Onko enemmän tehnyt meistä parempia?

Nyt en puhu tavaran omistamisen onnesta, vaan informaatiosta laajalla skaalalla. Vanha sanonta ”byrokratian on kasvettava vastatakseen kasvavan byrokratian haasteisiin” on ikävän totta. Niin teknologiat kuin lakitekstitkin paisuvat paisumistaan. Onko kukaan kysynyt saldoa?

Villejä kertoimia

Palautan mieliin blogaukseni Nikita Prokopovin havainnoista. Monet tietojärjestelmät tekevät tänä päivänä saman asian mitä pari vuosikymmentä sitten, mutta vaativat sen tekemiseen sata- tai tuhatkertaisen määrän ohjelmakoodia ja suoritustehoa. Toisaalta, teollisuudessa ja esim. ydinvoimaloissa käytetään 1970-luvun PDP-järjestelmiä vielä pitkäänkin eikä se sähkö siitä tunnu olevan moksiskaan. Kehitysvauhdin huuma ei koske vain tietotekniikkaa. Kun henkilötietolaki vaihtui EU-GDPR:ään, lakitekstin määrä 20-kertaistui, vaikka asian ydin on lähes täysin sama. Maataloustukiaisissa lakitekstin kasvumäärä on jopa monituhatkertaistunut. Sotesoppaa keitetään kymmenien tuhansien arkkien tekstillä. Valiokuntien jäsenten pitää lukea tuhansia sivuja tekstejä päivässä-parissa ja sitten kyetä tekemään fiksuja päätöksiä.

Asettelen kysymykseni seuraavasti. Koska kaikki tämä tiedon määrän kasvu on suoraan tai välillisesti tehty meistä jokaisen rahoilla, olemmeko varmistuneet siitä että rahalle on saatu vastinetta? Kun uusimme tietojärjestelmää monimutkaisemmaksi, saammeko moninkertaisia tuloksia? Sujuuko työ paremmin? Kun kirjoitamme lain monikymmenkertaiseksi, vähentääkö se ongelmia? Säästääkö se rahaa? Helpottaako se kansalaisten arkea? Onko mitään näitä asioita tutkittu? Jos on, kiitän tästä mutta jos ei, olen huolestunut. Määrän kasvu ei saa olla aksiooma, eli uuden ei pidä aina olla vanhaa suurempi. Sisustuksessa moni on nykypäivänä oppinut, että tavaroiden suuri määrä ei tuo onnea. Voisikohan sama autuus löytyä kodin ulkopuoleltakin?

Nostetaanpa pöydälle valokeilassa olevat eduskunnan valiokunnat. Olen saanut tutustua tähän työhön jonkin verran. Satojen sivujen sekatametelisopan sijaan asiasta voisi pienellä työllä tehdä kymmensivuisen tiivistelmän, joka kertoo MITÄ ehdotetaan, MIKSI, KUKA sitä ajaa sekä tiivistelmä lausuntokierroksen tuloksista, ”13 tahoa vastustaa, tärkeimpinä perusteinaan x ja y”. Sitten olisi selkeät tiedot millä sivulla on mistäkin lisää. Näin asian alkuun pääsisi nopeasti. Mitä tulee lakitekstiin, se on ilmaistava minimaalisella määrällä tekstiä ja sen on läpäistävä kansantajuisuustesti. Vaikkapa sata tai EU-tasolla 10 000 kansalaista saa tekstin luettavaksi ja leijonaosan lukijoista pitää todeta teksti kansantajuiseksi, jotta se voidaan hyväksyä. Tietotekniikassa asia on vieläkin helpompi. Uuden järjestelmän pitää säästää työaikaa ja/tai muita resursseja. Hyödyn tulos pitää näkyä numeroilla tai laskua ei makseta.

Numeroille on myös käyttöä

On tietenkin paikkoja joissa suurempi on parempi. Tieteellisessä tutkimuksessa voidaan tehdä pieniä ihmeitä massiivisilla datamäärillä ja niiden analysoinneilla. Lääketiede, fysiikka, kemia ja moni muu ala kiittää teknologiaa. Teoriassa myös yhteiskunnan hallintoa voitaisiin tehostaa tällä tavoin, mutta esimerkiksi uusi OmaVero-palvelu perustuu tietoon, joka on ollut automaattisesti käsiteltävissä jo vuosikymmeniä. Nettiportaalia myöten sen olisi voinut toteuttaa 1990-luvun tekniikalla, jos nyt ehkä vähän vähemmän graafisia tehosteita olisi ollut mukana. Katsoen miten katastrofaalisen surkea uuden suomi.fi:n tulorekisteripalvelu on, näen painajaisia kun ajattelenkin miten tehottomasti nämä uudet palvelut on rakennettu.

Viimeisenä tulee sitten se pikkuinen juttu, että totuudella on aika vähän väliä. IT-huijariyritys Tieto juhli taannoin poliitikoilta saamiaan kehuja uudesta, mahtavasta järjestelmästä. Valtio kiitti ja lappasi rahaa, lupasi uusia diilejä. Sääli vaan, että totuus oli vähän muuta. Järjestelmä sai pohjanoteerauspisteet käyttäjiltään laidasta laitaan. Kyllä, se oli uudempi, massiivisempi, kalliimpi, mutta ei suinkaan oikotie onneen. Tämä, ja moni muu suurennusleikkaus vie oikotietä helvettiin. Ja se, hyvät lukijat, minua huolettaa.

Sanoma nauraa Japanille, minä Sanomalle

Sanoman-julkaisut Hesari ja IS ovat tänään uutisoineet Japanin kyberministerin IT-osaamisen heikosta taidosta. Jutussa on herätelty kansaa nauramaan Japanille. Sanoman hyvät välit junaturmaministeri Berneriin kyllä huomaa surullisen helposti – tosielämässä kun meillä ei ole mitään varaa puhua.

Heikkojen suoritusten litania

Tänään on keskusteltu useissakin IT-alan pienissä kuppikunnissa tästä uutisesta. Siitä oltiin aika laajalti samaa mieltä, että viestinnästä ja tietotekniikasta vastaavan ministerin ei tarvitse osata aivan ruohonjuuritason teknologiaa. Ei se toki haittaa, mutta se ei ole tarpeen. Sen sijaan pitäisi ymmärtää teknologioiden rungot, perusteet, mahdollisuudet ja erityisesti asioiden vaikutus toisiinsa. Kokonaisuus pitää nähdä, jotta ei ole lobbarien vietävissä (moi Anne!). Kovin tärkeää on myös ymmärtää tietoliikenteen ympärillä toimiva juridiikka sekä yrityssopimukset. Pitää ymmärtää mistä teknologisista asioista tekee päätöksiä, vaikka ei välttämättä osaisi niitä teknisellä tasolla panna käytäntöön.

Anne Berner on ollut pitkään bisneksissä ja ilmeisesti ihan aikaansaanut henkilö. Mainetta näiltä osin mustaavat useat luovan verosuunnittelun tempaukset, yhteydet veroparatiiseihin ja vastaavat. Rahaa hän on kuitenkin kerännyt eikä linnaan joutunut, eli selvästi pallo on ollut hallussa. Nykyisessä poliittisessa virassa hän kuitenkin herättää lähinnä myötähäpeää. Hän tuo jatkuvasti esille ehdotuksia jotka aiheuttavat radikaaleja ongelmia eri aloilla ja jotka joudutaan vetämään pois hetkeä myöhemmin. Lähes kaikki ulostulot ovat suoraan lobbarien käsistä, eikä hän ole missään haastattelussa kyennyt asia-argumentein perustelemaan niitä. Kun asioihin on yksinkertainen, veronmaksajalle helppo optio ja toisaalta hänen lobbareilta saama optio, hänellä ei ole kykyä perustella kalliimpaa valintaa. Sitä hän kuitenkin ajaa, koska hän uskoo lobbareihin, koska hänellä ei ole omaa osaamista viestintäalasta. Se tulee kalliiksi.

Berner on sinänsä hyvässä seurassa. Suvi Lindén oli viestintäasioissa aivan saman tason ongelmissa. Kun häntä haastateltiin oman ministerialansa asioista, hänellä ei ollut kykyä vastata kysymyksiin tai perustella päätöksiä. Juridisesti hän oli vielä heikomilla vesillä Lex Nokia -projektinsa aikaan, ehdottaessaan työntekijöiden riisuutumista. Siihenkin upotettiin miljoonia verorahaa, järjetön määrä lakitekstiä, eikä lakia ole kukaan koskaan käyttänyt. Tätä aiempi ministeri Susanna Huovinen käytti myös miljoonia verkkosensuuriin joka ei koskaan toiminut. Kaikista näistä ongelmista ovat ammattilaiset valittaneet ajoissa, mutta lobbarien ääni on ollut vahvempi.

Häkkerien hommia

Ymmärrän, että keskivertokansalaista ei juuri kiinnosta asia. Internet on se pelottava paikka, täynnä pahuutta ja jos ministeri lupaa toimia pahuutta vastaan, on piikki auki ja suosio suuri. Jos joku nörtin oloinen henkilö valittaa yksityisyyden suojan kapenemista, samalla kansalaisosaamisella hänet joko nauretaan suohon tai haukutaan Putinin vakoojaksi. Median kannattaa kirjoittaa sitä mitä kansa ostaa ja jos nyt muutama miljoona, tai Bernerin tapauksessa muutama miljardi hukataan niin mitäs siitä? Rahaa se vaan on.

Moni suomalainen on tänään nauranut Japanille. Nauru pidentää ikää, joten kiitän Sanoma-yhtiöitä työstä suomalaisen kansanterveyden hyväksi. Nauru tulee kuitenkin kovin kalliiksi ja jokin kaunis päivä meidänkin pitäisi tajuta myös Suomen olevan yhteydessä maailman tietoverkkoihin. Jos ei järjenkäytön takia, niin edes veronmaksajien rahojen takia.

Missä on Euroopan kokoinen kansallismielisyys?

Viime vuosisadan puolivälissä heiteltiin ilmoille ikävä termi pan-eurooppalaisesta nationalismista. Yllätyin, että keskustelu aiheesta on viimeksi noussut niinkin pitkä aika sitten pöydälle. Kas kun meillä on EU:n rajojen avaamista ajava ns. EU-myönteinen liike, sitten kansallisvaltioiden rajoja sulkeva ns. EU-kriittinen liike – mutta ei mitään välissä? Voisiko tämä portti aueta Merkelin lähdön myötä?

EU:n ristiriitainen arvomalli

On pitkäaikainen tosiasia, että EU:n ja Euroopan valtioiden välillä on monia samanlaisuuksia sekä siten potentiaalia yhteistyöhön. EU:kaan ei ole ihan pöhkö idea, joskin sen toteutus jättää hieman toivomisen varaa. En kuitenkaan aivan ymmärrä EU:n johtavaa ajatusta, jonka mukaan EU:n avainsanoma on tehdä EU:n rajoista merkityksettömät. Maahanmuuttoa ei saa rajoittaa tai hallita – jos edes tutkia. EU:n vanhojen kulttuurien ainoa tehtävä on kuolla pois ja tieteen pitää hiljentyä ääritoimijoiden niin vaatiessa. Vaikka koen olevani enemmän EU-myönteinen kuin -vastainen, en aivan ymmärrä tätä ristiriitaa.

Maailmanhistoria opettaa meille trendiä, jossa poliittiset toimijat tuppaavat kasvamaan ja ylittämään vähitellen poliittisia, maantieteellisiä ja aattellisia rajoja niiden madaltuessa sopivasti. Helsingissä taannoin kokoontunut EPP on yksi esimerkki tästä, joskin heidän kutsuminen puolueeksi perinteisessä mielessä on vielä vaikeaa. Heillä ei ole vielä kosketuspintaa EU-kansalaisiin. Osin se on omasta halusta, osin EU:n rakennemallista johtuvaa. Joskus tulevaisuudessa EPP tai jokin muu EU:n laajuinen puolue voi kuitenkin olla ihmisille lähteinen konsepti, sillä potentiaalia tähän on. Jokin päivä he kenties näkyvät myös Suomen tai Saksan politiikassa, ehkä jopa Münchenin tai Tampereen poliittisella kentällä.

Jos tämä on trendi, spekuloin EU:n kentille syntyvän myös liikkeen, joka näkee EU:n arvokkaana itsessään, ilman ulkopuolista referenssiä. Sanoivat eri maiden kansallismieliset puolueet mitä vaan, leijonaosa EU:n maista ja kansalaisista kuitenkin pysyisi mieluiten EU:ssa jäsenenä. Iso osa tästä suuresta kansanjoukosta ei kuitenkaan allekirjoita ajatusta ääriuskontojen ylivallasta, kontrolloimattomasta maahanmuutosta tai ylipäänsä häpeästä kaikkea eurooppalaisuutta kohtaan. Tämä ryhmä saattaisi joku päivä näkyä yhtenä EU:n poliittisena voimana, jonkinlaisena maantieteellisesti paisutettuna versiona maltillisesta kansallisaatteesta. Tälle aatteelle on nähdäkseni poliittista kysyntää, mutta ei kovinkaan määrätietoista tarjontaa. EPP:kin yrittää tälle aatteelle flirttailla, mutta toimet ovat olleet sanojen kanssa ristiriidassa. Weberin sanoma vaikuttaa hieman paremmalta, mutta aika näyttää jääkö sekin vain puheeksi.

Mistä pallo liikkeelle?

Mielenkiintoinen kysymys on pohtia mistä tällainen eurokansallismielisyys voisi lähteä. Se voisi olla uusi populistinen toimija, kansanliike tai vastaava. On spekuloitavissa että Perussuomalaisten ja heidän aateveljiensä parissa voi jossain kohtaa syntyä ajatus, että EU nyt vain on ja pysyy eikä sitä kannata vastustaa, järkevämpää on vahvistaa sen hyviä puolia. Euromyönteisille oikeistoliberaaleille tämä voi olla myös kehityksen suunta, mikäli he kokevat tarpeeksi haastetta toisaalta vasemmistoliberaalien nousevista äänenpaineista ja toisaalta kansallismielisistä jääristä. Tätä on vaikea spekuloida, kun EPP:kin on puoliksi liberaalihippeilyä ja puoliksi jumalanpalvelusta.

Sitten pitää toki kysyä mihin tämä johtaa. Ikuinen optimisti sisälläni kokee, että EU:hun kenties suhtauduttaisiin positiivisemmin, mikäli sen sisällä olisi tilaa myös tällaiselle kompromissiajatukselle. Tai sama toisin sanoen: jos EU itsessään nähtäisiin jonkin arvoisena myös sen kansalaisille, sitä olisi ehkäpä hieman helpompi rakastaa – tai ainakin kunnioittaa.

Polttakaa sillat, media tarjoaa bensat

Aamulehti, Helsingin Sanomat, Yle – kaikki ovat kilpaa viimeisen viikon haukkuneet EPP-puolueen yhteistyötä Unkarin Viktor Orbanin kanssa. Kieltämättä Orban ansaitsee kritiikkinsä ja osa hänen toiminnastaan on ollut yhteisten pelisääntöjen vastaista. En kuitenkaan muista turhan montaa hyvää tarinaa historiasta, lähempää tai kauempaa, jossa täydellinen siltojen polttaminen ja herjauskampanja olisi johtanut asioiden paranemiseen.

Hyvä valhe, parempi mieli

Jos nyt ihan suoraan sanon niin tällaiset yltiöpopulistiset henkilökohtaisen moraalin nostatuspuheet ovat säälittäviä. Tekstin tarkoitus on lähinnä korostaa omaa moraalista ylemmyyttä. Niillä osoitetaan miten ollaan nyky-yhteiskunnan mittapuulla valmiita toimimaan hirveitä vääryyksiä vastaan tekemällä suurin mahdollinen teko, eli muutaman lauseen kirjoittaminen artikkeliin tai blogiin. Mitä rankemmilla termeillä haukut vihollisia, mitä enemmän natsikortteja pelaat ja mitä rankempia toimia vaadit heidän eristämiseksi universumista, sen parempi olo kirjoittajalle tulee. Mitäänhän ei tietenkään tapahdu, yksinvaltainen paskiainen pysyy yhä vallassa, mutta ei tuloksilla ole väliä. Tärkeintä on olla itse oikeassa.

Eikö tätä ole kokeiltu jo? Naapurimaassamme ruotsidemokraatteja haukuttiin vuosikausia ja kannatus vain nousi. Unkarin tunari Orban osoittaa samaa. Italiassa, Saksassa, Tanskassa ja monessa muussa Euroopan maassa on sama juttu. Media ja sen lellikit ovat niin ehdottoman oikeassa. Me olemme hyviksiä ja nuo pahiksia. Musta ja valkoinen, oikeus ja kohtuus. Tämän mallin ongelma vaan on siinä, että ihan oikeat EU-kansalaiset äänestävät näitä vääriä tahoja. Voimme kritisoida ääänestyspäätöstä, voimme haukkua äänestäjiä tyhmiksi, mutta emme muuttaa äänestystulosta. Ensi keväänä jälleen EU:n kabinetteihin äänestetään tällaisia tahoja – niitä, joilla ei monen vastuullisen median päätoimittajan mukaan pitäisi olla oikeutta edes olemassaoloon, saati puhumiseen julkisuudessa.

Olen monelta osin samaa mieltä kritiikistä Unkarin ja etenkin Puolan johtoa kohtaan. Heidän toiminta on monelta osin räikeästi yhteisten sääntöjen vastaista. Sen sijaan että hiljennämme heidät kuoliaaksi, meidän pitäisi puristaa heistä ulos viimeinenkin sana. Heidät pitäisi laittaa avoimeen debattiin. Heidät pitäisi ottaa mukaan joka viimeiseenkin kabinettiin jossa he joutuvat ottamaan vastuun valinnoistaan. Heidän haastattelunsa pitäisi olla TV-kanavien himoitsema prime time -ohjelma. Meidän pitäisi näyttää mitä ne länsimaiset arvot ovat ja ottaa heidät täysin tasavertaisina vastaan, päinvastoin kuin he tekevät. Meidän ei pidä alentua diskriminoinnin ja herjojen tielle, vaan näyttää jokaisessa teossa paitsi parempi kyky noudattaa sääntöjä, myös paremmat käytöstavat.

Elitismillä mennään metsään

Sinänsä oli medialta hyvä idea pitää silmällä EPP-kokousta. Etenkin Stubbin saaman katastrofaalisen murskatappion pitäisi toimia muistutuksena siitä, että elitismi ja ylhäältä päin julistaminen eivät uppoa sen paremmin päättäjiin kuin kansaankaan. On monia toimivia keinoja toimia pölhöpopulismia vastaan, mutta itserakas elitismi ei ole yksi niistä. Itse asiassa elitistinen lähestyminen toimii yleensä tasan päinvastoin. Toimittajan, poliitikon tai someaktiivin olo kyllä paranee ja sometykkäyksiä kertyy, mutta pölhöpopulistien monien uhrien asema vain heikkenee heikkenemistään.

Selvähän se on, että Oy Kustannusyhtiö Ab:n tulos on se millä on väliä ja sanaakaan ei mediatalo julkaise muulla motiivilla. Yrityksen tehtävä on tehdä voittoa. Sanokaamme kuitenkin sen tuloksen hinta selvään ääneen. Hyvin myyvät lööpit maksetaan EU:n heikon poliittisen tilanteen ihmisuhreina. Tällaiset pääkirjoitukset kirjoitetaan verellä. Mielestäni se on liian kova hinta painomusteelle.

Vaikein blogaus

Yli puoli vuotta olen yrittänyt kirjoittaa blogauksena kirja-arvostelua teoksesta Vihan ja inhon Internet, tekijät Johanna Vehkoo ja Emmi Nieminen. Olen kirjoittanut jutun uusiksi parikymmentä kertaa. Aion kuitenkin saada sen tässä kuussa valmiiksi, mutta ensin kuvailen vähän luomisen tuskaa.

Tulikuuma aihe

Aihe ei ole saunan kuuma, se ei ole laavan kuuma, vaan jotakuinkin auringon ytimen lämpöinen. Nettiviha on aihe josta keskusteleminen maltillisesti on mahdotonta. Se on aihe johon liittyvät tunteet ja subjektiiviset kokemukset niin vahvasti ettei sitä edes voi objektiivisesti mitata. Kun sitä tutkit, siihen myös uppoat. Tämän on oppinut myös tämän teoksen tieto-osuudet koonnut toimittaja Johanna Vehkoo, joka on itsekin saanut syytteen nettivihasta. Se ei tietenkään tee tästä toimittajasta kyvytöntä käsittelemään aihetta, mutta se osaltaan osoittaa aiheen vaikeuden.

En taatusti ole itse mikään puolueeton tarkkailija. Minua ja läheisiäni on uhkailtu verkossa niin rajusti, niin kovaa, että minusta on tullut helvetin kyyninen ihminen. Hymyilin aidosti viimeksi varmaan toista vuosikymmentä sitten. En siedä sosiaalisia medioita ja mielestäni tietyt somepalvelut tekemällä tekevät ihmisistä vihaisia ja äärimmäisiä, ei millään salaliitolla vaan yksinkertaisena tarkoituksenaan myydä enemmän mainoksia. Ihmiskunnasta mielestäni ehkä prosentti osaa käyttää somea, mutta kohta sata prosenttia sitä käyttää. Saat somella aikaiseksi pahempaa jälkeä kuin rynnäkkökiväärillä ja tuppaamme kuitenkin olemaan melko tarkkoja rynkkyjen jakelusta. Toimittaja Vehkoolle ei siis tuottanut vaikeuksia löytää tarinoita.

Vaan entäpä sen kirjan arvosteleminen? Niin – mistäpä lähtee. Aihe on tärkeä, mutta mikä on kirjaa ja mikä vähemmän tärkeää kontekstia? Pitäisikö minun arvostella tekijöitä kirjan ulkopuolella? Pitäisikö minun analysoida kirjassa esitettyjä tapauksia? Pitäisikö minun olla erotuomarina esitetyille aiheille? Juuri tässä se haaste on, mihin vedän rajaa. Olen kuitenkin päättänyt, että aion arvostella itse kirjan, en rivien välissä olevaa sisältöä, en suuressa määrin tekijöiden sielunelämää.

Tekijän tuskat

Olen myös antanut ymmärtää jotain. Toimittaja Vehkoo ja taiteilija Nieminen ovat nielaisseet jättimäisen palan tämän kirjan kanssa. Se on teos joka ei koskaan voisi olla täydellinen ja virheetön. Se on teos joka tulisi aina herättämään tunteita. Se on teos jonka tekeminen on vaikeaa ja fyysisesti kivuliasta. Silti he ovat sen tehneet. En tiedä miltä heistä tuntuu, mutta väitän ymmärtäväni hieman millä vesillä he seilaavat.

Tämä on vaikea kirja joka kertoo vaikeasta aiheesta. Se on aihe johon koskemalla saa aina palovammoja sormiinsa. Jätän vuodessa satoja blogauksia julkaisematta, mutta tätä en aio jättää. Tämän tekeminen särkee ja saa voimaan pahoin. Se on merkki siitä, että aiheella on merkitystä. Vain marssimalla eteenpäin voin päästä siitä olosta. Ei muuta kuin sorvin ääreen. Taas.

Politiikan puhepaketit

DNA, Telia ja Elisa koittavat kilpaa myydä minulle paketteja. Saan tuhat minuuttia, tuhat megagigaa ja tuhat tekstiviestiä. Vaan entäpä jos lähetän kaksi tekstiviestiä vuodessa, saisinko pakettini ilman sitä? Ei onnistu, sanoo myyjä ja ihmettelee miten tyhmä asiakas voi olla. Noh, unohdetaanpa operaattorit, mitenkäs sama käy kun liittymän sijaan hankitaan puoluetta äänestettäväksi?

Venäjä

Suomi lienee siitä outo maa, kun täällä kansallismielisen puolueen kärjessä ei ole Putinin parasta kaveria. Toki, vaikka Jussi Halla-aho onkin yksi maamme määrätietoisimpia Venäjä-kriitikoita, hänen puolueessaan lähipiireineen on runsas määrä Putinin kavereita. Toisin sanoen, vahvan itsenäisyyden puhepaketissa tulee lähes automaattisesti Venäjän alamaisuus.

Yrittäjyys

En toki jätä kotipuoluettani pois listalta. Kokoomuksella on maine yrittäjämyötämielisenä toimijana. Toisaalta, jos äänestän heitä, saan vahvan sidoksen pienimpiä yrittäjiä ankarasti vastustavaan EK:hon ja annan sananvaltaa suuryrityksille jotka pitävät pieniä toimijoita markkinahäirikkönä. Toisin sanoen, yrittäjämyönteinen puhepaketti sisältää myös yrittäjävastaisuuden.

Työ

Ei liene väärin puhua demareista perinteisenä työn puolueena. Vaan jos äänestän työntekijöiden perään katsovaa puoluetta, äänestän samalla sodan liian pienissä firmoissa työtä tekeviä sekä yksinyrittäjiä vastaan. Toisin sanoen, työn puhepaketissa tulee samalla työn vastustaminen.

Ympäristön puolellako?

Vihreät ovat ansainneet kovalla työllä ympäristöpuolueen maineen. Vaan jos äänestän heitä, saan samalla sokean vihan ydinvoimaa vastaan ja toissijaisena suuren myötämielisyyden ympäristölle kovin haitallista lemmikkibisnestä vastaan. Toisin sanoen, ympäristön puhepakettiin sisältyy tekoja ympäristöjä vastaan.

Porvarikommunismia

RKP:lla on muun lomassa maine kovan porvariluokan puolueena. Bisnestä ja vapaata kauppaa, sanovat. Vaan samalla he vastustavat tasaista veronkeruuta, kannattavat suljettuja monopoleja ja toimivat valtiontalouden tarkastusvirastoa vastaan. Toisin sanoen, vapaan liiketalouden puhepaketilla vastustetaan vapaata liiketaloutta.

Seksuaalinen itsemääräämisoikeus

Loppuun sekavin paketti. Jos haluaisin ajaa seksuaalisen itsemääräämisoikeuden ja seksuaalivähemmistöjen etuja, pitäisi äänestää vihreää tai vasenta. Tämä seksuaalioikeuksien puhepaketti kuitenkin sisältää myös laajennetut oikeudet vähemmistöuskonnoille jotka pitävät seksuaalivapauksia uhkana ja toimivat niitä vastaan jopa väkivalloin. Toisaalta, jos äänestän vähemmistöuskonnoille kuria pitäviä persuja, äänestän samalla myös voimia änkyräkonservatiiviselle ajatukselle jonka mukaan seksuaalivähemmistöön kuuluminen on sairaus jota yhä useampi haluaa hoitaa nyrkillä.

Aika lailla mitä tahansa äänestänkin, pitää hyväksyä että sen mukana tulee myös sen täysi vastakohta. Ei voi sekä syödä että saada kakkua, sanovat, ja se pätee turhankin hyvin politiikan puhepaketeissa. Jonotat ensin pitkän aikaa epämukavasti puolueen teltalle tai teleoperaattorin tiskille, kerrot mitä haluat, saat vastineeksi hymyn ja kieltävän vastauksen. Silti sinun on pakko ostaa, koska muutakaan et voi. O tempora, o mores.

Seurataan jokea ylävirtaan

Aloitan taas pisteillä Ylen suuntaan, sillä keskiviikon politiikkaradio oli erinomainen tunnin tiivistelmä Yhdysvaltain nykypolitiikkaan. Sopivan laajalla katseella voimme nähdä myös Euroopan politiikan trendejä – vasemmisto tekee sitä, oikeisto reagoi noin, vasemmisto siihen niin. Vaan mistä se sai alkunsa, mitä on joen yläjuoksulla? Kenen syytä tämä kaikki on?

Mistä se alkoi?

Perinteinen poliittinen analyysi puhuu siitä, miten puolueet reagoivat kilpailijoidensa liikkeisiin. Aikanaan se johti poliittisiin linjanvetoihin, nyttemmin sen yleisin esiintymismuoto on uhriutuminen. Metodi muuttuu, ilmiö on sama: joku tekee jotain, johon reagoidaan tekemällä muuta, johon edelleen reagoidaan. Tämän päivän ilmiö on melko väkevä polarisoituminen. Globaalissa mittakaavassa voimakkaampien mielipiteiden nousu perinteisten kustannuksella on myös selvä ilmiö. Joku määrittäisi heidät äärioikeiston tai -vasemmiston tittelillä, minä en, koska en pidä niitä termejä tarkkoina tai hyödyllisinä.

Katsokaapa kommentteja tässä Uuden Suomen uutisessa. Merkittävä osa niistä on ehdottoman absoluuttisesti jommalla kummalla puolella debattia, joka jo itsessään on varsin latautunut. Ottamatta kantaa mainitun dosentin väitteiden faktuaalisuuteen, hänen ulosantinsa oli rajua. Hän myös osoittaa miten politiikan lisäksi myös mediassa pärjätään. Ei pidä kertoa havainnot ja perustella, vaan pitää huutaa mielipiteensä ja jos aikaa piisaa, viitata sivulauseessa että perusteet ovat kirjan sivulla 182.

Niin, mutta mistä se alkoi?

Edelleen, kuka aloitti ja mitä? Otetaan vaikkapa seksuaalivähemmistöjen oikeudet joita kannatan varauksetta. 1990-luvulta alkoi linja, joka vähitellen teki homoseksuaaleista ihmisarvoisia ja 2010-luvulla lakikin seurasi. Oikeastaan transihmisiä lukuun ottamatta lainsäädäntö on nyt yllätyksettömän asiallinen. Juridinen ja myös henkinenkin ilmapiiri ovat siis parempia, mutta ulosanti on koventunut ja ongelmat esitetään monin verroin hirveimpinä. Miten ihmeessä tilanteen parantuminen tosielämässä on voinut johtaa sen huonontumiseen puheissa?.

Tärkeää asiaa ajaneiden ryhmien silmissä sukupuoli nyttemmin on sosiaalinen konstruktio, seksuaalinen sorto on yhtäkkiä massiivista, vääränlainen katse on seksuaalista hyväksikäyttöä ja rotuoppeja vaaditaan takaisin nostamaan sorretuksi nähtyjä ryhmiä eri asemaan pelkästään geneettisin perustein. Tämä on tapahtunut nopeasti, se on ilmaistu rajusti, ja se on aiheuttanut vastareaktion. Se on jopa johtanut tosi outoon ilmiöön ainakin halki Euroopan, jossa perinteisesti seksuaalitasa-arvoa ajaneet puolueet nähdään pahimpana uhkana seksuaalitasa-arvolle. Melkoinen voltti on hypätty, kun Marine Le Pen kerää Ranskan sateenkaariääniä laariinsa.

Änkyröinnin kriittinen massa

Toisaalta moni änkyräkonservatiivi pitää jo naisten äänioikeutta niin vakavana loukkauksena elintilaansa vastaan, että jo se saa heidät huutamaan. Aina on tyytymättömiä, mutta milloin heidän määränsä riittää äänestämään valtaan Trumpin tai Bolsonaron? Onko merkittävä osa kansaa yhtäkkiä muuttunut äärimielisiksi hulluiksi, vai onko se reaktiota toisen puolen kuplaantuneeseen intoon? Milloin vasemmisto muuttui mahdollisuudesta uhaksi?

Entäpä sen jälkeen? Nyt on rääväsuisia ihmisiä äänestetty valtaan ja voi kauhistus! Vastapuoli on taas äänekkäästi reagoinut ja puskee läpi kovasti. Suomessa odotetaan vaaleissa punaista jytkyä, jolloin vaihteeksi Sipilän huutoänkyröinnin sijaan saamme Rinteen huutoänkyröintiä. Tätä seuraavan askeleen voi kukin päätellä.

Oikeastaan voisimme vain syyttää ihmisiä. Olemmehan aika tyhmiä kun äänestämme aina vastavoimia. Kuuntelemme järjen sijasta moraalia, joka näkee vain yhden askeleen eteenpäin. Äänestämme vastavoimat eduskuntaan ja puolueiden sisällä äänestämme äänekkäimmät puolueen johtoon. Lähes joka puolueesta löytyy kuitenkin niitä, jotka näkevät ykkösongelmana huudon, eivät vastapuolen olemassaoloa. Koskakohan oppisimme reagoimaan huutoon muutoin kuin entistä kovemmalla huudolla?

Voidaan sanoa, että olemme kaivaneet kuoppaa aika kauan. Ja kas tässä tulee yksi ongelma. Kun olet tarpeeksi kauan kaivanut kuoppaa, sinulla on itse asiassa kaksi ongelmaa. Ensimmäinen on toki pitkä matka pinnalle. Toinen on se, että kaivettuasi kuoppaa vuosikausia, et enää muuta osaakaan kuin kaivaa kuoppaa. On yksi asia haluta takaisin pinnalle, toinen asia on opetella kiipeämisen jalo taito jälleen nollasta.

En tiedä syyllistä, siihen kuka teki mitä ensin johon reagoi joku muu. Etsintä voisi vaatia vuosisatojen matkan historiassa eikä tulosta ehkä tulisi. Osaan kuitenkin kuvailla ongelmaa. Ongelmallisia ovat sanat kuten äärioikeisto, äärivasemmisto, natsi, kuten myös yleistämiset kuten ”kaikki persut”, ”kaikki vihervassarit” ja niin edelleen. Viisautta on ymmärtää että voit olla vihreä, vassari, kokkari, demari tai persu, olematta vain sen takia automaattisesti hyvä tai paha ihminen.

Multsun Kickoff -päivä 2.11.2018

Tämä blogaus on tapahtumablogaus eli päivittyvä artikkeli erillisessä osoitteessa. Sen tarkoitus on tarjota helppo linkki tapahtumassa käyneille, jotta he voivat löytää tapahtumaa koskevat kuvat ja muun materiaalin.

Multsun kickoff-päivä on Me-säätiön, Tampereen kaupungin, seurakuntien ja muiden toimijoiden yhteinen tempaus, jossa halutaan koota alueen asukkaita yhteen. Tarkoituksena on kehittää yhdessä alueen toimintaa ja suunnitella Multisillankatu 2:n kiinteistölle uutta, yhteistä käyttöä asukkaille. Ideoinnin lomassa on tarjolla ohjelmaa monen ikäisille – kasvomaalausta, jalkapalloa, graffitityöpaja, trubaduuriesitys ja illan huipentava tulishow. Kahvia, pullaa ja makkaraakin on tarjolla. Paikka on Multisillan nuorisokeskus, Multisillankatu 2 ja aika on perjantai 2.11. klo 14-20.

Valokuvat tapahtumasta löydät Google-albumista. Kaikki kuvat on nyt julkaistu. Voit käyttää kuvia vapaasti, kunhan mainitset kuvaajan nimen siinä yhteydessä (juridinen pikkupräntti: CC-BY-4.0)

Kysyttävää? Jos kuvista on kysyttävää, sähköpostittele valokuvaajalle kyuu(ät)conikuvat.fi tai vastaa kommentilla tähän blogaukseen.

Artikkeli pidetään pysyvästi näkyvillä tapahtumajuttujen sarjassa osoitteessa pirkanblogit.fi/tapahtumat.

Lue lisää kokeellisesta tapahtumat-blogien ideasta edellisen tapahtumajutun alareunasta.

Saudeille sopivia pakotteita

Saudi-Arabian sikailu on tiettävästi – muutaman vuosikymmenen ihmisoikeusrikosten jälkeen – saavuttamassa sen vaiheen että jotkut länsimaat jopa harkitsevat meinaavansa jonkin asteisten pakotteiden pohtimista. Nyt pitäisi jotain tehdä, kunhan ei vaan lakata aseita myymästä tai aleta rauhaa tekemään. Meillä on muitakin keinoja pakotteisiin, kunhan tutkimme saudien ulkopoliittisia tavoitteita.

Isku ideologiaa vastaan

Sinänsä ymmärrän skeptisyyden asekauppojen rajoittamista vastaan, vaikkakin eri syistä kuin Trump. Jos me emme myy aseita, kyllä Kiina ja Venäjä myyvät. Ostamme paremmat yöunet itsellemme koska onhan se nyt aivan eri asia murhata siviili venäläisellä kuin ranskalaisella aseella. Näin ihmisoikeudet toteutuvat, hurraa! Allekirjoitan tietenkin moraalisen dilemman, ei asehullulle pidä antaa aseita, mutta meiltä puuttuvat globaalit keinot tällaisen pakotteen tekemiseen. Se, mikä on mahdotonta, on parempi jättää tekemättä.

Saudien ns. pehmeämpi (muttei pehmeä) maailmanpolitiikka liittyy ultrakonservatiivisen wahhabismin levittämiseen. Sitä ei tehdä aseilla vaan rahalla, Internetillä ja painokoneilla. Olen itsekin tutustunut heidän jakamaan uskonnollisen materiaaliin ja se on aika jäätävää. Miksi emme iskisi tätä vastaan? Voisimme helposti sopia EU:ssa täyskiellon heidän ajamalleen uskontopropagandalle. Kiitos tutkivan journalismin tiedämme, että valtio sallii ja jopa tukee tällaisia toimijoita pitkin Eurooppaa, jopa Pohjoismaissa. Voisimme pysäyttää sen. Voisimme kieltää saudirahoitteisen uskonnollisen toiminnan, voisimme sulkea EU:n perustason ihmisoikeuksia vastustavat moskeijat ja ainakin pyrkiä sulkemaan niitä tukevat verkkopalvelut.

Positiivisessa sanomassa on voimaa

Oli keinona sitten sota tai sairas käsitys uskonnosta, saudien tarkoitus on vallata maailmaa ideologiallaan. Toimet ovat koventuneet samalla kun euroislamin kaltaiset ilmiöt saavat tilaa. Saudien on helppo YK:nkin kautta esittää uhria niin kauan kun kaikki islam-kritiikki on kännipäisten ukkojen vihaista huutoa. Tilanne muuttuu täysin kun kritiikki onkin rakentavaa, uuteen rohkaisevaa ja sanomaltaan positiivista. Se on sanoma johon sisältyy kaikki eurooppalaisten arvojen parhaat puolet, se on sanoma jota haluamme vahvistaa ja se on samalla isku Muhammad bin Salmanin väkivaltaista maailmanvalloitusta vastaan.

On ideologisesti kaunista vaatia aseita pois maailmasta ja niin kovasti toivoisin että se auttaisi tässä kohtaa. Niin ei kuitenkaan käy. Asevientikiellot ovat länsimainen aate ja kuvittelemme vain sokeasti että se mikä tepsii meihin, tepsisi myös täysin erilaiseen kulttuuriin. Se on strateginen virhe. Tämän vihollisen kukistamiseksi on ymmärrettävä heidän heikkoutensa. Siten peruskysymys on tämä: haluammeko rapsutella omaa ideologiaamme, vai haluammeko saudiväkivallan loppuvan?

Salaliittoteoria tarinasta hallitus vs AY

Arvon lukijat, tämä on salaliittoteoria jota ei pidä ottaa vakavasti sitä lukiessa, koska en ottanut sitä kovinkaan vakavasti kirjoitellessa. Halusin kuitenkin haastaa itseni lähestymään tätä viime viikkojen ykkösuutista hieman toiselta kantilta. Täältä siis pesee.

Paljon on sanottu, kaikkeen on uskottu

On sanottu useallakin suulla, että Sipilän toimet olisivat olleet Suomen Yrittäjien Mikael Pentikäisen sanelemia ja että nyt olisi kova tahtotila tehdä nimenomaan mikroyrittäjille (1-9 hlö) suotuisaa politiikkaa. Kyseenalaistan jälkimmäisen vahvasti.

Mikäli katsotaan Sipilän valta-ajan toimia mikroyrityksiä kohtaan, ei näin yrittäjävihamielistä hallitusta ole ollut vuosikymmeniin. Jos katsotaan uusia velvoitteita, uusia tapoja kiusata juuri pienimpiä yrityksiä, uusia papereita, uusia maksuja, uusia rajoitteita, tämä on ollut aivan täysi katastrofi. Isojen elämä on helpottunut, pienten vaikeutunut. Raha on tullut rahan luo.

Vaan eihän Pentikäinen tai Suomen Yrittäjät aja mikroyritysten asemaa. Koko organisaatiohan julistaa olevansa 11-250 hengen yritysten asialla. Sipilän kaikki yritystaustat ennen pääministeriyttä olivat tuossa kokoluokassa. Kaikki Sipilän ajamat helpotukset ja tuet ovat osuneet nimenomaan tuon kokoluokan yrityksiin. Joten mistä siis nyt täydellinen linjan muutos jonka väitetään kovasti olevan 1-9 hengen firmoille tehty?

Niin, väitetään. Toisaalta, leijonaosa julkisuuden kommentteja juuri tämänkokoisten yritysten toimijoilta ovat olleet Sipilän ehdotukseen kriittisesti suhtautuvia. He eivät tätä halua. Isot työnantajaliikkeet ovat olleet AY:n vastatoimien kohteena ja heille on ilmoitettu että heidän pitää kärsiä koska mikroyritykset niin haluavat. Osa on uskonutkin. AY on jäsenistölleen myös myynyt tätä pienten yritysten saatanallisuutta. AY:tä ja mediaa yhdistää se, että heistä on molemmista tehty tarinan hyödyllisiä idiootteja.

Tarkoitus on ihan muuta

Tuntuukin siltä, että tämä koko show on oikeastaan vain yritys lisätä maassamme yrittäjävihamielisyyttä. Mikroyrittäjät on syyllistetty kaikesta. Kaikki, mitä Sipilä on pääministerinä tehnyt, on saanut aikaan lisääntyvää vihaa ja vastustusta heitä kohtaan. Ensin hyökättiin heidän arkeen, sitten kukkaroon ja nyt Sipilä on laittanut sanoja heidän suuhun. Ei hän ymmärrä mikroyrittäjiä, ei hän tiedä miten ne toimivat eikä häntä kiinnostakaan. Ei hän sieltä sektorilta saa ääniä.

Iso on meteli, iso on tappelu, kovat ovat panokset. Pieniä on helppo lyödä siinä, eivät ne lapset näin ison pesuveden matkassa tunnu missään. Leijonaosa kansasta ostaa tarinan syyllisestä purematta. Onko Sipilä siis varsin metodisessa, julmassa sodassa mikroyrittäjiä vastaan? Siltä se näyttää. Vaan miksi? Noh, voittajiahan ovat Yrittäjien keskisuuret yritykset ja EK:n jättiyritykset. Ja mistäs ne Sipilän vaalirahat tulivatkaan…