Miehen on opittava

Viimeksi eilen oli erinomainen blogaus Ylellä miehen asemasta parisuhteessa. Mies ei hanskaa tunteiden ilmaisua kun sitä ei hänelle ole opetettu. Tämä on yksi lukuisista uusista haasteista miehille (miesoletetuille), vaan kun vanhatkin painavat niskaa. Mahtuisiko kompromissi mihinkään väliin?

Ensin aloitetaan syyttämällä

Yksi viime vuosien kestohittejä on osoitus siitä, miten jokainen mies on osaltaan syyllinen kaikkiin miesten tekemiin rikoksiin vaikkapa ”patriarkaalisen ilmapiirin kautta”. Jotkut menevät vielä pidemmälle, kun ihan korkeakoulututetutkin joskus toteavat kaikkien miesten ja jopa poikalasten olevan raiskaajia tai ainakin potentiaalisia sellaisia. Miehen pitää osata väistää ja tiedostaa että mitä tahansa hän tekeekin, hän väärinkäyttää asemaansa. Jopa vauvaikäisen poikalapsen tuominen tilaan voi tehdä ilmapiiristä vaarallisen, ainakin erään Ylen haastatteleman feminismin mukaan (mainittakoon tosin että hän kritisoi tätä näkökulmaa).

Vaan eihän tämä tyhjästä tule. Terroristit ja raiskaajat ovat lähes yksinomaan miehiä. Parisuhdeväkivallassa numerot menevät tasan mutta tiettyjä ikäviä piirteitä löytyy. Ihmiskunnalle vaarallisen uskonnon tunnistaa siitä että sen johdossa on vain miehiä. Miehet tuppaavat myös erikoistumaan kännissä riehumiseen. Tilastoja on enemmänkin. Laki ei tokikaan saa erotella ketään sukupuoli-identiteetin mukaan, mutta on typerää kieltää keskimääräiset erot sukupuolten välillä. Poikkeuksia on, eikä näiden pohjalta saa ketään syrjiä, mutta sekä mieli että ruumis eroavat keskimäärin aika paljon sukupuolten välillä. Se on yksi vankimmin tutkittuja tieteenaloja. Se johtaa ikäviin tilastofaktoihin molempiin suuntiin. Nainen ei ole miestä parempi tai päinvastoin, mutta keskimäärin heissä on eroja.

Mies on siis jopa velkavankeudessa, ojan pohjalla lojuessaankin etuoikeutettu. Miehen pitäisi nyt oppia ilmaisemaan tunteita, hoitamaan lapsia ja tuntemaan syyllisyyttä. Miehen pitää myös tehdä vanhaan malliin raskaat työt, maksaa laskuista sekä omat että kumppanin, kantaa vastuu kodista ja puolustaa heikompia, mutta ei kuitenkaan esiintymällä liian vahvana. Tämä on paljon vaadittu. Luonnollista on että pitää muuttua ja oppia uutta, mutta alan omaamaan ymmärrystä niille joiden mielestä osa tästä on sanalla sanoen epäreilua. Miehillä on paljon uusia velvollisuuksia mutta kovin vähän uusia oikeuksia. Ehkä ne olivat aiemmin pahasti epätasapainossa, vaan löytyy se epätasapaino toisestakin päästä.

Sitten maustetaan psykologialla

Niin ikään tuore uutinen kertoo naisten kokemasta seksuaalisesta häirinnästä. Vastoin äänekkäimpien huutajien mietteitä, en näe tässä valeuutista vaan koen tarvetta lukea sitä tarkkaan. Nyt tarkkana: on eri asia sanoa on kokenut tai on raportoinut sekä vielä on tapahtunut. Etenkin ns. somekratian aikana kollektiivinen muisteleminen on yleistä ja myös valemuistot ovat yleisiä. Lisäksi on tuttu ja valitettava tosiasia että kokemus- ja ilmoituskynnykset heiluvat huomattavasti. Niin sukupuoli, kulttuuritausta kuin yhteiskunnallinen ilmapiirikin vaikuttavat siihen ketkä raportoivat herkemmin mistäkin asioista milloinkin. Yle on uutisoinut asiat oikein mutta vaatii tarkkasilmäisyyttä ymmärtää sanojen erot. En nimeä ketään valehtelijaksi, mutta fakta on että kaikki koetuksi kerrottu ei ole tapahtunut ja kaikki tapahtunut ei ole koetuksi kerrottu.

Jatketaan yhä tarkkaavaisuudella: On tervettä puhua yhteiskunnan ongelmista. On luonnollista että miestenKIN pitää muuttua kun maailma ympärillä muuttuu. Osa tästä muutoksesta on selvää pässinlihaa, mutta osa on tietenkin vain turhan paljon mediatilaa saavien kiihkomielisten *isti-poliitikkojen huutoa. He haluavat mediatilaa ja ”tappakaa kaikki miehet” on aika hyvä tapa saada sitä. Ei se tee heistä todellista keskustelukumppania eivätkä moiset idioottimaiset huutelut ole mikään syy alentua heidän tasolle. Ehkäpä tärkein asia mitä miestenKIN pitää oppia on ymmärtää somekratiassa elämisen taidot. Kaikki kritiikki ei ole pahasta, jokainen ehdotus ei ole miesvihaa ja fiilikset ovat vain fiiliksiä, eivät korkeimman oikeuden ennakkotapauksia. Väärästä syytöksestä voi yhä joutua käräjille esimerkiksi kunnianloukkauksen rikosnimikkeellä.

Lopulta etsitään syyllinen

Lopuksi heitän haasteen. On yllättävän usein sama henkilö, jonka mielestä jokainen islaminuskoinen on syyllinen terrorismiin mutta jonka mielestä on väärin syyllistää kaikkia miehiä muutamien sikailusta. Tämä on ristiriitaista. Ehdotan, että syyllinen on tasan syyllinen per oikeusistuin, mutta mahdollisuus toimiin on oma keskustelunsa. Tällä hetkellä miehille tyypillistä rikollisuutta ja häiriökäyttäytymistä tutkivat turhan suurelta osin turhan paljon vihan voimalla toimivat naisryhmät, joiden ratkaisuehdotukset eivät aina ole rakentavimmasta päästä. Mielestäni miehillä on paljonkin annettavaa tähän keskusteluun, johon on tavalla tai toisella päästävä mukaan. Pientä yritystä on, mutta paljon ememmän tarvitaan. Katson tässä myös median suuntaan, jolle ehdotan JSN:n 21. journalistin ohjeen näkemistä laajalta kantilta.

Somekratiassa tuntemuksia, fiiliksiä ja huhuja on paljon. Paras ratkaisukeino on keskittyä niihin faktoihin jotka varmaksi tiedämme. Kaikille sukupuolille on tasavertaisesti tilaa yhteiskunnassa. Sukupuoli yksin ei voi syyllistää tai etuoikeuttaa ketään. Perusoppeja jää kaksi plus yksi: Ensinnäkään syyllisyyden leimaa ei tule lyödä koko ryhmän päälle. Toiseksi oman viiteryhmän keinot tilastollisesti havaitun ongelman korjaamiseksi ovat usein tehokkaimmat. Viisaan toiminnan lopputuloksesta hyötyvät kaikki.

Olin töissä Desuconissa

Desucon on Lahdessa pidettävä japanilaisen populaarikulttuurin harrastustapahtuma joka on ehtinyt jo kymmenen vuoden ikään. Tapahtuma on epäkaupallinen ja olen ollut vapaaehtoisena vänkärinä ensimmäisestä tapahtumasta asti – niin myös viime viikonloppuna. Fiilis oli kuitenkin outo ja luulen löytäneeni selityksen, joskaan en syytä. Olkoon tämä kirjoitus yritykseni avata vapaaehtoistyön näkökulmia subjektiiviselta kantilta.

Monenlaista hommaa

Olen tehnyt merkittävämmässä määrin vapaaehtoistyötä epäkaupallisissa yleisötapahtumissa parinkymmenen vuoden ajan, vastuutason vaihdellessa rivivänkärin ja ylipäällikön välillä. Olen myös puuhannut sangen monenlaista kaupallisissa yleisötapahtumissa. Kaiken kaikkiaan väitän omaavani laajan kokemuksen tapahtumanjärjestämisestä. Joku voisi myös päätellä että jos en tästä nauttisi, tuskin sitä yhä tekisin. Työn puolesta tehdessä kyse on lähinnä yrittäjän ammattiylpeydestä, halusta tehdä työ laadukkaasti jotta saa voita leivän päälle. Vapaaehtoisena ratkaisevaa on hyvä yhteisö, hyvä fiilis ja parhaimmillaan jopa euforinen tunne kun on kantanut kortensa kekoon onnistuneen tapahtuman kanssa. Jos oy- ja ry-tapahtuman fiilikset sekoittuvat, on tapahtunut jotain outoa. Näin juuri kävi.

Tehtäväni oli jälleen kerran vastata cosplaypukuja harrastaville suunnatusta studiovalokuvauksesta. Se on yhdistelmä studiovalokuvausta ja liukuhihnatyötä. Tarkoitus on tarjota mahdollisimman monelle kävijälle mahdollisuus saada maksutta laadukkaita valokuvia asustaan. Iso osa kuvista on melko tavanomaisia mutta sekaan mahtuu myös muutamia hienompia otoksia, joita syntyy kun ei ole ruuhkaa ja mielenkiintoisempia kuva-asetelmia ehditään rakentamaan. Pari tuntia on lisäksi varattu ns. erikoiskuville, jolloin kokeillaan pöhköjä asioita. Tulosta syntyi tälläkin kertaa: tässä omat tuotokseni lauantailta, sunnuntailta sekä erikoiskuvat.

Selkeä työ ja selkeä tulos tapahtuivat. Tiimini toimi tehokkaasti ja yksi yllättävä sairastuminenkin paikattiin joustamalla. Minulla ei kuitenkaan ollut missään kohtaa fiilis että olisin ollut vapaaehtoisena. Olo oli oikeastaan lähinnä kuin työssä kävisi. Tapahtuma on epäkaupallinen, ei siitä kahta sanaa, mutta tuntuma oli enemmän kellokortin lyöjällä. Tehtävä x, sitten tehtävä y, sitten lakisääteinen tauko, sitten tehtävä z. Alkuun kasaus ja loppuun purku. Toki kollegoiden kanssa vitsailtiin vaan niin tehdään työpäivän aikanakin. Epäkaupalliselle yleisötapahtumalle ominaiset kivat yllätykset ja värikkäät tunteet jäivät tapahtumatta. En hetkeäkään tuntenut olevani osa tapahtumaa, ainoastaan kapean sektorin työn tekijä, hyvä mies sorvin äärellä. Siitä otsikkokin tuli – kokemus oli työkokemus, ei harrastuskokemus. Koin olleeni töissä desuconissa, sanan varsinaisessa merkityksessä.

Puiseva ongelma?

Yksi parhaita neuvojani vapaaehtoistyön tekijöille on se, ettei samaa hommaa pidä tehdä ikuisesti. Se alkaa maistumaan puulle. Vaihda hommaa, kouluta seuraaja josta tulee sinua parempi, tee jotain muuta. Olisikohan kenties aika katsoa peiliin – olenko tehnyt samaa hommaa liian kauan? Vaihtelu on monissa muissa tapahtumissa tehnyt hyvää, on ollut hauskaa opetella uutta. Esimerkiksi Traconissa jossa olen ollut perustamiskokouksesta lähtien (2005) olen tehnyt huomattavan litanian täysin erilaisia tehtäviä. Desuconissa olen oikeastaan tehnyt aina hommia studiossa. Se on ihan kivaa, asiakaspalvelu on mukavaa ja minulla on hemmetisti opittavaa vielä. Tästä huolimatta, olisikohan sittenkin metsä jäänyt puiden varjoon?

Toinen teoria on se yhdistysten ainiainen ongelma nimeltä sisäpiirit. Olen yhden kerran jäänyt iltaa viettämään Desuconin vapaaehtoisten kiitosjuhlaan ja se oli huono kokemus. Kuppikunnat sulkeutuivat toinen toisensa jälkeen eikä juuri kehenkään uuteen ihmiseen voinut tutustua tai mitään uutta oppia. Desuconin tekijät ovat suvereenin loistavia tehtävissään, mutta kynnys ”heidän” ja ”muiden” välillä on aika korkea. Keskusteluyhteys ei muodostu. Ehkäpä syitä pitää vieläkin hakea kymmenen vuoden takaisista näkemyseroista, ehkä jostain kuranteimmista maailmankuvan eroista tai omista virheistäni, vaan ehkäpä ei. Pois se minusta että itseäni viattomaksi leimaisin, vaan pienen kenttägallupin perusteella en ole täysin yksin havaintoni kera kera.

Spekuloin edelleen vaarallisilla vesillä. Desucon on ihan oikeasti onnistunut tekemään loistavan tapahtuman. Tekijät osaavat asiansa. Onko mahdollista, että tämä ammattimaisuus on jyrännyt alleen osan inhimillisyyttä? Epätervettä ylpeyttä en havaitse lainkaan, mutta ehkäpä ilmiöstä on lievempi versio liikkeellä. Tai ehkäpä kyse on yleisestä tosiasiasta nykyaikaisessa somekratiassa jossa on parempi olla varovainen ja olla ottamatta liikaa kantaa. On helpompi olla kyynisen asiallinen virkamies kuin ihminen. Kyse voi olla myös vain omasta fyysisestä rasitteesta, kärsin tapahtuman ajan kivuista ja tapahtuman logistiikka oli ennennäkemättömän raskasta, se söi miestä rotan lailla ja syö vielä huomennakin.

Tulokseen voi olla tyytyväinen

Oudosta tuntumasta huolimatta voin olla tyytyväinen tulokseen enkä näe mitään syytä miksen voisi tehdä samaa hommaa vastakin. Alan kuitenkin varovasti huolestumaan ajatuksesta että jokin päivä en enää nauti tästä. On tärkeää varmistaa henkisen hyvinvoinnin jatkuvuus. Vaikka monen homman voi tehdä konemaisesti ilman mielihyvää, se heikentää tulosta. En halua olla huono studiokuvaaja, vaan joka kerta parempi. Haluan tehdä hyvin ja oppia enemmän. Koska nykymaailmssa ei ole enää konseptia rakentava palaute, en ole koskaan kuullut kävijöiltä miten homma meni. Toisaalta, haukkuja ei ole tullut ja se lienee nykypäivän versio kehuista. Tähänkin voinee olla tyytyväinen.

Finnconin vanha tapahtumanjärjestämisen viisaus kuului ”tee sellainen tapahtuma jossa haluaisit itse käydä”. Tätä voi pohtia todella monesta suuntaa. Olenko ehkä järjestäjien kanssa eri aallonpituudella? Onko maailma muuttunut samalla kun jäin itse rannalle? Vai olenkohan vain vähän väsynyt? Yhtä kaikki puran mietteitäni blogosfääriin sillä murheista on aina parempi jutella.

Yhden syyllisen taktiikka

Olen kiitollinen Yleisradiolle sen pitäessä esillä tärkeää aihetta seksuaalisesta itsemääräämisoikeudesta, nostaen esille myös arvostamani Väestöliiton näkökulmia. En ole kuitenkaan vakuuttunut aiheen polarisaatiosta ja kun nyt luin läpi koko päivän uutiskommentit tästä, olen vielä huolestuneempi. Yksi taho, minulle tuntematon ”Agenda Europe” on nyt määritelty kolmannen osapuolen toimesta yksin syylliseksi aika lailla kaikkeen ihmisoikeuksien vastaiseen toimintaan. En luota tällaiseen yhden syyllisen taktiikkaan.

Perusteltu mielipide kestää debatin

Minä hyväksyn laajan seksuaalisen itsemääräämisoikeuden, sukupuolineutraalin avioliiton ym. aiheet ihmioikeuksissa aksioomina. Mielestäni Suomen tilanne on melko asiallinen, translain ollessa ainoa merkittävä juridinen ongelma. Edelleen mielestäni argumentit kannoilleni ovat vahvoja ja äärimmäisen loogisia. Ne kestävät kunnioittavan debatin eri mieltä aiheesta olevien kanssa. Minulla alkaisivat hälytyskellot soida jos pelkäisin kuulla jostain aiheesta eriävää mielipidettä. Samaiset kellot saivat tekemistä lukiessani em. Ylen juttua. On epäilemättä tulkinnanvaraista rikotaanko tässä journalistin ohjeiden 21. kohtaa, mutta vähintään hyviin tapoihin kuuluu vastapuolen näkemyksen mukan ottaminen. Nyt Väestöliitto yksin kertoi mitä heidän poliittinen vastustajansa tekee, miten ja miksi, vailla pienintäkään journalistista kritiikkiä tai faktantarkistusta.

Aiheesta on puhuttu viime viikkoina laajemminkin, kun Timo Soini sekoitti ulkoministerin työhön omaa lomaa. Voin kirkkain silmin todeta että Soini on mielestäni vaarallisin poliitikko tässä maassa. En pidä yhtälöstä jossa yhdistyy naisten oikeuksien vastaisuus, seksuaalivähemmistöjen halventaminen, uskonnollinen ultrakonservatiivisuus ja ministerin asema. Yhtä kaikki olen valmis marssimaan myös hänen sananvapauden puolesta. Ministerin asema toki laittaa selviä rajoitteita joita hän ei noudattanut, mutta mikään laki ei voi pakottaa ketään päättäjää olemaan henkilökohtaisesti tiettyä mieltä. Hänellä on oikeus mielipiteeseen ja sen ilmaisuun. Oikean ajan ja paikan se toki tarvitsee eikä ministerin virallinen ulkomaanmatka ole sellainen.

Vapauden hinta on valppaus. Vaikka EU ja Eurooppa ovatkin mennneet eteenpäin ihmisoikeusasioissa, on toki pidettävä silmät auki. Sen voisi kuitenkin tehdä ilman somekratiassa niin suosittua ylidramatisointia. Yksi blogi ei ole ”ennennäkemätön hyökkäys”, etenkin kun tulokset puhuvat aivan muusta. Jo selvinä numeroina paljon pahempi uhka ovat ääriuskonnolliset liikkeet, olivat ne sitten kristillisiä tai islamilaisia. EU on osoittanut olevansa täysin kyvytön ääriuskontojen edessä. Maallinen tallaaja teilataan somessa ja mediassa inasenkin standardia poikkeavasta mielipiteestä kun uskontoa keppihevosena käyttävä saa helposti kaiken anteeksi. Tämä asenne epäloogisesta polvistumisesta mielikuvitusystävän äärellä on merkittävä uhka niin ihmisoikeuksille kuin sananvapaudellekin. Sen korjaamiseksi on katsottava aivan eri suuntaan ja varauduttava paljon jäykempään debattiin.

Älä tuomitse viestinviejää

Haluan vielä korostaa että Väestöliiton edustajaa ei sinänsä voi moittia oman agendansa ajamisesta värikkäin sanakääntein – lobbarille maksetaan lobbaamisesta ja sitä hän teki. Hän ilmaisi itsensä mielestäni hyvin ja kuten todettua, arvostan heidän asiaa. Lopputulos lieni kuitenkin se että eräs eurooppalainen änkyräkonservatiivinen blogi sai juuri tuhansia uusia lukijoita, Ylen toimittajat lukuisia uhkauksia ja eri osapuolten barrikadit lisää sementtiä. Yksi totuus, yksi osapuoli ja yksi versio tarinasta ei ole universaali menestystarina dialogin rakentamisessa. Toisaalta aika huono on myös kaksien sääntöjen malli, josta kritisoin etenkin EU:n johtoa.

EU kenties epäonnistui rauhanliikkeenä, mutta se on ollut melko hyvä voima parantamaan kansalaisten ihmisoikeuksia useissa maissa. Monissa maissa tilanne on jo hyvä, mutta sen ylläpito vaatii entistä kovempaa työtä. Se edellyttää rehellisyyttä, yhteisiä pelisääntöjä ja asiallista debattia – ei silmitöntä huutelua ja dramatisointia. Nyt olisi tsemppaamisen paikka.

Muuntorangaistuksen vaihtoehdot

Olin positiivisesti yllättynyt nähdessäni mielenkiintoisen avauksen vankeinhoidon pääjohtajalta. Hän ehdottaaä että tapanäpistelijät pistettäisiin parin vankilapäivän sijaan hoitoon. Vähemmän kostoa ja enemmän jatkohaittojen ehkäisyä – tätä voi tukea. Melkoinen osa ilmiötä jää kuitenkin käsittelemättä.

Tapanäpistelijöiden ongelma

Toimin kaupan alalla joten minulla on jonkin asteen sisäpiirin (vääristynyt?) näkemys ongelmasta. En toimi itse elintarvikekaupan puolella jossa ilmiö on hieman erilainen, mutta sanoisin että päällekkäisyyttä kaupan sektoreilta löytyy. Toden totta monet varkaat vain tarvitsevat lisää viinaa tai kamaa tavalla tai toisella. Pakkohoito olisi heille parempi ratkaisu, sillä viikko-pari linnassa ei edes hidasta tahtia. Olisi se toki viikko-pari taukoa jatkuviin varasteluihin, ehkä jopa pieni pelotevaikutuskin siitä löytyisi, mutta yhtä kaikki melko tehotonta rahamäärään nähden. Pakkohoito tarjoaisi enemmän, tosin sitä olisi voitava jatkaa kuukausi-pari pidemmäksi jos henkilö ei näytä kykenevältä elämään raitista elämää.

Romanit. Turha kierrellä asiaa, sillä romanien varastelujengit ovat merkittävä ongelma. Ei, en sanonut juuri että kaikki romanit varastelevat, sanoin vaan että merkittävä osa arvotavaroiden varastelijoita on romanitaustaisia. Heistä harvalla on pahoja päihdeongelmia, sen sijaan heillä on melko pahoja sukuongelmia. Pakkohoito tai viikko vankilassa ovat molemmat täysin tehottomia. Heitä varten tarvitaan muita keinoja. En lähde niitä keinoja spekuloimaan emmekä tietenkään saa tehdä lakia jossa romaneille on eri rangaistukset. Se jos mikä olisi pahinta syrjintää.

Vähän kyyniseltähän tämä tuntuu mutta en oikein näe muutakaan ratkaisua kun ottaa sosiaalituet osaksi keppiä. Jos tapanäpistelijä pääsee kaidalle polulle, olen valmis antamaan vähän tukiporkkanaa, auttamaan henkilön koulutukseen, tukityöllisyyteen yms. Vaan jos meno jatkuu, pitäisi olla valmius määrätä merkittävän iso paketti yhdyskuntapalvelua jonka suorittamatta jättäminen johtaa sosiaalitukien leikkaukseen. Ei heitetä kadulle tai jätetä katkennutta jalkaa paikkaamatta, mutta kaikki välitöntä hädin tuskin hengissäpysymistä suurempi tuki laitetaan katkolle kunnes palvelus yhteiskunnalle on suoritettu. Vankilaa en tähän sotkisi, se on aivan liian kallis ratkaisu väkivallattomille varkaille.

Suuntaa ei voi moittia

Kaiken kaikkiaan voin olla tyytyväinen oikeusministerimme toimiin asiassa. Suunta on selvästi eteenpäin ja Matti Vanhasen, Tuija Braxin ja Astrid Thorsin rakentama farssi saadaan vihdoin oiottua. Myös tämänpäiväinen ulostulo oli erittäin positiivinen merkki asian pohtimisesta ja paremmista ratkaisuista. Toivon, että asiaa ei sipilöidä sieltä mistä aita on matalin vaan pyritään etsimään tapoja näpistysten vähentämiseen pelkän koston sijaan.

Ei ole suomalaista jota ongelma ei koske. Näpistysten aiheuttama hävikki kaupassa on niin suurta että meistä joka ikinen maksaa siitä kymmenykset. Ongelma lakaistiin maton alle vuosikymmeneksi. Nyt on suursiivouksen aika.

Se on niitä prioriteetteja, nääs

Tampereen kaupunki, Lempääläntien vierellä kulkeva pyörätie, Peltolammin seutu. Katsokaapas.

On prameaa ja uutta pintaa, juu. Meinaan tällainen oli lähtötilanne sen suhteen.

Onhan se vähän aikaa nähnyt, mutta ei ole kuoppia tai uria. On niin sanoakseni käyttökelpoinen jos nyt ei ihan kiiltävä. Vaan niin on että lähestulkoon joka ikinen kesä tuo pyörätie päällystetään uudestaan. No mikäs siinä, onhan se kilttiä. Pyöräilijöistä välitetään.

Ongelma vaan on se siitä vierestä menevä Lempääläntie. Se jossa menee autoja, busseja, rekkoja. Sille kun ei olla tehty mitään vuosikausiin ja ne kuopat ovat jo useamman sentin syviä ja niitä on monta. En suostunut vaarantamaan liikennettä menemällä kännykkäkameran kanssa sohimaan keskelle ajoväylää.

Mutta näin se nähkääs menee. Oikeat prioriteetit? Hyvät diilit asfalttifirman kanssa? Päättäjät jotka eivät kilometriä kauemmas keskustorilta suostu liikkumaan? Joku muu, mikä?

Mitä Vihreiden tavoiteohjelmasta puuttuu?

Tutustuin viikonloppuna Vihreiden tavoiteohjelmaan (myös: koko teksti). Touko Aalto on löytänyt paikkansa, sillä ehdotus ei ole kauttaaltaan pölhöpopulistista taivaanrannan maalausta, vaan varsin monissa kohdissa on järkeä ainakin varauksin. Vaan mitä tästä jäi puuttumaan?

Maahanmuuton suunnitelma

Otetaan se vaikein alkuun. Maahanmuutosta on hyvin vähän tekstiä, eikä oikeastaan yritystäkään korjata ongelmia. Vasemmalta oikealle joka puolue voi myöntää nykytilanteen ongelmalliseksi, mutta vihreät tuntuvat työntävän pään lähinnä pensaaseen. Se on sääli, sillä kuulisin mieluusti heidän konkreettiset ehdotukset. Moni heistä on tutkinut ilmiötä läheltä ja kaukaa, luulisi löytyvän ratkaisumalleja.

Työ

Työn tekemisestä tai työntekijöistä ei uskalleta puhua paria ympäripyöreyttä enempää. Lisäksi osa ehdotuksista on jo tulossa muutoinkin. Työttömille luvataan paljon mutta pätkätyöläisiä ei edes taputeta päälaelle, vaikka heitä on vihreiden kannattajissa reilusti. Koitetaanko tässä olla kilttejä demareille ja välttää skismaa ensi hallitukseen mukaan tulevan AY-liikkeen kanssa?

Autoilun tulevaisuus

Vihreät eivät liene kuulleet että sama moottori joka toimii maakaasulla, toimii myös biokaasulla joten tästä ei nyt ota selvää että pitäisikö kaasulla toimivat autot kieltää vai pitäisikö niitä halata. Myöskään yhtään konkreettista neuvoa ei ole autoilun vähentämiseen. Sen pitäisi tapahtua mutta miten? Tästäkin haluaisin mieluusti lukea lisää konkretiaa. Autonomiset/robottiautot eivät ole mahtuneet edes sivulauseeseen. Kamoon nyt, teknologiapuolue vielä!

Kielivapaus

Vihreät ovat historiallisesti olleet valmiita kehittämään kielitaitoa ja lukuisia puheenvuoroja on tullut pakkoruotsin lakkauttamisesta monipuolisen kieliosaamisen tieltä. Se on menneen talven lumia, nyt heidän opuksessaan ylistetään pakkoruotsia lukuisissa kohdissa. Kävikö Lipponen konsultoimassa vai tehtiinkö RKP:n kanssa diili tulevasta hallituksesta?

Hyvä julkaisu

Kaiken diipadaapan ja mitäänsanomattomuuksien jälkeenkin tekstissä on paljon hyvää ja monia ehdotuksia joita voi täysin siemauksin kannattaa. On myös tärkeää että tällaiset asiat julkistetaan eikä vain mennä lööppien ja välihuutojen tasolle. Aivan sama meinaako Vihreitä rakastaa vai vihata, on se paljon mukavampi tehdä faktojen perusteella. Tässä on konkretiaa ja vakavaa yritystä tehdä politiikkaa. Se on varsin piristävää nähdä pitkästä aikaa.

Lopulta olisin myös voinut antaa vähän uskottavuuspisteitä lisää puolueelle joka puhuu yksityisyyden puolesta, jos heidän tavoiteohjelman lataaminen ei edellyttäisi amerikkalaisen palvelun käyttöä ja aktiivista valvontaa. Hups?

Miten tietoturva-asetus vaikuttaa Pirkan blogeihin?

Ei mitenkään.

…jaa, pitäskö tästä jotain enemmänkin sanoa? Että esmes miten tämä vaikuttaa Plussakorttiisi tai sometuksiin tai kuntosalijäsenyyteesi? Näin henkilönä joka on hoitanut asian puolelle sataa yritykselle ja yhteisölle, vastauksen ydin on pitkälti sama kuin äsken: Ei juuri mitenkään. Avataanpa hieman.

Jos lakia noudatit…

Jos yhteisö on noudattanut vanhaa henkilötietolakia asiallisesti, etenkin jos sen on tehnyt lain laajennetussa muodossa (tietosuojaseloste) ja suositusten mukaisesti, silloin kaikki on jo tehty. Suurin muutos onkin ollut yrityksiin jotka eivät ole noudattaneet vanhaa lakia. Niitä on paljon. Todella paljon. Vanhan lain aikana oli lähes mahdotonta joutua ongelmiin sen noudattamatta jättämisestä, mutta nyt teoriassa on olemassa kovempia ukaaseja. Pelkoon ja paniikkiin ei ole syytä mutta jos tietosuojaa ei ole aiemmin hoitanut kuntoon, nyt on hyvä tekosyy herätä. Somejätti tai kyläkauppa, urheiluseura tai kyläyhdistys, laki on sama. Vaatimukset ovat erittäin kohtuullisia. Niiden toteuttaminen ei useinkaan vaadi paljoa työtä.

Kauppamiehen vaisto

Sanoisinko että 80% hässäkästä tietosuoja-asetuksen ympärillä johtuu kovista kauppamiehistä. Olen valehtelematta puolen tuhatta erinäistä tarjousta ja ehdotelmaa saanut ”GDPR-ratkaisusta” ja ”GDPR-sovelluksesta”. Lähes jokainen näistä on täyttä hevon sitä. Yle kertoi Ykkösaamussa kuukausi takaperin miten paljon miljoonia kunnat ovat pistäneet näihin helppoheikkien järjestelmiin. Turhaan. Veronmaksaja kiittää. Aivan liian moni pomo on liian laiska lukemaan edes lain tiivistelmää jotta osaisi sanoa maailmanlopulla pelottavalle myyjälle ei. Kannattaisi.

Osa ei välitä

Parhaat kuulemani asiantuntijapuheenvuorot ovat muistuttaneet että isoimpien jenkkifirmojen ei kannata paljoa tehdä. Vähän pakkelia päälle ja hyvä pr-tempaus, mutta turha noudattaa lakia. Sakot tulevat yksinkertaisesti halvemmaksi. Facebook on jo saamassa nenilleen ja parhaat arvaukset ovat sen puolesta että he eivät käytäntöjään muuta. Jos optiona on sadan miljoonan sakot tai kymmenen miljardin liikevoitto, matikka on liian helppoa.

Vaan tehdään tätä facebookia pienemmissäkin taloissa. Esimerkiksi Ylen tietosuojalauseke saa selkäpiin karmimaan. Markkinointi sallittu. Tietojen lähetys USA:han sallittu. Sijainti ja syvä analytiikka sallittu. Kumppaneille tietojen lähetys sallittu. Kuluttaja ei saa mitään tietoa missä hänen tietoja käsitellään. Vastaava ”suattapi olla, suattapi olla olematta” -tason farssi löytyy myös Elixia-kuntosaleilta. Surkeimmista esimerkeistä on kerätty kauhugalleria.

Vinkkini pätee

Kertaan vanhat vinkkini. Kyllä, sinulla on jotain salattavaa. Sinulla on tietoa joita voidaan käyttää rikolliseen hyötyyn. Henkilötietosi ovat arvokkaita, eli älä luovuta niitä sellaiselle taholle jolle et luovuttaisi luottokorttiasi. Muilta osin jatka elämääsi, nauti jäätelöstä kesällä ja käyttäydy kohteliaasti netissä ja sen ulkopuolella. Tietosuoja-asetus on tullut ja pysyy, mutta yhä on joka aamu lähdettävä kouluun ja töihin, yhä on vihanneksia syötävä puoli kiloa päivässä.

Väärin kritisoitu – antisemitismiä ja uutta historiaa

Alkuun selvennys. En ole Israelin enkä Palestiinan ystävä tai vihollinen. Olen vain jatkuvasti enemmän ihmeissäni mitä ihmettä siellä tapahtuu. Tällä kertaa keskustelunaiheena on jotain mitä kotimaassa toimittajat ja poliitikot joutuvat tiuhaan puimaan, nimittäin herkkähipiäisyys.

Yksi mies ei ole yksi kansa

Israelin euroviisuedustaja mitä ilmeisimmin voitti kilpailun ihan ehdalla taidolla – oikea teos oikeaan aikaan, päivän trendeihin iskien ja ilmeisesti hyvin esitettynä. Eipä hänen musiikkia kait ole haukuttukaan. Vähän enemmän kritiikkiä on kohdannut hänen agendansa joka tuntuu olevan lähellä poliittista sionismia. Sehän sopii mainiosti sotaloordi Netanyahulle, joka on päättänyt kuluttaa loputkin urat levystä puhki pistämällä kaiken viisukritiikin antisemitismin piikkiin. Hollannissa tehtiin väärä pilailubiisi ja Saksassa väärä pilapiirros. Saksan tapaus toki johti pitkän uran tehneen pilapiirtäjän täydelliseen julkiseen häpäisyyn sekä välittömiin potkuihin.

Kukaan vähänkään järkeä omaava ei kiistä Euroopan mustaa historiaa viime vuosisadan alkupuolilta. Ne murhaajat ovat kuitenkin syöneet porkkanaa jo hyvän aikaa, jälkeläisistäkin leijonaosa. Ihan oikeasti, me opimme siitä jotain. Me emme enää elä sitä aikaa. Tämä sukupolvi ei ole syyllinen. On Israelin johdolta ja lobbareilta anteeksiantamattoman ala-arvoista pelata nykyväestöstä syyllistä historian hirmutekoihin. Tänä päivänä Netanyahu on johtava poliitikko siinä missä Sipilä, Trump tai Putin. Hänen on siedettävä rankkaakin kritiikkiä, pilapiirroksia ja huumorilauluja. Ne eivät ole hyökkäys Israelin kansaa tai juutalaisten uskontoa, vaan ainoastaan vastuutonta poliitikkoa ja hänen linjauksiaan vastaan. Netanyahu ei ole yhtä kuin juutalaisuus.

Selkärangan voisi ostaa myös Merkelille ja Saksan lehdistölle. Merkel johtaa liberaalia, kehittyvää ja suvaitsevaa valtiota. Hänellä ei ole tippaakaan tarvetta syyllisyyteen isoisiensä teoista. Hänen ei tule antaa maansa sananvapauden toimia historiaa halventavan vieraan vallan alisteisena. Jatkuvan antautumisen sijaan hänen tulisi julistaa tässäkin kohtaa läntisiä arvoja, niitä jotka sodan raunioille rakennettiin. Hänen pitäisi ylpeästi liputtaa sanan- ja mielipiteenvapautta. Näin toimien hän ottaisi niskalenkin historian pimeydestä. Hänen pitäisi katsoa eteenpäin parempaan huomiseen eikä menneisyyteen. Tällaisenaan Merkel, muutoin fiksuna johtajana, on osa samaa ongelmaa.

Globaali ilmiö

Jos nyt edes tasapainon vuoksi on toki tarpeen muistuttaa ettei monia palestiinalaisiakaan voi moittia huumorintajun käytöstä. Erinäiset Muhammed-pilakuvatapaukset on sielläki nostettu tikun nokkaan ja reilusti on lentänyt ilmaan kaikkea kipinöistä luoteihin. Kyvyttömyys käsittää kritiikkiä organisaatioita ja poliittisia päätöksiä kohtaan sietäisi olevan katoava asennevika, vaan se tuntuu olevan enemmänkin kasvamaan päin, maassa jos toisessakin.

Itsesensuuri on väärä vastaus uhkailevalle valtionpäämiehelle. Se on myös historialle väärin. Nürnbergin oikeudenkäynneissä luettiin 142 syyttävää tuomiota. Toistan luvun, 142. Ei koko Saksan kansa. Miksi siis nyt koko maailman kansa pitäisi lukea syylliseksi? Se ei ole uhrien kunnioitusta vaan törkeää historian väärentämistä. Siihen ei saa sivistysvaltio suostua.

Sankaritkin lankeavat

Yksi elämäni peruspilareita on pitkään ollut kunnioitus journalismiin ja journalisteihin. Järki sanoo että ei tämä ole mihinkään kadonnut. Vieläkin yli kymmenen senttiä leveä mustelma jalassani sanoo että harkitse kuitenkin toisin. Toisaalta, ei sellaista sankaria joka ei lankeaisi. Voiko tästä oppia jotain? Ei.

Jokanaisenoikeus

Jokaisella kyseenalaisilla keinoilla rikastuneella naisella on perustuslaillinen oikeus ostaa erittäin kallis sporttimersu ja päästellä ilmaan co2:ta parin lentokoneen verran. Jos sattuu olemaan kunnioitettavan kotimaisen juorulehden toimittaja, oikeus on kahta suurempi. Ja jos mersuun istuu, mersuun hukkuu. Onhan se selvä että omistusoikeus Eurooppaan – tai ainakin Pirkkalaan – tulee kaupanpäällisenä. Ei silloin tarvitse katsella ihmisiä jotka kulkevat yleisillä mailla. Ei! Tällaiset paskiaiset pitää pysäyttää ja näyttää niille kenellä se iso mersu on! Jukolauta, katso nyt minua! Katso miten iso moottori! Katso minua, olen journalisti, omistan sinut! Kaadu maahan ja vuoda verta, paskiainen!

Tällainen henkilö on yksi ja onneksi vain yksi esimerkki niistä kunnioittamistani toimittajista. Hän saa tehdä näin. Hän ei koskaan joudu edesvastuuseen. Jos häntä teoistaan moititaan, hänen työnantajansa maksaa juristit ja järjestää lokakampanjan syyttäjäänsä vastaan. Hän on jumalasta seuraava ylöspäin. Minullakin on toki tässä pelissä osani. Minun tehtäväni on kärsiä fyysisestä kivusta ja unettomuudesta yöstä toiseen jotta hän jaksaisi tankata mersuaan huomennakin. Jollainhan sinne toimitukseen pitää ajaa kirjoittamaan artikkeleja siitä miten toimittajilla on niin kauhean vaikeaa nykyään. Mersukin on jo vuoden vanha, perhana!

Katsoin läpi kokoelmaani vedosasteella olevia blogauksia. Melkein kolmasosa käsitteli journalismia jollain tavalla. Olen halunnut kirjoittaa kauniisti journalisteista koska heitä on kohdeltu väärin sosiaalisessa mediassa. Tuoreen kokemuksen myötä minun on kysyttävä itseltäni: onkohan se someviha toimittajia vastaan ehkäpä sittenkin ansaittua? Olisikohan jokin toinenkin toimittaja uhkaillut, panetellut tai jopa pahoinpidellyt niitä ihmisiä joiden viattomaksi uhriksi hän nyt tekeytyy? Olisiko toimittajissa enemmänkin samanlaisia tapauksia tämän Alma Median palkkalistoilla olevan moniosaajan lisäksi? Vihanpito ei ole koskaan oikein, mutta olisikohan se omalla tavallaan sittenkin ansaittua?

Näin on hyvä

Noh, ei hätää, ei minulla ole vastauksia. En minä halua kenenkään lähtevän kostamaan yhdellekään journalistille. Tiedän etten itse voi lähestyä poliisia, ellen satu haluamaan paria mustelmaa lisää. Minun ei kannata tätä journalistia nimetä tai olen paljon suuremmassa vaarassa. Minun on vain hyväksyttävä että hän saa todennäköisesti taas palkankorotuksen kertoessaan urhean tarinan miten hän puolustautui ilkeältä natsi-anarkisti-putinistilta joka yritti tuijotuksellaan pilata hänen viattoman autonsa kauniin maalipinnan. Tiedän että kansa hurraa ja rakastaa häntä sen artikkelin nähdessään.

Se ei ole mikään journalistin kirjoituksen arvoinen uutinen että tässä maassa ei ole oikeutta, ei turvaa eikä rehellisyyttä. Se on sen sijaan hyvin pienen blogauksen arvoinen tieto että opin tämän asian kantapään kautta, taas. Se vituttaa. Sori, ei siihen ole muuta sanaa. Minua särkee, en saa unta ja koitan hukuttautua kamomillateehen. Sentäs tarpeeksi viisas olen pysymään poissa pullosta. Vaan onneksi jossain asuu rikas, hemmoteltu journalisti, nukkuen tällä hetkellä ruususen unta. Niin on hyvä.

Tarinoita tiedon ääreltä

Julkisen sektorin tietohallinto on surullinen kirja josta löytyy kertomuksia jaettavaksi. Sain tänään kuulla lisää eräästä alkuvuoden isosta farssista ja katsoin hyödylliseksi jakaa tarinan tragediaa. Vastuuton tietotekniikan hoito ei ole vain nörttien kiikarissa vaan se on veronmaksajille pitkä penni maksettavaksi sekä sairaalle ihmiselle pahimmillaan elämän ja kuoleman kysymys.

Vuosi myöhässä

Kun käyttöjärjestelmään tai kriittiseen sovellukseen tulee turvapäivitys, on kiire. Fiksuinta on asentaa päivitys alle vuorokaudessa, mutta yritysmaailmssa voi mennä viikon päivät jos testailua tekee. Vaan entäpä kun eräässä kaupungissa ei asiaa saatu vuodessa tehtyä? Entäpä jos työasemilla ei ole minkään asteen tietoturvajärjestelmiä? Entäpä jos järjestelmissä ei ole edes perustason turva-asetuksia tehty? Entäpä jos verkkoliikennettä ei ole suojattu palomuureilla? Entäpä jos ovat nämä kaikki yhdessä? Näin juuri tapahtui alkuvuodesta Päijät-Hämeessä.

Kyse ei ollut huippurikollisten täsmäiskusta tai moderneimmasta haittaohjelmasta vaan sellaisesta jonka hyökkäysmenetelmät oli paikattu yli vuosi sitten. Mikä tahansa kymmenestä eri suojautumismenetelmistä olisi estänyt tämän. Keskiverto keskisuuri yritys käyttää näistä keinoista ainakin puolta rinnakkain. Suuri yritys käyttää niistä vielä useampia. Arkaluonteista tietoa käsittelevä yritys lisäksi auditoi järjestelmiä aktiivisesti. Kuitenkin terveydenhuoltoa käsittelevissä, ehkä kaikkein arkaluonteisinta materiaalia käsittelevissä järjestelmissä ei oltu suojausta hoidettu edes pienyrityksen tasolle.

Onhan meillä näitä tapauksia – peruuntuneita lääkäriaikoja kun ei järjestelmä toimi, vääriä lääkkeitä, väärille henkilöille lähetettyjä sairaskertomuksia ja vaikka mitä. Pelkästään tämän vuoden lista julkisen terveydenhoitoalan tietoteknisiä töppäyksiä on pitkä kuin nälkävuosi. On törkeä perustuslain rikkomus kun arkaluonteiset yksityiset tiedot vuotavat törkeän huolimattomuuden vuoksi. On kuitenkin myös nähtävä eurot. Meneekö kunkin ongelman kanssa satoja vai tuhansia työtunteja hukkaan? Moniko sairaus jää havaitsematta tai hoitamatta? Moniko lääkärillä hoidettava asia päätyy ensiapuun?

Vastuu kansanterveydestä, vastuu kansantaloudesta

Tietotekniikka on työkalu, kuin vasara. Tarvitaan sekä hyvä työkalu että hyvät taidot sitä käyttämään. Huonoissa käsissä hyväkään työkalu ei paljoa auta ja huono työkalu myös pilaa työn sujumisen tehokkaasti. Emme saa antautua ajatukselle siitä että huonoon pitää tyytyä tai että tietohallinnosta voi tinkiä. Se tonni mikä alkupäässä säästetään maksetaan miljoonana takaisin, vieläpä moneen kertaan. Yksi asia on jos ei kokoushuoneen tilavaraus pelaa, mutta kun pelissä on ihmisten terveys – jopa henki. Emme saa tyytyä nykyiseen asianlaitaan, emme toisistamme välittävinä ihmisinä emmekä veronmaksajina.

Monimutkainen tietojärjestelmä on aina kompromissi eikä sataprosenttista turvaa olekaan. Nollaa prosenttia parempaan pitäisi kuitenkin päästä. Jo varsin kohtuullisella suunnittelulla ja järjellisillä investoinneilla eliminoidaan uhista pahimmat. Näin säästetään sekä lääkärin että potilaan aikaa ja veronmaksajien kukkaroa. Minun on vaikea ymmärtää miten vaikeaa tämä voi olla.