpon hissimusiikin ja kurinalaisen tanssin pariin. Juuri tällaiset ajatukset ovat kirjan parasta sisältöä ja saattavat herättää itse kunkin pohtimaan minkälaisia rajoja olemme tapojemme uhrina elämällemme laittaneet. Rivien välistä kirja muistuttaa, että elämän kannattaa antaa tapahtua.

Pirteä vaihtoehto julistuksille

Isommassa kontekstissa miettien olisi mukava nähdä enemmänkin yhteiskunnallis-poliittisia kirjoja, jotka eivät keskity julistamaan ja kertomaan totuutta, vaan heittämään ajatuksia ja jättämään johtopäätösten teon lukijalle. Kontula on oikea henkilö tällaista kirjoittamaan, sillä politiikassakin koen hänet ihmisenä jonka kanssa on todella vaikea olla samaa mieltä monista asiakysymyksistä, mutta vielä vaikeampaa on olla hymyilemättä hänelle. Niin perusteltua, pohdiskelevaa ja kunnioittavaa on ulosanti, niin vähän viholliskuvia, niin vähän ehdottomuuksia.

Historia ei ole tulevaisuuden oppikirja, eikä historia toista itseään sokeasti. Historia tarjoaa kuitenkin hyviä oppeja, jotka auttavat tulevaisuuden hahmottamista. Nähdäkseni siitä tässäkin kirjassa on kysymys. Tarjolla on ajatuksia elämästä ja yhteiskunnasta, pähkinöitä purtavaksi ja sopivissa määrin sovellettavaksi. Tulet nauttimaan tämän lukemisesta, kunhan et niele sanomaa purematta.

Veikko Vallin, puhu meille sipuleista

Tampereella monenlaista mainetta kerännyt kansanedustaja-valtuutettu-tarinankertoja Veikko Vallin uhkasi/lupasi/meinasi puhua taas valtuustossa suosikkiaiheestaan eli maahanmuutosta. Niin, mihinkä koira karvoistaan? Minun mielestä hänen pitäisi puhua sipuleista. Koska en halua marista ongelmista ellen osaa tarjota parempaa vaihtoehtoa, kirjoitin hänelle puheen, sovitettuna hänen sanomansa ytimeen. Saa käyttää. Saa ottaa juuri niin tosissaan kuin kaiken muunkin Internetin materiaalin.

Suomalaisesta maaperästä

Herra puheenjohtaja, arvoisat valtuutetut. Kun kuulitte minun puheenvuoron alkavan, oletitte varmaan että nyt tulee taas kovaa maahanmuuttosaarnaa. Latailitte metaforisia aseitanne valmiiksi, harjoittelitte mielessänne paheksunnan eleitä ja kirjoittelitte muistiin uusia adjektiiveja kuvailemaan sitä hirveää oloa minkä saatte olemassaolostani. Ei hätää, sillä ainoat maahanmuuttajat joista puhun tänään ovat ne, jotka muuttavat joka kevät suomalaiseen maaperään, vuodesta ja vuosisadasta toiseen. Minä puhun suomalaisesta maaseudusta, joka tuntuu sekin olevan aivan liian hirveää punavihreän kuplan maailmaan. Minä puhun nyt sipuleista.

Sipuli on rehti, suomalainen perinnetuote, tuttu meille jo viikinkiajoilta. Kun keskiajalla työläisillä ei ollut moneen varaa, sipuleita saivat syödäkseen, samalla kun herrasväki nautti elämästään lihapatojen äärellä. Tämän päivän eliitti, kuin osoittaakseen typeryytensä ydintä, on päättänyt lähteä sotaan myös suomalaista ruokaa vastaan. Ei kelpaa puhtaassa suomalaisessa maassa kasvanut terveyspommi, vaan sekin pitää korvata toiselta puolen maapallolla tuodulla tuontisoijalla. Unohtakaa terveellinen ja turvallinen lähiruoka, tuokaa tilalle jokainen lisäaine mitä vaan Brasiliasta asti tänne saatte rahdattua. Te puhutte elintapojen parantamisesta, vaikka tuhoatte saarnojenne myötä sen sekä meiltä että muualta. Ette te näe ruokaa ruokana, vaan politiikan välineenä. Ette näe suomalaista maatilaa ruoan alkulähteenä vaan ilkeinä konservatiiveina joita ei nyt ainakaan tueta, vaikka henki menisi. Tuollaisella ruokavaliolla se ennen pitkää meneekin.

Sipuli on hemmetin hyvä vertauskuva tälle kaikelle pelleilylle. Se ei ole trendikäs, eksoottinen tai monikulttuurinen. Se on kuin suomalainen mies: tekee hommansa hyvin eikä ymmärrä miksi häntä siitä hyvästä vihataan. Sipuli on terveellistä, se on paikallista, se on maukasta ja osa monipuolista ruokavaliota. Se on kaikin puolin asiallinen, mutta ei miltään osin kelpo poliittinen lyömäase. Se on yksi monista uhreistanne tuossa ankeassa maailmankuvassanne, jossa kaikki perinteinen ja luonnollinen on pahaa, kaikki eksoottinen ja ongelmallinen hienoa.

En minä tai puolueemme ole koskaan vastustanut terveellistä ruokaa sen paremmin kouluissa kuin muissakaan laitoksissa. Olemme vastustaneet typeryyttä ja ideologista ruoan tuputusta. Se on aivan sama puhunko minä ruoasta, maahanmuutosta, isänmaan puolustamisesta vai mistä, sama pätee: Se mikä on hyvää ja suomalaista ei koskaan teille kelpaa. Tiedättekö mitä? Suomalaisille se kelpaa. Mitä tämä kertoo otteestanne tosielämään? Minulle se kertoo, että minun pitää selvästikin kerrata näitä elämän perusasioita teille vielä muutamaan kertaan. Valittamalla ja loukkaantunutta näyttelemällä se ei muuksi muutu. Asia on pihvi ja sillä sipuli.

Tässä kohtaa Vallin voisi nostaa käteensä sipulipussin, symboloimaan… jotain.

Ita est.

Muutama kuukausi ja kilo

On taas tullut se aika vuodesta, että jokavuotinen kolmen kuukauden viinalakko on ohi. Suurenmoisia juhlallisuuksia ei ole tiedossa, mutta jotain uutta on tapahtunut. Onnistuin laihtumaan hieman viinalakon aikana, ensi kertaa sitten rituaalin aloittamisen muutama vuosi sitten.

Propagandamedian syytä!

Tämä hirveä vuosittainen käytäntö tuli itselle tavaksi kun tuo meidän propagandanhajuinen valtionmediamme Yle aikanaan teki ison kampanjan ”sata päivää ilman viinaa”. Tässä moraalisesti kyseenalaisessa tempauksessa oli maskottina mm. sittemmin edesmennyt mäkihyppy-puukkohippa-kansantaidepersoona Matti Nykänen. Se levy jäi sitten päälle ja lääketiede tuntuu puoltavan ajatusta. Kolmessa kuukaudessa kroppa resetoituu aika hyvin. En halua jakaa terveystietojani tarkkaan, mutta totean että tästä tempauksesta on ollut paljon enemmän hyötyjä kuin ennalta arvasin. Moni tuloksista on tarkkaan mitattavia.

On toki se toinen puoli. En minä sitä halua kaunistella: mahtuu kolmeen kuukauteen muutama ilta jolloin viinistä kieltäytyminen suoraan sanoen v-tuttaa paljon. Ensimmäinen kuukausi menee helposti, toisen kuukauden lopulta alkavat nämä vieroitusoireen kaltaiset. Kun tietää niiden tulevan, sitä tietää varautua. Aiemmin asiaa on kompensoinut makealla, mutta nyt on onnistunut sitä vähentämään. Ehkä juuri siksi paino otti muutaman kilon alaspäin suuntaa. Yleensä tämä viinalakon aika on painonnousun aikaa. Jotkut kuulemma järjestäen laihtuvat reilusti viinalakolla, kuulostaa hullulta mutta maailmaan mahtuu hulluja asioita.

Valintoja, valintoja…

Yksi asia on helpottanut: alkoholittomien juomien tarjonta on räjähtänyt. Nostan esiin muutaman tuotteen, joista osa on ollut Aamulehden testissä (maksumuumi), osa on omaa löytöä. Nämä ovat makuasioita, joten niistä sopii kiistellä. Oma kulmani ovat kuivat, vähemmän makeat tuotteet ja listalleni mahtuvat vain 0,0% alkoholittomat, 0,5% juomia en salli vaikka juridisesti ovatkin alkoholittomia.

  • Raikas yllätys: A. Le Coq alkoholiton lonkero. En ole suuri lonkeroiden ystävä, mutta tämä on parempaa kuin yksikään alkoholillinen.
  • Voi veljet: Nokian Panimo Italian spritz. Julmetun katkeroinen, aivan ehta maku, suvereenin eeppisesti onnistunut tuote.
  • In vino veritas: Torres Natureo -sarjan viinit. Kaikki tähän asti maistamani alkoholittomat viinit ovat olleet lähinnä pliisuja marjamehuja, mutta nämä ovat mainioita, rotevia, persoonallisia. Etenkin rose oli upea makuelämys.
  • Kirkasta pöytään: Helsinki Nolla. Kutsuvat sitä viinattomaksi viinaksi ja vähän sitä se on. Kirkasta, tymäkkää, tislattua joka sopii sellaisenaan tai osana juomasekoituksia. Suosikkini on limemehu+nolla+tonic, pari jääpalaa ja väriefektiksi pinnalle puoli teelusikallista jotain tummaa mehua, esim. karpalo.
  • Limpparilinja: Nokian Panimo Root Beer. Ei pärjää amerikkalaisille pientuottajien valmisteille, mutta niitäpä ei Suomesta saa, joten saatavilla olevista paras. Toivottavasti vielä jatkokehittävät reseptiään.
  • Kaljaa: Yhtään 0,0% olutta en halua suositella, kohtuullisia on mutta ei hyviä. Oluiden lähelle sen sijaan tulee pari Radleria, Sinebrychoff Crisp Vadelma sekä San Miguel Radler, molemmat raikkaita ja kivoja.

Tähän pitäs vissii kirjottaa joku fiksu loppukaneetti mutta kettuakos sitä semmoisella. Valinnan vara on lisääntynyt enkä pirullakaan löydä siitä mitään valittamisen aihetta. Kaikki on hyvin. Jatkakaa.

Virtaa elektroniikalle

Nyt puhun pitkästä aikaa tylsästä teknologiasta. Harva on voinut missata keskustelun elektroniikkalaitteiden laturiviidakosta. Tilanne on parantunut hurjasti vuosien varrella ja isoista arkisista merkeistä vain Apple kieltäytyy noudattamasta yleistä standardia. Esittelen tässä oman ratkaisuni, johon joudun olemaan varsin tyytyväinen.

HUOM: Itse käytän tietyn merkin ja valmistajan laturia ja kaapelia. Vastaavia saa myös muilta valmistajilta, enkä millään muotoa väitä omia merkkivalintojani parhaiksi tai ainoiksi optioiksi. Minulla ei ole henkilökohtaisia tai taloudellisia suhteita tässä mainittuihin tuotteisiin, niiden valmistajiin tai jakelijoihin.

#1: Deltaco GAN-laturi, n. 60 € (tuotekoodi: USBC-GAN03)

Pohjoismaissa yleinen tarvikebrändi Deltaco myy satoja erilaisia latureita, joista paremmat käyttävät GaN-valmisteita (Galliumnitridi). Tällä tekniikalla laturista saadaan parempi hyötysuhde, siten pienempi koko ja vähemmän hukkalämpöä. GaN-latureita löytyy nykyään maltilliseen hintaan lukuisilta eri valmistajilta. Tämä laturi tarjoaa vähintään riittävän 100 watin tehon varsin pienessä koossa ja siten se riittää lataamaan kännyköiden lisäksi myös läppäreitä, jopa vähän tehokkaampia sellaisia. Samasta laturista on saatavilla myös edullisemmat 30 ja 60 watin versiot. Minun arjessa tämän laturin myötä voin jättää pois laukusta Applen puhelin-, tabletti- ja läppärilaturit, Lenovon ja Microsoftin läppärilaturit, Nikonin kameralaturin sekä Jabran kuulokelaturin. Tämä on pelkkä seinäpistorasiaan menevä laturiosa eikä sisällä kaapeleita.

Mistä voi ostaa? Melkein mistä vaan.

#2: Rolling Square inCharge X Max -kaapeli, n. 40 €

Rolling Square on pieni sveitsiläinen yritys, joka on menestynyt joukkorahoituskampanjoin esitellyillä pikkutarvikkeilla. Henkilökohtaisesti olen tykästynyt heidän inCharge-latausadaptereihin ja kaapeleihin. Näiden filosofia on kytkeä yhdellä kaapelilla ihan mitä tahansa ihan mihin tahansa. Täten sama kaapeli voi ottaa virtaa joko perinteisestä USB-A tai esim. em. laturin tarjoamasta USB-C liittimestä, ja tarjota toisesta päästä sitä USB-C ”yleismalli”, Lightning ”Applen oma” tai Micro-USB ”vanha malli” liittimeen, hyvin pienellä tai erittäin suurella virtamäärällä. Ei irtoilevia osia ja kokemukseni mukaan erinomainen kestävyys. Toki on hyvä huomauttaa, että jos kaikki laitteesi noudattavat jo yleismallista USB-C liitintä, pärjäät yksinkertaisemmalla ja halvemmallakin kaapelilla.

Mistä voi ostaa? Rolling Squaren verkkokaupasta

1+1 = aika paljon

Teknologiakehityksen ongelmista kirjoitetaan tiuhaan ja usein aivan hyvästä aiheesta, mutta joskus kehitys kehittyy myös parempaan päin. Yhä harvempi laite käyttää omaperäisiä latauskaapeleita, yhä useampi pyörii tutulla standardilla. USB-C latausstandardia myös yhä päivitetään ja jatkossa sitä voi käyttää jopa kaikkein tehokkaimpien peli- ja grafiikkaläppärien virtalähteenä. Hyvää kehitystä näkyy myös standardia huonosti noudattavien laitteiden ja valmistajien kaivamisessa esiin ja standardiin rohkaisemisessa.

Tällä hetkellä suurin toiveeni on, että EU saa läpi tavoitteensa yleislaturista. Leijonaosa teknologiayrityksistä noudattaa jo nyt EU:n tahtotilaa, sillä yleisen teknologian käyttö on valmistajille paitsi helppoa ja halpaa, lisäksi myös myyntiä ja palvelua helpottavaa. Olemme vaihteeksi ihan hyvällä tiellä, joten jatkakaamme sitä pitkin.

Kolumni: Akuutin aneemiset aluevaalit

Tämänkertainen aihe on kuumin ja muodikkain keskustelunaihe ei-kenenkään mielessä, ja siinä se ongelma onkin. Miten saada aluevaaleista mielenkiintoiset ja ihmiset äänestämään? Lue tai kuuntele.

Eri mediat ovat jo jonkin aikaa tehneet juttuja, joissa ihmetellään kansan latteaa intoa tuleviin maakunta-, ei kun siis aluevaaleihin. Rohkenisin alkuun ehdottaa, että ehkäpä muutama juttu aluevaalien sisällöstäkin olisi hyväksi pelkän murehtimisen sijaan. Mediaa ei kuitenkaan voi nimetä lähellekään pääsyyllistä kansan laimeaan suhtautumiseen. Itse löydän muutaman hyvän selityksen asiasisällön pintaa raaputtamalla.

Sote-asiathan tietenkin koskettavat meistä joka ikistä, joko paljon tai vieläkin enemmän. Siltä osin luulisi intoa äänestämiseen olevan ehkä kaikista vaaleista eniten. Soteasiat ovat myös jatkuvasti pinnalla. Hoitajien työoloista ja hoitajapulasta puhutaan yhtenään, aika ajoin myös vastaavista ongelmista lääkärien osalta. Mielenterveyspalvelujen haastava tila on myös hyvästä syystä pinnalla. Itse seuraan myös aktiivisesti soten tietojärjestelmien ympärillä käytävää kalabaliikkia, josta löytyy useampiakin puskafarssin piirteitä. Sosiaalipuolta koskettavat myös keskustelut vaikkapa päihdeongelmaisten hoidoista ja päihdelainsäädännöstä, lukuisat perheitä koskevat asiat ja syntyvyyden mittarit, lähisuhdeväkivalta sekä lukuisat muut poliittisesti varsin lämpimät aiheet. Luulisi olevan kiinnostusta vaikka millä mitalla. Ongelman nimi näin lyhykäisesti kuitenkin on, että käytännön tasolla sote-alueet eivät lopulta voi näistä asioista paljoa päättää.

 
Jos maakunta… siis hyvinvointialue päättäisi lähteä tekemään isoja muutoksia hoitajien työoloihin ja palkkaukseen, se huomaisi valtansa loppuvan lyhyeen. Muutoksia voi tehdä todella vähän ennen kuin niskassa on hallituksen lisäksi liittojen molemmat osapuolet. Merkittävä ero kilpailuasetelmassa sotealueiden välillä koettaisiin ongelmaksi. Kuten jo tähänkin asti on huomattu, vähäinenkin irtiotto valtion standardista pistää sellaisen määrän hälytyskelloja soimaan, että kuulosuojaimille on tarvetta. Alueen liikkumavara on lopulta äärimmäisen kapea.

Tietojärjestelmien ongelmista sote-alalla sietäisi puhua enemmänkin. Lääkärien ajasta helposti neljäsosa kuluu huonolaatuisten tietojärjestelmien ongelmiin. Pienikin parannus järjestelmiin vapauttaisi hurjasti lääkärien aikaa potilaiden tapaamiseen. Järjestelmien kouluarvosanat ovat sitä tasoa, että luokalle jäämisestä jo kuiskaillaan. Päätökset järjestelmistä on kuitenkin pitkälti tehty ja konsensus ajaa tiettyjä, surkeiksi koettuja järjestelmiä kuin käärmettä pyssyyn. Oulun alue on ainoana kapinallisena onnistunut kehittämään järjestelmää sote-henkilökunnan tarpeiden pohjalta hyvin tuloksin, mutta heidätkin haluttaisiin saada ruotuun. Vaikka teoriassa päätös voisikin tulla aluevaaleilla valittujen eteen, voidaan kokemuksella luvata että vaihtoehtoina ei ole hankkia järjestelmää joka vastaisi henkilökunnan tarpeisiin tai huomioisi asiantuntijoiden suosituksia.

Päihdeasiat ovat iso osa sekä sosiaali- että terveyspuolen haasteita. Aiheen repertuaari sisältää sekä ennaltaehkäisyä että hoitoa, suoria ja välillisiä vaikutuksia, sekä aiheen tutkimusta. Oma lukunsa ovat aiheen lähellä pyörivät päihdyttävät, mutta lailliset lääkeaineet, joiden ympärillä pyörii myös melkoinen ruletti. Laaja konsensus puhuu sen puolesta, että nykylinjamme ei ole erityisen toimiva oikein miltään osin. Jos alueilla olisi suurempia vapauksia, monenlaisia uusia linjoja voitaisiin kokeilla, eri vaihtoehtoja verrata laajalti ja painopistettä siirtää puolelta toiselle. Liikkumavara on kuitenkin puun ja kuoren välissä, eikä alueilla oikeastaan voi tehdä muuta kuin toteuttaa tiukan formaatin määrittämää palvelua tai itkeä ja toteuttaa sitä.

 
En tiedä pitäisikö kehua vai pelästyä byrokratiaa siitä, että se on onnistunut tekemään yhdestä elämämme tärkeimmistä asioista täysin merkityksettömän tuntuisen. Tuo vaikuttaa kuitenkin lopputulokselta, enkä ole erityisen riemuissani siitä. Jos asiaa haluaisi vielä vähässä ajassa korjata, nyt alkaisi olemaan korkea aika etsiä lihaa (tai kasveja) luiden ympärille. Hyvä idea voisi olla vaikkapa konkreettisten haasteiden esittäminen. On yksi asia puhua suureellisesti sote-palveluiden merkityksestä, mutta asia tuppaa lähestymään kansalaisten korvien väliä paremmin jos sen esittää konkreettisen, käsin kosketeltavan esimerkin kautta.

Jätän vaisun ahaa-elämyksen tähän loppuun: näistä vaaleista siis puuttuu se yksi asia, joka muiden vaalien näkyvyyttä johtaa. Se jokin on vastakkainasettelu. Lisää veroja vai vähemmän veroja, työtä vai sosiaaliturvaa, enemmän vai vähemmän maahanmuuttoa, siinä meille tuttuja vaaliteemoja. Kaipaamme kipeästi sotealan vastakkainasetteluja lööppien luomiseksi tai nukumme vaalien yli. Hallitus voisi osaltaan rohkaista keskustelua lupaamalla alueiden päätöksentekoon suurempaa vapautta, esimerkiksi aiemmin mainitsemieni aiheiden osalta. Tämän jälkeen vaikkapa jokin näistä aiheista voisi saada aikaan kunnon aatteellisen väännön.

Sillä lopulta, kun tarpeeksi kaivaa, mitä ovat vaalit paitsi väkivallaton vaihtoehto sisällissodalle? Kansa kaipaa sirkushuveja!

Lohtua pyhäinpäivän mietteisiin

Tänään tuli istuttua autossa sen verran että paljon kuunteli radiota (Areenaa). Liekö pyhäinpäivän johdosta kun kuolema oli paljon esillä. Se on haastavaa kuunneltavaa, mutta jos jaksaa, siitä löytää paljon lohtua.

Kas, hassuja pilviä

Tampere-Hämeenlinna välillä katsoin ikkunasta ulos. Aurinko oli laskusuunnassa, mutta toi pilvipeitteeseen värin, jota oli vaikea kuvailla. Se oli oranssi mutta ei, sininen mutta ei, valkoinen mutta ei. Sitä näkyi vain vähän aikaa ja se meni ohi. Kokemuksethan ovat tällaisia, ne tulevat ja menevät. Ne kuitenkin jäävät eloon, enkä tarkoita vain muistoja. Jokainen kokemus antaa meille eväitä seuraavaa kokemusta varten. Jokainen kokemus on velkaa edellisille, ja jokainen taakse jäänyt asia on samalla eväs edessä odottavaa asiaa varten. Se, mikä jäi taakse, ruokkii sitä mikä tulee eteen.

Ajan rajallisuudesta taas tuli mieleen parikin lohdullista asiaa. Ensinnäkin se, että niin paljon jää meidän jälkeen asioita. Sata vuotta tästä, tuhat, miljardi vuotta eteenpäin, täällä on edelleen jotain, täällä tapahtuu asioita. Kahta hienomman tästä tunteesta tekee se, että emme tiedä mitä se jokin on. Tulevaisuus on täysi mysteeri, kirjoittamaton tie. Se tarkoittaa, että jokin, jossain, joskus, jollain tavalla, tulee jatkossakin ihmettelemään asioita joihin hän ei tiedä vastausta. Aina on edessä kysymys ratkaistavana.

Sitten tulivat mieleen australialaisen ”optimismiekspertin” Victor Pertonin sanat. Hän puhui jokunen vuosi sitten äitinsä kuolemasta. Hän kertoi, miten hänen äidillään oli ollut ilo toimia joogaopettajana puolen vuosisadan ajan. Hän kertoi miten se toi hänelle iloa ja optimismia jota hän jakoi ihmisille. Yhtäkkiä kuolema ei ollutkaan vain suru-uutinen vaan riemullinen ylistys elämälle. Palaset napsahtivat kohdalleen.

Paranee, vaan ei valmistu

On hyvä ajatus tehdä jokaisesta huomisesta parempi kuin eilispäivä oli, vaikka edes piirun verran. Se parantaa mielialaa, kun tietää että kehtaa katsoa taakseen hyvillä mielin. Valmista et maailmasta kuitenkaan tee, eikä pidäkään. Sehän olisi ikävää. Maailman tarkoitus ei ole tulla valmiiksi, vaan kehittyä. Pitäähän sitä seuraavillekin jättää haasteita, sillä sopivan kokoiset haasteet rikastavat elämää.

Jos kaipaa optimismia tulevaisuuteen ja mietiskeltävää tähän päivään, jätän loppuun erinomaisen 20-minuuttisen Steven Pinkerin TED-puheen. Professori ja ihmismielen tuntija Pinker on rakastettu ja kiistelty hahmo, joka on uskaltanut olla myös väärässä ja muuttaa mieltään. Äärimmäisen lohdullista sekin.

Työ josta työ häviää

Oletteko huomanneet, miten vähän ammattilaiset tekevät omia töitään nykyään? Opettajat suorittavat poliittisia muutosprosesseja, vaihtaen oppisuunnitelmia kuin sukkia. Lääkärit leikkivät tietokoneilla potilashoidon sijaan. Me täällä IT-hommissa istumme palavereissa konsulttien kanssa työn tekemisen sijaan.

Hirveän hyvä idea. Teoriassa.

Omaan ymmärrystä kaikille edellä mainituille haasteille. On pätevä ajatus, että koordinointityön hyvin hanskaava konsultti voisi pitää tietoa ja palasia kasassa. On perusteltua, että opetus kehittyy uuden tiedon valossa. On mielekästä, että potilastietojärjestelmiä hyödynnetään laajalti. Toisaalta, teoriassa kommunismikin oli hemmetin hieno idea, kunnes sitä päätettiin toteuttaa tosielämässä. Hieman sama tapaus tulee mieleen niin opettajien, lääkärien kuin tietojärjestelmäpuuhailijoiden parissakin – sekä varmaan parilla tusinalla muullakin alalla.

On huvittavaa, että tietoteknisellä alalla konsultokratian ongelmat on tutkittu ja dokumentoitu kattavasti jo lähes puoli vuosisataa sitten. Jenkeissä ilmiö alkoi jo varhaisemmin ja Suomeen se tuli myöhemmin. Nyt nautimme siitä laajalti. Työnteossa on yhä vähemmän työntekoa – mikä on aika vaikeasti ostettava ajatus, kun samaan aikaan pitäisi lisätä tehokkuutta. Joku tutkija jossain sijoittelee juuri kuution muotoista palasta pyöreän muotoiseen mustaan aukkoon.

Mitä siis pitäisi tehdä? Itse olen vakaasti sitä mieltä, että ammattitaidon kunnioitus vie pitkälle. Kas, opettaja tietää todella paljon opettamisesta, lääkäri lääketieteestä ja tietotekniikan ammattilainen tietotekniikasta. Kun he tekevät ominta työtään, se on tehokasta. Kun he tekevät muuta työtä, se on tehotonta. Paitsi että se vie aikaa ja rahaa, se syö myös työmotivaatiota. Siten näkisin filosofian keskiössä ajatuksen, jossa ihmisillä olisi parempi mahdollisuus kertoa itse jos kokevat työaikansa menevän asioihin, joka ei ole heidän ominta hommaansa. Ihmisiä voi ja pitää haastaa parempaan. Ei pidä olettaa, että kukaan ihminen ei halua muuttua tai kehittyä, jonka vuoksi muutokset on ajettava ulkopuolisin voimin, väkipakolla kuin käärmettä pyssyyn. Motivaation tappaminen ennalta harvemmin parantaa lopputulosta.

Yksityisillä yrityksillä tämä on iso, mutta toteutettavissa oleva haaste. Hurjasti vaikeampaa ajatuksia on viedä julkiselle sektorille. Niin lääkärin kuin opettajankin työ päätetään ja ohjataan poliittisesti, eikä politiikka varsinaisesti ole puheväleissä järjenkäytön kanssa. Voi kuitenkin olla, että yksityisellä puolella nähty muutos valuisi joko suosiolla tai kivuliaasti myös julkiselle sektorille. Jossain on näytettävä mallia. Jossain on sanottava ”mitä helvetin järkeä tässä on”, mieluiten jossain missä asia kuullaan ja missä se johtaa muutoksiin. Lisätietoja uteliaille, ks. keisarin uudet vaatteet.

Mistä juttu lähti?

Koko juttu lähti lopulta siitä, kun totesin itselleni etten ole pariin vuoteen nauttinut työstäni. Onneksi olen skeptikko joten kyseenalaistin fiilikseni. Huomasin nimittäin että itse asiassa nautin kovastikin työstäni niinä päivinä kun teen varsinaista työtäni, eli ratkaisen ongelmia tai pohdin järjestelmien keskinäistä toimintaa. Sitä vaan on yhä pienempi osa työaikaa ja se apeuttaa. Työpaikan vaihto ei auttaisi mitään, sillä ilmiö koskee koko alaa, joten parempi vain jatkaa siellä missä pärjää ja osaa. Se epäilemättä tarkoittaa, että ehkä olen väärällä alalla? Ehkä, mutta kun joka ala on konsultokratian valtaamaa, luulenpa ettei ruoho olisi yhtään vihreämpää aidan toisella puolen. Kun jutustelin opettaja-isoveljeni kanssa ja kuulin saman tarinan, olin yhä vakuuttuneempi että olemme kaikki kirottuja. Parempi suutarin pysyä lestissään.

Koska pakeneminen ei siis auta, jäljelle jää asioiden korjaaminen. Jos en omaisi itsesuojeluvaistoa, pistäisin saman tien liikkeelle työelämäkonsultoinnin firman ja lähtisin kiertämään maata ilosanomaa jakamaan. Sitten joku yritys ostaisi minut puhumaan ja pakottaisi työntekijät kuuntelemaan minua pariksi tunniksi. Siellä he istuisivat, kiroillen sitä että tämäkin aika olisi voitu käyttää työntekoon. Sillä hetkellä joku, jossain tuolla ylhäällä, katselee maailmaa ja toteaa hiljaa nyökäten: ympyrä on sulkeutunut.

Maahanmuutto: sano se kolmessa minuutissa

Männä viikon vähemmän onnistuneesta valtuutettu Vallinin puheista juteltiin täälläkin. Itseäni jäi ihmetyttämään se, että puhe vaikutti oikeasti etukäteen kirjoitetulta, ainakin paperien perusteella, mutta sen vaikutelma oli kuin puoliunessa improvisoitua sekoilua. Siitä se ajatus sitten lähti…

Puheella on väliä

Olen aikanaan kirjoitellut enemmänkin puheita sekä myös lehtijuttuja. Olen huomannut, että aina välillä kaipaa sitä. Vaan eipä ole puheen kirjoittajille töitä tässä maailman ajassa, joten parempi pysyä leipätyössäni. Onneksi asiaa voi harrastaa. Siten päätinkin, että otan tuon Vallinin aiheen ja kirjoitan siitä terävän puheen, jonka saa sanottua kolmeen minuuttiin. Terävä, jämpti kritiikki maahanmuuton ongelmista, jossa ei leimata kansanryhmiä tai isketä vyön alle.

Vaan sen kun tein, totesin että miksi jättää tähän. Vallinin puheen vastareaktiot olivat surkeita nekin, hirveää vuodatusta, draamaa, voivottelua ja hyvesignalointia. Kaipa se on niin että tasottomaan pelleilyyn voi vastata vain tasottomalla pelleilyllä. Joten kirjoitin toisen puheen, kolme minuuttia tiukkaa puolustuspuhetta maahanmuuton puolesta.

Ja ihan varmuuden vuoksi kirjoitin sitten vielä kolmannen puheen, jossa maahanmuuttoon ei suhtauduta lähtökohtaisesti hurjana voittona tai häviönä.

Sitten nostin kameran jalustalle, mikrofonin kameran päälle ja painoin nauhoitusnappia. Mainittakoon että kaikki kolme puhetta on eroteltu videolla alaotsakkein, jos vain joku kiinnostaa.

Noh…

…miten meni?

…olisko kellään tarvetta puheen kirjoittajalle?

…ostatko vokaalin?

Säännöt meitä suojelevat

Tuli nyt vaan mieleen, että on se hyvä kun meillä on sääntöjä ja pykäliä. Pysyy joku roti yhteiskunnassa.

Kuten se, että ravintolassa on oltava asiakaspaikkojen mukaan laskettava tietty määrä järjestyksenvalvojia. Määrä on ehdoton ja sanktiot seuraavat sen rikkomisesta heti.

Toki moisista määristä voidaan nyt vähän joustaa paikoissa, joissa ei ole niin justiinsa. Hoitokodeissa ei hoitajien määrä ole turhan tarkkaa, eihän se nyt mikään baari ole! Kiva jos olis muutama, mutta jos ei niin kolmen vuoden päästä tehdään tarkastuskierros ja jos ei homma toimi, sanotaan soo soo ja uhataan tulla vuoden päästä uudestaan.

Jätteistäkin ollaan tarkkana. Jos olet hakenut luonnosta kiuaskivet ja aiot vaihtaa ne uusiin, vanhat kivet ovat ongelmajätettä. Jos viet ne takaisin luontoon, sakot tulee. Ei se luonto nyt mikään kivien säilytyspaikka ole!

Hieman voidaan joustaa, jos viet luontoon vaikkapa kymmeniä romuautoja. Eihän nyt autot mitään jätettä ole, joten suottako tuosta murehtimaan. Ei tämä nyt aivan niin pikkutarkka maa ole.

Talouden pelissäkin ollaan silmät tarkkana. Jos emme vedä tiukkaa rajaa, verotus kaatuu. Siksi erityistä huomiota laitetaankin riskipaikkoihin, kuten villasukkien kutojiin. Onneksemme yhteiskunta pysyy kurissa ja villasukkafanaatikot on pantu tiukasti verolle. Kun sukka puikoista putoaa, euro verottajan kassaan kilahtaa.

Toki pieni jousto sallitaan poliittisilta säätiöiltä. Ei sitä nyt ihan jokaisesta asiasta voi veroja kerätä. Sitä paitsi, puhumme hädin tuskin muutamasta sadasta miljoonasta vuodessa, ei sillä uusia hävittäjiä osteta.

Kohtuus kaikessa, jopa tiukan sääntelyn alaisuudessa, eikös vaan?