Pieni tauko

Pitää varoitella, että allekirjoittanut voi olla keskusteluissa ja blogauksissa jonkin aikaa pimeänä. Terveyden kanssa haasteita ja ei oikein irtoa energiaa ajatteluun. Itse palvelu toki pyörii ihan normaalisti. Toivotaan ettei tule pitkä tauko. Pitää ajatukset pyörimässä.

Natseilla on vahva brändi – mutta miksi?

Petteri Orpo on oikeassa perustellessaan ongelmia natsilipun kanssa, mutta myös Jussi Halla-ahon väite symbolikieltojen ongelmista kestää kriittistä tarkastelua. Maailma on täynnä monia väkivallan symboleita, mutta vain yhdellä on näin vahva brändi. Miksi natsisymboliikka on näin vahvaa, vaikka mitattavin suurein kuvittelisi sen jo hävinneen kilpailijoilleen?

Historian rikastaminen

Väitän, että hakaristilipun voimasta vain osa tulee sen natsipuolueen aikaisesta historiasta Saksasta. Tokihan heillä oli maailmanluokan propagandakoneisto, mutta se kaikki tuhoutui hirveästi ja vielä moneen kertaan. Ensin, kun he hävisivät sodan ja tuhosivat kansansa samalla. Pian sen jälkeen uudestaan, kun heidän rikokset ihmisyyttä vastaan tulivat kaikkien kansojen tietoon. Se, mitä jäi kytemään, ei ollut yksin riittävän vahva jäädäkseen näin suureksi voimaksi näin pitkäksi aikaa.

Suoraan sanoen osa ongelmaa on tapa, jolla etenkin viime vuosikymmeninä on käyty natsiaatteen kimppuun. On päivänselvää että natsirikolliset eivät saa paeta rikosvastuuta, mutta esimerkiksi Simon Wiesenthal -järjestön toiminta ei jää tähän. Heidän, ja muiden vastaavien järjestöjen toimesta on lausuttu ukaaseja, tehty länsimaista oikeuskäytäntöä huonosti kestäviä tempauksia ja käyty aika lailla jokaisen tahon kimppuun joka ei osoita aktiivista, oikeaoppista vihaa natseja kohtaan. Toiminta on räväkkää, yhdistäen kaupallisuuden ja politiikan ikävät puolet – ja samalla tarjoten tarpeetonta brändiarvon nostoa aatteelle, jonka olisi pitänyt kuolla pysyvästi jo vuonna 1945.

Historiallisesti Neuvostoliiton symboliikka implikoi paljon suurempia joukkotuhoja ja raakuuksia kuin hakaristi. Vielä raaempia lukuja löytyy maolaisuudesta. Tietyt ääri-islamin symbolit taas ovat paljon kurantimpia kuin mikään historian optioista. Niistä yksikään ei kuitenkaan ole pystynyt haastamaan hakaristin massiivista brändiarvoa. Miksi? Ehkäpä siksi, että niistä yhtäkään vastaan ei olla käyty niin lujaa, niin suurella rahaa, niin suurella poliittisella painolla ja niin globaalisti. Liittoutuneet ja neukut ampuivat natseja tykillä vuoteen 1945 asti. Sen jälkeen olisi pitänyt vaihtaa pistooliin, kuten tehtiin kommunismin haudalla.

Tavoite edellä

Tietenkään kansanmurhaa ei pidä unohtaa eikä suhtautua millään muotoa välinpitämättömästi natsilippujen heiluntaan Suomen kaduilla. Välttäkäämme kuitenkin yliampumista. Viiva natsismin tuomitsemisella ja sen brändiarvon korottamisella ei mielestäni ole veteen piirretty. Vähän vähemmän oman moraalin korostamista, vähän vähemmän yleistyksiä ja vähän enemmän huomiota haluttuun lopputulokseen.

Lopputuloksena nimittäin se mitä lähes jokainen suomalainen haluaa on saada SVL ja muut uusnatsit pois kaduilta, pois toreilta ja pois muustakin toiminnasta. Se on tärkeä ja kunnioitettava tavoite, joka vaatii monen ammattilaisen työtä. Älkäämme siis lähtekö soitellen sotaan.

Ylläpidon tiedote: uusi päivitys tulossa

Blogisovelluksestamme on tullut uusi versio. Se tuo merkittäviä muutoksia taustatekniikkaan.

Operaatio tullee viemään aikaa ja kahvia vähän enemmän, eli kannattaa henkisesti varautua siihen että lähiviikkoina voi olla jossain kohtaa palvelu pari tuntia pimeänä että saadaan yliheitto tehtyä. Itse peruskäyttöön tämän ei pitäisi hirveästi vaikuttaa, pääasiat ovat samoilla paikoillaan.

Teen nyt ensin testailua rauhassa.

Rajat kiinni tai et ole suvakki!

Itsenäisyyspäivän modernien traditioiden mukaan Helsingissä ovat taas marssineet uusnatsit, anarkistit, ylioppilaat, kansallismieliset ja epäilemättä monet muutkin. Olen koittanut ammentaa aiheen uutisointia, analyysejä, seurantaa, mielipiteitä, ym. Olen valmis tekemään pari johtopäätöstä, mutta ne eivät ole kovin raflaavia tai vallankumouksellisia.

Matkaliput, olkaa hyvä

En ole koskaan osallistunut itsenäisyyspäivänä millekään marssille, joten olen mediatietojen varassa. Ymmärrykseni mm. edellisten linkkien pohjalta on, ettei 612-marssille tarvita pääsylippuja, rekisteröintiä tai esitarkastusta. Järjestää siteeraten, ”ryhmien tunnukset, omat liput ja banderollit ovat kiellettyjä” ja osallistujina on monenlaista väkeä, jälleen siteeraten ”mukana väkeä oikealta vasemmalle”. Toki on turvallista arvata että marssin osallistujissa on kohtuullinen yliedustus perussuomalaisten äänestäjiä ja melko pieni vähemmistö vasemmiston kannattajia.

Edelleen tuntematta osallistujia muuta kuin median arvioiden pohjalta, näen varauksin pientä viisautta Teemu Lahtisen vastauksessa, kun häntä vaaditaan marssin järjestäjänä irtisanoutumaan uusnatsien toiminnasta. Ylen haastattelussa hän toteaa, että…

Irtisanoutuminen on väärä sana. Sana tarkoittaa sitä, että on ollut jossain mukana, josta irtisanoutua.

Monia poliitikkoja on haasteltu samasta aiheesta heidän osallistuttuaan samoihin tapahtumiin uusnatsien kanssa. Se ei ole väärä kysymys. Uusnatsit ovat niin vaarallinen porukka että median on ehdottomasti kysyttävä moinen kysymys. Sen sijaan ovien pitäminen avoimena kaikille ei mielestäni ole väärä vastaus.

Ovet auki, ovet kiinni

612-kulkue ei herätä moniakaan tunteita minussa. Jos pieni happihyppely porukalla on jollekin oikea tapa juhlia itsenäisyyspäivää, siitä vaan, kansanterveys kiittää. Tiettävästi he ovat huutaneet typeryyksiä mutta eivät rikkoneet ihmisiä tai omaisuutta, eivätkä vaatineet demokratian tai ihmisoikeuksien tuhoamista. Heidän kanssa voi, ehkä pitääkin olla eri mieltä, mutta mielestäni kaikille avoimuuden periaate ei ole yksi niitä aiheita. Itse asiassa nykyisen polarisoivan somekratian aikana tuo on sangen terve ele.

Eikö tämä ovien auki pitäminen kaikille lopulta ole sitä suvaitsevaisuutta, erilaisuuden ymmärtämistä ja ovien avaamista mitä vastapuoli kovasti vaatii? Kun kansallismieliset haluavat inklusiivisuutta ja suvaitsevaiset ekslusiivisuutta, maailmassa on jotain pöhköä. Vaan ei hätää, itsenäiset suomalaiset. Se ei ole maamme ensimmäinen tai viimeinen pöhkö asia.

Julkisen sektorin hankinnat hälytystilassa

Kuulimme äskettäin pitkän keskustelun julkisen sektorin rakentamisen huonosta tilasta – katot romahtavat, homevaurioita uusissa ja vanhoissa kouluissa, sairaaloissa, poliisilaitoksissa sun muissa. Tietojärjestelmissä hädät ovat samaa tasoa: vääriä reseptejä, suojattomia järjestelmiä ja töiden jumiutumista terveyskeskuksista ministeriöihin. Pieni lisäetsintä paljasti samat ongelmat hankituissa kotoutuspalveluissa, joilla harva oppii kieltä, työllistyy tai muutoinkaan kotoutuu. Esimerkkejä verorahoilla tehdyistä huonoista hankinnoista löytyy.

Pykälissä ei ole pelastus

Olen valmis hieman ynnäämään havaintoja: julkiselta sektorilta puuttuu kyky tehdä hankintoja. Tämä ei ole tieto- tai rakennustekniikkaongelma, vaan hallinnollinen ongelma. Yksi osa on jo pari vuotta sitten Sirpa Pietikäisen esiin nostama havainto tavastamme laiminlyödä EU:n kilpailutuspykäliä. Katsomme pelkkää hintaa, vaikka pitäisi katsoa myös laatua ja muita tekijöitä. Olemme niin sokeutuneet ajatukselle että halvin on aina parasta, ettemme välitä lainkaan mitä rahalla saa. Sitten kun työtä pitäisi suunnitella, koordinoida tai valvoa, siihen ei ole resursseja, tai sitten valvonta ulkoistetaan myös, toki halvimmalle konsultille joka terkee tarkastukset yksinomaan sähköpostien ja piirrosten perusteella.

Julkiset tarjouskilpailut ovat melkoisen mustaa magiaa. Kärjistäen sanoen niitä ei voita yritys joka kykenee tekemään parasta kohtuulliseen hintaan, vaan yritys jolla on eniten juristeja etsimässä jokaisen porsaanreiän mitä käytettävissä on. Konsulttitoimistolta tilattu tarjouspyyntö on sata kertaa pidempi kuin asiaan vaaditaan ja kisassa pärjää vain syvällä juridisella osaamisella. Rakennusfirman ei tarvitse osata erottaa vasaraa sirkkelistä, tärkeintä on ymmärtää viidennen pykälän toisen klausuulin kolmannen sivulauseen konditionaalin antavan epäsuorasti mahdollisuuden poiketa viidennentoista pykälän toisen kappaleen vastuulausekkeen toimeenpanon valvonnasta. Tekijän valinnassa painotetaan kaikkea muuta kuin tekemisen taitoa.

Nyt kun olemme hukuttaneet niin rakennus-, koodaus- kuin koulutustaidonkin byrokratian pohjattomaan suohon, mitä ratkaisuksi tarjotaan? Lisää pykäliä tietenkin! Vaan kun enemmän ei tarkoita parempaa. Komppaan väkevästi ykkösaamun puhujia. Emme tarvitse uutta lakia kertomaan että naulojen pitää pysyä kiinni seinässä tai että putket eivät saa vuotaa. Ne monet lisäpykälät jotka olemme tehneet ovat johtaneet juuri tähän ilmiöön, joka tiivistyy keskustelun sitaattiin ”ei sen tarvi olla hyvä, kunhan menee tarkastuksesta läpi”. Aivan itse, aivan omin kätösin olemme kuoppamme kaivaneet. Ja kun olet kuopan pohjalla, ongelmia on itse asiassa kaksi. Ensinnäkin toki se, että olet pohjalla etkä pinalla. Toinen ongelma on, että kuoppaa pitkään kaivettuasi et todennäköisesti osaa enää muuta tehdäkään.

Valvonnasta apua?

Olen pettynyt itseeni, kun en saa blogauksen päätteeksi selvää ehdotusta asian parantamiseen. Yksi radiokeskustelijoiden ehdotus rakennuspuolelle oli tarkastajien ottaminen isoihin projekteihin täysipäiväisesti. Tästä voisi ehkä rakentaa idean. Kun ostetaan jotain isoa – taloa tai ohjelmistoa – projektia pitäisi valvoa täysipäiväisesti valtion palkkalistoilla oleva henkilö. Ei konsultti, ei ulkoistettu palvelu, vaan vahvasti ostajan etua ajava ja merkittävän osaamisen omaava henkilö. Kyllä rekrymarkkinoilta vielä rakennustarkastajia tai IT-ammattilaisia löytää.

Ehkäpä ensimmäinen asia voisi olla vaikkapa jostain yliopistosta parin osaavan tutkijan rekrytointi selvittämään ongelman laajuutta. Ja ehkäpä äänestäjien kannattaisi olla vaalien alla varovaisia toiveissaan. Byrokratian aiheuttaman ongelman paikkaaminen lisäbyrokratialla ei ehkä olekaan oikotie onneen.

Lauri Lyly on kartan tarpeessa

Olin tänään Peltolammin homekoululla kuuntelemassa pormestaria seurueineen, aiheena eteläisen Tampereen kehittäminen. Tilaisuudessa kuultiin yleisön kysymyksiä, tutustuttiin alueen palveluihin ja kävipä pari kertaa semmoinenkin ihme että yleisön kysymyksiin vastattiin. Itse koin merkittävimpänä vaikutuksena poliitikkojen kyvyn tai kyvyttömyyden esiintyä yleisön edessä.

Vastauksia ja vaalipuheita

Kuten arvata saattaa, satapäisen yleisön joukossa oli myös heitä, joilla oli jotain pientä hampaankolossa päättäjien suuntaan. On se toki perusteltuakin, eteläisen Tampereen kaupunginosat on pitkälti unohdettu kaupunkikehityksessä. Samalla kun Hervanta saa ratikan ja Tesoma upouudet palvelutalot, ei Peltolammille saada edes suojatietä aikaan. Merkittävät pisteet annan tosin Aleksi Jäntille, sillä hän tuntui ottavan huolet vakavasti, paikat katsottiin kartasta ja puitiin haasteita sopivien viranomaisten tavoittamisen huolista.

Myös hieman toiselta kantilta asioita kommentoinut Anna-Kaisa Heinämäki oli hereillä. Hän onnistui tarjoamaan numerot selkeinä paketteina eikä pitänyt yleisöä pilkkanaan. Puhujapöydän ulkopuolella me-säätiön edustajat olivat pirteinä ja pyrkivät tuomaan esille monenlaista maksutonta toimintaa alueen asukkaille. Ei siis ihan turha ilta.

Mutta voi herranjestas tuota meidän pormestaria. Puhe oli lähinnä mutinaa, katsetta yleisöön ei löytynyt ja hänellä ei ollut etäistä hajuakaan siitä missä hän oli. Kun kysyttiin Multisillan asioista, hän kertoi mitä on tarkoitus tehdä Lakalaivassa. Jos mies ei edes tunne Tampereen kaupunginosia, miten hitossa hän kuvittelee olevansa pormestari? Lisäksi hänen ”vastaukset” olivat lähinnä sitaatteja demarien vaaliohjelmasta, mitäänsanomattomia fiilistelyjä. Yhteenkään suoraan kysymykseen ei saanut mitenkään asiaan liittyvää vastausta. Kyselyosuuden jälkeen hän esiintyi vielä äärimmäisen ylimielisesti yleisön joukossa. Tosi huono suoritus. Onneksi hänen virkakollegansa olivat fiksumpia.

Hyvä mutta parannettavissa

Tällaiset tilaisuudet ovat hyviä ja tästä jäätiin selvästi plussan puolelle. Yleisöäkin voisi vähän ravistella, aivan sama kysymys kysyttiin monta kertaa ja se oli sentäs kysymys johon oli annettu yksiselitteinen vastaus. Ihmisten huolia kannattaisi kuitenkin kuulla ja osoittaa edes hitusen ymmärrystä. Seitsemän vuotta ilman koulurakennusta on hiton pitkä aika, eikä ”tällaista se byrokratia on” ole pätevä vastaus. Tai jos ihmisten taloja vahingoitetaan louhintatöiden yhteydessä, ”tarttis kai olla tarkempi” on sekin ikävä asenne.

Lopulta tarjoan evääksi yksinkertaisen asian. On selvä, että hyvinvointikeskusta ei joka kortteliin tule. Sen sijaan joka kaupunginosassa on asioita joista kunnan on huolehdittava. Kuulkaa näitä pieniä, helposti ratkaistavissa olevia murheita vaikkapa suojateistä ja risteyksistä – ja korjatkaa niitä. Ottakaa ne pienet murheet vakavasti ja vastatkaa huoliin konkreettisesti, ennenkuin niistä tulee isoja murheita.

Kevään eduskuntavaalien voittaja on… Venäjä?

Cambridge Analytica ehti kaatua ennen Suomen vaaleja, mutta informaatiovaikuttamisen konstit ovat monenlaiset. Liekö niissä selitystä viime päivien puheissa, joissa vaalivoittajaksi arvioitu SDP on ehtinyt vastustamaan Venäjän saktioita, korostanut Ukrainan syyllisyyttä tuoreessa kriisissä ja vaatinut Supoa luopumaan tiedusteluvaliokunnan jäsenten Venäjä-kytkösten selvityksistä. Haistan palaneen käryä.

Ei tutkita, mutta hutkitaan kyllä

En sinänsä pitäisi mitenkään huonona ajatusta sinipunahallituksesta. On kaikki syyt epäillä, että sillä väriskaalalla voitaisiin aivan oikeasti kehittää kankeita työmarkkinoita. Muutokset olisivat ehkä pieniä, mutta kun ne tulevat AY-liikkeen puoluejaostolta, ne todennäköisesti menevät läpi. Pieni muutos parempaan on parempi kuin ei mitään. Paljon toki riippuu tukipuolueista, onko siellä halua työntää eteenpäin vai taaksepäin. Demarit voi kuitenkin olla hallituspuolue ja se voisi olla terve muutos nykytilaan.

Toki tiedän demarien olleen Venäjän puolella vuonna 1917, mutta paljon on laineita rantaan iskenyt sen jälkeen. Joillain vanhoilla demareilla on ymmärrystä idän suuntaan, mutta sellaista Hjallis Harkimon mittaluokkaista savuavaa asetta en ole nähnyt, kyllä hän on aivan suvereenisti saanut olla Putinin edustaja numero yksi eduskunnassa. Vaan onko demareilla ollut viime aikoina lähempiä suhteita – ja jos on, miten näkyviä ne ovat? Harkimo on esitellyt suhteitaan ylpeydellä, mutta paljon vaarallisempia ovat ne joiden suhteet vieraseen valtioon pysyvät visusti piilossa. Mitä siis tapahtuu lööppien ulkopuolella demarileirissä? Onko kyse suorasta vaikuttamisesta demaripäättäjiin, vaiko kenties vain pöhköstä ideologiasta? Tulos voi toki olla aivan sama.

Suomalaisten kansalaisten massavakoilu on edelleen surkea idea, mutta siitä tulee yhä surkeampi jos toiminnan valvonnassa ei ole mitään kontrollia. Supo ei ole virheetön organisaatio, mutta heillä on kohtuullisen hyvä kyky löytää päättäjien kytkökset vieraisiin valtioihin. Koko operaatio on jo nykyisellään melkoisen vesitetty, sillä selvityksen tulosta ei paljasteta kuin puhemiehelle, eikä selvityksen johtopäätöksiä tarvitse noudattaa. Tämäkin on demareille liikaa, eikä heille riitä vähempi kuin Supon tutkimusten täysi kieltäminen lain voimalla. Kun puolue määrätietoisesti vastustaa ulkopolitiikalle kriittisen asioiden tutkintaa, minulla soivat hälytyskellot. Kun vielä seuraavana päivänä vastustetaan pakotteita ja moititaan Ukrainaa Kertsinsalmen kaaoksesta, en voi olla laskematta yksi ynnä yksi.

Lyö vetoa tyhmyyden puolesta

Ehkäpä mielikuvitukseni laukkaa liialti ja kyse on vain nyansseista tai asian katsomisesta toisin. En toki kannata tarpeetonta aggressiota Venäjän suuntaan, on parempi olla fiksu naapuri. Siitä on kuitenkin pitkä matka siihen, että hyväksyisin vakoilua tai varjoista vaikuttamista heidän toimesta. Pelko Venäjän ohjaamasta pääministeripuolueesta on melkoisen voimakas. Se tuntuu uskomattomalta, mutta joka päivä siihen viittaavat yhä useammat merkit. Moni ehkäpä juhlistaa EU:n heikentymistä joka olisi mitä varmin seuraus, mutta kun se vaihtoehtokaan ei tunnu niin idylliseltä. Matka voisi kulkea ojasta allikkoon.

Aivopesukoneena Facebook on täysin ylivertainen, mutta ei suinkaan ainoa. Älkäämme aliarvioiko ihmisten tyhmyyttä tai ahneutta. Tavalla tai toisella Venäjän ääni eduskunnassa voimistuu ja vähin mitä voimme tehdä on pohtia sen vaikutuksia. Toki kansahan sen lopulta päättää. Olisi hyvä, että tämän päätöksen pohjana olisi ehdokkaiden todelliset kasvot.

Isät kotiin

Väestöliiton perhekysely antoi kylmää kyytiä eduskuntapuolueiden mietteille. Perheet haluavat päättää perheen asioista ja toivovat yhteiskunnalta tälle tukea, sekä erityisapua vähävaraisille. Kuitenkin heti tutkimuksen jälkeen useampikin puolue totesi että ykköskeinona perheiden tukemiselle on saada isät kotiin pidemmäksi aikaa. Tavoite on toki kaunis ja tasa-arvoinen, mutta onko se perusteltu?

Mitä perhe kaipaa? Entä lapsi

Minulla ei ole yhden ensimmäistä pahaa sanaa sanottavana isien kotona olemisesta. Toisaalta, en myöskään koe saaneeni traumoja siitä että oma isäni oli usein työmatkoilla, sillä ei hän minua koskaan unohtanut. Kun oli lomaa tai töissä rauhaisampaa, kyllä hän kotona oli eikä vastuutaan paennut. Se, mikä oli silloin hyve, lienee tänä päivänä pahe – kehtaakin käydä töissä! Sukupuolten eroja tasoittava aatemaailma on kuitenkin vasta yhden sukupolven ikäinen, kun taas perheiden ns. perinteisellä työnjaolla on ikää vuosituhansia. Kiistämättä männä sukupolvissa naisten oikeuksia rajoitettiin törkeästi, mutta olivatko kaikki vanhat tavat vain naisvihaa, vai olisiko niille ollut perusteita? Jokainen ennen 2000-lukua elänyt nainen ei ollut orja, eikä jokainen mies toksista maskuliinisuutta puhkuva ihmishirviö.

Mielestäni se yksi asia mitä lapsi tarvitsee, on turvallinen ja rakastava koti. Lapsi ei tarvitse ensisijaisesti heterovanhempia, koti-isiä tai -äitiä tai sukupuolisensitiivistä leluvalikoimaa. Ensimmäisenä on se, että kotona on aina ainakin yksi välittävä huoltaja jonka kanssa on turvallista, joka laittaa ruokaa ja lukee iltasadut. Kuten kyselykin sanoo, tästä perheet välittävät. Koska perheet ovat kovin erilaisia keskenään, ajatus heidän tasapäistämisestä valtionjohdon toimesta voi vain vähentää perheen perustamishaluja entisestään.

Kuitenkin on päätetty, että isien hoitovelvoitteiden lisääminen on metodi numero yksi lähes joka ongelmaan, lähes joka puolueen mielestä. Haluaisin tietää mihin perheiden hyvinvointia käsittelevään tutkimukseen tämä perustuu? Allekirjoitan valtion velvollisuudet silloin, kun se koskee vaikkapa kansanterveyttä. Esimerkiksi rokotuksiin voi mielestäni velvoittaa, koska niiden laiminlyönti vahingoittaa suuria ihmisjoukkoja. Vaan pakkoloma töistä, vastoin perheen omia toiveita – se tuntuu rankalta. En vain näe miten näin toimin voisi perheiden ja syntyvyyden tilanne parantua. Perheitä pitäisi auttaa, ei rangaista. Tällä hetkellä apua ei saa, ainakaan ajoissa.

Perheessä sivistys kuolee

Asian voi katsoa vieläkin yksinkertaisemmin. Keskivertosuomalainen on melko tasa-arvoinen. Siten keskiverto suomalainen perhe allekirjoittaa myös tasavertaisuuden pykälät ja opettaa tämän myös lapsilleen. Nyt valtiovalta kuitenkin sanoo, että perheissä – päin vastoin kuin kansalaisissa yleisesti – on tasa-arvo päin helvettiä ja perheitä pitää kepillä opettaa hyvyyden tielle. Toisin sanoen, heti kun mies perustaa perheen, hän muuttuu sillä sekunnilla sovinistisiaksi.

Päädyn lopulta samaan kuin Marcus Ziemann Yle-analyysissään. Valtio ei syntyvyydelle paljoa voi millään vippakonsteilla. Paljon pahaa se voi tehdä, mutta melko vähän hyvää. Syntyvyyden lasku ei aja meitä sukupuuttoon. Idiotismin viimeiselle mierontielle saatamme kyllä tätä menoa päätyä.

Kaksi kipinää

Ääriryhmien tapa osoitella sormilla tiettyjä ihmisryhmiä, kuten maahanmuuttajia, löytää monesta puheesta heijastuspintaa 1930-lukuun ja kansanmurhien alkulähteille. Pidän moisia väitteitä vahvasti liioiteltuna, mutta en täysin perustettomina. Näen kuitenkin myös toisen mahdollisen kipinän, joka voi olla aivan yhtä vakava uhka yhteiskunnalle.

Tuttu väite

Tuttu väite on siis otsikossa siteeraamani. Kun jokin yhteiskunnallinen toimija alkaa osoittamaan sormella tiettyä kansanryhmää syylliseksi kaikkeen pahaan, se voi johtaa ihmiskunnan kauheimpiin hetkiin, joita aiemmin tahdittivat nimet kuten Pol Pot tai Hitler. Milloin syyllisiä ovat maahanmuuttajat, milloin juutalaiset, milloin suomalaiset miehet, milloin seksuaalivähemmistöt, milloin AY-liike, milloin työnantajaliike. Tällainen räikeä yleistäminen ja ongelmien yksinkertaistaminen tuhoaa pohjaa yhteiskunnan kehittymiseltä. Väite historiallisesta heijastuspinnasta ei ole vailla historiallista pohjaa, mutta se on räikeästi liioiteltu ja pahimmillaan kansanmurhien uhreja halveksiva. En kiistä ongelmaa lainkaan, mutta kiistän sen mittakaavan. Vaan tämän jo tiesimme.

Se toinen väite

Männä viikoilla useampikin puolue on tehnyt dramaattisen selviä julistuksia siitä kenen kanssa ei jutella. Demarit ja Kokoomus etunenässä vannoivat että eivät keskustele koskaan ikinä mistään persujen kanssa. Kepu vannoi kieltäytyvänsä yhteistyöstä kokkarien kanssa. Siniset poissulki yhteistyön demarien kanssa. Samaan aikaan katsomme lätäkön yli Ruotsiin, jossa juuri tällainen absoluuttinen, sivistyneen demokratian kieltäminen ajaa maan vakavaan kriisiin. Vaan kun eivät Orpo, Rinne tai Sipilä voi välttyä ajamasta tietoisesti kaasu pohjassa rotkoon. Äänestäjät vaativat siltojen polttoa, media vaatii sitä, some vaatii sitä. George Bush tyhmempi sanoi ”jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan”. Seppo Somettaja sanoo ”jos et ole heitä vastaan, olet meitä vastaan”.

Väitän, että tällainen määrätietoinen, ennakolta tehty siltojen polttaminen on aivan yhtä iso riski yhteiskunnan kehitykselle kuin kansanryhmän suora demonisointikin. Jos politiikan ainoa markkinointitapa on vihan julistus, on parhaimmillaankin lopputuloksena poliittisen kehityksen lamaantuminen. Kun politiikka lamaantuu, joku vähemmän demokraattinen voima täyttää tyhjiön. Se voima voi olla suuryritys tai se voi olla katupartio, mutta se ei ole pienen ihmisen puolella. Kun johtavat poliittiset voimat jo ennalta kieltäytyvät käsittelemästä yhteiskunnan haastavimpia ongelmia, miten moinen sanoma pitäisi tulkita? Miten kukaan kehtaa nähdä tällaisessa toiminnassa mitään hyvää? Miten kehtaamme antaa aplodit?

On riskejä ja on riskejä

Vaikka itsekin maailman huolista kirjoittelen, en rummuta panikoinnin puolesta. Yhteiskunta ei ole räjähtämässä, maailmansota ei ole syttymässä emmekä huku sen paremmin saasteisiin, islamisteihin kuin homoihinkaan. Meillä on haasteita, meillä on riskejä, mutta meillä on yhä aivan riittävästi sahajauhoja vintillä ongelmiin vastaamiseksi. Kuljemme eteenpäin, joskus hitaammin, joskus nopeammin, mutta takapakkia tehdään aika vähän. Tulevaisuus on edessä, ei takana.

Keskustellaan siis haasteista, mutta keskustellaan myös ratkaisuista. Pidetään pää kylmänä ja keskusteluyhteys auki. Jos olet ystäväsi kanssa samaa mieltä, käy hänen kanssa kahvikupillisella. Jos olet eri mieltä, varaa koko pannullinen – mutta älä kieltäydy kahvista äläkä dialogista. Molemmat tekevät ihan hyvää jopa kylmänä ja kitkeränä.

Vehkoo & Nieminen: Vihan ja Inhon Internet

Vihan ja Inhon Internet: käsikirjoitus Johanna Vehkoo, taide Emmi Nieminen, Kustannusosakeyhtiö Kosmos 2017. Albumi oli myös Sarjakuva-Finlandian finalisti.

Kun luet otsikon, tiedät heti mistä teoksessa on kyse. Kun luet, että kyse on feministisen ajatushautomon teoksesta, teet enemmän johtopäätöksiä. Ei kannata tuomita vielä. Jokainen kirja on tekijänsä näköinen tarina, ei absoluuttinen totuus koko maailmasta. Kaikkine subjektiivisuuksineenkin on edessäni avautuva kirja erinomainen vilkaisu somekuplan yhteiskunnan ikävimpiin puoliin.

Heidän tarinansa

Kirja on täynnä naisten tarinoita heidän verkossa kokemastaan hirveästä vihasta. Nämä ovat uhrien tarinoita, eivät tutkijoiden näkökulmia, eikä muuta yritetäkään väittää. Kipu ja tuska uhkailusta ja vihanpidosta ovat kuitenkin todellisia ja kirja kuvailee tarkkaan niin tapahtumia kuin tuntemuksiakin. Niiden osalta kirja tarjoaa koskettavan kuvan siihen tuskaan mitä silmitön nettiviha saa aikaan.

Teoksessa on käsitelty vain hyvin kapeaan poliittiseen ja aatteelliseen ryhmään kuuluvia naisia ja teksti on subjektiivista ajoittain äärimmäisyyksiin asti, mutta entä sitten? Kipu on kipua riippumatta sukupuoli-identiteetistä tai muista yksityiskohdista. Kirjassa on puolentoista sataa sivua kokemuksia ns. punavihreiden naisten tuskasta sellaisen vihan äärellä jota kukaan ei ole ansainnut. Toki siinä voisi olla puolentoista tuhatta sivua, jolloin mukana olisi myös oikeistolaisia naisia, vasemmistolaisia miehiä ja vaikka mitä muuta. Ihmisten tunteet ovat kuitenkin samat. Vaikka toivoisinkin näkeväni vielä teoksen laajemmalla otteella, ymmärrän että tekijöilläkin on vain kaksi kättä naiseen ja yksi julkaisudedis.

Vannoutuneena sarjakuvan ystävänä väitän taiteilija Niemisen ja toimittaja Vehkoon löytäneen mainion ilmaisutyylin asian puintiin. Jos kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, miten vahvaa onkaan kuvan ja sanan yhteiselo? Taiteilija Niemisen persoonallinen tyyli herättää ajatuksia, jakaa tunteita ja tuo tarinan lähelle, mutta jättää silti pureskelemisen lukijalle. Juuri tämän tyyppisessä teoksessa hänen tyylinsä pääsee esille erinomaisesti. Niemisen kuvatyylillä onnistutaan tuomaan esiin paitsi tuska ja kipu, mutta myös voima ja toivo.

Kirjan loppuosa tarjoaa kokoelman referenssejä ja taustoja, joissa myös piirroksen yhdistäminen tekstiin tekee paketista sekä helppolukuisemman että paljon väkevämmin mieleen painuvan. Esitetyt taustatiedot ovat tarkoitushakuisia ja subjektiivisesti valittuja, mutta tarkistettuja faktoja.

Viha ei lokeroi

En usko, että oikea tie vihasta eroon pääsemiseen on katsoa sitä väritetyin lasein, tuijottaen vain yhtä vihan kohdetta ja muotoa. Mielestäni viha on vihaa riippumatta tekijän ja kohteen lokeroinneista, jotka jättäisin suosiolla tilastokeskukselle. Toisaalta, tie keskusteluun vaatii monia askeleita. Yksi niistä on saada ihmiset ymmärtämään vihan seuraukset. Tämä kirja on vankka askel tällä matkalla. Totean aivan rehellisesti että meinasin pomppia tasajalkaa useampaan kertaan kun teos leimasi tuon tuosta koko nettivihan tuskan vain ns. punavihreiden ongelmaksi. Valitettavasti viha ja suru kuuluu meistä kuitenkin kaikille ja tämä on onnistuneesti mediakin alkanut huomaamaan. En kuitenkaan aio väheksyä näiden kertomusten painoarvoa. Lopulta päädyin pyyhkimään mielessäni kaikki perinteiset sukupuoliroolit pois tekstistä sitä lukiessani. Ounastelen – toivon – että tekijätkin hyväksyisivät maailman jossa ihmisiä ei lokeroida synnynnäisten erojen perusteella.

Olit sitten mies, nainen tai joku muu, suvakki tai rajakki, femakkonatsi tai sovinistisika, ohjeeni on täysin sama: lue tämä kirja. Se on hyvä kirja ja se kertoo jotain tärkeää. Jos lukeminen tuottaa kärkkäiden painotusten johdosta vaikeuksia, lue siitä kaikki muut paitsi sukupuolta kuvaavat sanat. Tämä kirja kertoo vain osan totuudesta, mutta pienikin osa totuutta on mittaamattomasti paljon parempi kuin valhe.

P.S. Tämä blogaus on ollut melkoinen haaste kirjoittaa. Uteliaille
vähän taustapohdiskelua.