Kemikaaleja, haittaohjelmia ja idiotismia

Leikitelläänpä hetki ajatusleikkejä.

Oleta skenaario: vieras valtio tuo suomalaisiin kouluihin lapsille ilmaiseksi jaettavan kemikaalin, joka tekee heistä levottomia, vihaisia, väkivaltaisia, tyhmiä, lukutaidottomia, sekä heikentää heidän sosiaalisia suhteita, vie yöunet ja lisää itsemurhia. Mitä viranomaiset tekevät?

Huomioiden mikä määrä muuntohuumeita on kielletty hetkessä ja mille monelle muulle aineelle on laitettu rajoituksia, lienee aika sanottua että em. kaltainen kemikaali saisi porttikiellon tuossa tuokiossa. Menisiköhän kuukauttakaan?

Entäpä jos se ei olekaan kemikaali, vaan kännykkäohjelmisto? Samat vaikutukset. Todistettu kerta toisensa jälkeen. Päälle vielä lasten yksityiselämän vakoilu, heidän usuttaminen vihollisvallan vakoojiksi ja muuta kivaa. Noh, tässä kohtaa valtio on sitä mieltä että keskitytäänpä mielummin olutveron laskuun. Onneksi on EU, he ovat sitä mieltä että parempi keskittyä mehupurkkien korkkeihin. Mistä lähtien tunarointi on ollut olympialaji?

Olemmeko vain idiootteja?

Kyllä olemme, mutta perustelen sentäs. Kemikaaleja on helppo vihata. Kannabis on tästä hyvä esimerkki. Haitatonhan se ei tietenkään ole, mutta edes keskustelu sen sääntelystä ja kontrollista on useimmiten mahdotonta edes terveysammattilaisten osalta, koska se on kemikaali. Reaktiomme siihen on suhteetonta. Jopa [vihaamasi kansanedustajan nimi] käytti puoli tuntia kemian kokeita edeltävänä iltana asian vilkaisuun säälivitosen saadakseen. Siksi hän tietää että kemikaalit voivat tappaa. Pintaa syvempää tietotekniikkaa, psykologiaa, informaatiosodankäyntiä tai Kiinan valtion globaaleja tavoitteita sen sijaan ei tarvinnut opiskella.

Lopputulosten katsominen olisi mielestäni älykkäämpää. Juuri nyt väännämme hallituksen työelämäpykälistä. Niitä on vino pino, ja olen siinä käsityksessä että osalle niistä on tutkittuja perusteita, osalle ei. Tavoillemme uskollisena keskimäärin joko kannatamme tai vastustamme niitä kaikkia.

Samaa voisi sanoa alemmallakin tasolla. Katsokaa potilastietojärjestelmiä, katsokaa apottia. Aivan kuten tiktokista ammattilaiset varoittivat vuosikausia sitten, niin he varoittivat myös toistuvasti ja perustellusti hyvin pitkän aikaa ennen apotin sopimuspapereiden signeerausta. Tähän lienee parikin selitystä. Yksi on todellakin se, että päättäjiltä puuttuu riittävä (joskus jopa perustason) tietotekniikan ymmärrys. Pahempi osa ongelmaa on jo vuosikymmeniä maamme johdossa kylvetty ajatus, että tietotekniikan ammattilaiset ovat vain haisevia nörttejä, joilla on anarkistinen maailmankuva ja hullu mielikuvitus, mutta ei kykyä nähdä maailmaa. Kun jopa ministerit saavat herjata kokonaisia ammattikuntia vapaasti vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, kyllä tuo tarttuu.

Isolla pensselillä maalaten: Psykologisesti on helppo selittää, miksi valitsemme oikopolun. Vaistot riittävät pitkälle ja siitä eteenpäin riittää kun juoksee omiensa mukana, laput tiukasti silmillä. Jos joukkoon tulee jotain mitä emme ymmärrä, on turvallisempaa vain olla puhumatta siitä.

Pahanteko sallittua, jos keinoista sovitaan

Tulos kuitenkin on, että hyväksymme käytännössä rajattoman määrän pahuutta lopputuloksena, jos se metodi tähän pahuuteen ei tartu suodattimiimme. Vastaavasti vastustamme pienintäkin, tai jopa olematonta haitantekijää, jos sen metodi puolestaan menee siihen luokkaan jota olemme oppineet vihaamaan.

Ehkäpä olemme idiootteja, mutta haastakaamme itseämme: pystymme parempaan.

Chubb-vakuutusyhtiö yhteistyössä Trumpin kanssa

Olen seurannut somekeskustelusta alkanutta juttua taustoihin ja eri medioihin. Varmaa on, että suomessakin toimiva Chubb-vakuutusyhtiö rahoittaa Trumpin toimintaa meidänkin vakuutusrahoilla. Epävarmaa on, miten paljon korruptiota asiaan liittyy ja paljonko venäjä vaikuttaa asiaan.

Oleellisia lyhyesti

Tässä kohtaa julkaisen jutun lyhyenä, lähinnä että saa varoitusta esille. Chubb myy monenlaisia terveysvakuutuksia Suomessa, monia eri reittejä. Olen melko vakuuttunut, että harva suomalainen haluaisi niitä vakuutuksia jatkaa, jos tietäisi mihin rahat menevät. Oma suositukseni on vaihtaa kotimaiseen vakuutuslaitokseen, niitäkin meillä piisaa useita.

Taustoista tiedämme sen verran, että Trump on presidenttikaudellaan nostanut korkeisiin asemiin henkilöitä, jotka toimivat nyttemmin Chubb-vakuutusyhtiössä, osa jo silloin. Heidän linkillä on siis mitä ilmeisimmin jo pidempi tausta. Nyt vain rahamäärät nousevat, kun Chubbin rahoilla edistetään Trumpin oikeuden pakoilua.

Hieman epäselvempää on, onko rahan junailussa ollut osuuksia itärajan väärältä puolelta. Joka tapauksessa selväksi on tullut että Chubb jatkaa aktiivista liiketoimintaa venäjällä ja omaa hyvät suhteet maan johtoon. Epävarmaa on, onko tämä rahaerä junailtu venäjältä. Savuavaa asetta ei ole, mutta asiaan näyttäisi liittyvän henkilöitä jotka ovat putte-possun kanssa hyvää pataa. Toisaalta, asiaan näkyy liittyvän myös ainakin yksi henkilö joka edustaa USA:ssa Kiinan valtion kauppaintressejä. Lobbari vai vakooja, mene ja tiedä.

Savua siis piisaa, vaan onko tulta? En tiedä. Käry on kuitenkin riittävän kova. Seuraan asiaa vastakin, tästä tuntuu tunti tunnilta tulevan julki uutta tietoa.

Autoverotuksen uusinta

On kiistatonta, että polttoainekäyttöisten autojen väheneminen lisää painetta autoilun verotuksen muutokseen. Yhtä kiistatonta on, että jokainen lobbari, ja heidän kissansa, ja heidän kissansa purulelut ovat valppaana, kun tulee tilaisuus tarjota miljardiluokan ratkaisua. Nyt tarkkana, ystävät: verotuksen muutos ja miljardien hassaaminen roskaan ovat kaksi eri asiaa. Käyn tämän läpi ihan rauhassa.

Mitä tarvitaan

Tarvitsemme verotusratkaisun, joka huomioi autolla ajetun määrän, eli sen mitä polttoainevero on käytännössä aiemmin tehnyt. On mielekästä yleisestikin nähdä verotuksen painopiste auton käytössä, ei hankinnassa.

Mistä voisi myös hyötyä

Toissijaisena etuna voi olla huomioida autoilun tarpeellisuuden erot kaupungissa ja maaseudulla, sekä mahdollisesti autoilun suorat ja välilliset päästöt. Myös ydinkeskusta-alueiden autoilun vähentäminen voi olla esillä.

Mistä tieto saadaan?

Ajettujen kilometrien määrän saa katsastuksesta. Väärentämisen mahdollisuus toki on, kuten melkein joka viranomaisprosessissa, mutta Suomessa niistä jäädään herkästi kiinni ja se tulee kalliiksi. Lisäksi yksityisen autokaupan yhteydessä kilometrien määrän voivat varmistaa ostaja ja myyjä, kukin riippumattomasti osaltaan, suoraan sähköiseen luovutuskirjaan merkittynä.

Mistä toissijaisten kohtien tieto saadaan?

Kirjoitin gps-seurannan vaihtoehdoista sijaintikohtaisen verotuksen keräämiseen yksitoista vuotta sitten näin:

[…] määräytymiskriteereinä voidaan hyvin käyttää eri tapoja jakaa ihmisiä maantieteellisen hajautuksen mukaan. Myös muuta, jo valmiina olevaa tietoa voidaan käyttää. Sellaisia voisivat olla asuinkunta, työpaikan kunta, em. kuntien julkisen liikenteen tila, perheen koko, perheen autojen määrä ja perheen tulotaso.

Eipä ole asian ydin muuttunut, vaikka tuolloin puhe oli bensaverotuksesta ja nyt fokus on sähköautoissa. Voimme niin halutessamme huomioida verotuksessa tietoa, joka verottajalla joka tapauksessa jo on. On täysin mahdollista kohtuullistaa verotusta niille, joille autoilu on välttämättömyys. Sama data antaa mahdollisuuden käsitellä ammattiautoilijoita eri tavoin. Poikkeustapauksista voidaan säätää, mutta kaikki pohjautuu kuitenkin viranomaistietoon. Esimerkki poikkeuksesta voisi olla oma tai perheenjäsenen liikuntarajoite tai muu terveyshuomio. Tällaisen voisi siirtää henkilön omalla valtuutuksella ainoastaan kuittausdatan (ilman terveystietoja) Omakannasta suoraan verottajalle.

Muutos toki on, että katsastuslaitoksella pitäisi käydä tätä varten vuosittain. Lukemien ottaminen ei kuitenkaan montaa hetkeä vie. Valtuutus tähän voisi olla täyttä katsastusta kevyempi ja esimerkiksi renkaanvaihtofirmat voisivat hankkia valtuutuksen. Niissä käy leijonaosa autoilijoista pari kertaa vuodessa, joten lisäreissuja ei tule ja kulut lienisivät korkeintaan vitosen luokkaa. Moderneimmissa autoissa, joissa on optio etädatankeruuseen, voidaan harkita myös rajapintamallia tiedon siirtämiseen automaattisesti, jos auton omistaja niin haluaa. Jos tietoa ei vuoden aikana ilmoita, silloin verotus menee automaattisesti kovimman oletuksen mukaan.

Mitä tulee päästöjen verottamiseen, mielestäni lisäkeinoja ei tarvita. Isosti päästävä auto käyttää enemmän energiaa, josta maksamme jo veroja. Sähköautojen tapauksessa auton painoa voidaan tuttuun tapaan käyttää verotuksen kriteerinä suoraan tai toisen määreen kertoimena, sillä painava auto kuluttaa tien pintoja enemmän.

Mitä tulee ydinkeskustojen autoilun hallintaan, selkein ratkaisu on viisas kaupunkisuunnittelu. Pysäköinnin hinnan korottaminen piikkiaikoina on toimivaa ja myös työpaikkapysäköinnin verotukselliset kulmat voidaan nostaa esiin. Maksuton ja/tai aikarajaton pysäköinti voidaan kieltää muilta kuin asukkailta tietyllä alueella.

Kaikkea em. dataa voi soveltaa mitä moninaisimmin tavoin halutessaan, vaikkapa progressiolla. Pieni määrä ajoa tekee halvempia kilometrejä, kun taas tietyn rajan yli kilometreista tulee kalliimpia – toki edelleen suhteutettuna asuinpaikkaan.

Järjestelmä perustuu 95% jo olemassaolevaan tietoon, vaatien ajoneuvorekisteriin ja verolainsäädäntöön vain pieniä muutoksia. Se on koko ratkaisu avain: maksimaalinen hyöty minimaalisilla kustannuksilla veronmaksajille.

Miksi ei vain monitoroida satelliittijärjestelmällä?

Yksinkertaisin syy: maksaisimme miljardeja järjestelmästä, jolla kerätään miljoonia. Järjestelmä on järkyttävän kallis paitsi ottaa käyttöön, mutta myös ylläpitää ja jatkokehittää. Tämä on myös syy, miksi tätä lobataan innolla. Jopa Apotti jää korruptiolistalla kakkoseksi.

Toisekseen, kuten yllä on helposti osoitettavissa, se on tarpeetonta. Kyllä, tiedon tarkkuus menisi hieman pidemmälle, mutta minimaalinen tiedon lisäys maksimaalisella kulujen lisäämisellä on huono kauppa. Vaikka tarkkuus lisääntyisi, laatu heikkenisi. Tarkka tieto, jonka luottamusaste on huono, ei ole hyödyllinen tieto.

Edelleen, järjestelmä on monimutkainen ja altis sekä vioille että häirinnälle ja väärennöksille, jotka ovat järjestelmän monimutkaisuuden takia vaikea havaita. Väärinkäytösten valvontaan menisi siten huomattava rahasumma.

Huomioiden eri automallien erilaiset tarpeet, tekniikat, asennusratkaisut, sekä standardien ja uhkien nopean kehittymisen, järjestelmästä tulisi itse itseään ruokkiva jatkuva päivityssuo. Meillä on yli 7 miljoonaa autoa joista liikennekäytössä yli viisi miljoonaa. Viisi miljoonaa pikkutietokonetta, jatkuvasti kiinni gps- ja mobiiliverkoissa, jatkuvasti päivityksiä vailla.

Yksityisyyden menetys on myös merkitsevä tekijä. Suomessa jaetaan vuosittain jopa satoja tuomioita poliiseille yksityisten tietojen vakoilemisesta. Ei kyse ole siitä, että isoveli valvoo – sen he voivat tehdä jo kännyköillämme. Kyse on siitä, että pikkuserkku valvoo ja tieto päätyy äärimmäisen herkästi myös rikollisten käyttöön. Kivempi käydä ryöstämässä koti kun voit helposti tarkistaa järjestelmästä omistajan olevan viidensadan kilometrin päässä.

Entäpä ruuhkamaksut?

Ruuhkamaksujen kunniaksi on sanottava se, että ne ovat eri kaupungeissa kyllä vähentäneet liikennettä. Sama perusongelma kuitenkin on: järjestelmä maksaa enemmän kuin tuottaa, kuten esimerkiksi Tukholmassa opittiin. Järjestelmä on myös epätarkka. Voidaan mielestäni argumentoida, että haluttu lopputulos saavutetaan yksinkertaisimmin muilla keinoin, joita ylläkin on mainittu.

On myös syytä havaita jo tapahtuva kehitys: yhä useampi täysi-ikäinen ei syöksy autokouluun ja -kauppaan. Kaupunkialueilla asioinnin hoituminen ilman autoa on vuosi vuodelta helpompaa. Positiivista kehitystä on tuettava.

Entäpä sähkön hinta?

Mielestäni vallanpitäjän on hyvä pitää näppinsä poissa markkinatalouden säätelystä. Sähkö, kuten bensakin, maksaa mitä maksaa ja päällä on ennakoitava määrä veroja. Sähköveron nostaminen sähköautoilun verottamiseksi on pölhö idea. Paitsi että se rankaisisi läjäpäin sivullisia jotka käyttävät sähköä kaikkeen muuhun, se ei olisi kovin tehokas vero eikä se ole myöskään ympäristökulmalla perusteltavissa Suomessa. Toimiva sähköverkko, hyvät energian saatavuus ja ennakoitava verotus ovat erinomaisia käyntikortteja maailmalle. Sähköverkkomme kestäisi jo nyt, vaikka yön yli kaikki autot muuttuisivat sähköautoiksi. Moniko maa voi sanoa samaa?

Entäpä muuta?

Seuraan aiheen keskustelua ja tarvittaessa teen tästä päivitetyn laitoksen. Pidän selkeästä ja tehokkaasta verotuksesta ja olen syvästi huolissani yrityksistä muuttaa järjestelmää tarpeettomasti vaikeaksi. Autoilu muuttuu ja kehittyy, verotuksen on kehityttyvä mukana, mutta verotuksen periaatteita ei saa unohtaa. Voitte olla varmoja, että osoitan vastakin sormella hyvävelikerhon jäseniä, jotka yrittävät tehdä aiheella sivutuloja, kuten Vanhanen ja Berner aikanaan.

Auttakaa miestä mäessä!

Okei, ei tämä ole kovin vakava hätä, paitsi jos gastronomia on prioriteeteissa korkealla. Ajattelin kuitenkin joukkoistaa.

Olipa kerran…

Päivänä muutamana, vuosia sitten löytyi paikallinen pieni merkki nimeltä Lemmon Luomu. Heillä oli hyvää pizzaöljyä ja täysin erinomaista chiliöljyä. Siihen kun dippasi palan focacciaa niin tuli mukava pieni virne silmäkulmaan.

Mutta niin siinä kävi, että Lemmon Luomu pisti lapun luukulle eikä heidän öljyä enää saa.

Joten olen tässä, yksin pimeässä, vieraassa vihamielisessä kaupungissa, elämä on ankeaa ja lapsena piti kouluun hiihtää kesät talvet, ylämäkeen molempiin suuntiin. Eikä minulla ole edes chiliöljyä.

Aikanaan suomalaisena merkkinä tunnettu, nyttemmin amerikkalaistunut Keiju on aika mautonta. Alavuden chiliöljy on huomattavasti parempaa – ja kotimaisempaa – mutta chilin maku on hellää ja pehmoista.

Kapitalistina tehtäväni on olla ahne, enkä saa koskaan tyytyä siihen mikä on kohtuullista. Haluan tymäkämpää chiliöljyä. Haluan makua!

Joten kysyn fiksummilta suosituksia.

Neljä videosarjan ideaa

Melkein vuoden kestänyt projektini videosarjasta ”Rasismi on…” tuli päätökseen. Pidin videosarjan tekemisen ideasta ja sen matkalla oppimisesta melko paljon, joten pohdin jo seuraavaa. Minulla on neljä ideaa mielessä. Kuulostaako joku niistä mielenkiintoiselta?

Rasismi on -sarjan voi katsoa kokonaisuudessaan täältä.

1. Ylenkatsottu

Tämän teemana on Yleisradiomme. On helppo löytää Yleä maasta taivaisiin kehuvaa, varauksetonta rakkautta, miten pienikin haaste sitä vastaan tuhoaa demokratian. Yhtä helppo on löytää toimittajiin meneviä henkilökohtaisuuksia, ala-arvoista vihaa. Minä pidän Ylestä, ja haluan katsoa sitä kriittisesti mutta ymmärryksellä. Aiheita olisi mm. toimittajat vs toimitukselliset linjaukset, johdon toimet, vastuullisuus esimerkiksi yksityisyydessä, hankinnoissa, sisällöissä ja yhteistyökumppaneissa, puolueettomuus, kaupalliset ratkaisut, sekä paljon ideoita jatkoon. Yhtään toimittajaan osoitettua ärräpäätä sarjasta ei tule löytymään.

2. Maahanmuutto 2.0

Mitäpä jos maahanmuuttopolitiikka EU:n ja Suomen tasolla suunniteltaisiin tyhjältä pöydältä? Sen pitäisi olla realistinen, sopiva kompromissi kaikille ja myös humaani. Miten tyhjältä pöydältä tehtäisiin humanitaarinen maahanmuutto, turvapaikanhaku, opiskelu, työ, perheenyhdistäminen, taloudelliset kulmat, turvallisuus, rikollisuus ja kaikki muu. Pala kerrallaan rakennetaan uusi malli.

3. Viestejä Virginiasta

Puhumme Trumpista ja Bidenistä, mutta ymmärrämmekö sitä maata missä he toimivat? Sarjan tarkoitus on kertoa arjesta ja elämästä ennen kaikkea Virginian osavaltion köyhemmillä alueilla, perustuen omiin matkoihini siellä. Aiheita esimerkiksi etnisyydet ja rasismi, ruoka eli mitä ihmiset syövät, elinkustannukset eli mitä mikäkin maksaa (vrt. Suomi myös), mistä ihmiset juttelevat, miten toimii koulu, terveydenhoito sekä toki suomalaisille tärkeä kysymys: mistä ja miten voi ostaa alkoholia sekä millä hintaa?

4. Mene metsään ja istu

Tämän sarjan osalta minulla pyörii lähinnä otsikko mielessä ja siitä tulee iso osa sisältöä. Mennään eri metsiin ja istutaan alas hetkeksi, ihan rauhassa. Tämän lisäksi on hyvä pohtia miksi niin kannattaa tehdä. Miten metsä parantaa? Miten sen merkitys on elänyt halki sukupolvien? Mitä mahdollisuuksia jätämme käyttämättä? Mikä on turvallinen paikka romantisoinnin ja tieteen välissä?

Muita mietteitä

Pyöritin monia muitakin ideoita mielessä. Tapahtumanjärjestämisen kommervenkit ovat aihe jota käsittelen Tampere Kuplii -sarjakuvafestareilla ohjelmassani. Poliittiset kohtaamiset taas on aihe josta lupauduin juttelemaan toisessa kontekstissa keväämmällä. Toki jotain ihan muutakin voisi keksiä, kukaties jostain ideaa kuuluu.

Joten kysymys on: Mikä neljästä ylläolevasta tuntuu kiinnostavimmalta, vai joku muu?

Suomi, haasteita vai mahdollisuuksia?

Vastoin itsesuojeluvaistoani päätin, että en kirjoita juttua jossa kerron vain kaiken mikä on pielessä. Koitetaanpa siis käydä läpi ongelmia ja mahdollisuuksia. Mistä tulee epätoivo, missä näkyy toivo?

Haasteita

Sipilän hallitus vei Suomelta osaamisen, Marinin hallitus vei Suomelta rahat ja Orpon hallitus vie Suomelta toivon. Hallitus toisensa jälkeen on pistetty aatteen laput silmille ja painettu kaasua vailla pienintäkään pohdintaa tulevaisuudesta. Yhteistä kaikille edellisille on täysi haluttomuus parlamentaariseen tai kolmikantaiseen yhteistyöhön. Tästä syytän itse lähinnä mediaa, joka on etenkin 2010-luvulta alkaen lähtenyt lynkkaamaan jokaista poliitikkoa joka joustaa tai hakee kompromisseja. Ehdottomuudet, uhkaukset ja ukaasit tekevät hienoja lööppejä, joita ostamme varmaan vielä silloinkin kun näkkäribudjettikin on nollassa.

Suomi sai vihdoin oman Trumpin. Vaalikampanjan voiton avaimet tulivat siirtämällä tasa-arvoa puoli vuosisataa taaksepäin. Voittajan tukitiimi tahkoi peliin kaikki ihmiskunnan ala-arvoisimmat homovitsit. Ne olivat niin meheviä, että persutkin äänestivät miestä, joka on toistuvasti uhonnut tuhoavansa koko puolueen. Mutta ei hätää, seuraavat kuusi vuotta lohdutamme itseämme sanoin ”eipä ainakaa mitää hinttiä tarvi katella”. Seuraava hallitus peruu tasa-arvoisen avioliittolain ylipäällikön myötämielisellä avustuksella. Kansainvälinen maineemme syöksyy tähtiin!

Terveydenhoito on enää kaukainen muisto. Ainoa asia mihin rahaa piisaa on sairaiden ihmisten pitäminen sairaina. Aiemmin vitsailimme siitä, miten vakuutuslääkärin mielestä egyptiläinen muumio on terve ja työkykyinen. Tänä päivänä saman lausunnon saa myös TE-toimistolta ja terveysaseman keinoälyrobotilta, jonka palvelumaksujen kattamiseksi myimme Helsingin tuomiokirkon amerikkalaiselle ostoskeskusketjulle.

Yritykset eivät saa rahoitusta kasvuun. Samaan aikaan kun maksamme tehottomia yritystukia uusia ennätysmääriä, on yritysten kasvun tukeminen surkeaa. Valtioltamme puuttuu riittävät hartiat tukemaan merkittäviä kasvuvaiheita ja pykälistöstämme puuttuvat keinot sen tukemiseksi markkinaehtoisesti – tarvitsisimme molemmat. Lisää päälle viranomaisten keskinäinen tappelu, yksinkertaisimpienkin lupien vuosia kestävät valituskierrokset, työperäisen maahanmuuton rajoitteet ja lakkojen hurja määrä niin eipä ole parhaat paikat yrityksen kasvulle. Tai verotulojen kasvulle. Ne harvat menestyneet firmat myydään varhain ja halvalla maailmalle, koska yrityksen kasvu Suomessa on kielletty.

Jos uskot tähän tulevaisuuden linjaan, kuuntele dokumentti maamme nälkävuosista. Se kertoo mitä lähivuosina tapahtuu.

Mahdollisuuksia

Osaaminen on melko hyvällä tolalla. Yhä useampi ala ymmärtää osaamisen ja koulutuksen eron ja tämä rohkaisee monipuolista osaamisen kartuttamista. Pöhköjen ideoiden kehittäjiä piisaa, haasteita ratkottavaksi on tarjolla ja lähihistoriamme kansainvälisyys on lennättänyt ihmisten lisäksi ideoita puolin ja toisin. Osaamista myös halutaan käyttää, soveltaa ja kehittää. Kirsikkana kakun päällä moni osaamisen alamme liittyy globaaleihin haasteisiin ja nouseviin tarpeisiin maailmalla.

Uusia yrityksiä syntyy edelleen ja tuon tuosta myös menestystarinoita on ilmoilla. Talouselämän kaltaiset mediat kertovat mieluusti mehevimpien kasvuyritysten mahdollisuuksista. Ensimmäisten vaiheiden rahoitukseen on monia kanavia ja paljon tarpeellista pöhinää. Suuret yrityskaupat ovat myös koonneet maahamme rahaa, joka hakee sijoituskohteita. Tämän kakun kirsikaksi voi mainita kansankapitalismin ajatuksen varovaisen heräämisen.

Luonto. Kun tilaisuuden sille annamme, se on ilmastotyötä, se on raaka-ainetta, se on innovaatiota ja se on terveyttä. Tiedämme mihin metsä pystyy ja opimme koko ajan lisää.

Kyky voittaa kriisit. Suomen historia on täynnä kriisejä, kaaosta ja katastrofeja. Kun pahin uhkaa, meillä on taipumus jättää pikkuriidat sivuun ja lähteä puhaltamaan yhteen hiileen. Pahimpien hätien aikana, kun kaikki huutavat, voi joukosta nousta toivon ääni, joka yllättää kansanjoukot puhumalla rauhaisaan äänensävyyn. Nousu parempaan alkaa usein yhdestä pienestä ajatuksen siemenestä, jota ryhdymme kastelemaan.

Jos uskot tähän tulevaisuuden linjaan, vieraile The Centre for Optimism:n sivuilla ja opi optimismin rajattomista mahdollisuuksista niin sinulle kuin koko maailmallekin.

Iso pomo, käytä kuvahakua

Yksi maamme ansaitusti tunnetuimpia brändejä, Iittala, on ollut myrskyn silmässä. Ensin kansa hämmentyi logosta, sitten uusi tuotesarja herätti huolta plagioinnista. Ei kahta ilman kolmatta, sillä nyt myös logoa epäillään plagioiduksi.

Varovaisuus on halpaa

En usko, että Fiskarsin (Iittalan emoyhtiö) johdossa ollaan oltu niin huolimattomia, että suin päin olisi lähdetty kopioimaan logoja tai tuotteita. Uskon, että heillä on vielä vahvasti mielessä männä vuosien kohut Finlaysonin ympärillä, jossa onnistuttiin suututtamaan suurin piirtein maamme koko taiteilijakenttä ja leijonaosan muutakin kansaa. Myös Marimekon taannoiset plagiointisyytökset lienevät bränditalojen johdoissa kirkkaana mielessä.

Vaan mikä ei käynyt mielessä? Asioiden tarkistaminen. Googlen kuvahaun käyttö olisi molemmissa tapauksissa voinut säästää monilta poruilta. Luulenpa, että eläkkeeltä käsin pikkupubia pyörittävä rouva olisi mieluusti lähtenyt juttuun positiivisin mielin, jos vain pientä ennakkovaroitusta ja suosiollisuutta olisi osoitettu. Jos taas mukitaiteilija olisi ymmärtänyt tarkistaa asiaa ennalta, hän olisi hyvin voinut tehdä riittävästi muutoksia jotta huolelta välttyy. Siinäkin kohtaa yhteys kilpailevaan yritykseen ennalta olisi voinut olla hedelmällistä.

En usko, että yrityksen brändiuudistus on aivan pieni homma (joskin herkästi liioiteltu), eikä taiteilija taatusti kehitä uutta tuotesarjaa sormia napsauttamalla. Pointtini on, että näihin käytetään paljon aikaa ja kahvia. Plagiointisyytösten varalta tarkistaminen on sen sijaan asia, johon tarvitsee käyttää hyvin vähän aikaa ja vaihteleva määrä kahvia. Tällaisen vaiheen unohtaminen, vieläpä toistuvasti, tuntuu kansankielellä sanoen höpsöltä. Kun tähän vielä lisää median välttelyn mitä ainakin Iltalehti on kokenut, siitä jää herkästi kuva ylimielisyydestä.

Sitten ne villit visiot!

Toki asian voi ajatella amerikkalaisittain: kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta. Tämä on toki enemmän salaliittoteoria kuin edistynyt arvaus, mutta voihan sitä olla että luotetaan em. kaltaisten juttujen vain nostavan brändien näkyvyyttä. Ylellä (kaiken maailman?) dosentti Kirsti Lindberg-Repo kommentoi Iittalan brändiuudistuksen olevan loistava ja keskustelun sen ympärillä hyödyllistä.

Toisaalta, ehkäpä kyse on vain pienestä inhimillisestä erehdyksestä ja myrskystä vesilasissa. Syy, miksi siitä edes puhutaan, on em. vesilasista löytyvä punainen pieni tarra, jonka arvo näkyy olevan nousussa. Eiköhän tästäkin selvitä ja voidaan nostaa vastakin maljaa kotimaisella lasilla. Muistakaa myös kotimainen lasin sisältö, mutta se on eri blogin aihe se.

Pressanvaalitentit ovat (lähes) turhia

Viikkojen ajan on kuultu presidenttitenttejä ja vielä loppukiri jatkuu. Itse vilkaisin vain paria ja nekin jäivät kesken, koska ne ovat mielestäni täysin turhia. Ei siksi etteivätkö osaavat toimittajat tekisi hyvää työtä, vaan siksi että vastauksilla ei ole loppupeleissä mitään merkitystä.

1. Ei presidentin toimialaa

Leijonaosa kysymyksistä ja siten vastauksista koskevat aiheita joita presidentti ei voi työssään käsitellä. Vastaukset ovat siis sinänsä mitättömiä, ja perustuvat melko kaukaa haettuun teoriaan siitä, että presidentti voisi pelkällä olemassaolollaan ja metaforiikallaan liikuttaa yhteiskunnan voimia. Jotkut toki toivovat presidentin myös menevän pidemmälle, mutta muistimme on lyhyt. Haluaisimmeko oikeasti uuden Koiviston konklaavin? Eiköhän sen jäljiltä pystytettyjä hautakiviä ole tässä maassa jo tarpeeksi. Marinin hallitus myös muistutti, etteivät nykyhallitukset enää katsele ylitseen kävelevää presidenttiä.

2. Lupauksilla ei ole väliä

Eduskuntavaaleissa annettuja lupauksia katsotaan tarkkaan ja lupausten pettäjät nostetaan tikun nokkaan herkästi. Sanansa syönyt puolue menettää nopeasti voimiaan ja ottaa seuraavissa vaaleissa turpiin. Presidentin lupaukset sen sijaan unohtuvat heti. Medialla ei ole edes käytännössä mahdollisuutta ripittää presidenttiä petetyistä lupauksista, useistakin syistä: Ensinnäkään presidentin kritisointia ei tässä maassa ole viime aikoina suvaittu ja niin tekevät toimittajat löytävät itsensä nopeasti poistumasta kassan kautta. Toisekseen presidentti voi piiloutua valtaoikeuksien rajallisuuden taakse, tai vedota kritiikin olevan venäjän propagandaa ja kriitikon olevan putinin taskussa. Kukaan toimittaja tai muu näkyvä henkilö ei halua tuota riskiä ottaa.

3. Puoluepeli sotkee

Presidenttiehdokkaat pyrkivät aktiivisesti kosiskelemaan muiden puolueiden kannattajia joukkoihinsa. Olemme jo nähneet miten pahimmille poliittisille kilpakumppaneillekin on luvattu kuu taivaalta punaisella matolla. Tämä on odotettua käytöstä johon media rohkaisee, täysin tietoisena että edelliset vuosikymmenet samainen henkilö on ollut täysin eri linjalla. Koska ilmiö myydään nimenomaan kampanjan aikaisena korupuheena, siihen liittyy voimakkaan implisiittinen viittaus lupauksen hetkellisyydestä. Presidenttiehdokkaan oletetaan etenkin kisan lopussa olevan kaveri kaikkien kanssa, mutta presidentiltä tätä ei odoteta. Niinistö ei ole ollut kaveri kaikkien puolueiden kanssa, eikä Halonen, eivätkä edeltäjät.

Millä sitten on väliä?

Ihminen (tai vaikka koirakin) voi värjätä hiuksensa toisen värisiksi ja pistää kovat meikit naamalle. Kun uudet hiukset kasvavat ja meikki pestään pois, alla on kuitenkin sama tyyppi. Jos haluat tietää mitä presidenttiehdokas oikeasti ajaa, katso hänen historiaa ajalta ennen kampanjaa. Katso kenen kanssa hän on tullut toimeen ja kenet tai ketkä hän on sulkenut pois. Onko hän todennut tahoja joiden kanssa ei tulla toimeen? Minkälaisia ehdottomuuksia hän on sanonut? Onko hän tehnyt työnsä loppuun asti vai onko taipumusta paeta maailmalle heti kun tulee vastoinkäymisiä? Miten hän on suhtautunut kritiikkiin? Missä seurueissa hän on viihtynyt vain kampanjan aikana ja missä myös silloin, kun seura ei ole ollut vain tapa kerätä ääniä?

Toinen aliarvostettu asia on katsoa rahoittajia. Presidentinvaalit voitetaan rahalla eikä millään muulla. Katso mistä rahat tulevat. Katso etenkin yrityksiä. Yksi harvoja asioita mihin presidentti voi vaikuttaa ovat viennin edistämismatkat. Hän voi päättää mitkä firmat pääsevät mukaan ja mitkä nostetaan esiin, sekä mitkä pakotetaan jäämään kotiin. Tuollaisen matkan kärjessä ollut firma pärjää rahoituskierroksilla, mediassa, markkinoinnissa ja yrityskaupoissa. Matkalta pois jätetyn liikevaihto voi ottaa pahan osuman. Nokian tai UPM:n kokoisia firmoja ei tällä kaadeta, mutta puolta pienemmälle presidentin halaus tai hylkäys voi olla ratkaiseva.

Tai kuten se on sanottu lyhyemmin: katsokaa mies eikä nuttu.

Herätäänkö valosaasteeseen vihdoin?

Yle teki haitallisesta valosaasteesta pienen jutun tänään netissä ja radiossa. Jutun sävy oli ihmisten huolia vähättelevä, mutta hurjasti tyhjää parempi. Heräisimmekö vihdoin ymmärtämään että bisneksellä pitää tässäkin kohtaa olla rajat?

Mistä alkoi?

Ymmärtääkseni (en ole 100% varma) isoin meteli Tampereella alkoi Osuuskaupan toimista. He asensivat mm. Koivistonkylään ja Lahdesjärvelle jokunen vuosi sitten isot, välkkyvät valomainostaulut, jotka osoittivat suoraan tielle risteysalueella. Näiden aiheutettua useita vaaratilanteita liikenteessä, alkoi keskustelu heräämään. Joku tyhmempi kuvittelisi, että tuhansien wattien yhtäkkinen valon ampuminen autoilijoiden naamalle olisi herättänyt huolta viranomaisissa, mutta kattia kanssa. Toisaalta, historia muistuttaa osuuskaupan puliveivauksista – ABC on aina saanut kunnalta tontin ja rakennusluvan paikalta, josta se evättiin kaikilta muilta ketjuilta. Kaupunki teki siis kuten kaupunki osaa ja jätti vähä välittämättä vaarasta. Se avasi patoluukut.

Kun liikenteen vaarantaminen päätettiin hyväksyä, siitä oli lyhyt matka asuntojen tekemiseen asumiskelvottomaksi. Tässä on sinänsä jotain tuttua itselle. Pienenä asuin Palomäentiellä, jossa Kisakentänkadun valonheittimet valaisivat kivasti puolet asunnosta. Ne onneksi sammutettiin yöksi, mutta tiedän monen vaihtaneen makuuhuoneen sijaintia asunnossa tämän vuoksi. Paljon akuutimman huolen tekivät jääspeedwaykisat, jotka metelillään estivät asumisen kokonaan. Meluhaitat häiritsivät kaupunkia tarpeeksi (ehkä naapurissa asuvan valtapoliitikon vuoksi) joten niistä päästiin eroon nopeasti. Mitä nyt olen ymmärtänyt niin meluongelmakin sinänsä jatkuu esim. Ratinan alueella. Konsertteja ei vain saada lopetettua klo 21 mennessä, syystä jota en pysty tajuamaan. Eipä minulle tajuamisesta makseta.

Missä ollaan

Tänä päivänä siis esimerkiksi Ylen esiin nostamat johtajat Kai Ericsson ja Kimmo Varho ovat tehneet selväksi, että heillä on mielestään oikeus estää asukkaita asumasta kodeissaan. Toki he ovat jalomielisesti ehdottaneet kaupungin voivan antaa heille sadan tonnin voitelurahan asian helpottamiseksi – jolloin he siirtäisivät laitteensa seuraavaan taloon, seuraavien asukkaiden haitaksi. Puheet ovat sitä röyhkeystasoa, etenkin yhdistettynä uhkailuun asukkaita kohtaan, että tilanteen kärjistyessä on jo käsirysyn vaara. Kotirauha on mielenmaisemassamme sen verran pyhä, että sen rikkojia kohtaan suomalaisten rauhanomaisuus voi kärsiä säröistä. Toivon toki olevani väärässä, sillä se veisi sympatiat pahisten puolelle, mutta mieluummin puhun riskeistä ennalta kuin kadun hiljaisuutta liian myöhään.

Näkisin että on monta fiksua tapaa edetä asian kanssa. Listaan muutaman.

Boikotti on jotain mihin kaikki pystymme jos haluamme. Voimme boikotoida yrityksiä, jotka osallistuvat kotien ja/tai liikenteen häirintään. Ehkäpä joku innostuu someaktivoimaan ihmisiä mukaan ja levittämään ongelmayritysten nimiä? Historia tuntee monia tapauksia, missä yritykset ovat poistaneet mainoksia ongelmalliseksi näkemistään paikoista, joten potentiaalia tässä on. Minulla ei ole tiedossa tässä mainostavia yrityksiä, mutta ehkä joku päivä innostun selvittämään.

Vetoaminen päättäjiin tarjoaa parikin optiota. Ehkäpä joku valtuustoryhmä haluaisi ottaa asian omakseen? Ehkäpä riittävä määrä jäykkiä, mutta ehdottomasti asiallisia viestejä kaupunginvaltuuston ja -hallituksen sekä virkamieskunnan jäsenille tekisi hyvää. Teoriassa myös valotaulufirmojen päättäjiin vetoaminen voisi olla ajatuslistalla, mutta niin tekemällä saisi vain heidän palkkaamat Igorin ja Ivanin ovelleen nyrkkirautojen kera. Älkää riskeeratko henkeänne.

Lakimuutokset ovat pidempi, mutta tärkeä reitti. Onko se kansalaisaloite vai kansanedustajista lähtevä on sitten makuasia, kenties molemmat rinnakkain. Kotirauha kuuluu rikoslain 24 lukuun ja ehkäpä tämä kohta kaipaisi päivitystä. Siellä puhutaan metelöimisestä tai esineiden heittämisestä, mutta olisi helppoa laissa määritellä myös valosaaste tässä. Sitten yrityksiä voisi rangaista tällaisista toimista. Lakiin olisi hyvä myös lisätä rikoksentekovälineiden takavarikoinnista yksityiskohtia. Valomainostaulu voi maksaa kymppitonnin, parikin, ja sellaisen menetys voisi tuntua.

Keskustelu valosaasteesta laajemmin on myös hyvä idea. Valaistus on hyvä tapa tuoda turvaa. Tämä on aihe johon olen lähiösuunnittelussa hieman perehtynyt. Mainosikkunoiden valaisu on myös aivan soveliasta, jos nyt ei ehkä keskellä yötä. Valaistut logotkaan eivät ole ongelma, jos sijainti on fiksu, valoteholle määritetään rajat, eivätkä ne ole päällä öisin. Teknologia tarjoaa myös optioita. E-ink-teknologia kehittyy yhä ja joku päivä skaalautuu myös ulkonäyttöihin. Näissä näytöissä ei ole taustavaloa, eikä siten isoa osaa ongelmista. Asiasta on pohdiskelua. Yleinen kansalaisasenne valosaastetta vastaan tarvitaan kuitenkin ennen kaikkea muuta. Kuka sen aloittaisi? Ehkä puolue, ehkä tieteentekijä, ehkä kansalaisjärjestö?

Mitä seuraavaksi?

Tässä vaiheessa tärkeintä on pitää asia pinnalla ja maltti mukana. Syyllisiä on helppo nimetä, mutta on syytä jälleen kerran muistuttaa että mikään ei oikeuta heidän häiritsemiseen tai uhkailuun, ei vaikka kuinka toinen osapuoli olisi riidan aloittanut. Aivan kuin Radium-tytötkin saivat lopulta oikeutta ja syylliset laskun, aivan kuin tupakkayhtiöitä on saatu maksamaan korvauksia, niin myös kotirauhan häiritsijäyritykset saadaan lopulta edesvastuuseen. Se tapahtukoon oikeuden edessä, ei siis seipäin, soihduin ja talikoin.

Lisää bassoa, Liberaalipuolue

Yksi maamme puoluekentän parhaita haastajia on pieni Liberaalipuolue. Heidän vaihtoehtoinen ote valtion budjetin hallintaan on erinomainen tapa herättää ajatuksia ja haastaa homehtuneita käytäntöjä. Mielestäni he kaipaisivat kuitenkin vähän lisää bassoa viestintään ja lupasin konkretisoida mitä tällä tarkoitan.

Vaikutus Maijaan ja Pekkaan

Yksi tapa voisi olla esimerkkihenkilöiden luominen. Jospa meillä olisi Maija, puolison ja kahden koiran kanssa asuva yrittäjä Vantaalta. Maija asuu perintönä saadussa rivitalohuoneistossa, harjoittaa sijoittamista ja tykkää käydä museoissa sekä koirapuistoissa. Meillä voisi olla myös Pekka, työtön yksinhuoltajaisä Jyväskylästä. Sitten on Elisa, duunari Lohjalta sekä Jim, maahanmuuttajataustainen opiskelija Oulusta. Mistä he maksaisivat jatkossa enemmän, mistä vähemmän? Mihin asioihin tulee heille uusi hintalappu? Mitkä asiat heidän arjessa muuttuvat julkiselta puolelta yksityiselle?

Oleellista on olla rehellinen plussista ja miinuksista. Liberaalipuolueen talousmalli vie myös jotain pois, mutta mielestäni tuo paljon enemmän tilalle. Tällä hetkellä viestintä keskittyy vain jälkimmäiseen. Se on turvallista, sellaista ”ei hätää, elämä jatkuu” -viestintää. Se on sopiva viestintätyyli gallupkärjen edustajalle, jolla ei ole varaa menettää yhtään kannattajaa. Liberaaleilla ei ole suurta kannatusta tai näkyvyyttä, joten tunteiden herättämistä ei kannata pelätä. Parasta mitä voisi tapahtua olisi joku vihastunut somettaja huutamassa että liberaalit haluaisivat viedä häneltä jokakesäiset pääsymaksuttomat haitarijuhlat.

Ravisteleva, muttei räävitön

Viestinnässä siis pitäisi uskaltaa ravistella, esimerkiksi nostamalla asioita joista jotkut pitävätkin ja suoraan kysyä niiden prioriteeteista. ”Ovatko koirapuistot valtion ydintehtävä” -tyyppiset heitot herättävät ihmisiä, jopa suututtavat, mutta se ei ole ongelma. Vaikka ottaa väkevästi kantaa, se ei tietenkään tarkoita että pitäisi olla ilkeä. Otetaan nyt vaikkapa Yleisradion rahoitus. En edes aio siteerata tiettyjä politiikan nimiä, jotka harjoittavat Yle-kritiikkiä täysin ala-arvoisesti ja henkilöön menevästi. Parempi versio voisi olla em. tyyppinen kysymys, vaikkapa ”onko Qatarin urheilukisojen rahoittaminen Suomen valtion tehtävä”. Ehdottomasti tulee välttää henkilöön menemistä ja faktantarkistukseen pitää käyttää toinenkin kuppi kahvia. Rehellisyydestä ei voi tinkiä, mutta silittelystä voi.

Ihmisten suututtaminen ei tietenkään ole arvo sinänsä. Tunteiden herättely on yksi tapa saada keskusteluun eloa ja yhä uusia ihmisiä tiedostamaan mistä kyse. Suuttumus on mahdollinen lopputulos, mutta ei tavoite. Tavoitteen pitäisi nähdäkseni olla vaihtoehtoisen arjen kuvaaminen. Teoriatasolla liberaalien kuvaukset ovat tarkkoja, mutta politiikassa pelataan mielikuvilla. Prosentin tai miljardin siirtäminen momenttien välillä on tärkeää, mutta ihmisten mieliin se jää vasta kun tehty muutos piirtyy kuvana muuttuneesta arjesta.

Tämä johtaa viimeiseen kulmaani: etsikää piirtäjiä. Visuaalisuus on tärkeä osa viestintää. Itse rakastan tekstiä ja numeroita, mutta olen vähemmistössä. Pääosa meistä herää kuvista ja piirrokset uppoavat ihmisiin. Ehkäpä tekijöitä löytyy jäsenistöstä, mutta lienee tämän päivän realismia harkita myös koneoppimismalleihin perustuvien kuvitusautomaattien käyttöä. Kun väline löytyy, muistakaa että kuvissa saa käyttää myös itseironiaa. Tiettävästi myös liberaalissa maailmassa saa nauraa [lähdeviittaus puuttuu].