Kauneimmat kansankekkerit

Kenellekään paikkakuntalaiselle ei ole jäänyt epäselväksi, että Tampereella on pidetty hiphop-konserttitapahtuma nimeltänsä Blockfest. Alkuvaiheessa lehdistö suhtautui siihen nuivasti, mutta 180 asteen käännös tapahtui Aamulehden kärähdettyä tekaistusta yleisönosaston kirjoituksesta pari vuotta sitten. Niin Aamulehdelle, Ylelle kuin muillekin medioille tapahtuma on nyt parasta ja kauneinta, vailla kritiikin sanaa. Onko tapahtuma kuninkaallisen maineensa arvoinen?

Sattuu ja tapahtuu

Törkeitä ja vähemmän törkeitä huumerikoksia, yhtä henkilöä ammuttiin ja seksuaalirikoksia vielä palan painikkeeksi. Siinä on poliisin kertomus siitä, mitä tapahtuma-alueella ja sen ympärillä tapahtui. Perään korostetaan että nämä eivät mitenkään liity tapahtumaan. Itse tapahtuman sisällä on tietenkin tilanne fiiniä. Väkivallattomuutta, rakkautta, armoa ja herran siunausta sun muuta markkinahumua tarjoavan tapahtuman pääesiintyjä on hetki sitten Ruotsissa tuomittu väkivaltainen taparikollinen. Aivan vailla virkavallan harakanvarpaita eivät monet muutkaan esiintyjät ole.

No mutta, väkivaltaa niin kovasti kaihtavan tapahtuman kannattaisi ainakin ottaa etäisyyttä hittiesiintyjänsä arvomaailmaan? Tai ainakin he puolustavat pohjoismaista oikeusvaltiota? Katin kontit! Tapahtuma oli itse ottanut aktiivisesti osaa mm. Donald Trumpin tähdittämään ”kampanjaan”, jossa vaadittiin hänen vapauttamista ilman tutkintaa ja oikeudenkäyntiä, syyttäen samalla Ruotsin viranomaisia aika ala-arvoisin salaliittoteorioin. Onneksemme pullolla ihmisiä hakkaavalla tähdenlennollamme oli hyviä kavereita mediassa, sillä koko tarina leivottiin jopa Ylellä parhain päin. Näin törkeä väkivalta muuttui hyveeksi ja koko riemullinen kansakunta huusi Ruotsin vastaisia iskulauseita koko viikonlopun. Anteeksi nyt vaan arvon toimittajat, mutta ettekö te juuri sanoneet että kansakuntaa vastaan esitetty vihapuhe olisi pahaksi?

Musiikki on mainiota

Hiphop- tai rap-musiikissahan ei ole mitään vikaa. Okei, siinä on se oma sektorinsa, jossa laulujen sanoma on lähinnä että varastakaa ase ja menkää tappamaan kaikki (valkoiset/vääräuskoiset/poliisit/joku muu mikä). Siitä en erityisesti piittaa, mutta se ei pilaa koko genreä. Bassoradio on Yle Ykkösen jälkeen suosikkiradiokanavani ja mielestäni koko musiikkigenre on rikas, kiinni ajan hengessä ja aina valmis kokeilemaan uutta. Itse en ole kova kuuntelemaan vanhoja klassikoita, vaan pidän kehittyvästä, muuttuvasta musiikista. Sitä tämä genre tarjoaa. Siinä mielessä on hienoa, että myös sen ympärillä pidetään konsertteja. Onhan sekin myös selvää että kun on noin iso väenpaljous, noin vahvaa kansankiihotusta ja noin olematon turvallisuuden hoito, ikävyyksiä tapahtuu. Humalaiset ihmiset ovat idiootteja, hiphopilla tai ilman.

Sanottakoon myös, että nimeni ei ole Jon Cederberg, enkä vaadi tai ehdota tämän(kään) konsertin kieltämistä. Ainoa toiveeni on että media ottaisi hetkeksi laput pois silmiltään ja ymmärtäisi, että väkivalta tai kiihotus ei ole kauneinta ja parasta, kritiikittömän ihailun arvoista. Uskon, että voisitte rohkaista tällaista festivaalin tapahtumaan myös rakentavampien arvojen pohjalta. Hiphop ei edellytä pahuutta kuulostaakseen hyvältä.

Mitä jos asumistuki poistettaisiin?

Tämä blogaus on puhtaan spekulatiivinen, ei siis toimenpide-ehdotus. Halusin kuitenkin hieman pohtia asumistukia, joiden summat ovat nousseet jo yli kahteen miljardiin vuodessa. Leikin nyt siis hetken ajatusleikillä, koittaen pohtia mitä asumistuet oikeastaan ajavat ja minkälaisia välillisiä vaikutuksia niistä tai niiden puutteesta voisi olla.

Työmarkkinoiden tarpeesta

Etenkin pk-seudulla asumistuet ovat käytännössä edellytys pienipalkkaisten työntekijöiden löytymiseen työmarkkinoilta. Pätkätyöt, nollasopimukset, alustatalous, tessin alittavat palkkasummat ja moni muu tarina löytyy näiden takaa. Pk-seutu myös tarvitsee hurjasti näitä työntekijöitä, tai muuten eivät pyörisi halpakaupat, ei siivottaisi julkisia tiloja, ei kuljetettaisi design-voileipiä kokouksiin, myytäisi vitosen pizzoja tai matkustettaisi pimeillä takseilla. Pk-seutu on kroonisen riippuvainen halpatyövoimasta. Ei Helsinki pysähtyisi tai konkurssiin menisi vaikka työmarkkinat olisivat ehjiä, mutta etenkin julkisen sektorin kikkakilpailutukset ovat tehneet tästä farssista arkea. Joiltain osin tilanne tuo mieleen USA:n tai Espanjan halpatyövoimamarkkinat, jotka pyörivät niin kovasti vihatun laittoman maahanmuuton ansiosta. Täälläkin toisella kädellä vihaamme sosiaalitukien saajia ja toisella kädellä olemme täysin riippuvaisia heistä.

Okei, leikataanpa siis asumistuet pois. Nyt pk-seudulla ei enää voisi asua pienipalkkainen. Rekryvaikeudet alkavat näkymään ravintoloissa, veroja kiertävissä monikansallisissa kunnossapitoyhtiöissä, eikä ole oikein kuskeja wolteille tai uubereille. Sonta eduskuntatalossa ei ole enää metafora äärimielisten pöhköille puheenvuoroille vaan siivoamatta jääneiden käytävien pääasiallista sisältöä. Toimitusjohtajakin joutuu tekemään omat voileipänsä ja tyhjentämään omat roskiksensa. Eihän sellainen käy päinsä! Niinpä pankiiriliikkeen toimitusjohtaja ottaa kullatun iPhonensa käteen ja soittaa vihaisen puhelun kunnossapitoyhtiön pomolle joka myy eioota. Koska päättäjät eivät voi tällä kertaa asiaa korjata, saattaisi soittokierros päätyä nopeastikin rakennusfirman suuntaan.

No mutta, kyllähän niitä halvempia asuntoja voisi tehdä, Toki se meinaisi asuntosijoittajille vähän huonoa kun tarjonta voisi ylittää kysynnän. Tietenkin julkisen sektorin pitäisi myös hurjasti keventää byrokratiaa asuntorakentamisen tiellä. Ounastelen, että tarpeeksi kova paine yrityksiltä voisi saada muutosta aikaan valon nopeudella. Tällä hetkellä into on pientä, koska rakennusteollisuudelle on edullista ylläpitää niukkuuden markkinoita asuntotuotannossa. Oikeastaan mikään voima ei heitä tällä hetkellä aja lisäämään tuotantoa: byrokratia on kankeaa, tuotot vaikeampia lunastaa liikekiinteistöihin verrattuna, niukka tarjonta pitää asuntosijoittajat hereillä ja ennen kaikkea, paisuvat asumistuet tekevät kaikki osapuolet rikkaiksi (paitsi valtion mutta mitä väliä). Tämä kaikki voisi muuttua, mikäli edulliselle asumiselle olisi tarvetta muuallakin kuin vain kuntapoliitikkojen vappupuheissa. Se voisi herättää yritysten lisäksi myös lukuisat poliittiset säätiöt ja järjestöt, joiden rahavirrasta merkittävä osa on asumistukia.

Todellisuus ei ole näin helppo

Tietenkään todellisuus ei ole noin helppoa. Yhtä lailla voisi käydä niin, että porukka sulloutuisi vain entistä tiiviimmin, ghettoutuminen lisääntyisi ja alueiden eriarvoisuus kasvaisi edelleen. Siirtymäaika voisi myös olla hirveää katsottavaa enkä yhtään ihmettelisi vaikka joku ajautuisi itsemurhaan. Eivätkä ne ihmiset mihinkään katoaisi vaikka vuokraan ei olisi varaa. Osa nälkiintyisi vuokran maksaakseen, osa tekisi pimeitä töitä, iso osa muuttaisi muualle, työttömyys kasvaisi ja yhteiskuntarauha järkkyisi. Korostan siis vielä kerran väkevästi, että en todellakaan ehdota äkkileikkuria asumistukiin.

Haluaisin kuitenkin, että sana nimeltä tulonsiirto otettaisiin tarkkaan analyysiin. Asumistuki on tällä hetkellä de facto tulonsiirto veronmaksajilta puolueille, epämääräisille järjestöille, lukuisille yrityksille, ulkomaisille pörssiyrityksille ja veroja kiertäville matapalkka-aloille – ei niinkään vähävaraisille kansalaisille, jotka on vain liimattu oravanpyörään tahtomattaan. Tämä on hyvin kallis vääryys. Sosiaalisesta vastuusta huolestuneen vasemmistolaisen pitäisi ymmärtää miten tämä heikentää vähäosaisten itsemääräämisoikeutta. Markkinaliberaalina kapitalistisikana näen miten tämä vääristää vapaita markkinoita.

Veikkausavustusten yleishyödyllisyyttä voisi tutkia

Pahoittelen jo alkuun jos kuvittelet että jyrisen tässä maahanmuuttajatoiminnan saamista tukirahoista, sillä en aio niin tehdä. Kulttuurin vapaaehtoistyötä paljon tekevänä haluaisin kuitenkin asiallista pohdiskelua Veikkaus-voittovarojen hyötykäytöstä. Mielestäni aiheesta tulisi esittää paljon kysymyksiä ja etsiä niille kiihkottomia vastauksia poliittisen päätöksenteon tueksi. Koen Veikkauksen rahanjakomallin olevan melkoisen laitostunut ja kiveen hakattu, toimien liian vähällä joustolla, järjenkäytöllä ja valvonnalla.

Hyödyn mittaus

Ensinnäkin esitän, että avustusten hyötyä pitäisi voida ainakin pääosassa tapauksia mitata selkein numeroin. Olkoon kyseessä vaikkapa järjestö, joka tuottaa harrastuspalveluja ihmisille. On kohtuullisen helppoa mitata vähintään suuntaa antavasti vaikkapa osallistujien määrä kertaa tuotettujen sisältötuntien määrä. Samat luvut voidaan esittää harrastajateatterista tai monesta muusta esittävästä taiteesta, eli katsotaan esitysten ja yleisön määriä. Tietenkään nämä numerot eivät yksin ole koko totuus, mutta tärkeä osa sitä. Turhan usein merkittäviä rahasummia menee hankkeisiin joista on hyötyä aniharvalle. Numerot on toki nähtävä kontekstissa, sillä kun kohteena on vaikkapa vammaisia tai muita erityistarpeita omaavia ryhmiä, mittakaava on toista tasoa.

Kun kyse on tukipalveluista esimerkiksi masentuneille, alkoholisteille tai muille erityistä apua tarvitseville, on mielestäni perusteltua tutkia palvelun tehoa. Tällaiset järjestöt tekevät äärimmäisen hyvää ja tärkeää työtä, jonka toki pitäisi kuulua sote-järjestelmään, mutta se on eri keskustelu. Osa näistä järjestöistä saa aikaiseksi mitattavaa vaikutusta kohdeyleisössään, kun taas osassa tapauksia hyöty on pientä. Sama koskee työllistämispalveluita, integrointia, täsmäkoulutusta, työpajatoimintaa yms, joissa pitää myös voida katsoa tehoa. Se on aivan sama miten hienolta aate kuulostaa ja miten se ilmentää megatrendejä, jos sen tulos on surkeaa. Rahojen jaossa katsotaan joskus lähes yksinomaan imagoa, suosituksia ja poliittisia kaverisuhteita, eikä tuloksella ole juurikaan väliä.

Bisnestä ja politiikkaa

On mahdotonta kirjoittaa tätä juttua mainitsematta niitä miljoonia jotka puolueisiin suoraan tai korkeintaan pienellä mutkalla liittyvät järjestöt saavat veikkausvoittovaroista. Toki poliittiset nuorisojärjestötkin voivat avustusta saada, mutta sielläkään ei tuloksella tunnu olevan mitään väliä. Heidänkin toimintaa voitaisiin mitata mielestäni samoin kuin harrastusjärjestöjä. Aktiivinen nuorisopolitiikka voi olla sangen hyvä asia yhteiskunnalle, mutta nuorisojärjestön de facto -aktiivisuudella ei tunnu olevan rahojen jaossa mitään väliä.

Paljon rahaa menee myös urheiluliiketoimintaan, josta on objektiivisesti mitaten kovin vaikea löytää merkkejä yleishyödyllisyydestä. Mielestäni kilpaurheilua, tai urheilun liikeyrityksiä on täysin turha tukea julkisin rahoin, sillä ne ovat puhtaasti kaupallista toimintaa. Kaikille avoimet liikuntaharrasteet ovat tietenkin asia erikseen ja ne ovatkin yksi parhaita paikkoja mihin avustuksia voi jakaa. Näiden seassa on kuitenkin huomattava määrä aivan puhdasta liiketoimintaa tekeviä palvelutuottajia ja rahavirtoja joita on mahdotonta seurata. Tällaisten toimijoiden rahoittaminen on vastuutonta yksityisilläkin rahoilla, saati sitten julkisilla tuilla.

Lisäksi haluaisin kiinnittää huomiota palkkoihin. Veikkauksen rahoilla palkataan järjestöissä uskomaton määrä suojatyöpaikkoja – työtehtäviä joissa tehdään vähän ja netotaan paljon. ”Palkkakulu” on valvomaton musta aukko. Kokemukseni mukaan asia on nyttemmin jo niin kieroutunutta, että puhtaasti vapaaehtoistyöllä toimivaa järjestöä katsotaan nenävartta pitkin ja hakemus hylätään herkästi, kun taas meheviä palkkoja maksaville toimijoille tuntuu aina varoja löytyvän. Tietenkin täysipäiväisestä työpanoksesta pitää palkka maksaa ja monella tukea saavalla järjestöllä on perusteltua pitää palkollisia, mutta aina se ei päde. Ongelman ytimessä ovat puoluekirjoilla paikkansa hakeneet luottamustehtävät, joissa palkka juoksee ja palkansaaja istuu.

Ei pukkia kaalimaan konsultiksi

Puolueet ovat eturistiriitojen lisäksi myös ilmeisen kyvyttömiä tutkimaan Veikkauksen toimintaa. Heillä on pelissä yksinkertaisesti liikaa rahaa, suojatyöpaikkoja sekä valtaa ja toisaalta liian kapean subjektiivinen näkökulma myös muihin avustustoiminnan kohteisiin. Tutkimustyön voisi osoittaa vaikkapa parille yliopistolle sekä muutaman kovan talouden asiantuntijan yhteistyöryhmälle. Tuotakoon tulokset esiin julkisesti ja käytäköön niistä laaja keskustelu. Mikäli tuloksista löytyy puoletkaan sen verran hätää kun pelkään, ounastelen julkisen keskustelun paineen riittävän helposti myös poliittisiin päätöksiin.

Kiistelemme paljon uhkapelaamisen metodista – monopolilla vai ilman – mutta kovin vähän varainkeruun loppukohteista. Mielestäni sekin kuuluu keskusteluun. Akuuttina ratkaisuna laitettu mainostuskielto on hyvä alku, mutta jäähyn pitäisi olla ainakin vuoden mittainen, jotta vaikutuksia ehditään tutkimaan. Suuret päätökset tarvitsevat myös riittävän ajan taustaselvityksille. Josko siis otettaisiin aikalisä ja tutkittaisiin tämä asia edes kerran kunnolla.

Äärimmäisyys ei katso värisävyä

USA:ssa on valtava ongelma valkoisen ylivallan ja rasismin piirissä. Presidentti Donald Trump on tottavie osa ongelmaa, eikä tästä ei ole hetken epäilystä. Pitäen tämä vakaasti muistissa, meidän on ymmärrettävä mitä on tapahtunut ja osattava soveltaa sitä myös laajemmin. Kylvämme paljon vihaa näinä päivinä ja sen mennessä äärimmäisyyksiin on aina riski äärimmäiselle väkivallalle, oli konteksti mikä vaan.

Perusajatus on ikävän yksinkertainen

Perustasolla kyse on ihmisen epätoivosta. Monien äärimmäisten väkivallantekojen takana on ihminen tilassa, jossa hän näkee ympärillään vaan äärimmäistä epätoivoa. Epätoivo tuntuu äärimmäiseltä ja erittäin akuutilta – on toimittava nyt tai on jo liian myöhäistä. Mielen täytyy toki olla pohjaltaan jo rikki hieman, jotta on alttius ylipäänsä päätyä näin vaarallisille vesille. Siitä jatkaa sitten sopiva aate, vietynä äärimmilleen. Apuna on sosiaalinen media, jonka algoritmit on opetettu tarjoamaan päivä päivältä rankempaa materiaalia. Potentiaali lähtee ihmisestä itsestään, ehkäpä ikävästä taustasta, huonosta kasvatuksesta tai yksinkertaisesti terveydentilasta. Katalyytti löytyy verkosta ja jos palaset loksahtavat kohdalleen, on lopputulos verinen.

Kuten totesin, vihaa kylvetään paljon tänä päivänä eikä sen lokerointi ole kovin hyödyllistä. On monia jotka eivät usko äärimmäisen rasismin olevan ongelma mutta kokevat äärivasemmiston uhan. Yhdelle uskonto ei voi koskaan olla pahan taustalla, toiselle vain tietty uskonto voi olla ymmärrettävä pahan lähde. En haluaisi erotella näitä. En myöskään haluaisi jättää keskustelusta pois nousevia vihan ja ääriajattelun uhkia. Ilmastopaniikki on eräs mahdollinen nouseva riski eikä asia ole jäänyt akateemikoiltakaan huomaamatta.

Ongelma on tosi – entä ratkaisu?

Ilmastonmuutos on toden totta iso uhka, kuten on ääri-islam, kuten on rasismikin. Ongelmat ovat tosia, ratkaisuissa piilee haaste. Kun lähdemme kuvailemaan ongelmaa äärimmäiseksi, kaiken muun ohittavaksi, jokaisen arjen hetken valtaavaksi ja mittaluokaltaan liian suureksi, luomme pohjaa ääriteoille. Emme todellakaan tee tarpeeksi ilmastonmuutosta vastaan, mutta omaan silti uskoa ratkaisuun, tieteeseen ja viisaampiin valintoihin. Kaikki eivät näe tätäkään asiaa niin. Kauaa ei tarvitse hakea verkkokeskusteluja löytääkseen äärimmäisiä esimerkkejä ilmastopaniikin rakentamista mielialoista. Ne ovat toki vain sanoja, vaan kun sinulla on muutamia tuhansia sanoiltaan epätoivoisia, sinulla on kourallinen joiden maailmankuva hajoaa – ja pahimmillaan yksi, joka katsoo että on hänen tehtävänsä tehdä aivan mitä tahansa ongelman korjaamiseksi. Sitten soitetaan pappia.

Epätoivolla on mahtava markkina-arvo. Paniikki ja hätä ovat todella tehokkaita tapoja kerätä itselleen ja aatteelleen nimeä ja näkyvyyttä. On aikansa paniikille ja hädälle, mutta ne ovat kuin lääkkeitä. Oikeassa kohtaa, oikealla annoksella, ne pelastavat henkiä. Yliannostus sen sijaan voi johtaa kalmistoa pahempaan kohteeseen. Kun ihminen jakaa paniikkia ja hätää, hänellä tulisi olla lääkärin osaaminen sekä vastuu ja ymmärrys siitä, että kaikki hänen potilaansa – lukijansa – eivät välttämättä käytä ainetta oikein. Usein kaadetaan vain loputtomasti sytykettä kuiville puille ja luotetaan sokeasti siihen, ettei kukaan varmastikaan käy paikalle tulitikkujen kera.

Todellinen rauhanpalkinto

Todellista Nobelin rauhanpalkintoa tässä ajassa pitäisi ehdottaa henkilölle, joka löytää ratkaisun tähän jatkuvan vihan ja paniikin megatrendiin. Tarvitsemme kipeästi vaihtoehtoa, jotain tapaa nostaa pinnalle toivoa, ratkaisuja tai edes positiivisempia näkökulmia epätoivon tilalle. Meillä ei riitä maailmassa psykiatreja hoitamaan tätä epätoivon tulvaa ja toisaalta meillä valitettavasti todellakin piisaa uhreja joita tapetaan päivittäin vihan rakentamalle alttarille. Olkoon miten ideologista höttöä tahansa, mutta ei tämä voi olla ainoa tie eteenpäin. Ei se vaan voi.

Ensiaskel voisi olla ymmärtää, että vihan eri muotoja on turha liiallisuuksiin vertailla. Jos olet huolissassi joko islamistiterrorista, rasismista tai antifasisteista, ole huolissasi myös kahdesta muusta, samoin kriteerein. Epätoivoiselle ihmiselle kaikki epätoivon ja ääriajattelun tekosyyt ovat tasa-arvoisia.

Vuosaaren omistajat

Olen koittanut kaivaa usean päivän ajan näkökulmia ja kannanottoja Vuosaaren rauhattomuuteen liittyen, aivan tarkoituksella etsien myös kärjekkäät mielipiteet puolin ja toisin. Selvähän se on että rasismin kovat nimet ovat ottaneet tästä kaiken ilon ja ääripunaisemmin maailmaa näkevät ovat pistäneet täyttä höökiä omaa propagandaa vastaan. Lopulta nuo ulostulot eivät minua kiinnosta, vaan se mikä niitä aloittaa – ja se joku on byrokratia.

Viranomaistyön surullinen tila

Alkuperäisen uutisen mukaan Vuosaaren alueella Helsingissä olivat nuorten maahanmuuttajien ryhmät (jengit?) alkaneet häiritä ilmeisen järjestelmällisesti alueen asukkaita. Nuorisoryhmien häiriköivä käytös ei ole sinänsä uutinen eikä asia niin suoraan maahanmuuttoon liittyvä, luimmehan juuri vastaavista haasteista Turun saaristossa, jossa suomenruotsalaiset lienevät aika hurjasti maahanmuuttajia merkittävämpi väestöryhmä Joku muukin on muistuttanut asian monitahoisuudesta. Vuosaaressa toki asustaa maahanmuuttajia merkittävä määrä ja sekin kulma päätyi tietenkin keskusteluun. Alussa kuitenkin oli paikallinen asukas, täysin asiallinen ilmoitus viranomaisille ja sen seurauksena viranomaisten halveksiva suhtautuminen. Tästä ongelma mielestäni lähti. Ei maahanmuutosta, ei nuorista, ei Vuosaaresta, vaan virkavallasta. Helppo ratkaisu olisi haukkua poliisit tai hätäkeskustyöntekijät nopeasti, mutta olenkin vaikea ihminen. Jatketaan siis.

Suomalainen viranomaistoiminta perustuu kolmen sanan perusohjeeseen: ”äkkiä pois silmistä”. Terveyskeskuksessa tehdään mitä tahansa ettei tarvitsisi tutkia mikä on vialla saatika hoitaa, hätäkeskuksessa koitetaan kaikki joukkoammuskelua lievemmät tapaukset selittää puhelimitse parhain päin ja TE-keskuksessa ammutaan minuutissa luulot pois itseensä uskovista työnhakijoista. Saatoin inasen karrikoida, mutta byroslaviamme on johtanut tähän. Se ei tarkoita että hoitajamme, hätäkeskuspäivystäjämme tai virkailijamme olisivat ikäviä, vaan sitä että hallintohimmelimme tekee hyvistä ihmisistä paskiaisia. Hallintomallimme opettaa ihmisten olevan saamattomia valehtelijoita ja sen pohjalle on rakennettu kaikki toimintatavat. Ei siellä nuoret oikeasti häiriköi, ei sinulla oikeasti ole luu murtunut etkä sinä oikeasti ole ahkera työntekijä. Näin työntekijät on opetettu reagoimaan, potkujen uhalla.

Koko hässäkällä ei ole mitään tekemistä mamujen, rasistien, persujen tai vihreiden kanssa, vaan lopulta pieni ongelma eskaloituu suureksi, sillä luottamuspulayhteiskunta tekee sitä. Jos poliisi olisi heti tullut paikalle Vuosaareen, jutellut nuorten ja vanhempien kanssa, tarjonnut ymmärrystä ja toiminut, ei jutusta olisi saatu yhden ensimmäistä otsikkoa. Lisäksi olisi säästetty hurjasti rahaa ja poliisin resursseja, sillä asian räjähdettyä mediassa käsiin on poliisi joutunut lähettämään Vuosaareen jatkuvasti isot joukot partioita. Rasistit eivät olisi voineet öyhöttää, vihervassarit eivät olisi voineet vihaisesti panikoida ja toimittajien olisi pitänyt löytää muita uutisia.

Kaukaa viisas, tai ainakin vihainen

Vuosaaren tapauksessa on myös toinen tyypillinen piirre. Julkisesta keskustelusta hieman pyöristäen 100 prosenttia on sellaisten henkilöiden pyörittämää jotka eivät aluetta tunne. Vuosaaren kriisin omistavat kaikki paitsi alueen asukkaat. Yksi jos toinenkin päivystävä nettirasisti tiesi kaiken takana olevan islamisaation, eivätkä punavihreän puolen tökeröt ”kaikki hyvin” tempauksetkaan juuri myötähäpeää parempaan tulokseen pystyneet. Ounastelen jonkun suunnittelevan jo marsseja, mielenosoituksia ja vastamielenosoituksia. Minä suunnittelen tarvitsevani paljon kahvia kestääkseni kaiken tämän. Minä nimittäin en tiedä paljoa Vuosaaresta, mutta tiedän miten helppoa on antaa pienen ongelman kasvaa suotta suureksi, ja toisaalta miten pieniä ongelmia estetään paisumasta suotta. Ounastelen tietäväni myös miten helppoa on viisastella aiheesta ilman tietoa. Kyllä, ammuin juuri omaan jalkaan.

Jokainen etsii lisää polttoainetta poliittiselle vastakkainasettelulle: toimittajat, sosiaalisen median aktiivit ja puolueet. Maahanmuutossa on ongelmia ja rasismissa on ongelmia, mutta tämä tarpeeton vastakkainasettelu on ongelmana niitä suurempi. Pidettäköön tämä mielessä ensi kerran kun leikataan poliisilta tai hätäkeskuksilta, tai kun ohjeistetaan heitä hyssyttelemään oikeiden ihmisten oikeiden hätien äärellä.

Ohoi, puolueet! Teitä kysytään!

Gallup-tuloksista tulee aina tutut juhlat ja selitykset, mutta gallup-trendeistä pääsee pintaa syvemmälle. Tällä hetkellä kaksi puoluetta – Vihreät ja Persut – sanovat äänestäjille mitä ajavat. Tätä menoa Suomi suuntaa kaksipuoluejärjestelmään jota en tottavie halua nähdä. Siten tarjoankin eväitä vaihtoehtoa varten.

Modernin työläisen puolue

Maassamme olisi tilaa modernin työläisen puolueelle. Hän voi olla pätkätyöläinen, alustatalouden duunari, ehkä vuokratyöläinen, joko omasta halustaan tai pakosta. Perinteinen AY-jäärävankkuri tai AY:n keskushallintomalli ei pysty tarjoamaan heille mitään. Jos Demarit haluavat olla tämä puolue, heidän on hypättävä puoli vuosisataa eteenpäin, tai katsoa hiljalleen kun vanhat punajäärät jäävät eläkkeelle ja puolue hiipuu unholaan. Viisas puolue, kuten mikä tahansa yhteisö, ymmärtää milloin vanhasta voimavarasta uhkaa tulla nykypäivän painolasti. Nyt olisi kasvava työväki, alati kasvavilla haasteilla, kenties vailla sopivaa puoluetta äänestettäväksi.

Pohjoismainen markkinaliberalismi

Elina Lepomäki on saanut lähes yksin kannatella tätä lippua ja se tuntuukin olevan ainoa osa Kokoomusta joka innostaa enää nuoria ja akateemikkoja suurella voimalla. Miksi suotta leikkiä toisella puolen puolivihreää ja toisella puolen puolipersua, kun voi löytää modernin ja pirteän aatteen? Tämä malli vastaisi niin hyvinvointivaltion byrokratiaan, startuppeihin, pienempien yritysten kasvavaan määrään, kuin myös vientiin ja globalisaatioon. Ennen kaikkea sillä olisi sanoma jolle on kysyntää ja kuten Demareilla, myös Kokoomuksella on akuutti tarve irroittaa painolastiksi muuttunut EK-kivireki perävaunusta. Vanhoja jättejä palvomalla ad infinitum saa vain hiljaiset hautajaiset. Talouspuolueen pitäisi nähdä missä talous kasvaa ja hypätä kelkkaan ennen kuin on myöhäistä. Persut ovat jo kovaa vauhtia ottamassa yrittäjäpuolueen lipun haltuun.

Maakunnissa voimaa?

Tämä on vähän vaikeampi, mutta pohdin olisiko Suomen kaltaisessa, pitkien välimatkojen maassa vielä tilaa ns. maakuntapuolueelle? Se olisi puolue joka ymmärtäisi etenkin harvaan asuttujen maakuntien persoonallisuudet, eikä koittaisi laittaa kaikkia samaan muottiin. Nykyinen kepu koittaa matkia muita puolueita ja toisaalta ajaa keskushallinnon mahtia tasapaksuna ympäri maan rajojen, eikä se tunnetusti kerää kiitosta. Ainakin sanoma olisi terävämpi, mikäli jokainen maakunta lakattaisiin näkemästä yhtenä ja samana, ja ymmärrettäisiin että paikalliset olot, edut, haitat ja resurssit pitää käyttää parhaalla tapaa. Kepu tuskin osaa puolueena muuttua, sillä kaupunkien ulkopuolinen elämä on heitä enää kovin vähän kiinnostanut, joten sen tehtäväksi jäänee kuihtuminen. Toinenkin optio olisi tarjolla.

Pienempiä yllättäjiä

Pienemmissä puolueissa on jatkossakin tilaa. Mielestäni kristilliskonservatiivinen aate pystyy jatkamaan suunnilleen nykyvauhdilla, ehkä jopa lisävoimin kun kepu kuihtuu alta pois. KD saa toki pallotella kehittyvän kirkon ja keskiaikaisen änkyröinnin välissä, mutta sille lienee aina pieni kysyntä.

Pro-Venäjä-puolueelle lienee kysyntää ja vaikuttaisi että Liike Nyt on ottanut sen tehtävän. Hallituspaikkaa se ei saa, eikä juuri hymyä kansalta, mutta ainakin nykyisen Venäjän aikana sille lienee taattu sen verran rahoitusta, näkyvyyttä ja äänestäjiä että se pysyy pelissä mukana.

RKP:llä on niin paljon rahaa ja niin paljon halua suojella rahojaan verottajalta, että se todennäköisesti pitää myös paikkansa perinteisenä pro-korruptio-puolueena. Se todennäköisesti etsii aina tarpeen mukaan avuksi myös hetken trendejä, olivat ne sitten turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskukset, turkistarhauksen kasvatus, kielikysymykset tai mitä milloinkin.

Ns. vähäosaisten puolue voi myös löytää paikkansa ja tätä Vasemmisto on koittanutkin. Ongelma on että Vasemmiston perusvoima on viha – sama kun persuilla ja yhä enemmän myös vihreillä, eli nyt pitäisi löytää joku uusi malli. Olisiko se joku voimaannuttamismalli joka ehkä löytäisi paremmin tilaa? Mene ja tiedä, mutta potentiaalista yleisöä ainakin piisaa.

Mietin myös olisiko erilliselle pro-EU/pro-liittovaltio -puolueelle paikkaa, mutta mielestäni se yksin ei riitä. Toki tällainen vahvan EU-liberaali voima voisi pärjätä, mikäli Vihreät ujostuvat aiheesta ja markkinaliberaali voima ei lähde liikkeelle. Joissain EU-maissa tämä toimii.

Häviäjistä ei ole pulaa

Mielestäni voidaan pitää jo kovin todennäköisenä, että moni vanha puolue muistuttaa kääntöpuolen vierivän kiven sammaloitumisesta. Home ja sammal ovat ainoat kasvun merkit toimijoissa, jotka eivät ymmärrä tuulen kääntyneen. Tänä päivänä, tämän päivän äänestäjistä, saa ääniä irti puuttumalla tämän päivän ongelmiin. Mitä nopeammin tämä tajutaan sammalta kasvavissa puoluetoimistoissa, sen paremmin voi Suomen demokratia ensi vaaleissa. Toisin sanoen, herätys!

Tärkeät sanat kuolevat huutosakin alle

Mikä yhdistää termejä kuten rasisti, natsi ja transfoobikko? Ensinnäkin se että ne kuvastavat aivan todellisia ongelmia josta ei maailmassa olla lähimainkaan päästy yli. Toisekseen se, että näitä termejä kylvetään keskustelussa yhtä huolettomasti kuin hiljaisuutta suomalaisessa keskustelukerhossa – eikä se ole ongelmien hoidolle suinkaan hyvä asia.

Tämän vahvistimen minimiteho on 11

Tässä kohtaa minun pitäisi varmaan muistuttaa someajan viestintätavoista, tahallaan väärinymmärtämisestä sun muuta. Toisaalta, nämä on kirjattu jo vuonna 1978 Osmo A. Wiion kirjoittamiin inhimillisen viestinnän lakeihin. Ja toisaalta otsikon ongelmakin on tuttu: muutama vuosikymmen sitten haukuttiin kommunisteiksi varmuuden vuoksi kaikki ja niiden kaverit. Emme siis ole uuden ilmiön tai ongelman äärellä, mutta koska ongelma on kovin kurantti, katson että siteeraan vielä paria klassikkosanontaa. Ensinnäkin jos oletamme että ongelma on tiedossa, niin muistamme että oletus on epämunausten äiti – ja toisaalta, kertaus on opintojen äiti.

Maailma ja sosiaalinen media ovat todella yksinkertaisia paikkoja elää, kun lajittelet nopeasti ihmiset hyviksiin ja absoluuttisiin pahiksiin. On kovin houkuttelevaa liittyä huutosakkiin joka sortteeraa ihmiset puolestasi. Miksi tyytyä kutsumaan Maria Nordinia huuhaatieteeseen uskovaksi kun saat paljon enemmän voimaa lyömällä päälle transfoobikon leiman. Aika lailla saman koki Kalifornia-Santa Barbaran yliopiston feministitutkimuksen laitoksella vaikuttava feministiluennoitsija Laura Tanner taannoin. Näistä kahdesta tekee erityisen mielenkiintoisen sen, että molemmat ovat väkeviä naisasian ajajia, mutta silti heistä tuli juuri ”omiensa” vihaamia. Mielestäni kyse ei siis enää ole siitä että leimataan kaikki persut äänestäjineen natseiksi ja kaikki maahanmuuton ongelmista puhuvat rasisteiksi. Ja tässä kohtaa tarina muuttuu mielestäni mielenkiintoiseksi.

Vihan rajalliset resurssit

Kaikki vihreät ovat suvakkihuoria, persut natsifasisteja – jo vuosia sitten. Tämä konsepti toimi mainiosti! Vaalitulokset ja keskustelun väkevä polarisoituminen antoivat uskoa tähän valintaan: demonisoi eri mieltä olevat niin saat uskoa taistelusi absoluuttiseen tarpeeseen, vihollisen absoluuttiseen pahuuteen ja taivaanrannan takana häämöttävään absoluuttiseen voittoon. Mutta kas, kun kaikki pahikset oli demonisoitu, mitä jäi jäljelle? Mistä nyt saada somemainetta, mistä nyt valaa lisää uskoa taistelutovereihin? Sotahuutojen huudatus on niin addiktoivaa että sitä on saatava lisää. Ja niin alkoi uusien vihollisten etsintä. Tätä kun jatkamme vähän aikaa alkaa hyvin klassinen paranoian vaihe, missä jokainen luottokaveri on vain selkäänpuukottaja valeasussa. Parempi lyödä häntä ensin, ihan varmuuden vuoksi.

Ja niin päädymme toiseen ongelman kahdesta ytimestä: kun tuikitarpeellinen toiminta yhteiskunnan ongelmia vastaan kuihtuu paranoiaksi ja omien parissa riitelyksi, on energiaa todellisten ongelmien korjaamiseen enää kovin vähän jäljellä. Toinen ongelma ei pitkää kertausta kaipaakaan, kunhan muistamme tarinan pojasta joka huusi sutta. Kun joka ikinen ilmaisutaitoaan käyttävä saa heti julmimmat haukkumasanat niskaansa, ei kukaan enää usko näiden sanojen varoittavaan voimaan. Jos kaikki huonosta kulttuurituntemuksesta valkokaapuisen klaanin vetämiseen on samaa rasismia, jos kaikki hätää kärsivien ihmisten ymmärryksestä ihmissalakuljetukseen on suvakkimädätystä, mitä merkitystä näillä sanoilla enää on?

Viholliset ovat liian hyödyllisiä

Olemme riippuvaisia vihollisista. Liekö se joku yhteiskunnan ajaton ominaisuus vai mikä, en tiedä. Kun ei ole syytä pelätä pommien tippumista niskaan, löydämme viholliset mitättömämmistä asioista. Yhtä kaikki harvan arki sujuu ilman selviä viholliskuvia ympärillä. Tämä on kenties luonnollista, mutta myös äärimmäisen stressaavaa. Ennen kaikkea se on katastrofaalista itse ongelmien korjaamiselle. On turha kuvitella ongelmien poistuvan herjaamalla maan rakoon puoli yhteiskuntaa tai rakentamalla yhä tiheämpää paranoian usvaa ympärilleen. On vielä turhempaa kuvitella että absoluuttisella, lähes pyhällä aatteiden sodalla voisi koskaan voittaa. Ehkä vielä tätäkin turhempaa on toivo siitä että kovin moni meistä jaksaisi harkita strategiaansa uudestaan – tai vaikka jaksaisi, että lähipiirinsä sen järjenkäytön hänelle soisi.

On tärkeää sanoa asiat kuten ne ovat ja todellakin on paikkoja joissa esiintyy vaikkapa rasismia tai transfobiaa. Käyttämällä näin voimakkaita sanoja vastuullisesti, ne pitävät voimansa ja auttavat meitä kaikkia tiedostamaan ongelmapesäkkeet. Nykymenoa jatkamalla termit yhä vesittyvät, menettävät voimansa ja samalla todelliset ongelmat jäävät korjaamatta – mutta ainakin on vihollisia mielen lämmikkeeksi.

Tänä kesänä kameran kanssa

Olen jokusen vuoden hieman käyttänyt kameraa, puhtaasti harrastusmielessä ja hullun uteliaisuudella. Pääosin minut näkee Conikuvat.fi-valokuvausyhteisön vapaaehtoishommissa, mutta joskus matkaan myös muualle. Tänä kesänä on toistaiseksi jäänyt erityisesti mieleen…

Pimeää (ja jännää?)

Henkilöiden kuvaaminen studiossa on siis minulle tutuinta hommaa. Se tapahtuu yhteistyössä ohjaajan kanssa ja toki tuloksessa on paljon kiinni myös kuvattavan kiinnostuksista. Jotkut vain haluavat nopeasti kuvan ja pois, toisilla on intoa ja aikaa viipyä hetki pidempään ja etsiä poseerauksia, ym. Olemme omana haasteena ottaneet mukaan muutamissa tapahtumissa ns. hassukuvat, eli ns. vakaasti valaistujen peruskuvien lisäksi otamme jossain välissä vähän erikoisia kuvia, enemmän pöhköä postmodernia tekotaidetta ja vähemmän virkamiesmäistä korrektiutta. Ei hätää, näitä ei makseta verorahoilla.



Joskus se tarkoittaa värejä. Kuvauspaikka Popcult Helsinki / Marina Congress Center



Joskus värit ovat vallan kielletty, mutta varjoja senkin edestä. Kuvauspaikka Desucon / Lahden Sibeliustalo. Samalla tyylillä on lisääkin kuvia minulta sekä värillisenä Helene Lindforsilta.



Joskus taas studio on tylsää ja on kivempi kuvata pihalla. Kuvauspaikka Nekocon / Kuopion Musiikkikeskus (sisäpiha).

Luontoäidin studiossa








Joskus liikutaan luonnossa. Ylimmässä kuvassa neuvostopartisaanien rakentama ja myöhemmin kunnostettu Paha-Oinaan Korsu, sitten pari yleiskuvaa niinikään Patvinsuon seuduilta, Lieksasta ja Ilomantsista, osa Patvinsuo-Hopealampi kuvagalleriaa.

Hauskaa harrastuksena

Tunnen paljon työkseen valokuvaavia ihmisiä, ja työssäni vastaankin muutamien sellaisten välineistä ja varusteista. En kuitenkaan tästä työtä haluaisi, vaikka varmaan muutaman vuoden opettelulla osaamista voisi karttuakin tarpeeksi. Tämä on sellainen homma jota on kiva tehdä joskus vähän aikaa, mutta kyllä siinä lajittelussa ja käsittelyssä menee aika paljon aikaa ja kahvia. Itse en kuvien sisältöä muokkaa, eli en ”photoshoppaa”, mutta teen kyllä asetussäätöjä Lightroom-ohjelmistolla.

Studiokuvauksessa etenkin on monta kikkaa jota en vielä osaa ja tekisi mieli opetella. Ehkäpä tässä tulee vielä tilaisuuksia. Sitä odotellessa, rakentavaa palautetta otetaan vastaan jotta pystyy jatkamaan oppimista. Ja jos joku haluaa jotain kuvia käyttää, käyttöehto on CC BY. Ehkäpä editoin parista luontokuvasta vielä taustakuvakokoiset versiot.

Jostain se rähinävaihde lähti päälle

Viime päivinä monessa keskustelussa nousevat esille nimet kuten professori Martin Scheinin tai tohtori Oula Silvennoinen. Nämä ja myös monet muut akateemikot sekä puolueaktiivit ovat saaneet yhä lisääntyvää määrää lokaa niskaansa kannanotoistaan. Kritiikki ei ole täysin vailla perusteita, mutta päädyin pohtimaan mistä näin kovat asenteet ovat lähteneet liikkeelle.

Linja on kovaa

Sekä Silvennoinen että Scheinin käyttävät kovaa linjaa. He eivät peittele vihaansa tai puolueellisuuttaan, eivätkä siitä tehtäviä värittyneitä johtopäätöksiä. He pyrkivät aktiivisesti kameroiden eteen ja haastatteluiden osapuoliksi. Julkisuus heidän ympärillä on selvästi heidän itse haluama tila. Mikäs siinä, välissä kritisoitiin että akateemikot eivät pääse mediassa esille, he ainakin ottivat tuon haasteena ja ihan vilpittömästi kunnioitan heidän vaivannäköään. Vaan kun estradi on auki, he osoittavat sormella, kritisoivat päättäjiä kovin sanoin ja ovat myös kovia leimakirveen käyttäjiä. Silvennoinen on etenkin kunnostautunut tähän sosiaalisessa mediassa, vähäinenkin kritiikki johtaa välittömään äärioikeistolaiseksi haukkumiseen, tavalla jota ei voi kutsua rakentavaksi tai kohteliaaksi.

Mitään lakiahan nämä tahot eivät ole rikkoneet ja heillä on kiistaton oikeus mielipiteisiinsä. Käytös voisi kuitenkin mielestäni olla parempaa. Voidaan perustellusti sanoa että he ovat huomanneet keskustelun tyylin ja alentuneet siihen itsekin. Joko olet kritiikittömästi heidän puolella tai olet absoluuttisesti heitä vastaan – tämäkin hyvin yleinen malli halki poliittisen kentän. Itse toivoisin kuitenkin akateemikoilta parempaa. Suurten kansanryhmien leimaaminen, rankat yleistykset ja maailmanlopun ennustukset eivät kuulosta kovinkaan rationaalisilta ja haluaisin nähdä tieteen rationaalisena.

Toisaalta, olen valmis hyväksymään sen että kiitos niin ääriniiden, äärinoiden kuin lööppihimoisten medioidenkin, keskustelun taso on vain tätä. Jos et räksytä, et pääse pinnalle. Kovasti saa pinnan alta kaivaa niitä blogauksia ja twiittejä joita ei kukaan huomaa, mutta joiden asiallisuus ilahduttaa. Massat haluavat toimintaa ja ehkäpä näidenkin toimijoiden akateeminen osaaminen on ohjannut heidät valitsemaan tietyn toimintamallin, perustuen objektiiviseen havainnointiin ja tilanteeseen sopeutumiseen. Edelleen, tietenkin heillä on siihen oikeus enkä sitä heiltä ole hetkeäkään kiistämässä.

Aate jaksaa ilman ärinääkin

Jälleen palataan siis siihen, että jotenkin pitäisi tässä(kin) maassa saada tilaa asiallisuudelle. Pitäisi olla paikka sellaiselle maailmankuvalle jossa kaikki eivät ole joko anarkisteja tai natseja, etuoikeutettuja tai poljettuja. Juuri nyt en ole aivan niin vailla toivoa kuin hetki sitten. Mielestäni uudessa eduskunnassa on rationaalisuuden ystäviä, yllättävää kyllä aika eri puolilla kenttää. Olen valmis antamaan pisteitä niin Iiris Suomelalle ja Maria Ohisalolle, kuin myös Elina Lepomäelle ja Riikka Slunga-Poutsalollekin. Samalla he mielestäni osoittavat että on täysin ok olla vahvasti tietyllä politiikan sektorilla ja omata tietyt mielipiteet, kuitenkaan heivaamatta pois kykyä kriittisyyteen.

Vielä kerran varmuuden vuoksi: en ole haukkumassa maan rakoon akateemikoita Silvennoinen tai Scheinin. He ovat omien alojensa erinomaisia osaajia. Olen huolestunut siitä ilmapiiristä joka on tehnyt akateemikoistakin näin kovin kärjekkäitä. Toivon, että siitä ei tule pysyvä linja, vaan kunnioitus saa lisää tilaa. Toimikoon eduskuntamme tältä osin järkevästi jotta kansalla on ketä matkia. Älköön kukaan heittäkö aatettaan jorpakkoon, se elää ja voi hyvin mainiosti myös ilman ilkeilyä.

Sananvapauden jatko-osa: pakotetut viholliset

Toimittaja Sanna Ukkola otti blogissaan kantaa sananvapauskeskusteluun, muistuttaen että todellinen ongelma on omaehtoinen ennakkosensuuri. Lausuin itse samasta aiheesta vuosia sitten. Jatkan nyt tästä seuraavaan ongelmaan, nimittäin siiten mikä määrä ihmisiä on pidettävä vihollisina samoista syistä.

Absoluuttisen pahuuden listat

Olen osallistunut satoihin keskusteluihin, joissa on käytännössä välttämätöntä tuomita sataprosenttisesti esimerkiksi Jussi Halla-aho, Olli Immonen, Sebastian Tynkkynen, Junes Lokka ja muita maahanmuuttokritiikin näkyviä nimiä. Ei sillä ettenkö keksisi jokaisesta edellä olevasta henkilöstä kritiikin aihetta, mutta en haluaisi sen olevan sokeaa ja absoluuttista. Olen myös osallistunut melkoiseen pinoon keskusteluja joissa samalla listalla on vaikkapa Anna Kontula, Saku Timonen, Veronika Honkasalo ja muita punavihreitä aktiiveja. Sama pätee heihinkin: on kritiikin aihetta mutta ei sen pidä olla sokeaa ja kaiken kattavaa. Heistäkään ei saa löytää mitään hyvää ja heidän pahuutensa on absoluuttista. Ei kyse ole kirjoitetusta säännöstä, vaan siitä tietoisuudesta että niin kaverisuhteet kuin urakehityskin katkeavat herkästi jos osoitat ymmärrystä väärään suuntaan. Näiden henkilöiden kanssa ei sovi keskustella sosiaalisessa mediassa, heistä ei saa blogata positiivisia tai edes kuvailla maailmaa jossa hekin saavat elää.

Nimilistat ja kontekstit kasvavat ja nimiä tulee listalle nopeasti. Maria Nordin oppi sen männä viikolla ja päätyi hyvin monelle ym. kaltaiselle listalle transfoobiseksi väitetyllä julkaisullaan. Itse en löydä jutusta vihaa tai suvaitsemattomuutta vaan korkeintaan tahdittomuutta, mutta tarinan seuraukset olivat silti hurjia. Eikä tämä toki vain Suomen juttu ole. Kuulin lähipiiriltä miten Yhdysvalloissa rakennetaan nyt vastaavia mustia listoja ihmisistä, jotka kieltäytyvät kutsumasta maan maahanmuuttopolitiikkaa fasistiseksi keskitysleirien operoinniksi. Trumpin perusteltu kritisointi ei riitä, se on tehtävä oikeilla termeillä, eikä tästä tiukasta linjasta jousteta tuumaakaan.

Monet äsken mainitut nimet ovat toki ansainneet kritiikkinsä, joissain tapauksissa jopa täysin tietoisesti tehdyillä hölmöilyillä. Kritiikki voisi kuitenkin olla rakentavaa, joten miksi sen täytyy aina johtaa täydelliseen eristykseen? Näitä kaikkia nimiä kun yhdistää myös se, että heillä on jotain sanottavaa, johon löytyy myös perusteluja. He myös heijastelevat puheillaan useiden ihmisten mielialoja, etenkin sellaisia jotka eivät valtavirtaan mahdu. Hiljaisia ääniäkin pitää kuulla, vaikka niiden vahvistin olisikin epävireessä. Heidän kanssa pitäisi myös kommunikoida. Olen yhä vakaasti sitä mieltä, että on hurjan pieni määrä ihmisiä jotka ovat täysin pahoja, täysin keskustelun ulottumattomissa ja täysin yhteiskuntakelvottomia. Tämä lista nähdään joko massiivisena jos somejurylta kysytään, mutta mielestäni se on oikeasti kovin lyhyt. Tässä kontekstissa siinä lienevät lähinnä PVL:n aktiivit, pari Putinin trollia ja kourallinen väkivaltaisia anarkisteja.

Vanha viisaus ymmärryksestä

Minä haluaisin voida kommentoida aivan kenelle tahansa vaikkapa Twitterissä jos rakentavaa kommenttia mieleeni tulee. Haluaisin kirjoittaa positiivisia ajatuksia erilaisista ihmisistä, ilman pelkoa väkivallasta tai maalittamisesta (ja tämä pelko on usein todeksi osoitettu). Haluaisin meidän muistavan, että erilaisten ihmisten ja mielipiteiden ymmärrys ja niistä keskustelu ei tarkoita niiden ehdotonta allekirjoittamista. Se kylläkin tarkoittaa että tiedostan jatkuvan vihanpidon vievän terveyttä ja energiaa. En halua vihata koko helkutin ajan, joka helkutin suuntaan, aina varmistaen ennen keskustelun alkua että minulla on tilanteeseen sopiva vihollislista mielessäni. Tätä hiljaisesti vaaditaan, mutta mitä hiton hyötyä siitä on? Ovatko persut tippuneet eduskunnasta natseja hyljeksimällä? Ovatko pride-marssit hiljentyneet suvakkeja boikotoimalla?

Tietynlainen ehdottomuuden vaatimus kiusaa nykyaikaa. Se ei ole mitenkään uusi juttu ihmiskunnan historiassa, mutta harvemmin se on kovin hyvään johtanut. En ole ennustaja, mutta maallikkospekulaattorina veikkaan ettei tämä tälläkään kertaa johda hyvään. Hillitkäämme siis ehdottomuuttamme ajoissa ja kehukaamme myös pahiksia kun he sen ansaitsevat. Kyllä, kuplani mukaan myös toimittaja Ukkola on superpahis, joten aloitan tästä: kiitos blogauksesta, Sanna Ukkola.