Puuttuvia kysymyksiä Elokapina-keskusteluun

Elokapina sitä, tätä ja tuota. Yle ja Hesari julkaisevat päivästä toiseen ylistäviä tekstejä, siinä missä iltapäivälehdet pistävät pihalle melkein yhtä tiuhaan tuomitsevia tekstejä. Kansa on kritiikittömästi puolella tai kritiikittömästi vastaan. Tuohon väliin mahtuisi paljon. Esitän kaksi kysymystä, jotka median pitäisi nostaa.

Kysymys 1: Vaikutus

On esitetty, että radikaalitkin tempaukset ovat oikea tapa toimia, koska aiheesta ei puhuta tarpeeksi. On myös esitetty, että itse asiassa aiheesta puhutaan jo aivan jatkuvasti paljon ja liian radikaalit tempaukset tässä kohtaa vain vähentävät kiinnostusta. En tiedä kumpi on totta, mutta asiallinen, edes hitusen puolueettoman näköinen keskustelu olisi paikallaan. Historia opettaa, että kansanliike voi toiminnalla onnistua mainiosti, mutta saattaa myös päätyä tekemään omia maaleja.

Kysymys 2: Vaihtoehtoiset filosofiat

Esitän kaksi filosofiaa, joista molemmat pohjaavat kiistattomaan yksimielisyyteen ilmastonmuutoksen, saastumisen ja biodiversiteetin katoamisen vakavista uhkakuvista.

Puolen tunnin pikalukemisen perusteella Elokapinan perusfilosofia on suurin piirtein se, että ilmastotuhon hidastamiseksi on jarrutettava ja muututtava. Jarrutus tarkoittaa kulutuksen vähentämistä, talouskasvun hidastamista, paluuta tietyiltä osin taaksepäin. Muuttuminen tarkoittaa nykyisen kaltaisen kapitalistisen ja demokraattisen järjestelmän korvaamista ainakin osittain. Se on vähän puhujasta kiinni onko ratkaisuna täysi totalitaarinen suunnitelmatalous vai ainoastaan joidenkin demokraattisten instituutioiden radikaali muutos. Yhteiskuntien monet ongelmalliseksi koetut aksioomat pitää haastaa, kieltää ja/tai tuhota.

Vaihtoehtoisesti ekomodernismi ehdottaa kaasua, ei jarrua: Lisää teknologiaa, kaikki entinen, nykyinen ja uusi tekniikka täysillä eteenpäin. Ihmisten pyrkimys parempaan ja vauraampaan elämään on luonnollista, mutta tätä kasvua pitää tehdä tavoilla, jotka jättävät maksimaalisen tilan monimuotoisille ekosysteemeille. Sekä ihmisten että luonnon hyvinvointia on kasvatettava. Ekomodernismi ei usko ihmisluonteen radikaaliin muutokseen, vaan sen valjastamiseen haasteiden äärellä. Esimerkiksi ydinvoima, geenimuuntelu ja asumisen kehittyminen ovat aiheita, joissa ollaan eri mieltä elokapinan kanssa.

Näiden lisäksi on hurja määrä uusia liikkeitä, aatteita ja mietteitä, jotka käsittelevät vaikkapa luonnon hyvinvointia, lihansyönnin vähentämistä ja paljon muuta – erittäin vaihtelevilla tavoilla.

Vaihtoehtoiset filosofiat olisi tuotava keskusteluun ja debattiin, niitä pitäisi analysoida. Ei siksi, että tietäisimme kuka on oikeassa, vaan siksi että ymmärtäisimme mikä vaikutus eri tavoilla on. Todennäköisesti monelle eri aatteelle on paikkansa, mutta lähtökohtaisesti pitäisi ymmärtää mihin eri aatteet johtavat. Niinkin simppeli asia kuin ilmastoahdistuksen laajamittainen vaikutusarviointi on tyystin näkemättä.

Jos ainoa näkökulma jota mediat huolivat pohjautuu alati pahenevaan rikollisuuteen, sanoisin että seuraavat vahingonkorvauslaskut voisi toimittaa suoraan Merja Ylä-Anttilan kotiosoitteeseen.

Yritä, mutta älä rehdisti

Muun muassa työpahoinvoinnista lööppeihin päässyt Pirkanmaan Yrittäjät -järjestö jakoi eilen palkintoja. Veikkaan että parikin ihmistä hieraisi silmiään nähdessään rajusta verokikkailusta kärähtäneen Auri Kanasen voittajien listalla. Tuntuu kuin pohjalle kovaa vauhtia syöksyvä yrittäjäjärjestö pyrkisi kiihdyttämään häviötään.

Kenen järjestö?

Suomen yrittäjinä tunnettu järjestö on tunnetusti päässyt kuiskailemaan nykyhallituksen korvaan. Vaan mitä he ovat kuiskailleet? Lähes jokainen ns. yritysmyönteinen muutos on sellainen, joista nauttivat vain suurimmat yritykset. Lähes jokainen hallituksen talouslinjaus on saanut täysteilauksen mikro- ja yksinyrittäjiltä.

Kun taas katsoo yrittäjäjärjestön viestintää jäsenilleen, mitä se sisältää? Järkyttävän määrän roskapostia kansainvälisistä yrityksiltä, josta ei voi edes kieltäytyä. Kun heidän pitäisi ajaa paikallisten yritysten asiaa, he ajavat vain jättien asiaa. Mainostetaanko paikallista majoituspalvelua? Ei, vaan Scandicia. Mainostetaanko paikallista nettioperaattoria? Ei, vaan ruotsalaista Teliaa. Maksuliikennepalveluita? Tarjolla olisi tanskalainen tuote. Turvapalveluita? Norjalaista tarjolla. Järjestö ei yritäkään edistää suomalaisen yrittäjän asiaa, tai sen puoleen kenenkään sellaisen suomalaisen asiaa jonka sukunimi ei ole Herlin tai vastaava.

Yritys ja yritys

Suomessa on ajoittain ollut yritysmyönteisiä hallituksia, mutta ei koskaan yrittäjämyönteisiä. Media sekottaa nämä kaksi yhtenään ja lopputuloksena kansa näkee yrittäjät paskiaisina, vaikka he kärsivät hallituksen surkeasta talouspolitiikasta rankasti. Suuryritysten onni ei ole kansalaisten onni. Tämä väite on osoitettu huuhaaksi uudestaan, uudestaan ja uudestaan.

Voin vain toivoa, että parivuotias mikro- ja yksinyrittäjien jäsenjärjestö saa vieläkin lisää tuulta purjeisiinsa ja joku kaunis päivä hallituksen korvaan kuiskailee heitä edustava taho. Tätä myöten saattaisimme saada sellaista politiikkaa, jossa ulkomaisten miljardöörien sijaan edunsaajina ovat kotimaiset, pienet mutta julmetun kovasti työllistävät yritykset. Käytännössä koko 2000-luvun kaikki uudet työpaikat ovat syntyneet sinne.

Sitä odotellessa toivon, että monia tällä hetkellä ketuttaa, kun verovapauksista nauttiva yrittäjäjärjestö jakaa pokaaleja vuoden veronkiertäjälle. Minua ainakin ketuttaa. Ja niin siinä aina joskus käy, että kun kansalla keittää yli, alkaa muutoksiakin tapahtumaan.

Viikonlopun menovinkki Sorsapuistoon

Kulttuuri ja harrastukset kuolevat ilman verorahoja, sanovat. No, sanokaa pois vaan. Totuus on mielestäni jossain puolivälissä ja todiste löytyy tänä viikonloppuna Tampereen Sorsapuistosta.

Tuttu tapahtuma

Viikonloppuna on jälleen vuorossa Tracon, joka itsessään tapahtuu Tampere-talossa ja on pitkälti loppuunmyyty; joitain päivälippuja voi vielä löytää. Kuten Aamulehtikin muistuttaa, oheisohjelma Sorsapuistossa on maksutonta. Siellä on esityksiä, musiikkia, tanssia, työpajoja, näyttelyitä, harrastuksia ja kaikenlaista. Kyllä, myös viikinkimiekkailua, kun nyt kerran kysyit.

Tapahtumasta mainittavaa on, että järjestäjäyhdistyksellä on 0 kpl palkattua työvoimaa (mutta tuhatkunta vapaaehtoista) ja 0 euroa julkista rahaa. Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa, eli en tiedä montako vuotta maksutonta puisto-ohjelmaa tässä laajuudessa voidaan tehdä näillä hintojen nousulla, mutta tänä vuonna ainakin täysi hööki on päällä.

En vastusta kulttuurin tukemista verovaroin, mutta vastustan sen löyhää valvontaa. Tässä kohtaa on tapahtuma, jossa on pääsymaksu. Pääsymaksulla katetaan myös maksuton oheisohjelma. Perusteet julkiseen tukeen ovat siinä-ja-siinä. Toisaalta meillä on merkittävästi kulttuuritoimintaa jossa kaikki tapahtuu pääsylipuilla, mutta silti verottajan kukkarolla pitää käydä. Tätä en hyväksy. En myöskään järjestöjä joilla on merkittävä määrä suojatyöpaikkoja, vaikka kaikki tuottava työ tehdään vapaaehtoisvoimin.

Kulttuuri ei kuole ilman julkista tukea. Se kuitenkin ottaa osumaa. Paras ratkaisu olisi vaatia rahalle vastinetta. Siihen ei näytä pystyvän Orpo tai Purra, eikä pystynyt Marin, Rinne, sipilä, Stubb tai Katainenkaan. Kuka pystyisi? En pidätä hengitystäni.

Kertaus: mitä ja missä

missä: Tampere, Sorsapuisto
koska: pe 6.9. klo 12-0.30, la 7.9. klo 9-22.30, su 8.9. klo 9-18.30
muuta: Tapahtuma on päihteetön.

Kun rasisti syytti rasismista…

Helsingin joukkoliikennelaitos HSL:llä oli ajatus: tehdään kampanja liputta matkustamisen vaaroista ja palkataan kampanjan kasvoiksi nuorten suosimia suomalaisia vaikuttajia, jotka sattuivat olemaan tummaihoisia. Sitten Linkedin-palvelussa (paskantärkeiden porvarien facebook) päätettiin että se on rasismia ja kiireen vilkkaa HSL antoi vaikuttajakavereille potkut ja perui kampanjansa. Kaverit olivat täysin ymmällään, sillä kukaan ei heidän mielipidettä kysynyt.

Rasisminvastainen työ on farssi

Tämä ei ole ensimmäinen tai sadas tapaus jossa noudatetaan suunnilleen samaa kuviota. Jokin taho, jossain kontekstissa, käsittelee jotain etnistä vähemmistöä tai siihen kuuluvaa henkilöä. Jokin toinen taho, joka ei kuulu em. vähemmistöön, älähtää ja kerää pinon hyödyllisiä idiootteja joukkoon, valittaen rasismia, syrjintää ja kaikkea hirveää, vaatien vahvaa toimintaa rasismia vastaan. He tekevät näin maalittaen alkuperäiseen tapaukseen mahdollisesti liittyviä henkilöitä, haukkuen, herjaten, uhkaillen ja esiintyen niin maan perkuleen ylimmän moraalin vartijoina kuin vain olla ja voi.

Useimmiten tämän seurauksena alkuperäinen taho pelästyy, peruu kaikki tekonsa, pyytää hurjasti anteeksi ja nöyristyy ruoskittavaksi kansanjoukkojen ääreen. Sitten tarina hiljenee ja unohtuu parin päivän sisään. Suunnilleen siihen mennessä yllätyksestä pöllämistynyt, etniseen vähemmistöön kuuluva osapuoli kysyy että mitähän tässä nyt tapahtui ja esitti toiveen että hänenkin mielipidettä kuultaisiin. Mutta sitä ei kuulla. Ja siten vähemmistöön kuuluva taho on entistä syrjitympi, mutta nyt häneltä on viety myös oikeus mielipiteeseen, koska suvaitsevaisen, etuoikeutetun suomalaisen pitää saada sanoa viimeinen sana.

Helvetti vieköön.

Henkilökohtaisesti en tunne somevaikuttajia Iba ja Keinaan, yhteisnimellä Molybros, mutta nopeasti opin että he todellakin ovat nuorten suosimia vaikuttajia. He näyttävät tanssineen, pelanneen jalkapalloa, jutelleen ihmisten kanssa muodista, ym. Opiskelutkaan eivät kavereilta jääneet kesken somevaikuttamisen myötä. Toisin sanoen, fiksuja suomalaisia. Nyt heille näytettiin ovea ja käskettiin kassan kautta pihalle, koska pari katkeraa etuoikeutettua paskiaista – joita en suostu tässä nimeämään ja maalittamaan – valittivat rasismista.

Eli kerrataanpa: suvaitsevaiseksi itseään kuvaileva valkoinen, etuoikeutettu taho tuli huutamaan rasismia hetkeäkään miettimättä tai asianomaisilta kysymättä. Lopputuloksena hän sai tummaihoisille potkut. Puretaanpa vielä osiin.

  1. Valkoihoinen kohdistaa huomionsa asiaan henkilöiden ihonvärin vuoksi
  2. Valkoihoinen asettaa itsensä omin lupinensa heidän edustajaksi, olettaen ilmeisesti etteivät asianomaiset itse siihen pysty
  3. Valkoihoinen onnistuu saamaan tummaihoisille potkut
  4. Tummaihoisten ääni ei ennen tätä kuulunut lainkaan ja hädin tuskin sen jälkeen

Tämä valkoihoinen tässä ei ole suvaitsevainen. Hän on rasisti. Hän toimi rasistisin motiivein, teki oletuksia ihmisistä ihonväriin perustuen, ja ajoi heidät ongelmiin – samalla kun taputteli itseään olalle siitä miten mahtavan antirasistinen ja suvaitsevainen hän on.

Sanotaan, että Suomessa on rasismia. Niin on. Aivan liian monessa paikassa. Tässä sitä nyt olisi, arvon päättäjät. Jos haluatte jonkun ristiinnaulita rasismista niin aloittakaa näistä Linkedin-kohun pyörittäjistä. Jatkakaa sitten tahoon, joka kielsi lastenohjelmasta intiaanipäähineen, täysin vastoin Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaiden omia toiveita. Jatkakaa sitten läpi Ylen käytävien, jossa toimittaja potkitaan maan rakoon ihonvärinsä ja etnisyytensä vuoksi. Ja jatkakaa samaan tahtiin.

Rasismia ei vastuteta esiintymällä moraalinvartijana. Rasismia pahennetaan esiintymällä moraalinvartijana.

Himpsun verran sapettaa, mutta ei hätää, sitä on käynyt ennenkin.

Vanha tarina, uusi tarina

Kreikan mytologia jaksaa, vaikka on nähnyt jokusenkin sivilisaation nousun ja tuhon. Uudet ajat tuovat uusia tarinoita, mutta tuttuja moraalisia pohdintoja. Uusi tarina ei ole vanhaa huonompi.

Paljon on nähty ja näkemättä

Kiitos Gutenberg-projektin, olen lukenut jokusenkin kirjallisuusklassikon em. kreikkalaisesta mytologiasta Macchiavelliin ja Dostoyevskiin. Olen katsonut ja kuunnellut musikaaleja ja teatterinäytöksiä. Elokuvasuosikeistani löytyy vanhaa mustavalkoista ja tämän vuosituhannen modernia. Joka vuosi tulee listalle jotain uutta joka vakuuttaa. Yle-veron maksajalle laji on verrattain helppoa. Vaikka laitoksen journalistista laatua ajoin haastetaan, sitä ei voi kiistää etteikö Areenan puolelta löytyisi lähes rajaton kokoelma sisältöä.

Toki kunnon riistoporvarina kulutan sisältöä laajemminkin. Olen aiemminkin kehunut Netflix-palvelua sen kansainvälisestä otteesta. Väitän, että on helpompi ymmärtää keskivertokiinalaisen mielenmaisemaa ja moraalista kompassia, kun on katsonut heidän paikallisia elokuviaan. On myös ilo havaita laadukkaan – ja toki myös laaduttoman – viihteen löytyvän USA:n lisäksi sieltä, täältä, tuolta ja vielä sieltäkin. En olisi jokunen hetki sitten uskonut katselevani brasilialaista scifisarjaa viihteekseni. Sarja on uusi, maa on toinen, mutta moraaliset pohdiskelut löytävät tiensä vuosituhansien taakse.

Isoveljeni piti kymmenisen vuotta sitten luennon, jossa hän listasi yksi toisensa jälkeen modernien elokuvien tarinoiden alkuperiä raamatun kertomuksiin. Hän on puoli ikäänsä opiskellut teologiaa, joten ei ollut juurikaan vaaraa että yleisö olisi onnistunut kysymyksillään häntä puhumaan pöydän alle. Jälleen yksi muistutus siitä, miten vanha on uutta ja uusi vanhaa.

Moderneja ilmaisuja

Tietokonepelit ovat viime aikojen tapa kertoa näitä samoja tarinoita uusin keinoin. Aivan kuten en hyväksy hetkeäkään ajatusta ”korkea” ja ”matala” kulttuurista, en myöskään purematta niele ajatusta että yksi tarinankerronnan keino on toista parempi. Aikanaan kaikki pääsivät teatteriin, paljon myöhemmin kirjoista tuli joka kodin tuote, sitten radio, elokuva ja televisio. Nyt ovat tietokonepelit mukana paketissa, eikä kirjastoja tai teattereja ole kukaan sulkemassa.

Nostanpa esille vaikkapa Hollannista kotoisin olevan Horizon-pelisarjan, joka iski minuun melkoisesti. Tarina on ajaton: ihmisen ahneus, pelko ja sokea käpertyminen uskoon ovat tuttuja aiheita, mutta selvästikään emme tarpeeksi ole näistä oppineet. Voin sanoa suoraan että tarinan edetessä tuli parissakin kohtaa pala kurkkuun. Uskottavuutta lisäsi merkittävästi se, että hollantilaisilla oli selvästi pää paljon amerikkalaisia tai japanilaisia paremmin paikallaan hahmojen suunnittelussa. Päähenkilö on nainen, ei seksisymboli ja sivuhahmot ovat erilaisia, eivät kiintiövähemmistöjen edustajia.

Epäilemättä tästäkin pelisarjasta joku vielä jokin päivä tekee elokuvan tai tv-sarjan, ja epäilemättä se tulee olemaan ala-arvoinen. Se tuppaa olemaan niin, että harva teos kestää komeasti muunnoksen muodosta toiseen. Toki se joskus onnistuu, ja harvat onnistumiset pääsevät parrasvaloihin. Liian usein kuitenkin elokuva on vain varjo kirjasta tai näytelmästä, tai tv-sarja vain varjo pelistä.

Tarvitsemme tarinoita

Varmaa on vain se, että tarvitsemme tarinoita, kertomuksia, opetuksia, ajatusten herättäjiä. Milloin tarinat toimitti kylästä toiseen matkaava tarinankertoja, milloin bittiviidakossa vaeltavat peli. Ajat muuttuvat ja pysyvät samoina. Tarinoissa on ihmiskunnan rikkaus ja rakkaus. Niistä opimme itseämme ja parhaina päivinä opimme pohtimaan mitä kaikkea emme vielä tiedä.

Kauan eläköön tarinat!

Asiaa kulttuurirahoituksesta!

Pingasin X/Twitterissä muutamia liberaaliin päin kallistuvia podcastien tuottajia haasteella: tehkää jakso kulttuurirahoituksesta. Siltä varalta että jotakuta aihe kiinnosti, kirjailen tähän ylös näkökulmia mitä mielestäni voisi puida. Korostan jo heti alkuun että en ole aiheessa puolueeton, vaikkakaan minun henkilökohtainen taloustilanne ei riipu kulttuurirahoituksesta lainkaan.

Miksi?

Tällä hetkellä kulttuurin rahoituksesta, etenkin verovaroin, käydään kahta keskustelua. On valtakunnan kärkimedioiden kulma, jossa jokainen sentti verorahoja kulttuurille on aina eduksi ja rahankäytön vastustaminen on hirveintä ikinä. Sitten on somehaastajien kulma, jotka kokevat että joka sentti on verorahojen tuhlausta. Keskitie puuttuu. Himpsun verran aihetta on sivuttu vuosien varrella Ylen ohjelmissa ja tuoreemmin Puheenaiheen jaksossa Lux Helsingistä (vieras Juha Rouhikoski). Neutraalisti, asiapitoisesti ei olla kuitenkaan menty syvälle. Puhumme kuitenkin vähintään tuplat Yleä suuremmasta menoerästä eikä valtion tai kuntien talous herätä suurta hilpeyttä juuri nyt.

Keskustelun kulmia

Oheiset eivät ole missään erityisessä järjestyksessä eikä ole mitään ideaa puhua kaikista. Tämä on lähinnä buffet josta voi napata suosikkejaan lautaselle. Kuten kunnon buffetissa, joukossa on myös samaa asiaa moneen kertaan eri vivahteilla.

  • Perusasiat: mitä rahoitetaan, rahoituksen muotoja, rahoittajia. Lista julkisen sektorin eri konttoreita jotka jakavat rahaa kulttuurille on sangen mittava.
  • Suorat vs välilliset kulut: Julkisen sektorin oma budetti, tuet säätiöille jotka tukevat sitten kohteita: tapaus jossa raha muuttuu julkisesta yksityiseksi, vaikka on de facto julkista.
  • Puitteet ja instituutiot: Tilat, tilankäytön pelisäännöt (tai niiden puute), teatterit, kirjastot ja muut laitokset ja niiden vaihtelevan läheinen suhde paikallisiin muihin kulttuuritoimijoihin. Pitäisikö tukea puitteita kuin toimijoita? Jatkona puitteiden tuki vs markkinatalous, ja tuettujen puitteiden tasavertainen käyttö.
  • Instituutioista yksityiskohtaisia kysymyksiä: Mikä on kirjaston rooli? Entä kaupunginteatterin tai filharmonian?
  • Mitä rahalla saa: tapoja joilla voi mitata rahankäytön tehokkuutta? Montako ihmistä saa hyötyä jokaisesta annetusta eurosta taholle x? MaRa-puolen tulot? Turismi? Onko se hyötyä, jos ihmiset matkaavat ympäri Suomen kulttuuritapahtumiin vai alkaako hyöty vasta jos tullaan ulkomailta?
  • Kulttuurin hyödyt: mitä hyötyä kulttuurista on, tavoilla jotka eivät ole suoraan euroja kuten edellä. Kansanterveys, sivistys, suvaitsevaisuus, muuta? Entäpä haitat?
  • Prosenttiperiaate: Tietty prosentti rakennushankkeiden rahasta käytettävä taiteeseen. Onko se osa kulttuurin julkista tukea vai jotain muuta? Toimiiko?
  • Tempauksia vai pitkäjänteisyyttä: Onko parempi tukea tempausta, poikkeuksellista tapahtumaa, yhden kerran juttua vaiko pitkäjänteistä toimintaa?
  • Uusia haastajia vai tuttuja toimijoita? Onko tärkein kulttuuritapahtuma se joka on järjestetty sata vuotta vai se josta pääosa ei ole vielä kuullutkaan?
  • Kulttuuri lähiöissä: Kulttuurityön mahdollisuudet lähiöiden osattomuuden vastaisessa työssä.
  • Kilpailu yksityisen sektorin kanssa: milloin kulttuuritoimija haittaa kilpailua? Vastaavasti myös tapaukset jossa julkisen rahan ehtona on palveluiden hankkiminen tietyltä yksityiseltä toimijalta?
  • Pykäläviidakko: valtio lisää pykäliä ja vaatimuksia monenlaiselle toiminnalle, jonka myötä toimijat joutuvat hakemaan lisää avustuksia ja/tai tekemään vähemmän ydinasiaa ja enemmän kaikkea muuta.
  • Taskusta toiseen: Kulttuuritoimijan suurin kuluerä voi olla tilavuokra ja tilan omistaaa kaupunki, vrt. ison tason valtiontalouden keskustelu siitä, miten keskiluokka maksaa arkisia tukia itse itselleen.
  • Rahoituksen muut kanavat: Pilaako yksityinen rahoitus kulttuurin vapauden? Paljonko pitää olla yksityisen rahan osuus? Onko yksityisen tarpeeksi helppoa rahoittaa / rahankeräyspykälät yms? Olisiko lahjoitusten verovähennysoikeus tie parempaan?
  • Veikkaus.
  • Kulttuuri ja urheilu (ja liikunta). Usein samoissa paikoissa valtiohallinnossa – hyödyt ja haitat?
  • Poikkitaiteellisuus: Onko kulttuurin tehtävä rakentaa siltoja, ja onko julkisen rahoittajan tehtävä tukea tätä? Mitä se on parhaimmillaan, mitä huonoimmillaan? Onko koko termillä mitään arvoa enää?
  • Viha: Jos kulttuuriteosta / toiminnan muotoa x vihataan, onko se merkki onnistumisesta vai epäonnistumisesta, ja onko sillä väliä rahoittajan kannalta? Onko rahoittajan (valtion) oltava tilivelvollinen veronmaksajien mielipiteille? Mitä hyötyjä tai haittoja tästä on?
  • Kulttuuri ilman julkista rahaa: sitäkin on. Minkälaista se on ja voiko siitä oppia?
  • Kulttuurikentän yhteistyö: Miten kulttuurikenttä tekee yhteistyötä, voisiko sitä parantaa ja mitä siitä voisi saada? Jaetaan osaamista, osaajia, ehkäpä tarvikkeita ja välineitä, kontakteja, tiloja. Penninpyöritystä vai alikäytetty resurssi?
  • Monopolit: Esimerkiksi SPR kulttuuritapahtumien tuotannoissa, tai tekijänoikeusjärjestöjen määräävä asema. Muitakin esimerkkejä on.
  • Mahdollisia tapoja pohtia ehtoja tuen saamiselle: Ei palkkoihin tai palkkioihin tai rajoituksia tähän / Ei tapahtumiin ja toimintaan johon on pääsymaksu / Ei toimintaan joka ei ole avoinna kaikille (tasa-arvokulmat) / Yksityisen rahan minimimäärä (tätä hieman käytetäänkin) / Ei alkoholitarjoiluun / Painotus osallistavaan toimintaan / Tuella luotujen kulttuuriteosten pitää olla kansalaisten saatavilla
  • Erityistarpeiden huomiointi, milloin tarvitaan eri säännöt: kulttuurityö vammaisten parissa, maahanmuuttajien kanssa tehtävä toiminta, uskonnollinen toiminta, muuta?
  • Tuen ja politiikan eriyttäminen, ns. arms length -malli joka Suomessa on: Onko se hyvä? Toimiiko se?
  • Keinotekoinen nollatulos ja väkinäinen tappio: Toimijat joutuvat käyttämään rahaa tehottomasti vain varmistaakseen rahoituksen jatkumisen. Mistä parempi vaihtoehto ja miksi yritykset ovat epäonnistuneet?
  • Puoluepolitiikan kulma: Mistä puolueista tulevat avustusten hakijat, mistä saajat, mistä päättäjät ja onko sillä väliä? Onko paras kulttuuriministeri oikeistosta vai vasemmistosta?
  • Yleispolitiikan kulma: Minkä ministeriön pitäisi asiasta päättää? Onko kulttuuriministeri oikea avainhenkilö, vai pitäisikö olla puhdas talouskulma (VM) vai katsoa asiaa kansanterveyden (STM), vai kenties matkailun (TEM) vai jonkun muun kannalta – tiukka vai laaja fokus, ja onko liian monta kokkia sopan äärellä? Jos ministeriö X päättää, miten varmistetaan että eri ministeriö valvoo?
  • Poliittiset reunaehdot: Aatteet, joita ei haluta, ei saa, tai ei muusta syystä tueta. Optiona case uusnatsijärjestö vuokraa kirjaston neuvottelutilan.
  • Kulttuurivienti: rahantekokone vai kaivo? Onko Ruotsin tai Etelä-Korean musiikin menestys maailmalla malli- vai kauhuesimerkki? Pitäisikö kulttuurivienti yhdistää esim. teollisuus- ja palveluvientiin vai käsitellä omanaan?
  • Esimerkkejä, esimerkkejä, esimerkkejä! Rahan käyttöä fiksusti, rahan käyttöä tyhmästi. Mitä näistä voi oppia?
  • Reunaskenaariot: Neuvostoliitto toisessa päässä, Liberaalipuolueen malli toisessa. Vaikka skenaariot ovat epätodennäköisiä, mitä niistä voisi oppia?
  • Ihminen (abstraktilla tasolla): Kuka on oikea tai väärä taho päättämään kulttuurirahoituksesta, kuka hänet valitsee, ja onko hän tilivelvollinen kansalle?

STOP!

Ainakin neljä kertaa olin tämän jo pistämässä julki, sitten tuli idea-pari lisää. Pointti: tätä voisi jatkaa paljon, mutta oleellisinta on että näkökulmia piisaa – näkökulmia, joita ei keskustelussa näy. Rahaa pyörii paljon, siten pitäisi pyöriä paljon keskusteluakin.

Vaan miksi en sitten tekisi itse aiheesta videota? Siksi, koska olen tässä aiheessa sisällä. Arvelen, että osaisin kyllä vastata moniin aiheen kysymyksiin, mutta en osaisi kysyä niitä uskottavasti. Jutun tekijän pitää kyetä kriittisyyteen ja neutraaliuteen. Jos minä tekisin, julistaisin. Jos joku fiksumpi tekee, hän haastaa ja avartaa maailmankuvaa.

Loppukaneettina totean, että minua tämä aihe kiinnostaa hitosti. Kuten sanottua, olen aiheen parissa pyörinyt kauan. Se tarkoittaa, että saatan kärsiä todella vakavasta vääristymästä myös tarpeen osalta. Voi olla, että aiheesta kiinnostuneet ihmiset mahtuisivat yhteen kerrostalosaunaan, eikä tulisi ahdasta. Kenties. Pohdiskelu on silti vänkää.

Kaksi eri asiaa

Päädyin kovin usein keskusteluissa aloittamaan vastausta sanoin ”on kaksi eri asiaa”. Näillä sanoin herättää usein hämmennystä, joskus vihaa, mutta tuon tuosta todella kivaa keskustelua. Nähdäkseni olemme velkaa itsellemme sen, että paloittelemme lööpin mittaiset hittiargumentit osiin ja ymmärrämme mitä esitetyssä aiheessa joko arvostamme tai kritisoimme.

Miksi?

Jos et ymmärrä mitä arvostat, arvostatko sitä oikeasti? Ja vielä tärkeämpänä: jos et tunne vihollistasi, miten voit voittaa hänet? Harva asia on yksiselitteistä. Esim. putinin pahuus on yksiselitteistä. Sen sijaan kun päästään aatteisiin ja mietteisiin niin onkin haastavampaa. Kun päästään toimintatapoihin, on vielä haastavampaa. Kun palotellaan poliittinen aate osiin, voi veljet, silloin ajatus vasta herääkin.

Hyvä puolue, paha puolue

On eri asia pitää Trumpia äärimmäisen vaarallisena ihmisenä, ja pitää demokraatteja universaalin hyvinä. Republikaanipuolueen kannattamiseen on jämäkän argumentoinnin kestäviä perusteita, kuten myös demokraattien vastustamiseen. Pidemmälle pääsee jos pääsee ihan rauhassa tapaamaan ihmisiä näiden mielipiteiden takana. Kaksipuoluejärjestelmä ei tarkoita yhden totuuden järjestelmää ja siinä herkästi myös unohtuu montako avainhenkilöä puolueisiin mahtuu.

On myös eri asia pohtia kumpi ehdokas on asia-argumentein, osaamiseltaan tai kyvyiltään parempi, ja pohtia miten vaalit voitetaan. Tässä kohtaa ymmärtämällä asian moninaisuus voi ymmärtää myös jotain ihmisistä, ihmisyydestä, viestinnästä ja yhteiskunnista.

Yksi huoli, monta ratkaisua

On eri asia pitää ilmastonmuutosta äärimmäisenä huolena ja kannattaa elokapinan tyyppisiä toimijoita. Elokapinan kritisointi ei automaattisesti tarkoita ilmastonmuutoksen kiistämistä tai vähättelyä. Se voi tarkoittaa kritiikkiä heidän valitsemia toimia kohtaan. Voit jopa kestävin argumentein kritisoida heitä siitä, että koet heidän toimien haittaavan ilmastonmuutoksen vastaista työtä. Arvostaisin, jos media viitsisi jokin kaunis päivä tämän ymmärtää ja ottaa vastapuoliksi erilaisia keinoja ajavia tahoja. Yksi pyhä totuus on yleensä pikatie yhteen varmaan epäonnistumiseen.

Mediapelin harmaan sävyt

On eri asia arvostaa JSN:ää ja vastustaa heidän de facto monopoliasemaa journalismin standardina. Pätee moneen muuhunkin organisaatioon, toki. Organisaatiossa ei tarvitse olla mitään vikaa, mutta voit silti pitää heidän asemaa ongelmallisena. JSN voi tehdä todella hyvää journalismin laadulle, vaikka samalla se tekee pahaa journalismin vapaudelle. Vastaavasti klassinen psykologia muistuttaa miten käy, kun pieni samanmielisten piiri päättää asioista. Vaikka he ovat miten hyviä, he eivät aina näe metsää puilta. Se ei ole vika ihmisissä, vaan täysin luontainen ominaisuus. Siten on tärkeää uskaltaa haastaa tällaisia piirejä isossa kuvassa, vaikka pienessä kuvassa huolta ei olisikaan.

Yhtä lailla on eri asia vaatia Ylen leikkauksia ja vastustaa heidän journalistista työtä. Täysin ylivertainen leijonaosa heidän budjetista menee muuhun kuin kotimaisen journalismin suoriin tai välillisiin kuluihin. Itse asiassa koen että mielenkiintoinen keskustelu alkaa vasta siitä kohtaa kun puhutaan mistä leikataan – etenkin kun avoimuutta aiheesta ei ole. Jos puhe ei ole sotilassalaisuuksista, avoimuuden vaatiminen ei saa johtaa uhkauksiin ja herjoihin vaatijaa kohtaan, kuten nyt tuppaa käymään.

Aatemarkkinoita

On eri asia vastustaa jotain puoluetta tai aatetta ja vastustaa heidän oikeutta osallistua tasavertaisesti demokratian tekemiseen. On myös eri asia vastustaa puolueen aatetta ja summittain sen jäseniä tai kannattajia. Kuten aiemmin USA:n osalta mainittua, puolue ei ole yksi jäsen ja yksi kannattaja, vaan melkoinen kokoelma.

Loppuun vielä kenties tärkein: On eri asia kannattaa sananvapautta kun kaikki ovat kanssasi samaa mieltä ja aivan eri asia olla valmis puolustamaan vihollisesi sananvapautta. Sananvapauden puolustaminen alkaa siinä kohtaa, kun puolustettava mielipide saa aikaan vähintään nenän nyrpistämistä, joskus aivan täyttä pahoinvointia.

Asiat ovat monimutkaisia. Se on hieno asia. Tarjoaa ajateltavaa. Tuo maailmaan toivoa. Muistuttaa, että ratkaisulle on aina tilaa.

NAFO: Sarjakuvakoira vastaan todellinen hirviö

Oletteko kuulleet semmoisesta asiasta kuin NAFO? Kyllä, NAFO, ei NATO. Ei hätää jos ette ole, sillä se on CIA:n salainen projekti. Tai ainakin jos kysymme itärajan väärällä puolen asuvalta putte-possulta, joten mitäpä jos ei kysytä. Aiheesta on taas kirjoiteltu, mutta koitetaanpa sanoa jotain myös suomeksi.

Se lähti verkkohupailusta

Ensin oli muutama verkossa keskusteleva tyyppi, joita otti päähän venäjän propaganda, trolliarmeijat ja hyödylliset idiootit. He iskivät putinin valheita vastaan hupaisilla meemikuvilla. He tekivät vahvaa tulosta, hiljentäen venäjän valtiollisia toimijoita terävän, mutta hauskasti muotoillun kritiikin alle. Moni arvosti tätä ja liittyi mukaan. Sitten näitä tyyppejä oli monta. Todella monta.

Päivänä muutamana heidän määränsä kasvoi siihen luokkaan, että joka kerta kun diktaattorin vihamieliset valheet uhkaavat levitä, on joku heistä puhaltamassa pilliin. Hetkeä myöhemmin paskiaista ympäröi lauma koirameemeillä varustettuja ihmisiä – nuoria ja vanhoja, naisia ja miehiä, ympäri maailman. He korjaavat väärän tiedon, tarjoavat oikeaa ja kysyvät apua kavereiltaan.

Ja he ovat luovia. Maskottikuvia ja muuta mediaa kehitetään jatkuvasti lisää – on piirtelijöitä, on kuvangenerointiautomaateilla tehtyjä, on kuvanmuokkauksia, on videoita ja musiikkikappaleita – kaikki yhdistettynä monimuotoiseen keskusteluun. Ukrainan puolella, venäjää vastaan, siinä asian ydin. Monesta muusta ollaankin sitten montaa mieltä ja vastoin yleistä ohjetta se erimielisyys on sangen sivistynyttä. Jopa Israelin alueen konflikteista käydään rakentavaa keskustelua.

Se jatkuu verkkopuuhailuna

Tällainen on NAFO, löyhästi suomennettuna Pohjois-Atlantin Kaveriorganisaatio. Se ei ole oy tai ry, ainoastaan yhteisö, kutsuhuuto. Aiemmin mainittujen lisäksi se on myös kutsuhuuto joukkorahoitukselle. Ei ole ihan pieni määrä Ukrainan armeijan tarpeita joita on rahoitettu koirameemien kutsuhuudolla. Onpa tarjolla oma verkkokauppakin, täynnä toinen toistaan pöhkömpiä vaatekappaleita hupaisalla kuvituksella. Kaupan tuotto käytetään vähemmän yllättäen Ukrainan hyväksi.

Tänä päivänä NAFO, joka siis on edelleenkin vain verkkokollektiivi, tunnustetaan merkittäväksi peluriksi niin NATOn kuin esimerkiksi Ukrainan presidentin ja puolustusministeriönkin toimesta. Kiitoksia on tullut myös lukuisten muiden maiden päämiehiltä ja vaikuttajilta, joukossa vaikkapa Kaja Kallas. Edelleen perustoiminta jatkuu. Kun venäjän trollit yrittävät hajottaa länsimaista keskustelua, meemikoirat ovat paikalla.

Minun on vaikea kuvailla tätä ilmiötä fiksusti, sillä se tuntuu yhäkin absurdilta. Päälle päin heidän tukeminen näkyy minusta vain hupaisana lippiksenä ja kangasmerkkeinä, joita puen päälleni sopivan epäkorrekteissa tilanteissa. Pinnan alla se tuntuu hyvältä, vaan miksi? Ehkäpä siksi, että pitkästä aikaa verkon ihmisjoukot kokoontuvat tekemään jotain hyvää. Ehkäpä siksi, että absoluuttista pahuutta vastustaessa yhteisöllisyys on mainio apu. Ehkäpä siksi, että olen löytänyt lukuisia uusia tuttavia ympäri maailman.

Näin se koirameemeily vie. Ja hitto vie, en edes ole koiraihminen. Miten tämä nyt näin kävi? Syytän CIA:ta, koska tottakai.

Mistä ratkaisu seniorien huijauksiin?

Tuttu ongelma, josta täälläkin on moni kirjoittanut. Tuorein esimerkki eilisestä Aamulehdestä. Kodinelektroniikan kaupat huijaavat vanhuksia mennen tullen aivan törkeästi ja vailla seurauksia. Joten mikä neuvoksi?

Juridinen kulma

Juridiikka ei ole alaani, mutta spekuloin että lailla on vaikea tehdä paljoa. Kuluttajan suoja pätee jo laajalti. Edelleen spekuloin että ainoa tapa millä laki voisi toimia, on jos näistä tapauksista tulisi taloudellisia sanktioita, jotka olisivat tuntuvia. Tällaisten todistaminen vaan on liki mahdotonta oikeusvaltion vaatimin keinoin.

Pahimmillaan tässä käy kuin Päivi Räsäsen vaatiessa laittomien rikosten kieltämistä. Niinpä. Kielletään laittomat petokset, sillähän siitä päästään…

Voiko media auttaa?

Jos media, sanomalehdet sun muut, lähtisivät tarpeeksi kovasti nostamaan tapauksia esiin tuon tuosta, eikä antaisi niiden unohtua, sillä voisi olla vaikutusta. Jos huijariyritysten nimet ja naamat tulisivat esille, se voisi pakottaa pohtimaan. Toki, pääosa kodinelektroniikan myyjistä tekee tätä toimintaa ja kilpailu on heikkoa, joten olisiko tästä apua? Edelleen voisi myös olettaa, että huijarifirmat alkaisivat uhkailemaan toimittajia. Etenkin Yle on osoittanut herkästi potkivansa pihalle toimittajia, jotka häiritsevät rötösbisnestä, joten uskaltaako kukaan?

Entäpä kolmas sektori?

Sopiva järjestö saattaisi pystyä käymään tätä toista kautta: etsimään, listaamaan ja aktiivisesti testaamaan yrityksiä, joiden toiminta kestää päivänvaloa. Parhaimmillaan tämä voisi antaa kotimaisille pienille yrityksille tilaisuuden loistaa, koska pääosa tästä sikailusta tapahtuu ulkomaisten suurten toimesta. Tämä voisi olla hieman vastaavaa kuin vaikkapa keliakian parissa toimivat tahot ovat antaneet pisteitä laadukasta gluteenitonta valikoimaa pitäville ravintoloille.

Vaan mistä rahoitus tälle? Vapaaehtoistyönähän tätä pitkälti pitäisi tehdä, mutta silti vähän rahaa tarvitaan. Teoriassa pienet yritykset voisivat haluta tukea tätä hieman, tukien täten omaa laadunvalvontaa ja mahdollisuutta iskeä isoja vastaan. Toisaalta, kynnys nousee äkkiä liian korkeaksi ja on riski että tästä tulee vain huijarifirmoille tapa valkopestä, ostamalla sopivan tarkastuskäynnin. Silti, pohdinnan arvoista.

Sparraajat vai riippakivet?

Mikä yhdistää SAK:ta, EK:ta, Yrittäjiä, Kulturfondenia, PAMia, Wahlroosin klaania, Tradekaa ja monia muita vakiintuneita järjestötoimijoita? Se, että nämä ovat kaikki suomalaisen yhteiskunnan riippakiviä, entisiä sparraajia. Vasemmisto tai oikeisto, demarit tai kokkarit, kaikilla on niskassaan tusinoittain riippakiviä.

Haukkuminen riittää jo

Minun ei tarvitse käyttää blogista tilaa haukkumaan edellistä tai nykyistä hallitusta, sitä tekee jo joka toinen blogisti, kolumnisti, päätoimittaja ja moni muu. Oli hallitusta vetämässä kuka vaan, em. riippakivet pitävät huolen siitä, että suuria muutoksia ei tapahdu. Tämän vuoksi niin vasemmisto- kuin oikeistohallituksetkin estävät kriittisen tarpeellisia muutoksia mm. maahanmuutossa, työllisyydesssä, sosiaaliturvassa, sote-palveluissa, yrittämisessä ja kasvussa. Joka toinen kerta toinen osapuoli törsää kun pitäisi säästää, joka toinen kerta toinen pihtailee kun pitäisi sijoittaa. Muu maailma muuttuu kovaa vauhtia, mutta riippakivet tekevät kaikkensa ettei Suomi pysy menossa mukana.

Ei liene hirveästi liioiteltua sanoa, että ongelma on noin puoli vuosisataa vanha – vähintään. On ollut nousuja, mutta ne ovat tapahtuneet maamme päättäjistä huolimatta, ei heidän ansiosta. Loppu on meidän omaa typeryyttä. Ihailtavaa tai pelottavaa on, että monissa näistä asioista vasemmisto ja oikeisto ovat ihailtavan samaa mieltä. Hiljaiset sopimukset ylläpitävät kauhun tasapainoa. Esimerkiksi vasemmisto lupaa olla puuttumatta suuryritysten mielipuolisiin tukiaisiin ja erivapauksiin, samalla kun oikeisto lupaa olla koskematta yleissitovuuteen. Molemmat näkevät vaikkapa laajemman kielten osaamisen, vapaan yrittämisen, rohkaisevan sosiaaliturvan sekä onnistuneen työperäisen maahanmuuton merkittäviksi uhkatekijöiksi perinteisille vaalirahoittajilleen.

Muutos. Se on se yksi sana, mitä riippakivet pelkäävät. Muutoksen pelko ellei peräti fobia, muutosvastarinta ja -haluttomuus löytyvät lähes jokaisen yhteiskuntamme epäonnistumisen taustalta. Isoin osa edellä mainituista toimijoista ei vieläkään ole kuullut neuvostoliiton kaatuneen. Ei heidän tarvitse. Niin kauan kun velkarahaa saa, konjakki virtaa, verovapaudet pysyvät ja sijoitustuottoja voi kerätä ulkomailta, ei ole mitään hätää. Kyllä rotat sitten uppoavan laivan jättävät viime hetkellä.

Itseään ruokkiva ongelma

Pääosa keskustelua tietää syyksi aina joko oikeiston tai vasemmiston. Minä en jaksa. Minä en jukolauta vain jaksa olla ottamassa puoliani siitä, koska molemmilla on täysin samat synnit niskassaan. Persut ovat tehneet parhaansa hypätäkseen samaan maan tavan kelkkaan, täyttäen kepulta jääneen absoluuttisen korruption nurkkauksen.

Euroopan maissa menestystä niittävät ne, jotka haastavat vanhan ja kehittävät uutta. Usein uudet toimijat nousevat sieltä, missä vanha raha ei enää virtaa. Ongelma on, että Suomesta puuttuu uusi raha, pitkälti juuri edellä kuvailemani ongelman vuoksi. Suomen yrityskenttä on ollut saman näköinen vuosikymmeniä. Yrityskenttä ei muutu koska tila muutokselle ja kehitykselle puuttuu – ja puoluekenttä ei muutu, koska ei ole uusia yrityksiä ja toimijoita sparraamassa uusia tuulia.

Suomalainen on selviytyjä. Suomalainen on osaava. Suomalainen ansaitsee tilaisuuden käyttää taitojaan. Mistäköhän sellainen saataisiin?