Minua nyt voi haukkua

Tiedättehän tämän aikamme kohteliaisuuden? Että kyllä minua nyt voi haukkua ja minua nyt sopii lyödä leimakirveellä, kun kuitenkin olen pärjännyt paremmin kuin joku muu. Kohtelias tapa välttää kriisejä, vai ongelmallinen tapa joka normalisoi henkisen väkivallan?

Leveä leimakirves

Valkoihoiset, miehet, heterot, länsimaalaiset, tai toisaalta joskus myös maahanmuuttajat tai feministit. Siinä helppoja lyötäviä tahoja keskusteluissa. Aika ajoin huutokööriä johtaa nimekäs journalisti tai muu näkyvä persoona. Kun leveällä leimakirveellä lyödään, eivät kaikki jaksa suuttua tai lähteä raivoamaan vihalla vihaa päin. Silloin valitaan otsikon mukainen tyyli, että ei nyt ihan arvosteta mutta hyväksytään että ainakaan oma ego ei ole aivan näin herkkä.

Oli reaktion motiivi mikä tahansa, siinä sanotaan väkisinkin jotain valitettavaa: hyväksyn, että haukut kokonaisia ihmisryhmiä. Hyväksyn, että heität bensaa liekkeihin ja hyväksyn, että toimesi voivat johtaa pahaankin tappeluun.

Vaadi enemmän vastuunkantajilta, vaadi enemmän itseltäsi

Tietenkään oikea tapa reagoida leveällä leimakirveellä lyöjiin ei ole haukkuminen, huutaminen, raivoaminen saati uhkaaminen. Vaikka jotkut toisin väittävätkin, mielestäni jyrkän vastalauseen voi sanoa myös täysin ilman vihaa. Voit samanaikaisesti vaatia tältä päättäjältä tai toimittajalta voimakasta peiliin katsomista sekä itseltäsi mitä jykevintä itsehillintää.

Ystävä, tuo ei ole oikein. On väärin haukkua kokonaisia ihmisryhmiä tällä tavoin. Sanasi herättävät vihaa kun olisi tarpeen rakentaa rauhaa. Allekirjoitan huolesi, mutta pidän valitsemiasi keinoja äärimmäisen paheksuttavina. Pyydän jämäkästi ja rohkaisen määrätietoisesti, että harkitset keinojasi uudemman kerran.

Sanojen ei toki tarvitse mennä aivan juuri noin, mutta ajatus on selvä. Moisen tyyppinen palaute kun toimii myös ilmapuntarina. Miten hän siihen reagoi? Tästä reaktiosta voi mielestäni lukea paljon, mitä tulee asianomaisen todellisiin motiiveihin. Jos hän ei vastaa tai jopa estää someviestinnän ”blokkaa”, voit epäillä hänen olevan kykenemätön käsittelemään kritiikkiä. Jos hän vastaa entistä kovemmalla vihalla, voit epäillä hänen hakevan ratkaisujen tai asiallisuuden sijaan vain näkyvyyttä. Jos hän taas vastaa edes hieman asiallisen suuntaisesti, voit huomata että sekä sinä että hän voititte. Mikä tahansa reaktio onkin, sinä saat enemmän tietoa, olet lopussa viisaampi.

Jätä tilastot tilastokeskukselle

Jos tässä tarinassa pitäisi olla jokin moraalinen opetus loppukaneettina, olkoon se vanha muistutus: jätä tilastojen teko tilastokeskukselle. Jos et ole syyllinen, älä pode syyllisyyttä. Se ei tarkoita ettetkö voisi olla osa ratkaisua, täysin riippumatta menneestä. Tulevaisuudessa on semmoinen omituinen ominaisuus, ettei sitä ole vielä kirjoitettu.

Viime vuoden vastaamattomia kysymyksiä

Vuosi kääntyi ja mieleeni tuli kerätä asioita, joita voi pitää menneeltä vuodelta jääneinä mysteereinä. Nämä ovat asioita, jotka joko joskus selviävät tai sitten eivät. Yhtä kaikki, vettä pitää Tammerkoskessa virrata ennen sitä. Seuraavat tulivat mieleeni.

Koronatoimien läpikäynti ja tieteen asema

Tarkoitukseni ei ole syyttää ketään päättäjiä kriisin hoidosta sinänsä, mutta näin iso tapahtuma tulee taatusti saamaan paljon jälkitutkintaa. Ehkä se mitä itse eniten pohdin on tieteen asema. Aika moni vallanpitäjä ympäri maailman ja Suomessakin on osoittanut vahvaa kritiikkiä, jopa vihaa tiedettä kohtaan. Minua kiinnostaa tietää siten vastaus kahteen kysymykseen: Ensinnäkin, laiminlöikö jokin päättäjä jossain merkittävässä asiassa totaalisesti varmistetun tieteellisen näkökulman, tietoisesti? Toisekseen, tekikö tiede itsessään jotain merkittäviä virheitä toimintatavoissa, eli toimi tieteellisen metodin vastaisesti? Parhaimmillaan tästä voisi saada hyviä oppeja tulevaan.

Ketkä vaikuttivat Capitolilla?

Yhdysvaltain kongressitalon valtaus heti vuoden alussa oli melkoinen shokki. Vaikka itse valtaus lopetettiin nopeasti eikä demokraattinen prosessi kärsinyt, oli tapaus monella kauhealla tapaa vailla vertaa. Minua kiinnostaa tietää mistä kaikkialta tuli polttoainetta ja mistä katalyyttejä. Trumpin syyttäminen yksin kaikesta on naurettavaa yksinkertaistamista, vaikkei hän millään muotoa viaton olekaan. Oliko vierailla valloilla osaa? Oliko Facebookilla osaa? Ounastelen, että nämä tiedot eivät tule julki koskaan.

Kaius Niemen syyttämättä jättäminen

Jo vuosia sitten alkanut tutkinta HS:n paljastettua väitettyjä puolustussalaisuuksia sai tänä vuonna jatkoa, kun toimittajia vastaan nostettiin syytteet – mutta päätoimittaja ja toimituspäällikkö jätettiin niiden ulkopuolelle. Kuten muiden lomassa mittava SK:n analyysi aiheesta pohti, päätoimittajan sulkeminen syytteiden ulkopuolelle näissä oloissa on käytännössä mahdotonta. Miten Niemi hankki itsensä pois syytteistä? Oliko se lahjontaa, kiristystä – vai, kuten pahoin pelkään – heittikö Niemi toimittajansa bussin alle? Hänen asenne on ollut trenditermiä käyttääkseni äärimmäisen toksinen ja esiintyminen ajoin kuin psykoosin vallassa. Jatkuva valehtelu alaisille ei sekään rohkaise. Mitä ihmettä tässä tapahtui? Vastaus varmasti löytyy, mutta se tarvitsee uuden sukupolven toimittajia, jotka haluavat nähdä tapauksessa metsän puilta. Tällä hetkellä keskustelua aiheesta käydään vain jumalallisten metaforien avulla. Sekava soppa.

Bonus: saako avoimen koodin kehittäjä tukea?

Joulukuussa iski yksi vakavimmista tietoturva-aukoista pitkään aikaan, liittyen log4j-nimiseen järjestelmään. Järjestelmä on laajasti käytöissä monimutkaisissa ja noh, sanalla sanoen, laiskasti ohjelmoiduissa järjestelmissä (=enemmistö Internetiä). Se vaikutti ehkä miljardien ihmisten tietoihin, kaupasta tieteeseen, valtion viranomaisista kyläkerhoihin. Kyse oli avoimen lähdekoodin järjestelmästä ja kun vika selvisi, korjaamiseen tarvittiin vapaaehtoisia. Yksi henkilö, joka ei saanut aiheesta palkkaa tai palkkiota, pisti elämänsä aikataulun sekaisin korjatakseen yhden tietoyhteiskunnan vakavimmista ongelmista. Korjauksesta hyötyivät mm. Amazon, IBM, Atlassian, Google ja lukuisat muut miljardivoittoja tekevät firmat. He maksoivat korjauksen teosta yhteensä 0 euroa. Moni on nostanut esille kysymyksen: onko tämä oikein? Minä nostan esiin kysymyksen: opitaanko tästä mitään ja keksitäänkö reilumpi tapa kompensoida vapaaehtoisia jatkossa?

 
P.S. Ei, minua ei tänäkään vuonna kiinnosta miten käy Tiitisen listalle.

Venäjän median tyyli

Sängyn pohjalle flunssan (perinteisen) myötä joutuneena mitään järjenjuoksua vaativaa ei pysty tekemään, joten optiot ovat aivottoman mediasisällön kuluttaminen ja blogien kirjoittaminen. Edellistä edusti Venäjän valtiollinen propag…mediakanava RT, jonka kansainvälistä sisältöä kuuntelin useita tunteja viime päivinä. Heillä on aika vakiotyyli sanomassaan, jonka ohessa tiivistän.

Etsitään median luomia aukkoja

Varsinainen leipä uutissisällössä tulee kahdesta asiasta: etsimällä länsimaissa tehtyjä virheitä ja tutkimalla länsimaisen median herättämiä vihastuksia. Edellinen muodostuu lähes yksinomaan Yhdysvalloista ja materiaalin haku on helppoa: yritysten tekemät ja lobbauksen tai lahjonnan takia vastaamatta jääneet ympäristötuhot yksin takaavat materiaalia pitkäksi aikaa. Myös veteraanien huono kohtelu, aselainsäädännön outoudet ja monenlaiset taloushuijaukset tuovat kosolti materiaalia. Jutut ovat dramatisoituja, vähän liioittelevia, mutta pääpiirteittäin tosiasioihin perustuvia. Se on sellaista nykyajan Karpo-materiaalia joka saa ihmisten huomion heräämään ja vihan nousemaan pintaan.

Länsimaisen median poliittiset tempaukset luovat pohjan toiselle puoliskolle. Asiat kuten nk. cancel culture, kristinuskon vastaisuus, maahanmuuton haasteiden vähättely ja monet arvoliberalismin nimissä tehdyt ylilyönnit luovat mainiota maaperää. Uutisarvoahan näissä jutuissa ei ole ensinkään, riittää että kerrotaan mitä pöhköä joku länsimainen media, päättäjä, yliopisto tai muu laitos on sanonut tai tehnyt. Mukaan liitetään sopivan valikoivia tutkimuksia, kyselytuloksia sekä tarkasti valikoituja katuhaastatteluita. Tätäkään ei voi pitää valehteluna, lähinnä köyhän miehen opportunistisena pseudojournalismina.

Kun kekkerit on kutsuttu…

Kun edellisen tyyppisillä jutuilla on saatu ihmiset kiinnostumaan, on pöytä katettu propagandalle. Nyt ollaan siinä kohtaa missä Nato pommittaa päivittäin Itä-Ukrainan siviilejä jotka haluavat vain rauhaa. Nyt kerrotaan miten Kiina on hätää kärsimässä merialueillaan USA:n uhittelun johdosta. Nyt keskustellaan lännen luomasta sodan uhasta Euroopassa. Vuosien varrella on tehty selväksi että Al-Assad ei käyttänyt kemiallisia aseita ja että länsi itse tiputti MH17:n Ukrainassa omilla aseillaan, sekä paljon paljon muuta. Tämä on sataprosenttista propagandaa eikä faktoja ole kuin mausteeksi, koostuen lähinnä kontekstista irroitetuista pätkistä länsijohtajien puheista.

Namusetä-markkinointia

Venäjän median tyyliä voisi verrata stereotyyppiseen namusetään: pahaa aavistamattomia houkutellaan asioilla, joihin heidän on helppo samaistua ja kun heidät on saatu kyytiin, alkaa kivulias osuus. Namusetiä vastaan tarjotaan neuvoja ja varoituksia, kuten propagandaakin vastaan. Se on paras keino, sillä en hetkeäkään luota sensuuriin ratkaisuna. Joko ihminen oppii terveen mediakritiikin, tai ihminen ei voi elää yhteiskunnassa, niin simppeliä se on. Se ei kuitenkaan tarkoita etteikö muutakin voisi tehdä.

Sanoisin, että oma mediamme voisi lakata tekemästä omia maaleja. Meidän on turha helpottaa Venäjän propagandaa yhtään enempää. Liberaalin journalismin henkeä ja kirjainta tulisi noudattaa paremmin. Tasapuolisia näkökulmia pitäisi tuoda pinnalle enemmän niistä aiheista, joissa eri näkökulmille on olemassa kestäviä perusteluja. Media voisi myös hieman vähemmän näytellä marttyyriä päivästä toiseen. Puolueettomuuden ja puolueellisuuden ero olisi myös syytä ymmärtää paremmin, tehden selväksi milloin haastateltava edustaa poliittista aatetta ja milloin ei. Nämä ovat helppoja ja suoraviivaisia vaatimuksia, joilla voisimme paitsi tukea omaa demokratiaamme, myös kehittää suojaustamme rajan väärältä puolelta tulevaa sontamyrskyä vastaan.

Asia joka jäi vastaamatta: mitä RT:n katsominen teki flunssalle? Eilen kulutin sitä paljon, tänään oli kuumetta melkein aste enemmän. Propaganda on terveydelle haitallista.

Valoisia ajatuksia pimeään vuodenaikaan

Koska valo on vähän kortilla ja kovin monella mieli maassa, päätin kerätä valoisia ajatuksia tulevaa varten. Pidempi versio videolla, tiivistelmä tässä tekstinä. Avainasiana on optimismi, jonka tyylin olen lainannut australialaiselta Victor Pertonilta.

otsikon valokuva: Santtu Pajukanta

Mikä optimismi

Tälle sanalle on monta tarkoitusta ja herätinkin keskustelua taannoin. Itse suosin sitä mallia, jossa optimismi antaa syytä ottaa haasteista kiinni, tehdä kovasti työtä koska lopputulos on sen arvoinen. Pertonin järjestö kerää tämä mielessä kannanottoja ja näkökulmia vaikuttajilta ja päättäjiltä ympäri maailman, juuri sellaisia joissa vastataan riemulla suuriin haasteisiin sillä ongelman taklaaminen voi tuoda todella hyvän lopputuleman. Tylsäähän se olisi jos maailma olisi valmis.

Murheena ilmastonmuutos?

Iso huolihan tämä on ja hurjasti tekemistä piisaa, mutta syytä ahdistukseen ei ole. Joka kerta IPCC:n raporteissa pahimpien katastrofien riski pienenee ja siedettävämpien skenaarioiden riski kasvaa. Emme ole vielä maalissa, mutta olemme osoittaneet että pystymme todella vastaamaan asiaan. Yhä useampi mittari osoittaa jopa ennakoitua nopeampia tuloksia parempaan päin. Koska olemme päättäneet vastata haasteeseen yhdessä, näemme myös kumuloituvia tuloksia. Enää se ei ole vain tappelevien poliitikkojen ja marginalisoitujen aktivistiryhmien touhua, vaan kaikkien kansojen. Olkiluoto 3:n tuore avaaminen on taas yksi kirsikka kakun päälle.

Murheena luontokato?

Ihminen ei ole aina huolehtinut luonnosta hyvin, mutta ymmärryksemme on kasvanut. Yhä useampi maa on ymmärtänyt metsien merkityksen. Kiina esimerkiksi nosti metsän osuutta maapinta-alastaan alle 17 prosentista vuonna 1990 lähes 23 prosenttiin vuonna 2015 ja kasvu jatkuu. Kiina ei ole ihan pieni maa joten puhumme sadoista tuhansista neliökilometreistä. Suomessa suojellun metsän määrä on kasvussa ja avohakkuita korvataan yhä laajemmin jatkuvan kasvatuksen mallilla.

Konkreettisempi esimerkki: majava – tuo insinööriäkin viisaampi otus – on palautettu moniin perinteisiin paikkoihinsa useissa maissa. Tulokset ovat mainioita. Majavat saavat luonnon voimiinsa alueella kaikille lajeille. Jos tämä ei riitä perusteeksi, löytyy taloudellisiakin syitä, sillä majavat vähentävät tulvien haittoja ihmisasutuksissa. Enemmän majavia, vähemmän tulvavahinkoja ihmisille ja omaisuuksille. Tämä on vain yhden eläimen mittainen esimerkki siitä, miten ymmärryksemme kasvaa: kun huolehdimme luonnosta, se huolehtii meistä vielä sitäkin enemmän.

Muita murheita mediat täynnä?

Huonot uutiset nousevat pintaan, iloiset jäävät alle, se on median sääntö. Toisaalta, optimisti voi myös ymmärtää tämän käyttökelpoisen tiedon lisääntymisenä. Kas, jos ongelma halutaan korjata, ensin se pitää ymmärtää, tutkia, selittää. Vasta kun ongelmasta on kirjoitettu inhorealistisia yksityiskohtia, voimme ratkoa sitä viisaasti. Siten jokainen huono uutinen on myös osa ratkaisua.

Ihmisten huolet ovat ymmärrettäviä, mutta ylitsepääsemättömiä ne eivät ole. Optimistisella asenteella selviydymme haasteista paremmin ja pystymme ratkaisemaan monet ongelmat ja siten luomaan paremman huomisen. Huomenna odottaa toki uusia haasteita – onneksi, sillä niiden edessä ihminen on parhaimmillaan.

Kysynpä teiltä optimismista

Nyt tulee lyhyt blogaus, koska tarkoitus on kysyä. En kerro kontekstia vielä, koska toivon nimenomaan ihmisten fiiliksiä tyhjältä pöydältä.

Kysymys on tämä: mitä sinulle tarkoittaa optimismi? Onko se itsellesi tuttua, läheistä, etäistä? Misssä näet optimismia maailmassa? Onko se hyvä vai paha asia? Muitakin mietteitä aiheesta saa jakaa.

Yritän ymmärtää ihmisten käsityksiä aiheesta ja niinhän sitä sanotaan ettei kysyvä tieltä eksy.

Työnhakijoistakin saa pitää huolta

Kirjoitan tämän sekä työantajana, että keskusteltuani lukuisten muiden työnantajien kanssa. Työttömissä työnhakijoissa on lukuisia potentiaalisesti erinomaisia tekijöitä, mutta järjestelmä tuntuu tekevän kaikkensa tehdäkseen heistä vähemmän houkuttelevia työnantajille. Yksi monista kulmista on terveydenhoito.

Ja ensiksi työterveyden tarkastukseen

Moni työpaikka ohjeistaa uuden työntekijän melko pian aloittamisen jälkeen työterveyden vierailuun. Jos aloittava työntekijä on ollut pidemmän aikaa työnhakijana tätä ennen, tämä johtaa hyvin usein piilossa olleiden terveysongelmien ilmenemiseen ja laajoihin jatkotoimiin. Useimmiten tarinan loppu on onnellinen ja henkilölle saadaan apua, jolla työelämästä saa kiinni. Joskus käy toisin ja selviää, että ongelmista selviäminen ja täysipäiväiseen töihin palaaminen ei ratkeakaan aivan tuossa tuokiossa. Molemmissa tapauksissa työterveyden lasku työnantajalle on melkoisen kova. Rehellisyyden nimissä, useimmiten tällainen työntekijä saa palkkatukea, joten lopputulosta voi pitää tasapelinä.

Työnantajana koen että työntekijöiden terveys on parhaita paikkoja mihin rahaa voi pistää, mutta väkisinkin ihmettelen miten julmetun huonoa huolta heistä on pidetty aiemmin. Moni ei ole nähnyt lääkäriä tai hoitajaa vuosikausiin. Monen oireet ovat jääneet huomiotta, tai he ovat ottaneet yhteyttä terveysasemalle josta on hädin tuskin ruuhkan keskellä ehditty vastata ”ota buranaa”. Joukossa on monia, jotka kärsivät jatkuvista kivuista, liikuntaelinsairauksista tai monista muista oireista, jotka olisivat kaikki täysin hoidettavissa. Aivan liian moni heistä on työtön vain siksi, että järjestelmämme ei halua heistä työkykyisiä. Aivan sama katsotko asiaa taloudellisesti, inhimillisesti vai poliittisesti, tämä on jäätävän typerä päätös. Kyllä, kutsun sitä päätökseksi enkä vain tahattomaksi lopputulokseksi. Sote-järjestelmämme tila ei ole muodostunut huonoksi, se on rakennettu huonoksi ja ylläpidetty huonommin.

Kuten tuoreessa Suomen Kuvalehdessäkin kirjoitettiin, työperäinen maahanmuutto muodostaa kuilua oppositiopuolueiden välille. Ehkä työperäinen maahanmuutto on hyväksi, ehkä varauksin, ehkä ei, mutta siitä tappeleminen ei ole mikään syy laiminlyödä omia työttömiämme. Järjestelmän pitäisi auttaa heitä takaisin työn pariin, ei työntää heitä yhä kauemmas siitä. Perustason terveystarkastuksen pitäisi kuulua työnhakijan pakettiin aina ja yksiselitteisesti. Tämän myötä, jos terveydenhuollon ammattilainen toteaa tietyn terveysongelman olevan työnhaun esteenä, se pitäisi hoitaa mahdollisuuksien mukaan pikaisesti. Tämän pitäisi olla maalaisjärjen pohjalta täysin selvää.

Ei oikopolkuja

Jos joku niin luulee, en ole ehdottamassa työttömille työnhakijoille oikopolkua terveysasemille. Terveyasemien ongelmien korjaus on oma, pitkä tarinansa, joka tarvitsee niinikään ammatillista otetta eikä poliittista show-painia. Koen kuitenkin, että TE-palveluiden palvelupakettiin on lisättävä terveydellisten asioiden hoito. Se ei ole optio, se ei ole kiva suositus, vaan kriittinen välttämättömyys. Työnhakijan terveydentilan ylläpito on kiistaton edellytys työnhaun onnistumiselle.

Terveys lähtee toki isolta osin korvien välistä. Syö niitä vihanneksia, käy siellä lenkillä ja huolehdi mielen hyvinvoinnista. Sillä pääset pitkälle, mutta jokainen meistä silti tarvitsee myös lääketiedettä aina joskus. Tämän luulisi olevan itsestäänselvyys näin sivistyneessä maassa. Surukseni huomaan, että näin ei ole. Onneksemme asia on korjattavissa.

Kolumni: Paha vaanii

Tällä kertaa puhutaan pahuuksista! Kolumnin voi lukea tekstinä tai kuunnella audiona Youtubesta. Molemmissa medioissa sisältö on yhtä huolestuttavaa.

Marko Haavisto ja Poutahaukat laulavat otsikon mukaisen laulun eräässä suosikkielokuvistani, Mies vailla menneisyyttä. Laulun sanoissa varoitellaan paholaisen vaanivan joka nurkan takana ja viekottelevan siellä ja täällä. Apuna on vain valppaus, kylmä pää ja mahdollisuuksien rajoissa korkeamman voiman taustatuki. Mietin tätä laulua pohtiessani tapoja joilla niin Suomessa kuin maailmallakin on suhtauduttu pahojen ja/tai vaarallisten asioiden kieltämiseen.

Tupakka lienee tutuin esimerkki. Ensin sitä oli kaikkialla ja halvalla. Sitten tuli verotusta, tuli ikärajoja, käytön rajoitusta, mainoskieltoja, tiukempia myyntiehtoja, näkyviltä poistamista ja merkittäviä varoituksia paketteihin. Alkoholin osalta on myös pistetty monenlaisia rajoituksia käyttöön, joskaan ei samalla voimalla. Helsingin kaupunki lupasi katumainostuksessaan pohtia eettisiä rajoituksia mainostettaviin tuotteisiin ja jotkut voimakkaammin ajattelevat järjestöt haluaisivat kieltää täysin esimerkiksi lentomatkailun ja lihatuotteiden mainostamisen.

Toisaalta, lähimarketissani on aivan kaiken kansan nähtävillä alkoholiliike, ilman minkään asteen suojamuureja. Jos se ei riittäisi, lisäksi äärimmäisen haitallisia sokerilimonadeja voidaan myydä täysin häpeilemättä puoli-ilmaiseksi, kellon ympäri ja kaiken ikäisille. Myöskään eineslihapullia ei millään lailla kaupassa piiloteta tai edes veroteta suohon. Lehtihyllystä puolestaan paljastuu teoksia, joissa annetaan jopa rikollisille, rasisteille ja anarkisteille vapaa puheenvuoro. Vielä on maailma kaukana valmiista!

 
Paketin sopii toki lajitella osiin. On yksi asia olla henkilökohtaisesti jotain mieltä mistä tahansa aiheesta, etenkin kun puhe on nautintoaineista. Toinen asia on valtiollisten sääntelytoimien käyttö, joissa esimerkiksi haittaverojen konsepti on yleisesti hyväksytty. Vaan kun nautintoaineista on puhe, sopii taas muistuttaa jotta kohtuus kaikessa, pullo päivässä. Niin tärkeää kuin valtiolle onkin huolehtia kansanterveydestä ja ilmastosta, se ei ole tahona läheskään aina se paras, tehokkain tai hyödyllisin maailmanparantaja. Metaforaa käyttääkseen, valtiota voi pitää kotitalon runkona ja keskuslämmityksenä, mutta sen ei ole hyvä puuttua sisustukseen.

Tietyissä oloissa valtion rajallisuus voi olla myös hyväksi. Kun jokaista asiaa ei pureskella puolestamme, pakottaa se meidät hankkimaan lisää tietoa ja tekemään yhä enemmän omia valintoja. Mielestäni on tärkeää paitsi tehdä oikein, myös ymmärtää teon taustat mahdollisimman usein. Emme ota koronarokotetta koska ministeri sanoo, vaan koska tiedämme rokotteiden merkityksen osana lääketiedettä. Mahtuupa sitä historiaan sellaisiakin tapauksia, jossa kansa lopulta tekee juuri päinvastoin kuin ylempänä istuva haluaisi meidän tekevän. ”Hajaantukaa, täällä ei ole mitään nähtävää” on harvinaisen hyvä tapa saada kaikki huomio paikalle.

Arvostan työterveyshoitajaa joka käskee laihduttamaan jos sille on tarvetta, lääkäriä joka komentaa elämäntaparemonttiin tai tutkijaa joka huomauttaa nautintoaineen vaaroista. Niin henkilökohtaiset muutokset kuin kiusauksen vastustamisetkin ovat hetkiä, joissa voimme esittää itsellemme parhaat puolemme. Ihminen kasvaa vaikeuksista ja haasteista, kunhan ne eivät ole ylitsepääsemättömiä. En haluaisi elää autoritaarisessa maassa, jossa kaikki henkilökohtaiset haasteet on ulkoistettu valtion johdolle. Se on kallista, byrokraattista, tehotonta ja vastoin yleisesti hyväksi koettua liberaalia maailmankuvaa.

 
Keskeisin lausahdukseni kuuluu: ihmisen oikeus olla idiootti on suurin ja tärkein vapaus. Se ei toki tarkoita että ihmisiä pitäisi suositella olemaan idiootteja. Kyse on siitä, että idiotismia vastaan voi lopulta toimia vain ihminen itse. Ukaasin äärellä moni noudattaa käskyä, mutta oppi ja ahaa-elämys syntyy vain oman vintin sahanpurujen joukossa. Laaja yleissivistys, terve keskustelukulttuuri ja tiedemyönteinen ilmapiiri toimivat näiden sahanpurujen katalyyttinä. Ihmisten perusvaistoja voi myös ohjata klassisin kepein ja porkkanoin vaikkapa haittaverojen keinoin. Jos jokin asia on kansantaloudelle ja/tai -terveydelle pahaksi, on vain loogista kompensoida haitat verotuksen kautta. Ihmisellä on yhä oikeus olla idiootti, mutta hänen on maksettava valintansa hinta.

Olen huomaavinani, että autoritaariset, kieltoja vaalivat metodit saavat yhä suurempaa kannatusta samalla kun pehmeämmät keinot eivät kerää hurraahuutoja. Kenties ääripäät kiehtovat, mutta uusia kieltolakeja ajavilta toivoisin vakavaa pohdiskelua pari askelta pidemmälle: Voiko se toimia? Onko se koskaan toiminut? Voiko tulla vastareaktiota? Viisaasti harkituilla pehmeillä keinoilla voi päästä todella pitkälle ja tästä on mittavasti esimerkkejä. Verotuksellisten keinojen ei tarvitse olla suuria tuodakseen psykologista vaikutusta. Joskus pelkkä suositus tai vaihtoehdon tuominen rinnalle riittää. Joskus auttavat erilaiset rohkaisut, uskottavat visiot paremmasta huomisesta, joskus myös talkoohenkeen tai haasteeseen vetoaminen. Ylen muutaman vuoden takainen sata päivää ilman viinaa -kampanja oli jälkimmäisten luokassa mainio esimerkki.

 
Ihminen on laiska ja laiskuus on oikein käytettynä hyve. Laiskuuden houkutus on saanut meidät keksimään yhä uusia tapoja selviytyä raskaista haasteista yhä vähemmällä. Laiskuus loi yhteiskunnan ja tieteen. Laiskuus on kuitenkin väkevä ase ja väärin käytettynä se voi johtaa etsimään helppoja ratkaisuja populismista, autoritaarisuudesta ja ehdottomuuksista. Näillä keinoin voit onnistua laiskottelemaan päivän, mutta kun seuraavana päivänä etsit jo tekemistä, huomaat että menit sen itseltäsi kieltämään.

Anna siis pahan vaania. Älä anna sen houkutella sinua pöhköyksiin, vaan vaani itse takaisin. Haasta, tutki, kuuuntele, keskustele ja anna itsellesi tilaisuus omien vastausten löytymiseen. Oman jutun löytäminen ja omien haasteidensa ylittäminen on jotain, mitä et saa minkään kaupan hyllyltä tai löydä puolueen jäsenkirjasta.

Vinkkejä avustusten pyytäjille

Moi, olen Kyuu ja olen se ”avustuksista päättävä henkilö” jolle sadat eri järjestöt ja toimijat soittavat vuosittain. Solidaarisuus, hyvän työn tukeminen ja lahjoitusten antaminen kuuluvat sekä minun että firmojeni ydinarvoihin, joten minua kiinnostaa asia vahvasti. Kerronpa tässä vinkkejä ja kokemuksia kaikille avustusten, tuki-ilmoitusten, sponsorointien yms. hakijoille.

Suullinen ei aina riitä

Yrittäjäjärjestöt, kuluttajaviranomaiset, tutkivat journalistit ja monet muut ovat vuosikausia rummuttaneet puhelimessa tehtyjä sopimuksia vastaan. Pidän itsekin puhelinsopimuksia kelvottomina. On tietenkin ok soitella ensin, mutta asian sopimiseksi puhelu on monella tapaa ongelmallinen. Varaudu aina toimittamaan kirjallinen materiaali sitä pyydettäessä. Jos vastauksesi on ”tämä on nyt vaan tällainen puhelinkamppis” niin sitten olette tehneet jotain todella typerästi. Miten minun pitäisi lukea rivien välistä sitä, että haetaan rahaa tavalla, josta ei ole mitään kirjallista materiaalia olemassa? Minäpä kerron: se kuulostaa huijaukselta. Varmistakaa että saatavilla on vähintään aanelonen jossa kerrotte ketä olette, mitä teette, mistä rahoituksenne koostuu, paljonko rahaa haette ja mitä sillä rahalla tehdään.

Tutustu yrityksen tietoihin

Tiedä kenelle soitat ennen kuin soitat. Yhä useampi yritys kertoo kotisivuillaan miten avustusasioita käsitellään. Jos et ole valmis yhtä minuuttia käymään sivuilla tarkistamassa taustoja, siitä jää todella huono kuva. Aivan liian usein joudun kysymään ensin että oletteko lukeneet yritystemme avustusten jakoperiaatteita ja vastaus on kieltävä. Kas, yritys joka kirjoittaa näistä asioista kotisivuilleen on yritys joka välittää aiheesta, eli toisin sanoen on yritys joka hyvin suurella todennäköisyydellä myös löysää kukkaronnyörejä hyvän asian äärellä. On melkoisen korkean asteen laiskuutta olla hyödyntämättä tällaista tilaisuutta.

Logot lehdessä ovat arvottomia

Moni järjestö kerää rahaa tekemällä omaa lehteä, jonka sisällöstä kolme neljäsosaa on firmojen logoja. Lehden jako on pieni, lukemisen insentiivi olematon, kohdeyleisö väärää ja sisällön signaali-kohinasuhde surkea. Toisin sanoen, firman logon saamisella semmoiseen lehteen ei ole mitään arvoa, ainakaan positiivista. Itse asiassa koko julkaisulla jonka sisältö on lähinnä logoja ei ole mitään arvoa. En väheksy toiminnasta kertovan lehden merkitystä sinänsä tai sen asiajuttujen arvoa, mutta jos lehden pääsisältö ja -arvo ovat mainokset, touhu on typerää. Jos haluatte rahan antajalle mainosarvoa tarjota, antakaa heille printattava tai someen/nettisivuille pistettävä sertifikaatti ”Maijan Marketti oy on tukenut Landen Lapsikylää vuonna 2021”. Sillä on edes vähäsen arvoa. Ei ole mitään järkeä painaa vuosittain varmaan miljoonia sivuja logoja joita kukaan ei näe. Lisäksi tämä on turhaa rahanmenoa, kaikki pois järjestön hyvän työn tukemisesta.

Välimallin ratkaisu ovat logolliset hyötytuotteet, esim. järjestön logolla varustetut postikortit ja ensiapulaukut ovat tulleet itselle tutuksi. Näissäkin haluan olla varma, että rahasta ei mene leijonaosa muualle kuin kohteeseen.

En maksa välikäsille

Merkittävä osa sinänsä erinomaista hyvää tekevien järjestöjen rahoituksesta menee erinäisille välifirmoille, joista n. puolet ovat epäilyttäviä, n. puolet vieläkin ikävämpiä ja muutama harva kestää päivänvaloa. Jälkimmäisistä esimerkkinä voisi olla Invatieto oy, joka on Invalidiliitto ry:n omistama. Huomattavasti enemmän kysymyksiä herättää esim. Printmix oy, jonka toiminnasta on hyvin vähän tietoa saatavilla ja kaikki se vähä herättää suurta huolta minussa. Epäilen, että heidän kautta ostetun lehti-ilmoituksen euroista menee kovin, kovin vähän rahaa itse tarkoitukseen. Ilmoitusten ostajia suosittelen aina kysymään keneltä lasku tulee ja jos se ei ole itse järjestö tai järjestön täysin omistama yritys, älä osta. Järjestöjen toimijoita puolestaan ehdotan pohtimaan miltä tällainen puliveivaus näyttää ulospäin. Etenkin em. yrityksen julkinen maine on alle ala-arvoisen – miksi pilata samalla järjestönne mainetta?

On muutakin kuin rahaa

Järjestöjä on moneen junaan joten tämä ei päde kaikkiin, mutta laajalti joka tapauksessa. Etenkin uudemmat, joustavammat ja vähemmän veikkaus yms. hämäräperäisistä rahoituksista riippuvat järjestöt ovat oppineet etsimään toiminnassaan tarpeellisia resursseja laajalti. Raha on toki aina tarpeellista, mutta muutakin tarvitaan. Kaupan alalla pyörivänä olen nähnyt paljon käyttötavaraa lahjoitetun todella tarpeelliseen käyttöön. Järjestötyössä moni käytetty, väärällä paketilla varustettu tai esim. värivirheellinen tuote on täydessä arvossaan. Oma lukunsa on käytetty hyväkuntoinen tietotekniikka, jota lahjoitan aktiivisesti moneen kohteeseen. Luova ja ennakkoluuloton ajattelu auttaa järjestöä saamaan toimintaansa tukemiseksi paljon enemmän, paljon helpommin.

Tiedosta järjestösi arvo

Kuten yllä totesin, logot unohdettujen lehtien sivuilla ovat turhia, monet muut pikkujutut voivat olla kivoja – mutta mikä on tärkeintä? Sen pitäisi olla järjestön ydintoiminta. Se mitä järjestönne tekee on se mitä te myytte. Sen on oltava ydinsanoma: lasten liikkuminen, vammaisten avustaminen, hädänalaisten tukeminen, yms. Jos tämä ydintoimintanne ei riitä vetoamaan lahjoittajiin, sitten on jotain paljon isompaa vialla kuin avustusten hakuprojekti. Kyse voi olla myös siinä miten toimintaanne esittelette. Onko viestinne sellainen joka aukeaa järjestönne sisällä, mutta ei ulkopuolisille? Käytä avuksesi kavereita, perheenjäseniä, somea ja muuta. Testaa ajoittain uppoaako sanomanne halutulla tapaa. Varmista myös sidosryhmiesi maine laajemminkin kuin mainosmyyjän osalta, mistä aiemmin puhuin. Avainkumppanisi ovat osa omaa mainettasi, halusit tai et.

Kun järjestön ja toiminnan arvo on tiedossa, on sangen helppoa pyytää tukea toiminnalleen ilman kovinkaan ihmeellisiä krumeluureja tai vastapalveluksia. Tämä on minulla kaiken ytimessä. Talouden salliessa aion vastakin lahjoittaa niin rahaa kuin muitakin apuja sellaiseen toimintaan josta näen olevan hyötyä ihmisille. Vastuullisuus, tasa-arvoinen lähestymistapa, inhimillisyys ja avoimuus ovat hyviä keinoja saada minut lahjoitustuulelle. Vastaavasti kaupallisuus, vastuuttomuus, kyseenalaiset kumppanit ja sekaantuminen urheiluun ovat hyviä tapoja saada kieltävä vastaus.

Hattu ennen keskustelua

Ebrahimin ja Valtaojan keskustelusta on käyty monenlaista vääntöä ja osoitettu sormella. Itse en löydä tarvetta moittia ketään, mutta haluaisin oppia keskustelun epäonnistumisesta jotain tulevia keskusteluja varten. Neuvoni tiivistyy hattuihin.

Yhdet hatut yhdessä pelissä

Kas, yhdessä hatussa lukee hiljainen kuuntelija, toisessa lukee määrätietoinen julistaja. Yksi hattu ohjeistaa suhtautumaan kanssakeskustelijaan potentiaalisena liittolaisena, toinen vihollisena. Yksi hattu kertoo keskustelusta jossa haetaan voittajaa, toinen keskustelusta jossa haetaan yhteistä ratkaisua.

Esimerkiksi vaaleja edeltävissä debateissa on selvää, että osallistujat varustetaan terävää voittoa hakeavalla taistelijan hatulla. Pieni sanan säilän heiluttelu terävästikin on täysin sopivaa sellaisessa kohdin, sillä joka ikisellä on samanlainen hattu.

Ongelma alkaa siitä, kun eri osallistujilla on eri hatut. Jos yhden hattu on kylmän ratkaisukeskinen tieteilijä ja toisen hattu on humanistisiin kulmiin pohjautuva taistelija, on ongelmaan törmääminen varmaa. Lähes aina, kun keskustelu menee metsään, se johtuu juuri tästä hattujen erosta. Kaksi keskustelijaa, kahdet säännöt, kahdet tavoitteet, yksi varma epäonnistuminen.

Haluaisin rohkaista toimittajia käymään ennalta keskustelijoiden kanssa mietiskelyä myös hatuista, eikä ainoastaan keskustelun aihepiireistä. Luokaa ilmapiiri, jossa säännöt ovat samat, tavoitteet yhtenevät. Se ei suinkaan tarkoita että asioista pitäisi olla samaa mieltä, mutta se tarkoittaa että mielipiteet ottelevat samalla kentällä ja pelaava samalla pallolla.

Toimituksessa ja työpaikalla

Sama toki pätee moneen muuhunkin keskusteluun, yhdistyksen kokouksista firman palavereihin: jos keskustelun periaatteet selviävät vasta lopussa, voit olla varmaa että aika moni on sitä ennen tippunut kärryiltä.

En siis sano että välttäkää sanaa x, kunnioittakaa asennetta y tai keskustelkaa tavalla z. Sanon vaan, että sopikaa pelin henki etukäteen. Ehkä siitä olisi apua.

Anna Kontula: Pikkuporvarit

Miten kirjoittaa tiivis kirja-arvostelu teoksesta, joka riemastuttaa ja raivostuttaa näin? Pikkuporvarit on umpipoliittinen mutta silti timantinkova kirja pikkuporvarillisuudesta, sen vaaran merkeistä ja seurauksista. Ennen muuta kirja on siitä epätyypillinen poliittinen teos, sillä se tarjoaa hyvin vähän valmiita vastauksia ja paljon enemmän lukijalle jäävää pohdiskeltavaa.

Tietoa, mutta valikoidusti

Anna Kontulan Pikkuporvarit on vahvasti tietokirja, nojaten yli sataan kirjalliseen referenssiin. Läksyt on selvästi tehty kiitettävin arvosanoin, mutta se ei tietenkään muuta termin asemaa. Pikkuporvarillisuus ei ole tieteellinen määritelmä, vaan referenssejä on haettava historian osalta sekä taiteen monista lajeista, filosofiasta että toki myös marxismista. Nykyajan referenssien osalta kirjassa on siteerattu niin valtamediaa kuin tutkimuksiakin, pyrkien parhaiten soveltamaan aikamme tapahtumia subjektiiviseen määritelmään. Taustatietoa on paljon, mutta sitä on nypitty hurjan valikoivasti. Kirja on niin subjektiivinen kuin olla ja voi, johan sen näkee otsikostakin, eikä kirjailija hetkeäkään muuta väitä. Itse asiassa hän korostaa väkevästi kirjan henkeä ajatusten herättäjänä, ei julistajana. Olen väkevästi sitä mieltä, että kaikki on puolueellista, mutta fiksuuden raja menee siinä kuka on aiheesta avoin.

Kirja on kokoelma ajatuksia pikkuporvarillisuuden luonteesta sekä sen ilmentymisestä nykyajassa. Parhaissa kohdin teksti todellakin herättää ajattelemaan ja nostaa ahaa-elämyksiä mieleen. Kokemus lienee lukijasta toiseen subjektiivista, mutta aika ihmeellinen kaveri saa olla jos ei ainakin parissa kohtaa löydä seasta omia ajatuksiaan. Tällainen pieni vintin ravistelu on kirjaa lukiessa aina mukava kokemus. Pääosan kirjan matkaa johtopäätösten teko jätetään lukijalle. Tästä lipsutaan parissa kohtaa, jossa teksti muuttuu hieman turhan punaisen hehkuvaksi poliittiseksi julistukseksi. Parissa tällaisessa kohdin johtopäätökset ovat kovin utopistisia, eivätkä taustat kestä edes pintarapsutusta. Pahimmillaan implikoidaan melkoisia hirveyksiä viitaten teoriaan, joka on todettu akateemisesti kehnoksi jo vuosikymmeniä sitten. Nämä kohdat ovat kuitenkin vain pieni vähemmistö.

Parhaimmillaan kirja toimii paremman elämänlaadun pohdiskelijana. Tarve kontrolloida kaikkea johtaa lopulta melkoisen ankeaan ja kuitenkin kontrolloimattomaan elämään. Esimerkiksi keskinkertaisuutta käsittelevässä kappaleessa puhutaan pikkuporvarin tarpeesta kuluttaa vain valmiiksi pureskeltua kulttuuria. Koska itse nautin nimenomaan rosoisesta, hiomattomasta ja vähän kontrolloidusta kulttuurista, voin ymmärtää miten ikävästi ihminen sulkee puolet sielustaan hakeutumalla vain helpon hissimusiikin ja kurinalaisen tanssin pariin. Juuri tällaiset ajatukset ovat kirjan parasta sisältöä ja saattavat herättää itse kunkin pohtimaan minkälaisia rajoja olemme tapojemme uhrina elämällemme laittaneet. Rivien välistä kirja muistuttaa, että elämän kannattaa antaa tapahtua.

Pirteä vaihtoehto julistuksille

Isommassa kontekstissa miettien olisi mukava nähdä enemmänkin yhteiskunnallis-poliittisia kirjoja, jotka eivät keskity julistamaan ja kertomaan totuutta, vaan heittämään ajatuksia ja jättämään johtopäätösten teon lukijalle. Kontula on oikea henkilö tällaista kirjoittamaan, sillä politiikassakin koen hänet ihmisenä jonka kanssa on todella vaikea olla samaa mieltä monista asiakysymyksistä, mutta vielä vaikeampaa on olla hymyilemättä hänelle. Niin perusteltua, pohdiskelevaa ja kunnioittavaa on ulosanti, niin vähän viholliskuvia, niin vähän ehdottomuuksia.

Historia ei ole tulevaisuuden oppikirja, eikä historia toista itseään sokeasti. Historia tarjoaa kuitenkin hyviä oppeja, jotka auttavat tulevaisuuden hahmottamista. Nähdäkseni siitä tässäkin kirjassa on kysymys. Tarjolla on ajatuksia elämästä ja yhteiskunnasta, pähkinöitä purtavaksi ja sopivissa määrin sovellettavaksi. Tulet nauttimaan tämän lukemisesta, kunhan et niele sanomaa purematta.