Tekijä: Kyuu Eturautti

Tamperelainen rivikokoomuslainen, tietoturvapäällikkö, yrittäjä, kulttuurihörhö. Motto kuuluu: "Ihmisen oikeus olla idiootti on suurin ja tärkein vapaus." Lisää mukaviisauksia sitten kotisivuilta. Blogauksissa käsittelen mm. seuraavia aiheita: kaikki mahdollinen.
Julkaistu

Päivän yle

Tuossa päivänä muutamana kiroilin saamattomuuttani jälleen, kunnes kyllästyin omaan ääneeni. Reilu kuukausi sitten kostin itselleni pistämällä vihdoin videovälineet parempaan kuntoon, ja siitä alkoi päivittäinen sarja. Koska ette kysyneet, kerron siitä nyt teille.

Hukattua potentiaalia etsimässä

Luen ja kuuntelen paljon Ylen sisältöä. Joukossa on helmiä, porukassa on hyviä toimittajia. Liian usein juttu kuitenkin kompastuu johdon linjauksiin, joita on vaikea käsittää. Ei Yle valehtele päin naamaa tai yritä salaliitoilla johtaa meitä turmioon. Ongelma ei ole mahdoton, mutta ärsyttävä. Pienin valikoivin näkökulmin ja pienin pimitetyin yksityiskohdin tehdään liian monesta jutusta huonoa journalismia. Kun pitäisi yhdistää ihmisiä ja nähdä asioista monia eri kulmia, yritetään kaikin tavoin saada ihmiset toistensa kimppuun ja vääristellä yhden pyhän totuuden mallia.

Tämä ei ole puoluekysymys. Jos persut tunaroivat, Ylen tehtävä on kertoa siitä suoraan, nopeasti ja tarkasti. Jos demarit tunaroivat, Ylen tehtävä on kertoa siitäkin. Jos asiassa on monta tasavertaista mielipidettä, niitä tulee kaikkia kuulla ja mieluusti vielä altistaa asiantuntijan faktantarkistukseen. Moniäänisyys on oikea valinta, sillä terveeseen yhteiskuntaan mahtuu monta mielipidettä. Ihminen ei opi kuulemalla omien mielipiteidensä toistoa, vaan altistumalla vastakkaisen mielipiteen kulmille ja perusteille. Ihminen, joka demonisoi eri mieltä olevan, tekee hallaa itselleen. Media, joka tekee tätä sadoilla miljoonilla, vailla valvontaa, tekee hallaa meille kaikille.

Koska tutustun Ylen sisältöön joka päivä, päätin että teen joka päivä noston jostain tällaisesta sisällöstä. Joskus se on uutisesta, joskus radio-ohjelmasta. Joskus se on kehuja, joskus se on kritiikkiä. Joskus se on suoraviivaista, joskus pohdiskelevaa. Yleensä se on noin viisi minuuttia sisältöä.

Toistaiseksi suosituin jakso on ollut analyysi Politiikkaradion keskustelusta eri politiikan toimittajien välillä.

Tarina jatkuu

Sarjasta ilmestyy joka ilta uusi jakso kanavalla ja uteliaat voivat myös selata koko sarjaa. Kanavan voi tilata saadakseen tiedon uusista jaksoista, mutta mitenkään välttämätöntä se ei ole.

Tulevaisuus… noh, sen näkee sitten. Toistaiseksi jatketaan tähän tyyliin. Säännöllinen ajatusten kokoaminen kameralle on helpottanut omaa oloa huomattavasti ja rutiinien lisääminen iltoihin piristää. Ehkä teen tätä vielä vuoden, ehkä heitän huomenna hanskat tiskiin. Ehkäpä Merja Ylä-Anttila soittaa Googlelle ja vaatii tilini poistamista, koska suhtaudun ylen mainioihin toimittajiin paljon myötämielisemmin kuin sen läpimätään johtoon. Ehkä sarja kehittyy johonkin suuntaan. Ehkä ostan vokaalin.

Julkaistu

Lähi-itä, lyhyt versio

Toimittajat, tutkijat ja kuolevaiset kummastelevat eri Lähi-idän pelureiden epäloogisen tuntuisia siirtoja. Miksi hyökätä tuonne, miksi käyttää tuota keinoa ja miksi puhua noin. He ovat oikeassa epäloogisuuksista, mutta unohtavat asioihin löytyvän inhorealistiset selitykset. Käydään läpi.

Israel

Israelin nykytilassa ainoa varma faktori on pääministeri Netanyahun pysyminen vallassa. Jos hän menettää asemansa esimerkiksi hallituksen kaaduttua, hän on vankilassa loppuikänsä. Vain vallassa pysyminen jäädyttää oikeusprosessit, joita on kerääntynyt häntä vastaan vino pino. Koska hallitus itsessään on kokoelma ekstremistejä, hänen on myönnyttävä hallituskumppanien jokaiseen vaatimukseen. On toki myös mahdollista, että haluavat jäädä historiaan päättäjinä joiden aikana tapahtui suuria sotasankarillisia tekoja. Eihän se mahdollista toki ole, mutta koska todellisuuskuvasta on selkeästi irtaannuttu, on tuokin yksi mahdollinen tarinan sivuhaara.

Libanon

Libanon on kuin korttitalo, sillä valtio on erittäin heikko. Tämän historiallisia ja maantieteellisiä syitä selittää esimerkiksi data-analyytikko Tomas Puyeyo. Kärjistetysti voisi sanoa että Libanonilta puuttuu kansallinen tarina ja identiteetti, sanoma jonka ympärille kerääntyä. Siten ei-valtiolliset tahot ovat vahvoilla, kuten myös vieraiden valtioiden vaikuttajat. Vaikka maahan saataisiin maailman parhaat vallanpitäjät, heillä ei yksinkertaisia olisi resursseja hallinnoida näitä ei-valtiollisia toimijoita, tai edes maan rajoja.

Hizbollah

Virallinen tarina kertoo, miten Iran perusti ja lähti kasvattamaan tätä terroristijärjestöä 1980-luvulla. Isompaa taustaa voi toki hakea Israelin perustamisesta, mutta olisi pöhköä unohtaa Iranin vallankumouksen vaikutus ja siihen johtaneet alueen maiden kisat siitä, ketkä osaavat olla julmimpia ja vanhoillisimpia. Hizbollahilla ei ole koskaan ollut mitään muuta myyntiartikkelia kuin viha ja terrori. Rauha tuhoaisi heidät. He tietävät, että rahaa ja valtaa saa vain toimimalla alati julmemmin. Asiaa auttaa, että Israel on äärimmäisen helppo vihollinen, jonka ylimitoitetut sotatoimet pitkälti kirjoittavat propagandan terroristien puolesta. Sekin auttaa, että Iranin ja Venäjän tuki on vankkumatonta ja vahvaa.

Venäjä

Tämä on helppo. Kaikki, joka herättää länsimaissa huolta, kelpaa heille. Terroristijärjestöjen tukeminen on helppo ja halpa tapa tämän saavuttamiseen. He voivat myös luottaa siihen, että Netanyahu ei em. syistä tule heristämään edes sormea, vaikka Israeliin satavat pommit ja raketit ovat yhä useammin venäläisten valmistamia ja lahjoittamia.

Hamas

Vaikkakin perustamisen tarina on eri, nykypäivän tarina on sama kuin Hizbollahilla. Siinä missä Hizbollah on onnistunut pelolla ottamaan kokoaan suuremman vallan Libanonissa, on Hamas onnistunut murhaamaan poliittiset vastustajansa Gazassa, päästen samaan lopputulemaan. He tienaavat valtaa ja rahaa julmuudella.

PLO

”Ai niin, nekin ovat vielä olemassa” on varmaan hyvä tiivistelmä. Ensin he yrittivät olla sopuisia Länsirannalla, lopputuloksena hurjasti uusia laittomia siirtokuntia. Sitten he koittivat diiliä Hamasin kanssa, lopputuloksena Hamas murhasi PLO:n väestä kaikki mitkä löysivät. PLO:lla ei ole legitimiteettiä oman eikä muiden kansojen silmissä, joten on oikeastaan sama onko heitä vai ei. Heidän ainoa valopilkkunsa on, että he eivät ole Hamas, ja tällä verukkeella saa hieman tekohengitysapua länsimailta. Täten heidän ainoa tarkoitus on koittaa sinnitellä hengissä ja toivoa, että kaikki muut pelurit ympärillä mokaavat tarpeeksi pahasti.

Iran

Iran on lopulta haastavin näistä. Perustasolla on kaksi kulmaa. Kotimaan politiikassa papisto tarvitsee vihollisen pysyäkseen vallassa. Ulkopolitiikassa heidän on puolestaan osoitettava olevansa alueellinen suurvalta. Toisaalta, kansa haluaisi de-eskalaatiota ja kaupan avautumista, jota nykyinen politiikka työntää yhä kauemmas. Voi olla, että venäjä on antanut papistolle niin suuria uusia etuja, että neuvottelu lännen kanssa ei tunnu sen rinnalla paljolta. Voi olla että krapula Trumpin tekemästä selkäänpuukotuksestakin painaa mielessä kovasti.

EU

EU:lla ei varsinaisesti ole mielipidettä alueella, koska sillä on niin monta mielipidettä. Tällöin on parempi hipsua sukkasillaan ja välttää suuria mielipiteitä. EU:lla kun ei varsinaisesti ole myöskään varaa uuteen sisäpoliittiseen kriisiin.

Yhdysvallat

USA on ollut harvinaisen hiljaa, ottaen roolin josta perinteisesti EU on huolehtinut. Netanyahu ei ole erityisen hyvää pataa USA:n hallinnon kanssa, eikä hänellä ole syytäkään olla. Netanyahu osoitti jenkkien rajanvedot Israelin suuntaan bluffiksi, jonka jälkeen maan johto vaikuttaa lamaantuneelle. En usko jenkkilän vallanvaihdon muuttavan tätä tilannetta, koska lopulta tuo lähtökohta ei muutu mihinkään. Ellei joku onnistu nappaamaan yhtäkkiä kania hatustaan, ei Yhdysvalloista tule ihan pian peluria alueelle.

…entäs ne ihmiset?

Älkää nyt olko tuollaisia. Ei tavallisilla siviileillä ole ollut väliä tähänkään asti, miksipä heillä olisi nyt? Ja mitä se heille toisi? Sivistyneet vasemmistolaiset nostivat Iranin papiston valtaan, vain tullakseen murhatuksi kiitoksena. Tavalliset kansalaiset äänestivät Libanonin nykyisen poliittisen mallin, vain nostaakseen terroristit valtion yläpuolelle. Israelin kansa taas äänesti valtaan pomot, jotka lupasivat turvallisuutta, vain huomatakseen armeijan jätetyn sivuun, mahdollistaen modernin historiansa julmimman terroristisen joukkomurhan. Kansan tahdolla vaaleissa ja lopputuloksella on melko heikko korrelaatio.

Jos mieltäsi se ylentää, voit pohtia tuota samaa Suomen osalta. Ei ole pakko.

Julkaistu

Puuttuvia kysymyksiä Elokapina-keskusteluun

Elokapina sitä, tätä ja tuota. Yle ja Hesari julkaisevat päivästä toiseen ylistäviä tekstejä, siinä missä iltapäivälehdet pistävät pihalle melkein yhtä tiuhaan tuomitsevia tekstejä. Kansa on kritiikittömästi puolella tai kritiikittömästi vastaan. Tuohon väliin mahtuisi paljon. Esitän kaksi kysymystä, jotka median pitäisi nostaa.

Kysymys 1: Vaikutus

On esitetty, että radikaalitkin tempaukset ovat oikea tapa toimia, koska aiheesta ei puhuta tarpeeksi. On myös esitetty, että itse asiassa aiheesta puhutaan jo aivan jatkuvasti paljon ja liian radikaalit tempaukset tässä kohtaa vain vähentävät kiinnostusta. En tiedä kumpi on totta, mutta asiallinen, edes hitusen puolueettoman näköinen keskustelu olisi paikallaan. Historia opettaa, että kansanliike voi toiminnalla onnistua mainiosti, mutta saattaa myös päätyä tekemään omia maaleja.

Kysymys 2: Vaihtoehtoiset filosofiat

Esitän kaksi filosofiaa, joista molemmat pohjaavat kiistattomaan yksimielisyyteen ilmastonmuutoksen, saastumisen ja biodiversiteetin katoamisen vakavista uhkakuvista.

Puolen tunnin pikalukemisen perusteella Elokapinan perusfilosofia on suurin piirtein se, että ilmastotuhon hidastamiseksi on jarrutettava ja muututtava. Jarrutus tarkoittaa kulutuksen vähentämistä, talouskasvun hidastamista, paluuta tietyiltä osin taaksepäin. Muuttuminen tarkoittaa nykyisen kaltaisen kapitalistisen ja demokraattisen järjestelmän korvaamista ainakin osittain. Se on vähän puhujasta kiinni onko ratkaisuna täysi totalitaarinen suunnitelmatalous vai ainoastaan joidenkin demokraattisten instituutioiden radikaali muutos. Yhteiskuntien monet ongelmalliseksi koetut aksioomat pitää haastaa, kieltää ja/tai tuhota.

Vaihtoehtoisesti ekomodernismi ehdottaa kaasua, ei jarrua: Lisää teknologiaa, kaikki entinen, nykyinen ja uusi tekniikka täysillä eteenpäin. Ihmisten pyrkimys parempaan ja vauraampaan elämään on luonnollista, mutta tätä kasvua pitää tehdä tavoilla, jotka jättävät maksimaalisen tilan monimuotoisille ekosysteemeille. Sekä ihmisten että luonnon hyvinvointia on kasvatettava. Ekomodernismi ei usko ihmisluonteen radikaaliin muutokseen, vaan sen valjastamiseen haasteiden äärellä. Esimerkiksi ydinvoima, geenimuuntelu ja asumisen kehittyminen ovat aiheita, joissa ollaan eri mieltä elokapinan kanssa.

Näiden lisäksi on hurja määrä uusia liikkeitä, aatteita ja mietteitä, jotka käsittelevät vaikkapa luonnon hyvinvointia, lihansyönnin vähentämistä ja paljon muuta – erittäin vaihtelevilla tavoilla.

Vaihtoehtoiset filosofiat olisi tuotava keskusteluun ja debattiin, niitä pitäisi analysoida. Ei siksi, että tietäisimme kuka on oikeassa, vaan siksi että ymmärtäisimme mikä vaikutus eri tavoilla on. Todennäköisesti monelle eri aatteelle on paikkansa, mutta lähtökohtaisesti pitäisi ymmärtää mihin eri aatteet johtavat. Niinkin simppeli asia kuin ilmastoahdistuksen laajamittainen vaikutusarviointi on tyystin näkemättä.

Jos ainoa näkökulma jota mediat huolivat pohjautuu alati pahenevaan rikollisuuteen, sanoisin että seuraavat vahingonkorvauslaskut voisi toimittaa suoraan Merja Ylä-Anttilan kotiosoitteeseen.

Julkaistu

Yritä, mutta älä rehdisti

Muun muassa työpahoinvoinnista lööppeihin päässyt Pirkanmaan Yrittäjät -järjestö jakoi eilen palkintoja. Veikkaan että parikin ihmistä hieraisi silmiään nähdessään rajusta verokikkailusta kärähtäneen Auri Kanasen voittajien listalla. Tuntuu kuin pohjalle kovaa vauhtia syöksyvä yrittäjäjärjestö pyrkisi kiihdyttämään häviötään.

Kenen järjestö?

Suomen yrittäjinä tunnettu järjestö on tunnetusti päässyt kuiskailemaan nykyhallituksen korvaan. Vaan mitä he ovat kuiskailleet? Lähes jokainen ns. yritysmyönteinen muutos on sellainen, joista nauttivat vain suurimmat yritykset. Lähes jokainen hallituksen talouslinjaus on saanut täysteilauksen mikro- ja yksinyrittäjiltä.

Kun taas katsoo yrittäjäjärjestön viestintää jäsenilleen, mitä se sisältää? Järkyttävän määrän roskapostia kansainvälisistä yrityksiltä, josta ei voi edes kieltäytyä. Kun heidän pitäisi ajaa paikallisten yritysten asiaa, he ajavat vain jättien asiaa. Mainostetaanko paikallista majoituspalvelua? Ei, vaan Scandicia. Mainostetaanko paikallista nettioperaattoria? Ei, vaan ruotsalaista Teliaa. Maksuliikennepalveluita? Tarjolla olisi tanskalainen tuote. Turvapalveluita? Norjalaista tarjolla. Järjestö ei yritäkään edistää suomalaisen yrittäjän asiaa, tai sen puoleen kenenkään sellaisen suomalaisen asiaa jonka sukunimi ei ole Herlin tai vastaava.

Yritys ja yritys

Suomessa on ajoittain ollut yritysmyönteisiä hallituksia, mutta ei koskaan yrittäjämyönteisiä. Media sekottaa nämä kaksi yhtenään ja lopputuloksena kansa näkee yrittäjät paskiaisina, vaikka he kärsivät hallituksen surkeasta talouspolitiikasta rankasti. Suuryritysten onni ei ole kansalaisten onni. Tämä väite on osoitettu huuhaaksi uudestaan, uudestaan ja uudestaan.

Voin vain toivoa, että parivuotias mikro- ja yksinyrittäjien jäsenjärjestö saa vieläkin lisää tuulta purjeisiinsa ja joku kaunis päivä hallituksen korvaan kuiskailee heitä edustava taho. Tätä myöten saattaisimme saada sellaista politiikkaa, jossa ulkomaisten miljardöörien sijaan edunsaajina ovat kotimaiset, pienet mutta julmetun kovasti työllistävät yritykset. Käytännössä koko 2000-luvun kaikki uudet työpaikat ovat syntyneet sinne.

Sitä odotellessa toivon, että monia tällä hetkellä ketuttaa, kun verovapauksista nauttiva yrittäjäjärjestö jakaa pokaaleja vuoden veronkiertäjälle. Minua ainakin ketuttaa. Ja niin siinä aina joskus käy, että kun kansalla keittää yli, alkaa muutoksiakin tapahtumaan.

Julkaistu

Viikonlopun menovinkki Sorsapuistoon

Kulttuuri ja harrastukset kuolevat ilman verorahoja, sanovat. No, sanokaa pois vaan. Totuus on mielestäni jossain puolivälissä ja todiste löytyy tänä viikonloppuna Tampereen Sorsapuistosta.

Tuttu tapahtuma

Viikonloppuna on jälleen vuorossa Tracon, joka itsessään tapahtuu Tampere-talossa ja on pitkälti loppuunmyyty; joitain päivälippuja voi vielä löytää. Kuten Aamulehtikin muistuttaa, oheisohjelma Sorsapuistossa on maksutonta. Siellä on esityksiä, musiikkia, tanssia, työpajoja, näyttelyitä, harrastuksia ja kaikenlaista. Kyllä, myös viikinkimiekkailua, kun nyt kerran kysyit.

Tapahtumasta mainittavaa on, että järjestäjäyhdistyksellä on 0 kpl palkattua työvoimaa (mutta tuhatkunta vapaaehtoista) ja 0 euroa julkista rahaa. Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa, eli en tiedä montako vuotta maksutonta puisto-ohjelmaa tässä laajuudessa voidaan tehdä näillä hintojen nousulla, mutta tänä vuonna ainakin täysi hööki on päällä.

En vastusta kulttuurin tukemista verovaroin, mutta vastustan sen löyhää valvontaa. Tässä kohtaa on tapahtuma, jossa on pääsymaksu. Pääsymaksulla katetaan myös maksuton oheisohjelma. Perusteet julkiseen tukeen ovat siinä-ja-siinä. Toisaalta meillä on merkittävästi kulttuuritoimintaa jossa kaikki tapahtuu pääsylipuilla, mutta silti verottajan kukkarolla pitää käydä. Tätä en hyväksy. En myöskään järjestöjä joilla on merkittävä määrä suojatyöpaikkoja, vaikka kaikki tuottava työ tehdään vapaaehtoisvoimin.

Kulttuuri ei kuole ilman julkista tukea. Se kuitenkin ottaa osumaa. Paras ratkaisu olisi vaatia rahalle vastinetta. Siihen ei näytä pystyvän Orpo tai Purra, eikä pystynyt Marin, Rinne, sipilä, Stubb tai Katainenkaan. Kuka pystyisi? En pidätä hengitystäni.

Kertaus: mitä ja missä

missä: Tampere, Sorsapuisto
koska: pe 6.9. klo 12-0.30, la 7.9. klo 9-22.30, su 8.9. klo 9-18.30
muuta: Tapahtuma on päihteetön.

Julkaistu

Kun rasisti syytti rasismista…

Helsingin joukkoliikennelaitos HSL:llä oli ajatus: tehdään kampanja liputta matkustamisen vaaroista ja palkataan kampanjan kasvoiksi nuorten suosimia suomalaisia vaikuttajia, jotka sattuivat olemaan tummaihoisia. Sitten Linkedin-palvelussa (paskantärkeiden porvarien facebook) päätettiin että se on rasismia ja kiireen vilkkaa HSL antoi vaikuttajakavereille potkut ja perui kampanjansa. Kaverit olivat täysin ymmällään, sillä kukaan ei heidän mielipidettä kysynyt.

Rasisminvastainen työ on farssi

Tämä ei ole ensimmäinen tai sadas tapaus jossa noudatetaan suunnilleen samaa kuviota. Jokin taho, jossain kontekstissa, käsittelee jotain etnistä vähemmistöä tai siihen kuuluvaa henkilöä. Jokin toinen taho, joka ei kuulu em. vähemmistöön, älähtää ja kerää pinon hyödyllisiä idiootteja joukkoon, valittaen rasismia, syrjintää ja kaikkea hirveää, vaatien vahvaa toimintaa rasismia vastaan. He tekevät näin maalittaen alkuperäiseen tapaukseen mahdollisesti liittyviä henkilöitä, haukkuen, herjaten, uhkaillen ja esiintyen niin maan perkuleen ylimmän moraalin vartijoina kuin vain olla ja voi.

Useimmiten tämän seurauksena alkuperäinen taho pelästyy, peruu kaikki tekonsa, pyytää hurjasti anteeksi ja nöyristyy ruoskittavaksi kansanjoukkojen ääreen. Sitten tarina hiljenee ja unohtuu parin päivän sisään. Suunnilleen siihen mennessä yllätyksestä pöllämistynyt, etniseen vähemmistöön kuuluva osapuoli kysyy että mitähän tässä nyt tapahtui ja esitti toiveen että hänenkin mielipidettä kuultaisiin. Mutta sitä ei kuulla. Ja siten vähemmistöön kuuluva taho on entistä syrjitympi, mutta nyt häneltä on viety myös oikeus mielipiteeseen, koska suvaitsevaisen, etuoikeutetun suomalaisen pitää saada sanoa viimeinen sana.

Helvetti vieköön.

Henkilökohtaisesti en tunne somevaikuttajia Iba ja Keinaan, yhteisnimellä Molybros, mutta nopeasti opin että he todellakin ovat nuorten suosimia vaikuttajia. He näyttävät tanssineen, pelanneen jalkapalloa, jutelleen ihmisten kanssa muodista, ym. Opiskelutkaan eivät kavereilta jääneet kesken somevaikuttamisen myötä. Toisin sanoen, fiksuja suomalaisia. Nyt heille näytettiin ovea ja käskettiin kassan kautta pihalle, koska pari katkeraa etuoikeutettua paskiaista – joita en suostu tässä nimeämään ja maalittamaan – valittivat rasismista.

Eli kerrataanpa: suvaitsevaiseksi itseään kuvaileva valkoinen, etuoikeutettu taho tuli huutamaan rasismia hetkeäkään miettimättä tai asianomaisilta kysymättä. Lopputuloksena hän sai tummaihoisille potkut. Puretaanpa vielä osiin.

  1. Valkoihoinen kohdistaa huomionsa asiaan henkilöiden ihonvärin vuoksi
  2. Valkoihoinen asettaa itsensä omin lupinensa heidän edustajaksi, olettaen ilmeisesti etteivät asianomaiset itse siihen pysty
  3. Valkoihoinen onnistuu saamaan tummaihoisille potkut
  4. Tummaihoisten ääni ei ennen tätä kuulunut lainkaan ja hädin tuskin sen jälkeen

Tämä valkoihoinen tässä ei ole suvaitsevainen. Hän on rasisti. Hän toimi rasistisin motiivein, teki oletuksia ihmisistä ihonväriin perustuen, ja ajoi heidät ongelmiin – samalla kun taputteli itseään olalle siitä miten mahtavan antirasistinen ja suvaitsevainen hän on.

Sanotaan, että Suomessa on rasismia. Niin on. Aivan liian monessa paikassa. Tässä sitä nyt olisi, arvon päättäjät. Jos haluatte jonkun ristiinnaulita rasismista niin aloittakaa näistä Linkedin-kohun pyörittäjistä. Jatkakaa sitten tahoon, joka kielsi lastenohjelmasta intiaanipäähineen, täysin vastoin Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaiden omia toiveita. Jatkakaa sitten läpi Ylen käytävien, jossa toimittaja potkitaan maan rakoon ihonvärinsä ja etnisyytensä vuoksi. Ja jatkakaa samaan tahtiin.

Rasismia ei vastuteta esiintymällä moraalinvartijana. Rasismia pahennetaan esiintymällä moraalinvartijana.

Himpsun verran sapettaa, mutta ei hätää, sitä on käynyt ennenkin.

Julkaistu

Vanha tarina, uusi tarina

Kreikan mytologia jaksaa, vaikka on nähnyt jokusenkin sivilisaation nousun ja tuhon. Uudet ajat tuovat uusia tarinoita, mutta tuttuja moraalisia pohdintoja. Uusi tarina ei ole vanhaa huonompi.

Paljon on nähty ja näkemättä

Kiitos Gutenberg-projektin, olen lukenut jokusenkin kirjallisuusklassikon em. kreikkalaisesta mytologiasta Macchiavelliin ja Dostoyevskiin. Olen katsonut ja kuunnellut musikaaleja ja teatterinäytöksiä. Elokuvasuosikeistani löytyy vanhaa mustavalkoista ja tämän vuosituhannen modernia. Joka vuosi tulee listalle jotain uutta joka vakuuttaa. Yle-veron maksajalle laji on verrattain helppoa. Vaikka laitoksen journalistista laatua ajoin haastetaan, sitä ei voi kiistää etteikö Areenan puolelta löytyisi lähes rajaton kokoelma sisältöä.

Toki kunnon riistoporvarina kulutan sisältöä laajemminkin. Olen aiemminkin kehunut Netflix-palvelua sen kansainvälisestä otteesta. Väitän, että on helpompi ymmärtää keskivertokiinalaisen mielenmaisemaa ja moraalista kompassia, kun on katsonut heidän paikallisia elokuviaan. On myös ilo havaita laadukkaan – ja toki myös laaduttoman – viihteen löytyvän USA:n lisäksi sieltä, täältä, tuolta ja vielä sieltäkin. En olisi jokunen hetki sitten uskonut katselevani brasilialaista scifisarjaa viihteekseni. Sarja on uusi, maa on toinen, mutta moraaliset pohdiskelut löytävät tiensä vuosituhansien taakse.

Isoveljeni piti kymmenisen vuotta sitten luennon, jossa hän listasi yksi toisensa jälkeen modernien elokuvien tarinoiden alkuperiä raamatun kertomuksiin. Hän on puoli ikäänsä opiskellut teologiaa, joten ei ollut juurikaan vaaraa että yleisö olisi onnistunut kysymyksillään häntä puhumaan pöydän alle. Jälleen yksi muistutus siitä, miten vanha on uutta ja uusi vanhaa.

Moderneja ilmaisuja

Tietokonepelit ovat viime aikojen tapa kertoa näitä samoja tarinoita uusin keinoin. Aivan kuten en hyväksy hetkeäkään ajatusta ”korkea” ja ”matala” kulttuurista, en myöskään purematta niele ajatusta että yksi tarinankerronnan keino on toista parempi. Aikanaan kaikki pääsivät teatteriin, paljon myöhemmin kirjoista tuli joka kodin tuote, sitten radio, elokuva ja televisio. Nyt ovat tietokonepelit mukana paketissa, eikä kirjastoja tai teattereja ole kukaan sulkemassa.

Nostanpa esille vaikkapa Hollannista kotoisin olevan Horizon-pelisarjan, joka iski minuun melkoisesti. Tarina on ajaton: ihmisen ahneus, pelko ja sokea käpertyminen uskoon ovat tuttuja aiheita, mutta selvästikään emme tarpeeksi ole näistä oppineet. Voin sanoa suoraan että tarinan edetessä tuli parissakin kohtaa pala kurkkuun. Uskottavuutta lisäsi merkittävästi se, että hollantilaisilla oli selvästi pää paljon amerikkalaisia tai japanilaisia paremmin paikallaan hahmojen suunnittelussa. Päähenkilö on nainen, ei seksisymboli ja sivuhahmot ovat erilaisia, eivät kiintiövähemmistöjen edustajia.

Epäilemättä tästäkin pelisarjasta joku vielä jokin päivä tekee elokuvan tai tv-sarjan, ja epäilemättä se tulee olemaan ala-arvoinen. Se tuppaa olemaan niin, että harva teos kestää komeasti muunnoksen muodosta toiseen. Toki se joskus onnistuu, ja harvat onnistumiset pääsevät parrasvaloihin. Liian usein kuitenkin elokuva on vain varjo kirjasta tai näytelmästä, tai tv-sarja vain varjo pelistä.

Tarvitsemme tarinoita

Varmaa on vain se, että tarvitsemme tarinoita, kertomuksia, opetuksia, ajatusten herättäjiä. Milloin tarinat toimitti kylästä toiseen matkaava tarinankertoja, milloin bittiviidakossa vaeltavat peli. Ajat muuttuvat ja pysyvät samoina. Tarinoissa on ihmiskunnan rikkaus ja rakkaus. Niistä opimme itseämme ja parhaina päivinä opimme pohtimaan mitä kaikkea emme vielä tiedä.

Kauan eläköön tarinat!

Julkaistu

Asiaa kulttuurirahoituksesta!

Pingasin X/Twitterissä muutamia liberaaliin päin kallistuvia podcastien tuottajia haasteella: tehkää jakso kulttuurirahoituksesta. Siltä varalta että jotakuta aihe kiinnosti, kirjailen tähän ylös näkökulmia mitä mielestäni voisi puida. Korostan jo heti alkuun että en ole aiheessa puolueeton, vaikkakaan minun henkilökohtainen taloustilanne ei riipu kulttuurirahoituksesta lainkaan.

Miksi?

Tällä hetkellä kulttuurin rahoituksesta, etenkin verovaroin, käydään kahta keskustelua. On valtakunnan kärkimedioiden kulma, jossa jokainen sentti verorahoja kulttuurille on aina eduksi ja rahankäytön vastustaminen on hirveintä ikinä. Sitten on somehaastajien kulma, jotka kokevat että joka sentti on verorahojen tuhlausta. Keskitie puuttuu. Himpsun verran aihetta on sivuttu vuosien varrella Ylen ohjelmissa ja tuoreemmin Puheenaiheen jaksossa Lux Helsingistä (vieras Juha Rouhikoski). Neutraalisti, asiapitoisesti ei olla kuitenkaan menty syvälle. Puhumme kuitenkin vähintään tuplat Yleä suuremmasta menoerästä eikä valtion tai kuntien talous herätä suurta hilpeyttä juuri nyt.

Keskustelun kulmia

Oheiset eivät ole missään erityisessä järjestyksessä eikä ole mitään ideaa puhua kaikista. Tämä on lähinnä buffet josta voi napata suosikkejaan lautaselle. Kuten kunnon buffetissa, joukossa on myös samaa asiaa moneen kertaan eri vivahteilla.

  • Perusasiat: mitä rahoitetaan, rahoituksen muotoja, rahoittajia. Lista julkisen sektorin eri konttoreita jotka jakavat rahaa kulttuurille on sangen mittava.
  • Suorat vs välilliset kulut: Julkisen sektorin oma budetti, tuet säätiöille jotka tukevat sitten kohteita: tapaus jossa raha muuttuu julkisesta yksityiseksi, vaikka on de facto julkista.
  • Puitteet ja instituutiot: Tilat, tilankäytön pelisäännöt (tai niiden puute), teatterit, kirjastot ja muut laitokset ja niiden vaihtelevan läheinen suhde paikallisiin muihin kulttuuritoimijoihin. Pitäisikö tukea puitteita kuin toimijoita? Jatkona puitteiden tuki vs markkinatalous, ja tuettujen puitteiden tasavertainen käyttö.
  • Instituutioista yksityiskohtaisia kysymyksiä: Mikä on kirjaston rooli? Entä kaupunginteatterin tai filharmonian?
  • Mitä rahalla saa: tapoja joilla voi mitata rahankäytön tehokkuutta? Montako ihmistä saa hyötyä jokaisesta annetusta eurosta taholle x? MaRa-puolen tulot? Turismi? Onko se hyötyä, jos ihmiset matkaavat ympäri Suomen kulttuuritapahtumiin vai alkaako hyöty vasta jos tullaan ulkomailta?
  • Kulttuurin hyödyt: mitä hyötyä kulttuurista on, tavoilla jotka eivät ole suoraan euroja kuten edellä. Kansanterveys, sivistys, suvaitsevaisuus, muuta? Entäpä haitat?
  • Prosenttiperiaate: Tietty prosentti rakennushankkeiden rahasta käytettävä taiteeseen. Onko se osa kulttuurin julkista tukea vai jotain muuta? Toimiiko?
  • Tempauksia vai pitkäjänteisyyttä: Onko parempi tukea tempausta, poikkeuksellista tapahtumaa, yhden kerran juttua vaiko pitkäjänteistä toimintaa?
  • Uusia haastajia vai tuttuja toimijoita? Onko tärkein kulttuuritapahtuma se joka on järjestetty sata vuotta vai se josta pääosa ei ole vielä kuullutkaan?
  • Kulttuuri lähiöissä: Kulttuurityön mahdollisuudet lähiöiden osattomuuden vastaisessa työssä.
  • Kilpailu yksityisen sektorin kanssa: milloin kulttuuritoimija haittaa kilpailua? Vastaavasti myös tapaukset jossa julkisen rahan ehtona on palveluiden hankkiminen tietyltä yksityiseltä toimijalta?
  • Pykäläviidakko: valtio lisää pykäliä ja vaatimuksia monenlaiselle toiminnalle, jonka myötä toimijat joutuvat hakemaan lisää avustuksia ja/tai tekemään vähemmän ydinasiaa ja enemmän kaikkea muuta.
  • Taskusta toiseen: Kulttuuritoimijan suurin kuluerä voi olla tilavuokra ja tilan omistaaa kaupunki, vrt. ison tason valtiontalouden keskustelu siitä, miten keskiluokka maksaa arkisia tukia itse itselleen.
  • Rahoituksen muut kanavat: Pilaako yksityinen rahoitus kulttuurin vapauden? Paljonko pitää olla yksityisen rahan osuus? Onko yksityisen tarpeeksi helppoa rahoittaa / rahankeräyspykälät yms? Olisiko lahjoitusten verovähennysoikeus tie parempaan?
  • Veikkaus.
  • Kulttuuri ja urheilu (ja liikunta). Usein samoissa paikoissa valtiohallinnossa – hyödyt ja haitat?
  • Poikkitaiteellisuus: Onko kulttuurin tehtävä rakentaa siltoja, ja onko julkisen rahoittajan tehtävä tukea tätä? Mitä se on parhaimmillaan, mitä huonoimmillaan? Onko koko termillä mitään arvoa enää?
  • Viha: Jos kulttuuriteosta / toiminnan muotoa x vihataan, onko se merkki onnistumisesta vai epäonnistumisesta, ja onko sillä väliä rahoittajan kannalta? Onko rahoittajan (valtion) oltava tilivelvollinen veronmaksajien mielipiteille? Mitä hyötyjä tai haittoja tästä on?
  • Kulttuuri ilman julkista rahaa: sitäkin on. Minkälaista se on ja voiko siitä oppia?
  • Kulttuurikentän yhteistyö: Miten kulttuurikenttä tekee yhteistyötä, voisiko sitä parantaa ja mitä siitä voisi saada? Jaetaan osaamista, osaajia, ehkäpä tarvikkeita ja välineitä, kontakteja, tiloja. Penninpyöritystä vai alikäytetty resurssi?
  • Monopolit: Esimerkiksi SPR kulttuuritapahtumien tuotannoissa, tai tekijänoikeusjärjestöjen määräävä asema. Muitakin esimerkkejä on.
  • Mahdollisia tapoja pohtia ehtoja tuen saamiselle: Ei palkkoihin tai palkkioihin tai rajoituksia tähän / Ei tapahtumiin ja toimintaan johon on pääsymaksu / Ei toimintaan joka ei ole avoinna kaikille (tasa-arvokulmat) / Yksityisen rahan minimimäärä (tätä hieman käytetäänkin) / Ei alkoholitarjoiluun / Painotus osallistavaan toimintaan / Tuella luotujen kulttuuriteosten pitää olla kansalaisten saatavilla
  • Erityistarpeiden huomiointi, milloin tarvitaan eri säännöt: kulttuurityö vammaisten parissa, maahanmuuttajien kanssa tehtävä toiminta, uskonnollinen toiminta, muuta?
  • Tuen ja politiikan eriyttäminen, ns. arms length -malli joka Suomessa on: Onko se hyvä? Toimiiko se?
  • Keinotekoinen nollatulos ja väkinäinen tappio: Toimijat joutuvat käyttämään rahaa tehottomasti vain varmistaakseen rahoituksen jatkumisen. Mistä parempi vaihtoehto ja miksi yritykset ovat epäonnistuneet?
  • Puoluepolitiikan kulma: Mistä puolueista tulevat avustusten hakijat, mistä saajat, mistä päättäjät ja onko sillä väliä? Onko paras kulttuuriministeri oikeistosta vai vasemmistosta?
  • Yleispolitiikan kulma: Minkä ministeriön pitäisi asiasta päättää? Onko kulttuuriministeri oikea avainhenkilö, vai pitäisikö olla puhdas talouskulma (VM) vai katsoa asiaa kansanterveyden (STM), vai kenties matkailun (TEM) vai jonkun muun kannalta – tiukka vai laaja fokus, ja onko liian monta kokkia sopan äärellä? Jos ministeriö X päättää, miten varmistetaan että eri ministeriö valvoo?
  • Poliittiset reunaehdot: Aatteet, joita ei haluta, ei saa, tai ei muusta syystä tueta. Optiona case uusnatsijärjestö vuokraa kirjaston neuvottelutilan.
  • Kulttuurivienti: rahantekokone vai kaivo? Onko Ruotsin tai Etelä-Korean musiikin menestys maailmalla malli- vai kauhuesimerkki? Pitäisikö kulttuurivienti yhdistää esim. teollisuus- ja palveluvientiin vai käsitellä omanaan?
  • Esimerkkejä, esimerkkejä, esimerkkejä! Rahan käyttöä fiksusti, rahan käyttöä tyhmästi. Mitä näistä voi oppia?
  • Reunaskenaariot: Neuvostoliitto toisessa päässä, Liberaalipuolueen malli toisessa. Vaikka skenaariot ovat epätodennäköisiä, mitä niistä voisi oppia?
  • Ihminen (abstraktilla tasolla): Kuka on oikea tai väärä taho päättämään kulttuurirahoituksesta, kuka hänet valitsee, ja onko hän tilivelvollinen kansalle?

STOP!

Ainakin neljä kertaa olin tämän jo pistämässä julki, sitten tuli idea-pari lisää. Pointti: tätä voisi jatkaa paljon, mutta oleellisinta on että näkökulmia piisaa – näkökulmia, joita ei keskustelussa näy. Rahaa pyörii paljon, siten pitäisi pyöriä paljon keskusteluakin.

Vaan miksi en sitten tekisi itse aiheesta videota? Siksi, koska olen tässä aiheessa sisällä. Arvelen, että osaisin kyllä vastata moniin aiheen kysymyksiin, mutta en osaisi kysyä niitä uskottavasti. Jutun tekijän pitää kyetä kriittisyyteen ja neutraaliuteen. Jos minä tekisin, julistaisin. Jos joku fiksumpi tekee, hän haastaa ja avartaa maailmankuvaa.

Loppukaneettina totean, että minua tämä aihe kiinnostaa hitosti. Kuten sanottua, olen aiheen parissa pyörinyt kauan. Se tarkoittaa, että saatan kärsiä todella vakavasta vääristymästä myös tarpeen osalta. Voi olla, että aiheesta kiinnostuneet ihmiset mahtuisivat yhteen kerrostalosaunaan, eikä tulisi ahdasta. Kenties. Pohdiskelu on silti vänkää.

Julkaistu

Kaksi eri asiaa

Päädyin kovin usein keskusteluissa aloittamaan vastausta sanoin ”on kaksi eri asiaa”. Näillä sanoin herättää usein hämmennystä, joskus vihaa, mutta tuon tuosta todella kivaa keskustelua. Nähdäkseni olemme velkaa itsellemme sen, että paloittelemme lööpin mittaiset hittiargumentit osiin ja ymmärrämme mitä esitetyssä aiheessa joko arvostamme tai kritisoimme.

Miksi?

Jos et ymmärrä mitä arvostat, arvostatko sitä oikeasti? Ja vielä tärkeämpänä: jos et tunne vihollistasi, miten voit voittaa hänet? Harva asia on yksiselitteistä. Esim. putinin pahuus on yksiselitteistä. Sen sijaan kun päästään aatteisiin ja mietteisiin niin onkin haastavampaa. Kun päästään toimintatapoihin, on vielä haastavampaa. Kun palotellaan poliittinen aate osiin, voi veljet, silloin ajatus vasta herääkin.

Hyvä puolue, paha puolue

On eri asia pitää Trumpia äärimmäisen vaarallisena ihmisenä, ja pitää demokraatteja universaalin hyvinä. Republikaanipuolueen kannattamiseen on jämäkän argumentoinnin kestäviä perusteita, kuten myös demokraattien vastustamiseen. Pidemmälle pääsee jos pääsee ihan rauhassa tapaamaan ihmisiä näiden mielipiteiden takana. Kaksipuoluejärjestelmä ei tarkoita yhden totuuden järjestelmää ja siinä herkästi myös unohtuu montako avainhenkilöä puolueisiin mahtuu.

On myös eri asia pohtia kumpi ehdokas on asia-argumentein, osaamiseltaan tai kyvyiltään parempi, ja pohtia miten vaalit voitetaan. Tässä kohtaa ymmärtämällä asian moninaisuus voi ymmärtää myös jotain ihmisistä, ihmisyydestä, viestinnästä ja yhteiskunnista.

Yksi huoli, monta ratkaisua

On eri asia pitää ilmastonmuutosta äärimmäisenä huolena ja kannattaa elokapinan tyyppisiä toimijoita. Elokapinan kritisointi ei automaattisesti tarkoita ilmastonmuutoksen kiistämistä tai vähättelyä. Se voi tarkoittaa kritiikkiä heidän valitsemia toimia kohtaan. Voit jopa kestävin argumentein kritisoida heitä siitä, että koet heidän toimien haittaavan ilmastonmuutoksen vastaista työtä. Arvostaisin, jos media viitsisi jokin kaunis päivä tämän ymmärtää ja ottaa vastapuoliksi erilaisia keinoja ajavia tahoja. Yksi pyhä totuus on yleensä pikatie yhteen varmaan epäonnistumiseen.

Mediapelin harmaan sävyt

On eri asia arvostaa JSN:ää ja vastustaa heidän de facto monopoliasemaa journalismin standardina. Pätee moneen muuhunkin organisaatioon, toki. Organisaatiossa ei tarvitse olla mitään vikaa, mutta voit silti pitää heidän asemaa ongelmallisena. JSN voi tehdä todella hyvää journalismin laadulle, vaikka samalla se tekee pahaa journalismin vapaudelle. Vastaavasti klassinen psykologia muistuttaa miten käy, kun pieni samanmielisten piiri päättää asioista. Vaikka he ovat miten hyviä, he eivät aina näe metsää puilta. Se ei ole vika ihmisissä, vaan täysin luontainen ominaisuus. Siten on tärkeää uskaltaa haastaa tällaisia piirejä isossa kuvassa, vaikka pienessä kuvassa huolta ei olisikaan.

Yhtä lailla on eri asia vaatia Ylen leikkauksia ja vastustaa heidän journalistista työtä. Täysin ylivertainen leijonaosa heidän budjetista menee muuhun kuin kotimaisen journalismin suoriin tai välillisiin kuluihin. Itse asiassa koen että mielenkiintoinen keskustelu alkaa vasta siitä kohtaa kun puhutaan mistä leikataan – etenkin kun avoimuutta aiheesta ei ole. Jos puhe ei ole sotilassalaisuuksista, avoimuuden vaatiminen ei saa johtaa uhkauksiin ja herjoihin vaatijaa kohtaan, kuten nyt tuppaa käymään.

Aatemarkkinoita

On eri asia vastustaa jotain puoluetta tai aatetta ja vastustaa heidän oikeutta osallistua tasavertaisesti demokratian tekemiseen. On myös eri asia vastustaa puolueen aatetta ja summittain sen jäseniä tai kannattajia. Kuten aiemmin USA:n osalta mainittua, puolue ei ole yksi jäsen ja yksi kannattaja, vaan melkoinen kokoelma.

Loppuun vielä kenties tärkein: On eri asia kannattaa sananvapautta kun kaikki ovat kanssasi samaa mieltä ja aivan eri asia olla valmis puolustamaan vihollisesi sananvapautta. Sananvapauden puolustaminen alkaa siinä kohtaa, kun puolustettava mielipide saa aikaan vähintään nenän nyrpistämistä, joskus aivan täyttä pahoinvointia.

Asiat ovat monimutkaisia. Se on hieno asia. Tarjoaa ajateltavaa. Tuo maailmaan toivoa. Muistuttaa, että ratkaisulle on aina tilaa.

Julkaistu

NAFO: Sarjakuvakoira vastaan todellinen hirviö

Oletteko kuulleet semmoisesta asiasta kuin NAFO? Kyllä, NAFO, ei NATO. Ei hätää jos ette ole, sillä se on CIA:n salainen projekti. Tai ainakin jos kysymme itärajan väärällä puolen asuvalta putte-possulta, joten mitäpä jos ei kysytä. Aiheesta on taas kirjoiteltu, mutta koitetaanpa sanoa jotain myös suomeksi.

Se lähti verkkohupailusta

Ensin oli muutama verkossa keskusteleva tyyppi, joita otti päähän venäjän propaganda, trolliarmeijat ja hyödylliset idiootit. He iskivät putinin valheita vastaan hupaisilla meemikuvilla. He tekivät vahvaa tulosta, hiljentäen venäjän valtiollisia toimijoita terävän, mutta hauskasti muotoillun kritiikin alle. Moni arvosti tätä ja liittyi mukaan. Sitten näitä tyyppejä oli monta. Todella monta.

Päivänä muutamana heidän määränsä kasvoi siihen luokkaan, että joka kerta kun diktaattorin vihamieliset valheet uhkaavat levitä, on joku heistä puhaltamassa pilliin. Hetkeä myöhemmin paskiaista ympäröi lauma koirameemeillä varustettuja ihmisiä – nuoria ja vanhoja, naisia ja miehiä, ympäri maailman. He korjaavat väärän tiedon, tarjoavat oikeaa ja kysyvät apua kavereiltaan.

Ja he ovat luovia. Maskottikuvia ja muuta mediaa kehitetään jatkuvasti lisää – on piirtelijöitä, on kuvangenerointiautomaateilla tehtyjä, on kuvanmuokkauksia, on videoita ja musiikkikappaleita – kaikki yhdistettynä monimuotoiseen keskusteluun. Ukrainan puolella, venäjää vastaan, siinä asian ydin. Monesta muusta ollaankin sitten montaa mieltä ja vastoin yleistä ohjetta se erimielisyys on sangen sivistynyttä. Jopa Israelin alueen konflikteista käydään rakentavaa keskustelua.

Se jatkuu verkkopuuhailuna

Tällainen on NAFO, löyhästi suomennettuna Pohjois-Atlantin Kaveriorganisaatio. Se ei ole oy tai ry, ainoastaan yhteisö, kutsuhuuto. Aiemmin mainittujen lisäksi se on myös kutsuhuuto joukkorahoitukselle. Ei ole ihan pieni määrä Ukrainan armeijan tarpeita joita on rahoitettu koirameemien kutsuhuudolla. Onpa tarjolla oma verkkokauppakin, täynnä toinen toistaan pöhkömpiä vaatekappaleita hupaisalla kuvituksella. Kaupan tuotto käytetään vähemmän yllättäen Ukrainan hyväksi.

Tänä päivänä NAFO, joka siis on edelleenkin vain verkkokollektiivi, tunnustetaan merkittäväksi peluriksi niin NATOn kuin esimerkiksi Ukrainan presidentin ja puolustusministeriönkin toimesta. Kiitoksia on tullut myös lukuisten muiden maiden päämiehiltä ja vaikuttajilta, joukossa vaikkapa Kaja Kallas. Edelleen perustoiminta jatkuu. Kun venäjän trollit yrittävät hajottaa länsimaista keskustelua, meemikoirat ovat paikalla.

Minun on vaikea kuvailla tätä ilmiötä fiksusti, sillä se tuntuu yhäkin absurdilta. Päälle päin heidän tukeminen näkyy minusta vain hupaisana lippiksenä ja kangasmerkkeinä, joita puen päälleni sopivan epäkorrekteissa tilanteissa. Pinnan alla se tuntuu hyvältä, vaan miksi? Ehkäpä siksi, että pitkästä aikaa verkon ihmisjoukot kokoontuvat tekemään jotain hyvää. Ehkäpä siksi, että absoluuttista pahuutta vastustaessa yhteisöllisyys on mainio apu. Ehkäpä siksi, että olen löytänyt lukuisia uusia tuttavia ympäri maailman.

Näin se koirameemeily vie. Ja hitto vie, en edes ole koiraihminen. Miten tämä nyt näin kävi? Syytän CIA:ta, koska tottakai.