Syyllisenä syntyi hän

Ei syntynyt tässä tarinassa syyttömänä, eikä tarinaan liity työttömyys, perhe ja kirves. Tarinaan liittyy mm. tuorein keskustelu julmasta seksuaalisesta väkivallasta punk-liikkeessä ja sen monet seuraukset. Moni on hermostunut, vihainen, suuttunut, aivan perustellusti, mutta viha ei ole ratkaisu vaan oikeus.

Asiaan liittyisi paljon linkkejä, mutta päätin etten laita niitä tähän juttuun, koska en halua ottaa mitään osaa sormella osoitteluun tai syytteelyyn, ns. maalittamiseen.

Kaksi huonoa sanontaa

Lienemme toivottavasti kaikki samaa mieltä, että on jäätävän typerää huutaa esim. ”mamut on ongelma”. Yhtä typerää on huutaa ”miehet on pahoja”. Edellisen sanomisesta ammutaan jo ennen aamunkoitetta, jälkimmäisen sanomisesta palkitaan etusivun näkyvyydellä. Ihminen ei valitse sitä miksi hän syntyy, mutta silti, Herran vuonna 2021, syyllistämme silti ihmisiä siitä. Sen paremmin maahanmuuttajuus, ihonväri, seksuaalinen suuntautuminen tai mikään osa sukupuolen identiteettiä ei tee ihmisestä automaattista syyllistä. Nämä yhdessä tekevät ihmiset yksilön, kauniin ihmisen.

Ihmisen syyllistäminen synnynnäisen ominaisuuden perusteella on syrjintää hirveimmässä muodossaan. Se on niin kaukana modernin maailman ehkä kauneimmasta aatteesta, liberalismista, kuin olla ja voi. Se on niin kaukana liberalismista, että sinne ei näe edes Hubble. Silti, moni tätä syrjintää harjoittava lasketaan liberaaliksi. Se on absoluuttinen virhe.

Leikitäänpä konservatiivia

Hypätäänpä hetkeksi konservatiiviseen, vanhaan maailmaan. Monelta osin kasvatuksessani oli paljon konservatiivisia arvoja. Siihen kuului mm. semmoisia vanhoillisia sepustuksia kuin ”mies ei koskaan lyö naista”, ”naista kohdellaan aina kunnioittavasti” ja ”lain edessä olemme kaikki tasa-arvoisia”. Tässä teille vuosikymmenten takaisia oppeja, jotka olivat sekä suullisessa opetuksessa että painettuna käytöksen, tapojen ja etikettien kirjoihin. Aikanaan oli absoluuttisen väärin mieheltä tehdä pahaa naiselle. Tänä päivänä on absoluuttisen väärin mieheltä tehdä pahaa naiselle. Pohjoismainen kulttuuri ei moista ole aikapäiviin sallinut eikä salli. Jos joku tätä rikkoo, ei hän ole konservatiivinen tai vanhoillinen, vaan paha ihminen. Hänet pitää saattaa edesvastuuseen, eikä hänen tekoja pidä kenenkään puolustella.

Siinä kohtaa olen muutamien kriitikoiden puolella, että monilla miehillä on peiliin katsomisen paikka. Miehen ei sovi katsoa hiljaa vierestä kun naista kohdellaan kaltoin. Miehen ei sovi hiljaisesti hyväksyä huonoa käytöstä. Joskus tämän vaatiminen on todella paljon vaadittu. Monelle miehelle ystävän puolustaminen vetää kaiken yli ja ajatuskin kaveripiirin sosiaalisen hierarkian sotkemisesta on liikaa. Kynnys on korkea, muttan sen ylittämiseen pitää rohkaista, eikä aloittaa herjauksella. Miesten on otettava itseään ja kaveriaan niskasta kiinni. Meinaan jos nyt vanhoja arvoja kunnioitetaan, mies joka ei puolusta naista ei ole mies ensinkään. Kun sanotaan jotta kaveria ei jätetä, ei myöskään jätetä kaveria vaille huomiota hänen yrittäessään tehdä typerää virhettä.

Miksi yrittää kun on jo epäonnistunut?

Johtavan narratiivin perusongelma on, että siinä ei anneta yhtään syytä asioiden parantamiselle. Jos joka ikinen mies tuomitaan ennalta, miksi yrittää enää? Pelkkä keppi ilman porkkanaa ei ole koskaan toiminut. Kun vain pieni murto-osa ryhmästä on syyllisiä, miksi evätä enemmistöltä mahdollisuus olla osa ratkaisua? Vaikka edelleen ymmärränkin vihan syitä enkä hetkeäkään aio osoittaa sormella ketään, lopputulos on ikävä. Se on yhtälö syrjintää, ahdasmielisyyttä ja ennen kaikkea äärimmäisen vakavan ongelman pahentamista.

Seksuaalinen häirintä eliminoidaan yhdessä. Mitä enemmän on veneessä soutajia, sen nopeammin pääsemme perille.

Työperäinen maahanmuutto kompastuu kotona

Vaatii merkittäviä navigoinnin taitoja olla lukematta vähintään yhtä artikkelia työperäisen maahanmuuton onnesta joka päivä. En sano että ajatus olisi väärä sinänsä, veronmaksajien määrän kasvu olisi kaikkien eduksi. Ehdotan kuitenkin, että kannattaa paikata vene ensin ja vasta sitten laskea se vesille.

Etniset suomalaiset, tervetuloa

Avustan maahanmuuttajataustaisia ihmisiä vapaa-ajallani, vapaaehtoisesti. Se on mukavaa hommaa, opin tuntemaan erilaisia ihmisiä, erilaisia taustoja ja opin paljon myös omasta yhteiskunnastamme. Olen ehdottoman positiivinen maahanmuuton ja maahanmuuttajien kannattaja, mutta kovin kriittinen maahanmuuttopolitiikkaamme kohtaan. Tuntuu joskus kuin jotkut päättäjistämme haluaisivat toteuttaa maahanmuuton surkeimmalla mahdollisella tavalla. Ongelmat hyvä, menestykset paha, ihmisoikeudet yks hailee. Vaan kun puhe on maahanmuuttajista ja työstä, kritiikkiä ei voi pistää yksin päättäjien syliin.

Moni auttamani mamukaveri on saanut töitä. Kovin moni ei ole. Taidoista se ei ole kiinni, joukossa on monen pieni- ja keskipalkkaisen alan osaajia. Osa hanskaa suomen kielen perusteet, osa vähän enemmän, mutta jokainen tulee suomen kanssa jotenkuten toimeen. Monella on palkkatukeakin tarjolla. He edustavat niitä osaamisen aloja, joissa on kuuleman mukaan hurja työvoimapula, esim. siivoojia, kokkeja ja muita palvelualoja. Koko ajan saa lukea, miten heistä on pulaa ja pitää saada lisää. Populistinen vastaus on että lisää työperäistä maahanmuuttoa. Vaan miten se yhtälö toimii, kun heitä on jo Suomessa vino pino, turhaan lähettämässä satamäärin työhakemuksia?

”Valitettavasti haluamme tähän tehtävään etnisen suomalaisen”, vastattiin eräälle hakijalle taannoin. Sama vastaus eri sanoin tai rivien välistä tulee yhtenään. Vastaus pätee niin yksittäisiin rekryäviin yrityksiin kuin johtaviin vuokratyövoiman välittäjiin. Mamuja ei haluta palkata, syystä tai toisesta. Silti samat firmat haluavat heitä maahan lisää. Ihan oikeasti, mitä minä en tässä näe? Mikä on, että samaan aikaan itketään työvoimapulasta eikä haluta palkata nenän edessä olevaa kaveria? Mikä tässä on pelin nimi? En todellakaan tiedä vastausta.

Ehkä rasismia, ehkä laiskuutta

Minä en tiedä onko kyseessä rasismi. Voi olla, mutta en aio väitettä esittää kevein perustein, sitä leimakirvestä lyödään nykyään jo liian helpolla. Ammattiliittoja – joita kyllä suostun kutsumaan umpirasistisiksi – ei kiinnosta etäistä tipan vertaakaan miten paljon maahanmuuttajia syrjitään, joten on turha kuvitella keneltäkään haluja tutkia asiaa. Kyse voi olla tietenkin vain peloista vaikkapa kieli- tai kulttuurimuurin äärellä. Se voi olla vain laiskuutta, ajatellaan että vaivannäkö on pienempää kun palkkaa kotosuomalaisen. Toisaalta, moni firma kyllä palkkaa mainioita mamuja jatkuvasti ja tiettävästi pärjäävät. Ehkä työnantajia on kahteen junaan.

Sen tiedän, että työperäinen maahanmuutto auttaa vasta kun olemme valmiita siihen ja nyt emme ole. Tiedän myös, että kansalaisten silmissä maahanmuuttomyönteisyys lisääntyy vasta sitten kun voimme osoittaa maahanmuuton toimivan. Kaipaamme kipeästi menestystarinoita arkeemme, tai joku päivä saatamme todellakin huomata eristäytyneemme kuplaamme, ilman mahdollisuuksia suuressa maailmassa. Onnistunut maahanmuuttopolitiikka voi pelastaa meidät, epäonnistunut maahanmuuttopolitiikka on oikotie turmioon.

Ajatuksen avaus

Tällä viikolla luimme jälkipyykkiä lukion aamunavauksesta, jossa esitetty kolumni oli todettu häirinnäksi. Puoli sosiaalista mediaa ja baariparlamentteja on jo haukkunut, vihannut ja syyttänyt osapuolia, joten en lähde sille tunkiolle soutelemaan. Sen sijaan pohdin mitä aamunavaus voisi olla.

Herätys, sahajauhot!

Aamunavaus voisi, ainakin kerran viikossa, olla ajatuksen herättäjä. Voidaan hyvin varoittaa että nyt tulee yksittäisen henkilön mielipide. Sitten luettaisiin joku teksti, jonka tarkoitus on ravistella, joka saattaa myös suututtaa. Maailma on kuitenkin täynnä sellaista tekstiä, mutta tarkoitus olisi altistaa oppilaat siihen turvallisessa ympäristössä. Aamunavauksen jälkeen voitaisiin luokissa käydä keskustelu kuullusta. Materiaali voi toki käyttää myös myöhempien oppituntien osana.

Mitä nämä ajatukset voisivat olla? Kaikkea sitä, mikä aktivoi nuoria sosiaalisessa mediassa ainakin. Näitä aiheita on hyvä käsitellä eri kulmilla, puolesta että vastaan. Poliittisia aatteita, seksuaalisuuden moninaisuutta, ilmastoa ja ympäristöä, somea ja viestintää, yksityisyyttä ja sananvapautta, uskontoa, maahanmuuttoa, sotaa, rauhaa ja, kas, siinä onkin pariksi vuodeksi ajatuksenavauksia. Nuorilla on näistä aiheista usein vankat mielipiteet ja on hyvä auttaa heitä asettamaan ne kontekstiin. On hyvä ymmärtää mitä eri ihmiset ajattelevat samasta asiasta ja miksi.

Joidenkin mielestä oppilaiden ei pitäisi olla näin ”herkkähipiäisiä”, mutta mielestäni tapahtunut oli vain osoitus siitä, että oppilaat kuuntelivat huolellisesti. Minuun se ainakin valoi reilusti optimismia seuraavaa sukupolvea kohtaan. Rehellisesti sanoen, kukapa ei tuossa iässä olisi ollut mielipiteiltään kärkäs? Olisin huolestunut jos oppilaat eivät olisi moisesta tekstistä suuttuneet, silloin epäilisin heidän nukkuneen yli aamunavauksen. Juuri tätä kulmaa haluan korostaa: koulun tehtävä ei ole eristää oppilaita ikävältä tiedolta vain välttääkseen mielen pahoittelua. Koulun tehtävä on auttaa oppilaita käsittelemään tällaista tietoa. Juuri se antaa heille parhaat mahdolliset valmiudet tulevaan.

Ei politiikkaa, vaan lisää politiikkaa

Koulu ei ole oikea paikka käydä valtakunnanpolitiikan linjauksia, käyttäen opettajia ja oppilaita pelinappuloina. Koulu sen sijaan on aivan oikea paikka puhua poliittisista ajatuksista. Politiikka kuuluu kouluihin, kunhan se esitetään vaihtoehtojen kirjona eikä absoluuttisina totuuksina. Nuoret eivät äänestä kovinkaan innokkaasti, vaan olemmeko muistaneet kertoa heille että täysi-ikäisenä juuri he saavat päättää näistä aiheista, jotka heitä selvästikin kiinnostavat? Samalla kun pelkäämme politiikkaa kouluissa, teemme mahdottomaksi yhteiskunnan käsittelemisen.

Nostan metaforista hattua oppilaille, jotka nostivat äläkän tästä aamunavauksesta. He avasivat tärkeän keskustelun. On sääli, että byroslavia jyräsi oppilaiden työn maan tasalle. Voin vain toivoa, että se jaksetaan rakentaa uudestaan kasaan, jopa tukevammin, kestämään uusia ajatusten myrskyjä. Niitä piisaa.

Kaksi kapteenia: vahvat naiset fiktiossa

Metoo, BLM ja tuhat muuta poliittista tempausta ovat nostaneet naisten asemaa esille, pitkälti aivan syystä. Hollywood on hypännyt kelkkaan tutulla takinkäännön taidollaan ja mielestäni lopputulos on, noh, täyttä paskaa. Tuttuun tapaan, ette kysyneet joten kerron miksi.

Marvel ja Janeway

Männä vuosien yksi ison metelin supersankarielokuva oli Captain Marvel. Naispuolista vahvaa päähenkilöä ylistettiin arvoliberaaleissa medioissa, kun hän oli niin hyvä. Todellakin, sitä hän oli. Hän oli täydellinen, vahva, selviytyi joka haasteesta ja muutoinkin täydellinen. Toisin sanoen, aivan järkyttävän tylsä.

1990-2000 luvun taitteessa pyörinyt Star Trek Voyager oli tutun avaruusoopperan neljäs painos. Naispuolinen kapteeni ja päähenkilö oli silloin iso juttu. Kapteeni Kathryn Janeway oli alun kömpelyyden jälkeen loistava hahmo. Hän puolusti miehistöään ja arvojaan määrätietoisesti ja jämäkästi, itse asiassa putkinäköön asti kompastuen. Hän teki virheitä, kompastui kapekatseisuuteensa ja oli ajoittain täysin periksiantamaton, mutta siivosi aina jälkensä. Hän oli inhimillinen, erehtyväinen ja juuri siksi niin esimerkillinen naispuolinen päähenkilö. Hän ei ollut täydellinen, vaan vahva. Tätä ei Hollywood enää halua.

Eräs tuttava totesi, että muut maat ovat alkaneet huomata tämän. Kiitos Netflixin ja kumppanien, voit katsoa viihdettä vaikka Koreasta, Japanista, Kiinasta tai miksei vaikka pitkin eurooppaakin, ja kas kummaa kun standardit ovat erilaiset. Sinänsä juoneltaan surkea espanjalainen animaatio The Idhun Chronicles tarjoaa perinteikkään vahvan naishahmon, kiinalainen The Wandering Earth pistää koko perhe- ja arvojärjestyksen länsimaittain uuteen uskoon, japanilaistuotos Brand New Animal (BNA) tarjoilee ihanan vängän naispäähenkilön voimineen ja haasteineen ja ranskalaisten toteutus War of the Worldsista tarjoaa monotonisten hahmojen joukossa myös monotonisen klassisia naishahmoja vahvuuksineen ja virheineen.

Pari edellisistä tuotoksista on oikeasti ihan hirveää kuraa juoneltaan, mutta katson niitä silti ihan vaan saadakseni erilaista maailmankuvaa. Olen niin jukolauta lopen kyllästynyt siihen, että inklusiivinen ja intersektionaalinen maailmankuva vaatii naisista ja vähemmistöhahmoista virheettömiä ja täydellisiä, kuin patsaita. Se on tylsää, mutta ennen kaikkea se on järkyttävän ala-arvoista. Eikä tämä koske vain naisia. Pistä pyörimään Netflixin taannoinen hittileffa Dolemite is my name tai Apple TV:n The Banker jos haluatte nähdä tyylikkäitä tummaihoisten tähdittämiä tuotoksia. (eikä se uusi Shaftikaan pöhkömpi ole)

Suuri vene kääntyy nopeasti

Hollywood on aina osannut rahastaa sillä mikä on trendikästä. Se on hyvä muistaa: jos trendikäs media yhtäkkiä sanoisi että kansallissosialismi on mahtavaa ja rasismi coolia, näkisimme sen fiktiossa nopeammin kuin ehdit sanoa yltiökaupallista sontaa. Tätä kestää nyt hetken aikaa ja seuraavaksi tilalle tulee joku uusi hitti. Sillä ei nyt paljoa ole väliä saammeko naisten asemaa maailmassa parannettua vai ei, koska ei sillä bisnestä tehdä. Se on sääli, mutta se on vanha tarina. Naisten asemassa on tottavie parantamisen varaa aika monessa maailman kolkassa, mutta sillä ei kukaan rikastu. Tarinalla epärealistisista naisista sen sijaan rikastuu – vielä hetken.

En hitossakaan aio väittää että ennen oli kaikki paremmin. Uudet sarjat, elokuvat ja musiikki ovat elämän suolaa, kunhan vain ymmärtää nauttia tiedon valtatien eduista. Jos Yhdysvallat ei tarjoa, muu maailma tarjoaa. Ehkä tämä ei olekaan ongelma vaan upea asia – paitsi että maailmankuvamme avartuu, tulee viihdealalle myös yhä enemmän tervettä kilpailua. En tiedä auttaako sekään naisten asiaa maailmassa, mutta väitän että maailman ymmärtäminen on aina voittava arpa, vähintään pitkässä juoksussa.

Sijoitusta vai lottoa

En edelleenkään ole miljonääri, mutta pikkuisen olen oppinut pistään omia ja oman firman rahoja sukanvarteen. Täytyy sanoa, että jos pitää edes toista jalkaa maassa, voi löytää sijoittamisesta sekä selustan suojaa, että parempaa vaihtoehtoa lottoamiselle. Kertaan vähän kokemuksiani.

VAROITUS/HUOMAUTUS: En ole sijoitusammattilainen, en omaa alan koulutusta, allaolevat eivät ole sijoitusneuvoja puolesta tai vastaan. Luota finanssivalvonnan alaiseen toimijaan.

Perusvarmaa turvaa

Maamme pankit tarjoavat varsin hyviä perusturvallisia perussijoituksia. Keskiverto pankkien yhdistelmärahastot yhdistävät melko pienen riskin asialliseen tuottoon, joka voittaa inflaation. Pisimmälle menee Osuuspankki, joka tarjoaa säästömahdollisuuden pankin osuuksiin. Sillä saa melko pienen, mutta hyvin varman tuoton. S-pankki tarjoaa myös tylsän yllätyksettömiä säästöoptioita. Tämän tarinan moraalinen opetus on, että älä pidä rahojasi tyynyn alla tai tilillä. On isompi riski jättää rahat happanemaan tilille kuin sijoittaa ne matalalla riskillä.

Hyvä juttu on, että listalle on ilmestynyt muitakin kotimaisia toimijoita, jotka toimivat Fivan valvonnassa. Vaikkapa Titanium Oyj on ihan asiallinen optio. Myös Vauraus Oyj on mielenkiintoinen toimija, joskin heidän vastuullisuuslinjansa on vielä työn alla. Kilpailua löytyy ja se on aivan tervettä. Toki jokainen toimija ei kestä päivänvaloa, surullisenkuuluisin lienee Alexandria joka onkin saanut ansaittua huonoa mainetta.

Jännitystä tarjolla

Em. Alexandria on tullut tunnetuksi erittäin monimutkaisten ja äärimmäisen korkean riskin tuotteiden myynnistä henkilöille, jotka eivät ymmärrä mitä ostavat. Monimutkaisia strukturoituja sijoitustuotteita myyvät muutkin, kuten Front Capital, jolle annan pisteet siitä etteivät kaunistele riskiä. Vaurauden oma tuote ovat yrityslainat, jotka yhdistävät vaihtelevan suuruisen riskin äärimmäisen yksinkertaiseen asiaan. Ei tarvitse omata korkeaa talouskoulutusta ymmärtääkseen mihin vaikkapa rakennusyhtiö tarvitsee lainaa.

Panokset kovenevat. Kärkeä pitää nähdäkseni Springvest oy, jonka tuotteita suosittelen vaihtoehtona lottoamiselle. Kasvuyrityksiä, hurjia kokeiluja – on syöpälääkettä, on monenlaista erikoiselektroniikkaa, etälääketiedettä, mikrobiologiaa, polttokennoja, lentoaikamassaspektrometriaa (huh) ja vaikka mitä. Jos ostit Springvestiltä Mobidiagia vuonna 2015, sait rahasi takaisn yli kymmenkertaisena. Jos ostit Vertoa 2019, menetit joka pennin. Sijoitukset ovat pitkäaikaisia ja jättimäistä riskiä varoitetaan asianmukaisesti. Luvassa on jännitystä ja seikkailua sekä hurjia riskejä, mutta lottoon verrattuna sentäs jonkinlainen mahdollisuus jättipottiin.

Tai sitten vain pörssiin

Vanha kunnon pörssi on toki edelleen optio. Valitse muutama perusvarma firma, sijoita niihin vähä kerrallaan ja – noh, siinä se onkin. Huonoa vuonna ei tule osinkoja, perusvuonna osingoilla pääsee purilaiselle ja hyvänä vuonna pippuripihville. ”Osta ja unohda” on varsin toimiva strategia, jonka toteuttamiseen ei tarvita paljoa, rahan tai vaivan osalta. Suurin virhe on myydä kurssilaskun hetkellä, kun viisaampi liike on jatkaa ostamista ja antaa ajan tasoittaa tappiot. Kylmä pää on paras kaveri.

Oleellista on, että niin kympin kuin miljoonankin sijoittaminen laittaa rahan liikkeelle, suojelee säästäjää inflaatiolta ja pitää kansantalouden pyörät pyörimässä. On sitten puhtaasti oma valinta miten paljon tai vähän jännitystä siihen haluaa. Itse olen kokeillut vähän kaikenlaista. Kavereiden kesken puhumme joskus, miten pieni osa säästöjä on ns. ”YOLO-rahastoa”, eli sivuun laitettu pieni summa jota voi käyttää hullun kovien riskien sijoituksiin, kun sopiva sijoittajan lottopaperi tulee myyntiin. Muilta osin pidetään siis jalat maassa, mutta aina aika ajoin kokeillaan mihin asti hyppy kantaa.

P.S. Olisi varmaan pitänyt kirjoittaa myös kryptovaluutoista? Ei olisi. Sitä ei voi kutsua sijoittamiseksi, koska arvonmuutos ei perustu todellisuuteen.

Ylikunto

Olen ollut hyvä keräämään kokemuksia kaiken maailman pienistä terveydellisistä kärhämistä. Tällä kertaa vastaan tuli ylikunto, joka oli kieltämättä aika kaukaa katsottuna jo näkyvissä. Tästäkin selvitään, joten voisi vaikka jakaa kokemuksia.

Haaste on uhkapeliä

Ei ole mitään vikaa pelata kavereiden korttia leikkirahalla, voi olla todella mukavan sosiaalinen tilaisuus. Toisaalta, sama laji muuttuu aika ongelmalliseksi kun pelaat isoilla panoksilla ja velkarahalla, pian menee koti, työ ja perhe. Yllättävän paljolti sama pätee haasteisiin. Kas, nämä nykyajan älylaitteet esittävät haasteita: ensi kuussa liiku tällä tavalla tuon verran. Ne pyrkivät aina nostamaan panoksia. Fiksu ihminen ymmärtää että se on haaste, ei käsky. Minä en. En ole koskaan osannut perääntyä haasteesta, vaikka aika usein olisi pitänyt.

Älylaitteen haasteet ovat yksilön oman liikkumisen pohjalta muodostuvia. Tammikuussa piti aktiiviliikkua kolmena päivänä 1600 kcal edestä. Helmikuussa tavoite oli 34 400 kcal koko kuukauden aikana. Maaliskuussa piti liikkua kolmen sijaan kuutena päivänä 1600 kcal edestä. Huhtikuussa piti kävellä 434,6 kilometriä. Toukokuussa piti aktiiviliikkua 4 250 minuuttia kuukauden aikana. Nyt kesäkuussa kuukauden kcal-tavoite on jo 43 700. Tuon saamiseksi tuo aiemmin peloteltu 1600 kcal kuudesti kuussa oli pientä, se kun piti saavuttaa kuusitoista (!) kertaa putkeen kuun alkuun. Lepopäivää aktiiviliikkumisesta ei ole ollut koko vuonna. Ei ihme että on ruvennut hyytymään. Eihän sitä pakko ole ollut tätä tahtia vetää missään kohtaa mutta… haaste.

Ei liiku evä

Jo muutaman päivän on ollut haastavaa nousta ylös sängystä. Jokainen kävelyaskel on tuottanut tuskaa. Herätessä on rättiväsynyt vaikka muka nukkui tarpeeksi. Ruokahalua ei ole. Perusvauhtinen kävelykin nostaa pulssia jo lähemmäs satasta ja jo muutama minuutti tuntuu liialta. Tänään jopa tuolilla istuminen väsyttää niin paljon että pitää mennä lepäämään pian. Jokainen lihas koittaa ilmaista poliittista mielipidettään äänekkäästi. Ei vaan pysty, ei pysty. Lipittelen sängyssä ensiluokkaista kraanavettä ja tuijotan ikkunasta monimutkaista maailmaa/kosmosta.

Kiitos aiheen artikkelien, tiedän miten asiaan sopii suhtautua. Älylaitteen haasteille sanotaan ei kiitos ja otetaan muutama päivä lepäilylle. Toivotaan että työkaverit antavat armoa. Seuraillaan viikon päivät ja jos ei auta, kysytään viisaammilta lisää neuvoa.

Demokratian oppeja ja valinnan vapauksia

No niin, vaalit menivät ja haavat on nuoltu. Kiitos Victor Pertonin optimistimallin, alan päätymään siihen tulokseen että sain lopulta paljon hyvää lopputulemana. Tein muutamia itsetutkiskeluja, opin jotain vaalien toiminnasta ja mikä parasta, päädyin siihen että jokaisessa kohtaa voin aivan itse valita mitä haluan.

Terävä vai pehmeä?

Jos haluaa näkyä politiikassa, pitää olla teräviä mielipiteitä, asioiden puolesta ja vastaan. Ei tietenkään tarvitse olla ilkeä, mutta selvästi jotain mieltä. Minusta ei tähän enää kovin vahvasti ole ja sen vuoksi en pärjää politiikassa. Syyt tähän löydän historiasta, mutta se on aivan oma keskustelunsa. Onnekseni valinta on täysin minun, sillä voin koventaa linjaa tai todeta että en tarvitse politiikkaa. Tämä on arvokas oppi ja voin koska vain pohtia sitä osaltani uudestaan. Toistaiseksi pysyn pehmolinjalla.

Periaatteella vai realismilla?

En käytä facebookia, instagramia, tiktokkia tai monia muitakaan somepalveluita monista syistä. Yksi tärkeimpiä on näiden yritysten absoluuttinen, oksettava vastuuttomuus. En halua tukea yrityksiä, jotka lappaavat sitä enemmän rahaa taskuihinsa mitä pahemmin saavat maailman palamaan. Asia on kerta toisensa jälkeen tutkittu, viimeksi Steve Rathje Cambridgen yliopistolta. Valintani tarkoittaa, etten näy missään. Voin koska vain valita toisin jos niin haluan, mutta on hyväksyttävä että poissaolo isoista keskustelumedioista tarkoittaa poissaoloa vallasta. Hurskasteluahan tämä lähinnä on, mutta toistaiseksi haluan elää arvojeni mukaan.

Reipas vai hiljainen?

Olen aika monella lavalla, aika monelle yleisölle puhunut, enkä lähtökohtaisesti pelkää keskustelua tai esiintymistä. Olen kuitenkin äärimmäisen surkea tyrkyttämään itseäni turuilla ja toreilla. Olen kohdannut niin ikäviä tyrkyttäjiä että en oikein vain haluaisi kenenkään päivää sillä pilata. En koe oikeudekseni astua kenenkään eteen ja muuttaa hänen päivän agendaansa. Pöhköähän se on, en minä traumoja saisi vaikka itse Väyrynen tulisi vaalimainostaan jakamaan. Vaan niin kauan kun en ihmisten eteen pompi, he eivät minua näe. Voin koska vaan vaihtaa linjaani tämän osalta jos siltä tuntuu, vapaus on jälleen kerran minun.

Kollegoita vai kilpailijoita?

Parin kuukauden ajan ennen kuntavaaleja käytin hurjasti aikaa kehuakseni muita ehdokkaita, etenkin muista puolueista. Minä näin ihanan demokratian väripaletin ja ajatuksen siitä, miten terveellä opponoinnilla olemme fiksumpia yhdessä emmekä erikseen. Persu tai vassari, demari tai vihreä, pelimme on sama. Moni kanssaottelija ilmaisi itseään terävästi ja rakentavasti ja katsoin vähintään kohteliaaksi nostaa hattua. Tietenkin jos keskityn kehumaan kilpailijoita, annan hyvin vähän syitä ihmisille nähdä minua, mutta voin aivan koska vaan vaihtaa linjaani.

Valtaa vai opiskelua?

Nähdäkseni politiikassa on kaksi eri linjaa. Voit pyrkiä valtaan, tai voit pyrkiä taustajoukoiksi. Taustajoukoissakin voi oppia, tukea, tehdä ja viisastua. Sekin toki vaatii tietynlaista kykyä astua vapaaehtoiseksi, mutta siinä on paljon helpompi olla titteli (kuten sihteeri) eikä tarvitse olla nimi. Pidän hirveästi pinnan alla tehtävästä työstä, siitä että voin auttaa muita toimimaan. Tätä on pitkälti myös IT-alan työ jossa vaikutan. Tai jos yhdistyksen tempauksessa jonkun pitää viedä roskat, järjestää kokous tai keittää kahvit, olen mieluusti sitä tekemässä.

Tässä onkin se kaiken pointti: Tällä tapaa tulee hyvä mieli. Uskon, että nauttisin osallistumisesta päätöksentekoon, sillä se on täynnä uusia haasteita ja kiirettä, asioita joista molemmista pidän. Hyvä mieli on kuitenkin sitäkin tärkeämpää ja jos olen sen löytänyt, päätän että olen tehnyt ainakin jotain oikein. Kyllä tämän tuloksen kanssa voi elää, ainakin kunnes löydän jostain paremman option. Etsintä jatkukoon.

Osaamisen monopoli on osaamisen uhka

Ilta-Sanomien vaalitentissä demarinuorten puheenjohtaja Pinja Perholehto totesi, varmasti ihan vilpittömän hyvällä tarkoituksella, miten toisen asteen opintoja eivät voi pärjätä. Tämä heijastelee laajalti yhteiskunnassa olevaa ajatusta siitä, että yliopistoilla on de facto monopoli osaamiseen. Niin paljon kun arvostankin yliopistojamme, pelkään tämän asenteen ampuvan itseään jalkaan.

Monta tietä maaliin

Lähestyn asiaa keksityin parivertailuin. Ensimmäisessä vertailussa on kaksi pitkäaikaistyötöntä. Toinen on tipahtanut railojen läpi pahasti, on alkoholismia, huumeita, rikostaustaa, terveys ja ihmissuhteet mennyttä. Toinen on tehnyt koko ajan vapaaehtoistyötä, seuraa yhteiskuntaa, pitää itseään kunnossa ja omaa mukavasti kavereita. Tilastollisesti he ovat molemmat syrjäytyneitä.

Entäpä jos näitä jälkimmäisen kaltaisia tapauksia on kaksi, eli pitkäaikaistyöttömiä, joilla on kuitenkin elämä tasapainossa. Toisella on peruskoulun paperit, toisella voimakas akateeminen tutkinto. Toinen heistä on tilastollisesti vakava ongelmatapaus, toinen ei.

Vastaavia pariesimerkkejä löytyy eri yhtälöillä monia. Niin poliittisissa puheissa kuin tilastoissakin tunnumme muuttavan henkilön ihmisarvoa riippuen hänen akateemisista saavutuksistaan. On toki hatunnoston arvoinen suoritus saada yliopistotason tutkinto, ei moista saavuta ilman kovaa työtä. Se ei kuitenkaan kerro ihmisarvosta mitään, eikä myöskään tyhjentävästi osaamisesta. Jos yksi on opiskellut yliopistossa kymmenen vuotta kestävää rakentamista, toinen on rakentanut kymmenen vuotta taloja, kummalla on enemmän osaamista? Ei tähän voi vastata, sillä heillä on eri tyyppistä osaamista.

On väärin sanoa, että taloja rakentanut olisi yhteiskunnassa kyvytön pärjäämään. Näin kuitenkin sanotaan ja siinä samassa implikoidaan korkeamman asteen oppilaitoksilla olevan osaamisen monopoli. Heillä on kriittisen tärkeä osa osaamisessa, enkä minä taatusti haluaisi mennä lääkärille jolla ei ole aiheen koulutusta. On kuitenkin selvä ero siinä, onko oppilaitoksilla monopoli, vai merkittävä asema.

Osaaminen syntyy haasteesta

Olen huolissani, kun yliopisto suhtautuu opintosisällöstä annettavaan kritiikkiin henkilöön käyvällä vastauksella, tai aksioomia heittelemällä. Yliopisto on tieteellisen metodin tyyssija. Kun yliopisto haastetaan ja sitä kohtaan ollaan kriittisiä, pitäisi yliopiston olla vahvimmillaan. Sen pitäisi avosylin avata debatti kaikkea asiallista kritiikkiä kohtaan. Jos osoittautuu, että kritiikin esittäjä on oikeassa, yliopisto voittaa, sillä tällöin osaaminen laajenee. Jos osoittautuu, että yliopisto on oikeassa, yliopisto voittaa, sillä se on saanut vahvemman pohjan tiedolle. Ainoa tapa hävitä on olla käymättä tätä debattia.

Tiede ei ole staattinen, kuten tiedon monopolissa. Tiede on tapa edetä eteenpäin. Niin tieteen, kehityksen kuin yliopistojenkin historian parhaat päivät ovat niitä, jolloin terävä kritiikki on pakottanut oppimaan alati uutta. Synkimmät hetket taas koostuvat ajoista, jolloin tietyt opit ovat absoluuttisen kiistattomia ja ajatuskin niiden haastamisesta koetaan hyökkäyksenä vähintään yliopistoa, pahimmillaan yhteiskuntaa vastaan.

Osa yhteiskuntaa

En missään nimessä haluaisi ottaa senttiäkään pois oppilaitoksilta, jos minä asiasta päättäisin. Itse asiassa komppaan taannoista Suomen Kuvalehden esseetä ”Lukio meni rikki” (maksumuurin takana), jossa opettaja Arno Kotro toivoo, ettei opettajia jatkuvasti ohitettaisi kun puhutaan opettamisesta. Opettajat ansaitsevat kunnianpalautusta ja heitä sietäisi kuulla ennemmin kuin poliitikkoja, kun puhe on opettajien osaamisen ytimestä. Ei se ole hääppöinen opettaja, joka pomppaa kun poliitikko käskee. Fiksu opettaja on se, joka kysyy ”miksi?” ja vaatii asiallisen vastauksen.

Pitääkö minun taas siteerata Sokratesta? Meinaan niinhän se oli että viisain kreikkalaisista oli hän, joka tiesi ettei tiennyt. Viisauden alkulähde ei ole tiedossa, vaan tiedon puutteessa ja uteliaisuudessa. On mielekästä omata hyvä yleissivistys, on mestarillista kruunata se laadukkaan kritiikin taidolla.

Uskonnolliset symbolit virka-asuissa

Pyydän syvästi anteeksi, jos odotatte tuomitsevaa ja tulikivenkatkuista julistusta kuuman asian puolesta tai vastaan. Pohdimme uskonnollisten symbolien ja virka-asujen välistä suhdetta pienessä piirissä vuosi sitten ja huomaan käydyn keskustelun edelleen hyödylliseksi pohjustukseksi. Samaa pohdintaa voi soveltaa armeija-asusteisiin.

Kohtaamisen skenaario

On esitetty, mielestäni perustellusti, että voisi olla poliisille eduksi saada mukaan useiden eri vähemmistöryhmien edustajia. Uskontoaan näkyvästi esiin tuova poliisi voisi parantaa kontakteja oman uskontokuntansa parissa. Teoria ei ole vailla meriittiä, mutta mielestäni sitä pitää jatkaa pidemmälle. Pohditaanpa skenaariota, jossa poliisi joutuu selvittämään kiistatilannetta, jonka osapuolena on oman uskontokunnan edustaja. Poliisi tulee paikalle, selvittää ja joutuu tekemään tilannearvion.

Jos poliisi tekee arvion oman uskonnollisen ryhmittymänsä puolesta, onko riskinä että hän näyttäytyy työyhteisössään oman uskontokuntansa puolustajana ohi muiden perusteiden? Jos hän taas tekee arvion uskonnollisen ryhmittymänsä kantaa vastaan, onko riskinä että hän loittoonnuttaa yhteisönsä yhteiskunnasta vielä kahta pahemmin, kun ns. ”isku tulee omilta”? Korostan, etten väitä poliisin tässä kohtaa pelaavan kotiinpäin, tai tekevän päätöstä muulla kuin ammattitaidolla. Monesti tilanteissa on kuitenkin tulkinnanvaraa ja joskus asiat näytävät siltä miltä ne toisesta ihmisestä tuntuvat. Onko riski, että tässä on tilanne jossa on vain kaksi tapaa hävitä? Onko mahdollista, että esiintymällä neutraalina, ilman uskonnollista symboliikkaa, olisivat haitat pienempiä? Kysyn, en vastaa.

Entä yhteiskunta?

Moni on esittänyt, että ei se maailma voi kaatua siihen että yksi pieni vaatekappale lisää tulee asusteeseen. Tämä on totta. Vaate on mitätön, mutta symboliarvo johtaa keskusteluun yhteiskunnan tilasta. Hyvä kysymys on vaikkapa tämä: onko uskonnonvapaus vai vapaus olla uskonnosta vapaa tärkeämpi? Toteutuuko tasa-arvo paremmin sallimalla kaikki uskonnolliset symbolit kaikkialla, vai pitämällä ne sivussa virallisesta yhteiskunnasta? Entäpä kun ne ovat pitkäaikaisia yhteiskunnallisia perinteitä? Ovatko perinteet samassa arvossa uusien kanssa? Nämä eivät ole kysymyksiä poliisista tai armeijasta vaan yhteiskunnasta ja sen arvoista. Näitä asioita pitää kysyä ihan muutoinkin tuon tuosta. Yhteiskunnan pitää kyetä tutkimaan itseään.

On ihmisiä, jotka pelkäävät uskontoja, tai jotain tiettyä uskontoa. Kun he kohtaavat viranomaisen joka markkinoi näkyvästi tätä uskontoa, se voi pelottaa. Ketä yhteiskunnan tässä kohtaa pitää kuunnella? Onko tärkeämpää vältää pelkoja vai, kuten sananvapauskeskustelussa muistutetaan, hyväksyttävä että jotkut mielipiteet loukkaavat ja se on sananvapauden hinta? Toisaalta, on ihmisiä jotka pelkäävät koiria, pitäisikö siis koirat kieltää? Haukumme herkästi nykykulttuuria jossa koitetaan kieltää kaikki, mistä joku voi loukkaantua. Samaa levyä soittavat henkilöt saattavat vaatia kieltämään uskonnollisen vaatekappaleen, koska loukkaantuvat siitä. Tässäkin on ristiriita.

Asiassa on puitavaa

Näkisin mieluusti pitkiä keskusteluja, jossa jokainen yksittäinen näkökulma puretaan sadaksi pieneksi langaksi ja puidaan kaikessa rauhassa. Näkisin debatteja, kannanottoja, teorioita ja globaaleja referenssejä, moderneja ja historiallisia. Haluaisin Suomen vihdoinkin puivan ongelmallista suhdettaan jumalanpilkan juridiikan kanssa. Haluaisin tietää, olemmeko me sekulaari, kristillinen vai moniuskonnollinen valtio. Kun tuo on päätetty, haluaisin tietää mitä se määritelmä tarkoittaa.

Poliisin tai sotilaan virka-asuste on suuressa kuvassa vain oire siitä, että emme ole muistaneet käydä tätä keskustelua kuin ohimennen, yksi akateemikko siellä, toinen poliitikko tuolla. Tämä on herätyskellomme. Rakas Suomi, herää keskusteluun. Sen myötä olemme kaikki viisaampia.

Kuntavaalit 2021: Yhteistyö yli puoluerajojen

Jokainen kirjailija, markkinoinnin asiantuntija ja journalisti tietää, että vastakkainasettelu myy. Poliitikko, joka on jotain vastaan ja jolla on selkeät viholliset, saa näkyvyyttä. Olen kuitenkin elämässäni aikanaan ollut niin paljon niin monia asioita vastaan, että enää jaksan vain kehua.

Tämäkin blogaus on vaalikampanjablogaus, eli ottakaa se pahaisena propagandana.

Valtuustossa rakennetaan yhdessä

Tampereen kokoisen kaupungin valtuusto toimii yhdessä. Yksi puolue ei voi sanella tai määrätä, vaan puolueiden pitää löytää toisensa. Mielestäni se sujuu helpommin, jos ympärillä on ystäviä eikä vain vihollisia. On suorastaan pelottavaa katsoa, miten absoluuttisia viholliskuvia muista puolueista kylvetään osana vaalikeskustelua. Näiden ihmisten kanssa on puhallettava yhteen hiileen ja parhaat tulokset syntyvät levein hartioin. Tämän vuoksi haluaisinkin toimia toisin ja kehua muutamaa Tampereen merkittävää poliittista puoluetta.

  • Vihreät: Kiitos, kun pidätte ympäristön aina mielessä. Kiitos myös laajasta kulttuurin ymmärryksestä ja taidostanne yhdistää vanhaa ja uutta. Joukossanne on myös mainioita sillanrakentajia.
  • SDP: Lauri Lyly on ollut upea pormestari Tampereelle, etsien kaupungin sydäntä myös kaukana sosiaalidemokraatin mukavuusalueelta. Puolueenne on osoittanut halua ymmärtää koko Tamperetta, jokaista meistä.
  • Persut: Olette aina valmiina toimimaan tarkan markan vahtikoirina ja sellaiselle on todellista kysyntää. Hihkaisette keisarin uusista vaatteista ensimmäisenä ja joskus on hyvä tulla ravistelluksi.
  • Vasemmisto: Näette ne kaupunkilaiset, jotka moni muu haluaisi unohtaa. Muistutatte meitä kaikkia siitä, että jokainen ihminen on tärkeä ja arvokas. Jatkakaa tämän muistutuksen jakamista.

Pehmoilulla saa yöunia

Kuten todettua, minulla on ihan tarpeeksi historiaa vihanpidosta ja murinasta, enkä hetken vertaakaan väitä olevani moraalisella asteikolla ylempänä. Energiani vain loppui ja katsoin, että on korkea aika kokeilla elämässä jotain muuta. Vuosien varrella olen aika usein valinnut pehmeämmän polun, ystävistä välittämisen ylitse muun ja pois kääntymisen väkevän puolustamisen sijaan. Se on johtanut melkoisiin rahanmenetyksiin, ongelmiin töissä ja poliittiseen näkymättömyyteen, mutta se on oma valintani. Minua ei ole pakotettu tähän. En silti pidä valintaa täysin surkeana, sillä yöuneni ovat varsin hyvät. Sanovat, että hyvien unien merkitystä ei pidä väheksyä. Sillä on oma hintansa, mutta itse katson sen hyväksi diiliksi. Ehkä löydät itse paremman reitin?

Haluan toki olla myös kanssani eri mieltä: ikuinen toisen posken kääntäminen ja kyvyttömyys puolustaa kantojaan ei ole oikotie onneen vaan pikamatka pohjalle. Tätä voi kuitenkin tehdä monella tapaa. Voit kritisoida maahanmuuttopolitiikkaa olematta rasisti, voit olla eri mieltä toisen poliitikon kanssa haukkumatta henkilöä ja voit puolustaa omaa kantaasi ilman argumentaatiovirheitä. Se on paitsi kohteliasta, myös järkevää. Näin ollen voit luoda olosuhteet rakentavalle debatille, tilalle jossa kaikilla osapuolilla on turvallinen olo kysymysten heittämisestä ja näkökulmien haastamisesta.

Rakentamalla puitteet fiksulle väittelylle, rakennat tilaa suurelle määrälle kysymyksiä ja siitä päästäänkin taas perusmottooni: enemmän kysymyksiä, vähemmän vastauksia. Siitä tulee hyvä Tampere.