Nokkimisjärjestys estää hoitajista huolehtimisen

Hoitajien tilanne ei ole kovin kehuttava, mutta populististen heittojen lisäksi apuja ei paljoa ole tarjolla. Ongelman ymmärtäminen vie takaisin siihen samaan haasteeseen jonka äärellä jokainen puolue heittää hanskat tiskiin. Syöksyttäköön siis työmarkkinapolitiikan suohon.

Hyvä tahto kuolee vanhoihin tapoihin

Minä aivan vilpittömästi uskon että demareista löytyisi halua ajaa hoitajien työehtoihin parannuksia, vaikka vähän pitäisi harmaata kiveäkin puskea pää edellä. Tässä kohtaa on apua siitä, että demarit ja AY-liike ovat samaa organisaatiota – lisäpalkka tai paremmat ehdot sopivat molemmille. Samasta suunnasta tulee kuitenkin ongelma, jota voi kutsua AY-liikkeen nokkimisjärjestykseksi. Ongelma on varsin tuttu edelliseltä kertaa kun naisvaltaisille aloille ajettiin palkankorotuksia, eikä ole mitään merkkiä että ongelma olisi katoamassa. Itse asiassa ongelma voi olla pahentunut, nyt kun molempien laitosten kaikki de facto johtoportaat on käytännössä miehitetty vanhan valtakunnan äijäköriläillä. Antti Rinteen naisviha ei liene jäänyt kenellekään politiikkaa seuraavalle epäselväksi.

Käytännössä asia menee niin, että jos hoitajalle halutaan satanen kuussa lisää palkkaa, on ahtaajan tai paperimiehen saatava siitä hyvästä kolme satasta. Äänekkäimmät, miesvaltaisimmat ja huonoiten käyttäytyvät alat ovat nokkimisketjun kärjessä. Mitä huonommat tavat ja mitä herkempi lakkovalmius, sitä suurempi kunnioitus AY-pöydässä. Pahnanpohjimmaisena ovat sitten naisvaltaiset alat sekä monet akateemiset toimijat, jotka eivät näe itseisarvoa jatkuvien kriisien aloittamisessa. Ilmiön näkee myös sosiaaliturvan uudistuksissa viime vuosikymmenillä. Mikäli peruspäivärahaan tulee kymppi lisää, on ansiosidonnaisiin laitettava satanen tai heti ollaan torilla.

Suomella ei oikein ole varaa nostaa kenenkään palkkoja. Jokainen vähänkin puolueettomampi tutkija varoittaa kestävyysvajeesta ja velaksi elämisestä. Yhtä kaikki, meillä ei myöskään ole varaa siihen että terveydenhoito heikkenee vielä entisestäänkin. Jos oikein tahtoa ja halua löytyy, meillä todennäköisesti olisi mahdollista helpottaa hoitajien työtaakkaa. Semmoista mustaa magiaa ei kuitenkaan maailmasta löydy jolla voisimme tehdä tämän AY-liikkeen periaatteen mukaisesti, toisin sanoen nostamalla muita palkkoja moninkertaisesti. Se ajaisi meidät mitä surkeimpaan tilaan – niin surkeaan, että edes populisti ei sinne herkästi meitä haluaisi viedä.

Työmarkkinauudistus on puolueita isompi asia

Puhumme työnantaja- ja työntekijäliikkeen taistoista melko yksinkertaisin termein. Totta puhuen mielestäni siellä on molemmin puolin kenttää sikailevia, omaa valtaansa pönkittäviä veronkiertäjiä. Työmarkkinoiden jäykkyydestä voi haukkua molempia osapuolia, mutta ongelmat eivät ole vain isoissa otsikoissa. Tämä nokkimisjärjestys on yksi pinnan alle hukkuvista ikävistä ilmiöistä, yksi niistä jotka osoittavat miten huonosti 1960-luvun malli sopii 2010-luvun Suomeen. Se myös osoittaa minkälaisen rahan ja mahdin voi puolessa vuosisadassa kasata kun ei ole kenellekään tilivelvollinen.

Ei työmarkkinoita pidä uudistaa koska demarit tai kokoomus haluaa, tai koska se on EU:ssa trendikästä. Ne pitää uudistaa meitä kaikkia varten. Hinaamme kuivalla maalla valtameritankkerillista saavutettuja etuja, byrokratiaa, hyvävelikerhoja ja suojatyöpaikkoja. Sitä menoa ei vaan voi niska kestää. Ehkäpä joku päivä tajuamme että siitä ei hyödy sen paremmin duunari kuin pomokaan.

Persuilla on asiaa muttei asiallisuutta

Aion yllättää tämän tekstin lukijat toteamalla, että Perussuomalaiset on puolue ja Jussi Halla-aho on ihminen. Joku pöhkö saattaa tämän uskoa, mutta tuskin sen puolueen jäsenet. Siinä se ongelma vähän onkin.

Naapurin paha hesari kiusii!

Minusta on suoraan sanoen masentavaa lukea joka toisella vapaalla blogialustalla tuon tuosta siitä miten persut itkevät kun heitä sorsitaan. En sano että se on täysin perusteeton väite, kyllä media on ajoin iskenyt alle vyön. Persut eivät kuitenkaan ole ainoa puolue jota media ärhentelee. Kieltämättä tämä tarkoituksella väärin ymmärtäminen on journalisteilta toheloa toimintaa, mutta se on ajan ilmiö, jotain mistä kaikki kärsimme. Jatkuva uhrin esittäminen on kuitenkin lähinnä säälittävää. Sillä ei enää ole edes väliä onko se totta vai ei, kun persupoika on huutanut sudesta kurkku kipeänä jo vuositolkulla. Jos pääosa viestinnästä on vain jalan polkemista, se vähä asiapitoinen ulosanti jää alle piiloon.

Persuilla olisi paljon asiaa, monia ajankohtaisia aiheita ja lukuisia pitkäaikaisempia. He ovat nostaneet pöydälle epämukavia asioita esimerkiksi 90-luvun laman uhreista – asioita, joihin muut eivät uskalla edes vilkaista. Heillä tuntuu myös olevan muita puolueita realistisempia näkökulmia yrittäjyyteen. Kun päästään akuutista öyhötyksestä yli, heiltä irtoaa myös asiapitoisia ja toteutuskelpoisia ideoita maahanmuuton ympärille, esimerkiksi kotoutuksen kehittämiseen ja byrokratian sujuvoittamiseen. Ihmisoikeusasioissa heillä on vähän enemmän kömmähdyksiä, mutta siinäkin tilanne on parantunut hurjasti Soinin lähdettyä pakoon ovet paukkuen. Kaiken kaikkiaan jotain hyvää ja jotain huonoa – kuten siis muissakin puolueissa.

Asialla ei kuitenkaan ole merkitystä mikäli taito asiallisuuteen puuttuu. Tilannetta heikentää ennestään kyvyttömyys myöntää virheitä. Kuten todettua, Jussi Halla-aho on ihminen kuten muutkin persut. Välillä sieltä on tullut ulos harkitsemattomia lausuntoja, hiukan turhan villejä teorioita, joskus jopa ihan tökeröjä valheita. Eikä siinä mitään, samasta voi syyttää jokaista puoluetta. Ero tulee siinä että ainakin joskus useimmat puolueet ottavat myös vastuuta. Vaikkei vika olisi edes oma, sitä voidaan pahoitella ja todeta että asiassa oli ehkä väärinkäsitystä. Ei kyse ole syyllisyydestä vaan kohteliaisuudesta. Kun käyttäydyt huonosti, on kaikki todennäköisyys että myös sinua kohtaan käyttäydytään huonosti. Se on aivan sama kuka riidan aloitti – se on helppoa. Vaikeampaa on lopettaa riita ja niellä ylpeytensä. Siihen vaaditaan kanttia, vai pitäisikö sanoa että jopa perus_suomalaista jämäkkyyttä.

Sitä saa mitä tilaa

Lopulta silläkään ei ole väliä, että journalisteissa on ehkäpä hitusen verran yliedustusta punavihreän kuplan puolelta. Kysymys on siitä minkälaisen julkikuvan antaa. Onko se jalkaa polkeva ja uhriutuva vässykkä, vai onko se suoraselkäinen, vastuun kantava kovan sarjan poliittinen voima joka kestää myös vastoinkäymiset? Jos tarkoitus on korostaa suomalaista sisua, siihen ei jalan polkeminen sovi. Persuilla on kykyä olla vahva ja määrätietoinen muutosvoima, mutta ilmeisesti ei halua. Katsoen kannatuslukuja, sanoisin että halua kannattaisi ehkäpä etsiä. Heille on petattu olosuhteisiin nähden varsin kohtuullinen vaalimenestys, mutta kaikki ruutuaika käytetään uhrin esittämiseen ja jälkiviisasteluun. Ei kannata olettaa suomalaisen äänestäjän ostavan moista ruikutusta ikuisesti.

Persut pysyvät puoluekartan outolintuina juuri niin kauan kuin he sitä itse haluavat. He voivat päättää astuvansa muiden joukkoon tai jatkaa nykyistä voivottelun linjaa ja hyväksyä sen lieveilmiöt. Persuja itseään siteeraten: sitä saa mitä tilaa.

Mindfulness, huuhaata vai hyötyä?

Luin Ylen uutisen mindfulness- eli tietoisuusharjoituksista. Juttu ei herättänyt pientä hymyä enempää tunteita, mutta jutun kommentit olivat toinen puoli. Ihmiset olivat silminnähden vihaisia sille että uutinen edes kirjoitettiin. Asia kaipaa lisää keskustelua.

Apu se on vähäkin apu

Tunnen itse lajia melko vähän, mutta sen verran olen kokeillut näitä harjoituksia että tiedän mistä on kyse. Parempi aloittaa ensin siitä mistä ei ole kyse. Se ei ole ihmelääke, se ei tee sinusta eri ihmistä, eikä se ole millään etäisellä muodollakaan uskonnollinen rituaali. Se ei myöskään ole mitenkään erityisen nykyaikainen ilmiö vaan melkoisen perinteikäs opin aihe. Siinä on mielestäni myös monia samoja aatteita kuin C.G. Jungin psykoanalytiikan opeissa, jotka ovat vankka osa länsimaista psykiatrian tiedettä.

Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim kuvailee mindfulnessin terveysvaikutuksia monipuolisesti ja jalat maassa. Rohkenen itse kuvailla asiaa niin, että vaikutukset ovat vähän samanlaisia kuin terveet elämäntavat. Lenkkeile ja syö vihanneksia niin kroppasi voi paremmin. Siihen päälle toki tarvitaan vielä mielen huolto. Jotkut huoltavat mieltä luonnossa, toiset käyttäen mielen harjoitteita, kuten esimerkiksi nyt mainittua mindfulnessia.

Omalta osaltani olen havainnut kymmenen minuutin päivittäisen harjoittelun parantavan kaamosmasennuksen oireita, kehittävän keskittymiskykyä ja miten sen nyt sanoisi – vähentävän vatutusta. Ennen kaikkea huomaan olevani vähemmän ilkeä itselleni, valmiimpi oppimaan virheistäni. En murehdi aivan niin paljoa asioista joihin en voi vaikuttaa. Nämä vaikutukset eivät ole mitään salamaniskuja kirkkaalta taivaalta, lähinnä pieniä tönäisyjä parempaan päin. Viisauden sanotaan asuvan ärsykkeen ja reaktion välissä ja ehkäpä juuri siihen väliin tämä harjoitus osuu. Osaan ottaa sen ylimääräisen sekunnin silloin tällöin pohtiakseni miten reagoin tilanteeseen. En tietenkään sano etteikö sitä voisi oppia muillakaan tavoin. Korostan myös mitä voimallisimmin, että nämä ovat minun henkilökohtaisia kokemuksia, eikä niistä voi tehdä johtopäätöksiä massoihin. Kuuntele kroppaasi ja lääkäriäsi.

Turvasatama huuhaan myrskyissä

Tänä aikana kun huuhaalääketieteet, homeopatiat ja rokotevastaisuudet leviävät, on ilahduttavaa lukea jalat maassa kirjoitettuja tekstejä helpoista, kaikille saatavilla olevista ja tieteellisesti pätevistä avuista. En usko että olemme keskimäärin valmiita uskomaan ihmelääkkeisiin, mutta otamme mieluusti vastaan ajatuksia joilla suuntaa voi kääntää paremmaksi. Ylen kommenttien perusteella se rima on vain todella korkealla, jotkut ihmiset suorastaan pelkäävät ajatusta että ongelmia voi korjata muilla kuin pillereillä tai myrkyillä.

Minä en suosittele kenellekään mindfulnessia mihinkään nimenomaiseen ongelmaan. Sen sijaan suosittelen avointa mieltä kaikkiin hyviin, tieteellisesti päteviin keinoihin tehdä jokaisesta päivästä hieman parempi. Syö porkkana, mene metsään tai meditoi. Tee se itsellesi.

Yksi progressio riittää, kiitos

Vaalien alla ovat taas rikkaat tulilinjalla. Solidaarisuusvero pitää tuplata, lapsilisät poistaa, lähes jokainen julkinen maksu saatava progression piiriin. Varakkaiden on ehdottomasti kannettava vastuunsa, mutta tapa millä sitä ajetaan on pahimman luokan hölmöläisyyttä. Meidän pitää osata erottaa se mitä lukee paperilla ja se mikä tapahtuu todellisuudessa – ja todellisuudessa moni varakas ei maksa veroja juuri lainkaan.

50% kaikesta vai 100% ei mistään?

Tällä maalla on paljosta kiittäminen Supercell-miljonäärejä ja monia muitakin äveriäitä, jotka tienaavat isot ansiotulot ja maksavat siitä globaalissa mittakaavassa varsin hulppeat verot. Rikkaus ei ole synti vaan yhteiskunnalle siunaus. Ongelma on siinä, että jokaista Ilkka Paanasta kohti on aina yksi Matti Halmesmäki. Tässäkin maassa varakas ihminen voi järjestellä rahansa niin että veroja maksetaan vähän tai ei ollenkaan ja sekin vähä maamme rajojen ulkopuolelle. Voit nostaa ansiotuloverotuksen vaikka sataan prosenttiin, mutta veronkiertäjä vain nauraa röhöttää vierestä. Koska hänen veroasteensa on nolla, se on sama vaikka moninkertaistat verotuksen, sillä sata kertaa nolla on yhä nolla.

Koska aidat ja muurit ovat trendikäs juttu, tarjoan niiden avulla metaforan. Sinulla on sadan metrin pituinen raja johon pitää rakentaa aita että eläimet eivät pääse karkuun. Rakennat viidenkymmenen metrin matkalle hienon aidan. Jostain syystä eläimet kuitenkin pääsevät yhä karkuun. Katsot ongelmaa aikasi ja päätät tuplata rakentamasi aidanpätkän paksuuden sekä korkeuden ja lisäät siihen valvontakamerat. Syystä, jota et mitenkään ymmärrä, eläimet vieläkin karkaavat siltä puolelta rajaa jossa ei ole aitaa lainkaan. Tämä kuvastaa sitä ongelmaa mitä nykykeskustelussa on. Olemme valmiit tekemään mitä vain kiusataksemme sitä puolta varakkaista jotka jo nyt kantavat vastuunsa. Toimia pohtiessamme emme vilkaisekaan sitä puolta joka laistaa vastuunsa.

Mikään ratkaisu joka ei ole reilu kaikille, ei voi toimia. Veropakolaisuus, verosuunnittelu tai muu verokikkailu eivät ehkä absoluuttisina lukuina edusta valtion budjetissa hurjia summia, mutta ne syövät luottamusta ja nostavat ansaitusti eripuraa. Ongelman korjaamiseksi monimutkaistamme jo ennestään liian monimutkaista verojärjestelmäämme. Periaatteiden pitäisi olla selviä: verotetaan kerran, kohdistetaan progressio yhteen paikkaan ja tehdään työnteosta aina kannattavaa. Päättäjien on turha piilotella kansainvälisten sopimusten taakse jatkuvasti. Joko ongelma korjataan täällä tai EU:ssa, mutta se korjataan. Mikään muu ei yksinkertaisesti ole vaihtoehto. Verolainsäädännössä saavutetut edut eivät saisi olla minkään arvoisia, ellei niille löydy vankkaa perustetta numeroista.

Kosto on suloinen – ja tehoton

Ei siis ole mikään ihme että pölhöpopulistisia heittoja lentelee ja aina kun pitäisi rahaa heittää kaivoon, keksitään vallankumouksellinen idea että otetaan vain rikkailta ja heti kaikki on paremmin. Verotuksen tarkoituksena ei ole kateellinen kosto tai silmitön ryöstö, vaan yhteinen puhallus yhteen hiileen. Populistille moinen ei kuitenkaan sovi, heille riittää yksi tokaisu ja kansan hurraahuudot tulevat perään.

Verot ja valtiontalous ovat erinomaisia vaaliteemoja jotka ansaitsisivat erinomaisen tasokasta debattia. Haluaisin kuulla ehdotuksia jotka kestävät myös altistuksen tosielämälle. Eiköhän sitä jo yritystukien selvitysdraamasta opittu, että reaalipolitiikassa on myös realistista olettaa tekevänsä vaikeitakin töitä.

Television kohokohdat – avaan keskustelun

Kirjoitin taannoin interaktiivisesta TV-elokuvasta Bandersnatch oman jutun. Kuten todettua, koin sen aika vahvasti. Se pisti miettimään muita televisiosarjojen herättämiä tunnekokemuksia. Tarjoan pari omaani ja sitten vain koko yleisö mukaan keskusteluun.

Tiedettä ja luontoa

Ennen Bandersnatchia, edellinen kerta kun sain TV-sarjasta vahvoja kokemuksia lienee alkuvuosi 2015 ja sarjana japanilainen animaatio Sword Art Online, toinen tuotantokausi. Lähitulevaisuuteen sijoittuva sarja kertoi sen ajan nettipeleistä ja niiden pelaamiseen käytettävistä virtuaalipäähineistä, jotka veivät pelaajan hyvin syvästi fiktiivisen tarinan ääreen. Kauden viimeiset jaksot ottivat käsiin todella vakavan aiheen, kuolemansairaan ja sairaalapetiin vangitun ihmisen mahdollisuuden kokea elämäniloa virtuaalisessa maailmassa. Tunnelataus oli valtava, aihe erittäin haastava ja myös lähellä meitä. Monet sarjan tapahtumista ovat ehkä lähellä totuutta vuosikymmenen tai parin päästä. Seitsemän jaksoa käsittävä tarinakokonaisuus oli erittäin kaunis ja koskettava.

Aamulehden blogeissa opin aikanaan, että Star Trek: Uuden sukupolven (The Next Generation) faneja oli useampiakin. En ole ihan varma mitä kaikkea se opetti, mutta ainakin toivoa ja monimuotoisuutta. Sukupuolikäsitykset, ihmisten erilaisuus, ymmärrys ja käsitys mahdollisuuksien tulevaisuudesta – siinä muutama oppi jotka eivät ojaan kaataneet. Star Trek -universumin myöhemmistä sarjoista ei enää löytynyt niin paljon sydäntä ja etenkin viime vuosina alkuperäinen sydän on hiljentynyt. 90-luvulla vielä yritettiin, esimerkiksi Deep Space Nine esitti uskontojen väliset kiistat tavalla jotka heijastavat nykypäiväämme kovasti. Voyager puolestaan tarjosi muutamia todella ovelia ja ajatusta herättäviä tarinoita useammistakin aiheista. Tuorein sarja Discovery jättää toivomisen varaa, ehkä pahimpana ongelmanaan se että sarja koittaa pureskella kaikki vastaukset valmiiksi, eikä jätä mitään katsojalle. Juuri katsojiin herätetyt moraaliset pohdiskelut olivat aiempien sarjojen vahvuus.

Luontodokumentit ovat erinomainen tapa nähdä luonnon eri särmiä, mutta joskus fiktio onnistuu myös rikastuttamaan luontokuvaamme. Erittäin avartavasta, monimuotoisesta ja luonnon syvimpään kauneuteen menevästä fiktiosta annan hatunnostot kahdelle japanilaissarjalle. Natsume Yuujinchou kertoo nuorukaisesta joka pystyy näkemään luonnon näkymättömiä olentoja, ja hänen yhteiselosta heidän kanssa. Mushishi puolestaan kertoo miehestä joka vaeltaa ympäri maan, kohdaten niinikään luonnon monenlaisia voimia. Tarinat ovat fiktiota, mutta niiden esittämä rakkaus luontoon on varsin todellista.

Kunniamaininnat

Tuore ja monin tavoin pirteä scifisarja The Orville on tarjonnut erinomaista viihdettä ja ajateltavaa monestakin aikamme vakavasta aiheesta. Se on onnistunut scifin ja huumorin keinoin käsittelemään äärimmäisen kovia aiheita, kuten uskonto, demokratia, huuhaalääketiede, moraali sodankäynnissä ja paljon muuta. Sarja ei kerro miten pitäisi ajatella, vaan jättää pohdiskelun siitä kiinnostuneelle katsojalle. Olen varsin toiveikas että sarjan jatkuessa se saattaa onnistua tekemään vielä yhden täysin tajuntaa ravistelevan jakson. Aivan oman jokerinsa tuovat ammattikriitikkojen ja yleisön väliset riidat. Ymmärsin, että yli puoli vuosisataa sitten Rovaniemen Markkinoilla oli yleisön rakastama ja kriitikoiden vihaama elokuva maassamme. Orville tekee juuri nyt samaa maailman mittakaavassa. Yleisö rakastaa hurjasti, kriitikot vihaavat sydämensä kyllyydestä. Tämä eripura on aikaansaanut melkoisia debatteja ja paljastanut myös niin poliittisia kuin kaupallisiakin ristiriitoja näkyvien kriitikoiden ympärillä.

Scifipuolelle annan myös kaksi pikaista mainintaa, sarjoille The Expanse (näytelty) ja Planetes (animaatio). Näiden nostamista esiin perustelen ns. hard scifin tekemisellä viihteelliseksi. Hard scifillä tarkoitetaan vahvasti realistista teknologian kuvausta, sellaista jossa sarja ei ota oikoteitä ohi fysiikan lakien viihteen nimissä.

Keveämmistä sarjoista pitää lyhykäisesti mainita parin vuosikymmenen takainen komediasarja Frasier, jolle haluan nostaa hattua terapeuttisesta vaikutuksesta. Kun on ollut kipeänä tai mieli apeana, se on onnistunut kerta toisensa jälkeen tuomaan voimia huumorin ja älyn yhdistelmällä. Se ei ole tyytynyt vain taputtelemaan pärjäämisiä, vaan on auttanut pohdiskelemaan omaa vointia ja siten placebovaikutuksellaan parantanut jaksamista.

Nämä asiat hämäävät Oulun jälkeisessä maailmassa

Oulun ja Helsingin seksuaalirikosepäilyjen myötä on paljon puhuttu, paljon poliitikkoja haastateltu, paljon sanottu fiksuja ja vähemmän fiksuja. Olen poiminut näistä muutamia asioita joita oma järjenjuoksuni ei oikein saa tajuttua. Tässä on kritiikkiä aika lailla jokaiseen poliittiseen suuntaan – vaan ehkäpä joku voisi valaista?

Prosentit ja uhrit

Olen mediasta saanut lukuja välillä 15-25% siitä, mikä on maahanmuuttajien osuus seksuaalirikoksissa. Joku sanoo että luku on vielä suurempi. Vaan vaikka se olisi 40%, silti enemmistö on suomalaisten tekemiä. Tietenkin suhteellinen osuus on aivan eri luokkaa, mutta se on hurja määrä lapsia joilta tuhotaan kenties koko elämä. Miksi on joidenkin mielestä niin väärin puhua myös keinoista joilla koko rikollisuuden lukuja saadaan laskemaan, oli tekijä mistä vaan? Toki olisi mukava nähdä että Suomessa edes joskus koitettaisiin etsiä sellaisia tapoja vähentää seksuaalirikollisuutta joka ei perustu toimiin rikoksen teon jälkeen, vaan enneltaehkäisyyn. En pidättele hengitystäni. Karkeastihan se menee näin: mitä tiukempi seksuaalinen yhteiskuntamoraali, sitä enemmän sen vastaista rikollisuutta esiintyy.

Sinkut ja perheet

Lähes järjestäen tässä aiheessa esiin nousseita, rikolliseksi epäiltyjä maahanmuuttajia on kuvailtu nuoriksi sinkkumiehiksi. He ovat lähteneet kotoa maailmalle elämää etsimään. Heillä ei ole vaimoa tai lapsia. Silti toistuvasti sanotaan, että perheenyhdistäminen olisi tapa välttää heidän päätyminen rikollisuuden tielle. Jos he ovat täysi-ikäisiä eikä heillä ole välittömiä perheenjäseniä jotka asuisivat samassa taloudessa, miten ihmeessä tästä voisi olla apua? Kuka sieltä kotimaasta pitäisi tuoda – lemmikkieläin?

Kulttuuritaustan vaikutus

Iltapäivälehdet ovat esitelleet irakilaisten naisten kertomuksia, joissa he ovat kommentoineet maansa kulttuuria varsin suorin sanoin. Naisia alistavia maan tapoja on kuvailtu selkeän yksityiskohtaisesti ja useaan kertaan maasta tulleiden toimesta. Kuitenkaan näistä ei olla saatu mitään älyllistä tai vastuullista keskustelua medioissa ja puolueissa, ainoastaan öyhötystä. Mielestäni asiasta voisi keskustella järkevästikin. Pelkäämmekö vieläkin näitä aiheita?

Mitattavat suureet

Tietenkään emme voi tietää jokaisen lakimuutoksen vaikutusta ennalta, mutta meillä on sekä kotimaasta että globaalisti huomattava määrä tietoa käytettävänä. Esimerkiksi rangaistusten koventaminen on monissa oloissa todettu jopa täysin tehottomaksi ennaltaehkäisyssä, joskin rikoksen määrityksen tarkennuksista tätä tehoa voi löytyä. Sana ”pelotevaikutus” tunnutaan hyväksyttävän täysin kiistattomana faktana tuon tuosta. Jos minä haluaisin vähentää rikollisuutta (ja niin haluankin), haluaisin pöytää numeroita ja tietoa, en huutoa ja moraalipaniikkia. Tehokkaita keinoja ei ole edes kysytty asiantuntijoilta, saati että niistä debatoitaisiin.

Mihin mennään?

Ollaan rehellisiä: tämä keskustelu on äärimmäisen vaikea käytäväksi. Vaalien alla se on täysin mahdotonta. Asiasta päättävien prioriteeteissa on vaalit, tulevat hallituskumppanit, omat sidosryhmät, mittava pelko siitä että media tarkoituksella ymmärtää sinut väärin ja tusina muuta asiaa. Lasten koskemattomuus ei mahdu sadan tärkeimmän asian joukkoon yhdelläkään puoluejohtajalla tai politiikan toimittajalla, eikä se helposti kiri tutkijoidenkaan listan kärkeen ainakaan Ylen radiohaastattelujen pohjalta.

Päätän tämän ulostulon positiiviseen ehdotukseen Kari Enqvistin sanoin. Pulaa on armosta ja anteeksiannosta. Vain niiden avulla voi keskustelu tervehtyä ja näin panikoinnin tilalle saadaan puhevälit. Ehdotus on hyvä, vain tekemistä vaille valmis.

Mitä sanoisit irakilaiselle?

Heti alkuun: otsikossa voisi irakilaisen sijaan lukea esimerkiksi afghanistanilainen, turvapaikanhakija, jopa jehovantodistaja tai wahhabimuslimi. Oleellista kuitenkin on että puhumme yhteisöstä jonka jäsenistöstä pieni osa on esiintynyt ikävässä valossa ja koko yhteisön maine on julkisuudessa heikoilla jäillä. Mitä siis yhteisön muille jäsenille pitäisi, tai kannattaisi sanoa?

Optio A: perkele!

Perusreaktio on viha. Tämä yhteisö, sen kulttuuri, sen taustat ovat syynä esiin nousseeseen ongelmaan. Ajakaa heidät pois maasta, vainotkaa heitä, vähintäänkin tuijottakaa heitä bussissa ja syrjikää työmarkkinoilla! Vaikka reaktio on täysin luonnollinen, pitää suositella pohtimaan että miltä sinusta tuntuisi tässä kohtaa? Nimeä yksikin hyvä lopputulos tällaisella käytökselle.

Optio B: tui-tui, kaikki hyvin

Edellisen vastareaktio on voimakas puolustus. Mene yhteisön jäsenten luokse, kerro etteivät he ole tehneet mitään, tarjoa heille apua ja lisäresursseja. Luo heistä kuva maailman viattomuuden kulmakivenä. Puolusta heitä vihalta ja vastusta kaikkea kritiikkiä tätä yhteisöä vastaan. Yhtä lailla luonnollinen vastareaktio polarisoituneessa maailmassa, mutta lähes yhtä hyödytön. Kieltämättä nukut yösi optio A:ta paremmin näin toimimalla, mutta realismi käteen: suututat myös aimo pinon ihmisiä, pahennat yhteiskunnallista kriisiä ja ongelma jää korjaamatta.

Optio C: kiven sijaan auttava käsi

Jos optiossa A heitetään kivellä, vaihtoehtona on ojentaa kättä kaatuneelle. Etsi kompromissi kieltämisen ja syyttämisen välistä. Jotain tällaista: ”En syytä sinua, mutta olet parhain apumme ymmärtämään ongelmaa ja etsimään ratkaisua siihen.” Ei yritetä piilotella yhteisöä ongelmalta eikä demonisoida heitä, vaan aktivoidaan heidät osaksi ratkaisun hakemista. Annetaan heille mahdollisuus kantaa kortensa kekoon. Kun jätetään välistä pois poliitikot ja poliittiset järjestöt, pinnalle voi nousta yllättävän hyödyllisiä näkökulmia, kuten myös epämiellyttäviä totuuksia. Ennen kaikkea pinnalle pääsee tilaisuus inhimillisyyteen. Inhimillisyys kun on tuoreiden raiskausuutisten merkittävin uhri.

Tukea parempaan suuntaan

Olemme ylittäneet sen pisteen, että fiksuimmat toimittajakin joutuvat myöntämään tarpeen uudelle katsantakannalle. Tässä valossa ehdotankin jälleen että virallinen Suomi ryhtyisi siirtämään maassamme toimivan islamin tukemista ennen kaikkea reformaatioliikkeen, ns. euroislamin suuntaan. Moni tulija on voinut saada kotimaassaan hyvin toksisen uskonnollisen koulutuksen, äärimmäisen vääristyneen kuvan tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista. Mennyttä emme voi korjata, mutta voimme valita jatkaako hän tuota koulutusta Suomessa vai löytääkö hän islamista myös nykyaikaisen, kauniin sanoman.

Voimme sulkea rajat ja mitä ilmeisimmin myös sydämemme. Josko kuitenkin vielä kuultaisiin hetki järkeä. Maassamme on merkittävä määrä turvapaikanhakijoita niistä maista, jotka esiintyvät rikostilastoissa ikävästi. On vain ja ainostaan meistä itsestämme kiinni ovatko he ongelmien edessä riski vai voimavara.

Sinne meni vasemmisto ja oikeisto

Tuon tuosta esitetään että vasemmisto ja oikeisto ovat menneen talven lumia puoluepolitiikassa, eikä näitä termejä enää tarvita. En tietenkään rohkene ryhtyä vastarannan kiiskeksi, vaan osoitan länsinaapurimme avulla että asia on just det.

Mitä tahansa paitsi sitä mitä haluamme!

Ruotsin hallitussoppaa koitettiin keittää pari kuukautta sitten paikallisen maltillisen oikeistopuolueen eli ns. Ruotsin Kokoomuksen johdolla. Pääministeriehdokas Ulf Kristerssonin yritys kaatui, koska oikeistoblokki ei hyväksynyt ajatusta oikeistolaisesta hallituksesta.

Tänään uutisoitiin demaripohjaisen hallituksen murheista, kun pääministeri Stefan Löfven ei saanut hallitukselleen tukea. Tällä kertaa ongelma oli puolestaan siinä, että vasemmistoblokki ei hyväksynyt ajatusta vasemmistolaisesta hallituksesta.

Vielä kerran!

Kerrataanpa. Oikeistohallitusta vastustaa oikeistoblokin oikeistolaista politiikkaa ajava jäsen, perusteenaan pelko siitä että hallituksesta tulee oikeistolainen. Oikeistoblokin oikeistolaista politiikkaa ajava puolue sen sijaan hyppäsi tukemaan vasemmistoblokin vasemmistolaista politiikkaa, mutta sen puolestaan kaatoi vasemmistopuolue. Ruotsissa siis hallitukset eivät suinkaan kärsi opposition tai kilpailevien puolueiden ongelmista, vaan hallitustoiveet kaadetaan omien toimesta.

Jos siis vasemmistolainen hallitus on ongelma vasemmistolle ja oikeistolainen hallitus ongelma oikeistolle, eiköhän voida haudata nämä termit samaan arkkuun ruotsalaisen sotamenestyksen kanssa. Heja Sverige!

Reagoinnin tasoja

Voimme puhua rikosuutisista, sotesta, väyläremonteista tai vaikka naapurin äänekkäästä kitaran soitosta. Aina kun joku asia nappaa, se herättää reaktioita. Sovellan Viktor E Frankl:n kuuluisaa lausahdusta mitä tulee syyn ja seurauksen väliseen hetkeen. Haluaisin hetkeksi nostaa esille keskustelua sinänsä täysin luonnollisista ja ymmärrettävistä reaktioista karmeiden uutisten äärelle.

Esimerkin kautta

Otan siis esimerkiksi tuoreet uutiset lapsia kohtaan tehdyistä seksuaalirikoksista, koska se nyt on pinnalla. En aio puida näitä tapauksia itsessään, vaan listaan reagoinnin muotoja pohdittavaksi itse kullekin.

Välitön, harkitsematon viha:
Tähän menevät kommentit kuten maahanmuuttajien laaja leimaaminen, vaatimukset rajojen sulkemisesta, kuten myös syyllisten etsintä, ministerien haukkuminen. Kyse on välittömästä reaktiosta joka muodostuu henkilön aiempien aatemaailmojen pohjalle.

Välitön, harkitsematon vastareaktio:
Yhtä lailla välitön ja olematonta harkintaa soveltava reaktio on koittaa siirtää huomiota pois asiasta – suomalaisetkin raiskaa, maahanmuuttajia ei saa syyllistää, yms. Myös tässä kohtaa etsitään syyllisiä rasisteista, huonosta kotoutuksesta, yms.

Välitön itsestäänselvyys:
Tässä esimerkissä etsitään turvallisia ja itsestäänselviä vastauksia. Tarkoituksena on osoittaa ”hei, minäkin huolestun” tavalla joka ei suututa suoraan ketään, siten tämä malli on poliittisten johtajien suosiossa. Vaaditaan lisää poliiseja, parempaa kotoutusta, tutkintarauhaa, pidempiä vankilatuomioita, yms. Saatetaan myös spekuloida katalyyttejä, koska suorien syiden listaaminen herättäisi liikaa tunteita. Puhutaan syrjäytymisestä, osattomuudesta, yms.

Välillinen itestäänselvyys:
Mikäli aikaa ja järkeä piisaa, voidaan edellinen toteuttaa myös lisäämällä kontekstin tuntoa, asiantuntijalausuntoja ja pohdiskeluja. Etsitään yksityiskohtaisempia ajatuksia ja täsmätoimia, mutta yhä turvallisia ja mauttomia ratkaisuja joita pyritään kuitenkin hieman perustelemaan.

Pohdiskeltu aatteen mukainen reaktio:
Tässä kohtaa on jo nukuttu yön yli. Pohjalla on yhä oma aate, joka kallistuu enemmän maahanmuuton puolelle tai vastaan. Etsitään realistisempia, maltillisia mutta silti selvästi yhteen suuntaan kalleellaan olevia vaatimuksia, esimerkiksi maahanmuuton rajaamista tai poliittisia malleja joilla rikollisten karkoitusta voidaan sujuvoittaa. Toisella puolen mielipidekenttää voidaan vaatia humaanimpaa maahanmuuttopolitiikkaa, perheiden yhdistämistä, maahanmuuttajayhteisöjen voimakkaampaa tukemista, yms.

Rauhassa pohdiskeltu neutraalimpi reaktio:
Tämä on vielä näkemättä, nimittäin pitkään pohdiskeluun, kattavaan asiantuntijanäkökulmaan ja vailla poliittista väriä etsittyyn taustasyiden ratkaisuun. Tämä on hyvin vaikeaa, koska mielipide on usein vastoin välitöntä reaktiota. Esimerkiksi rangaistusten koventaminen on kansan suosiossa, mutta numeroiden valossa se voi jopa pahentaa ongelmaa. Toinen ongelma on että pitkäjänteinen taustasyiden korjaaminen näkyy hitaasti. Nyt tehtävien toimien hyödyt voisivat näkyä vasta vuosien päästä. Lisäksi tällaiset ajatukset nähdään usein uhkana molemmilla puolin poliittista kenttää ja keskitien kulkijoiden herjaaminen on aikamme vahva ilmiö.

Pohdiskelkaa!

On helppoa ja luonnollista reagoida välittömästi joko kovaa vaatien tai laimeita itestäänselvyyksiä ladellen. Siten on varsin luonnollista että blogit täyttyvät näistä aatteista. Pohdiskeltuja mielipiteitä ei juuri näy ja jos näkyy, niitä ei juuri kommentoida. Se on sääli, sillä voimakkaat reaktiot lähinnä herättävät voimakkaita reaktioita kahta puolen. On selvästi osoitettu että kovin voimakkaat poliittiset mielipiteet aiheuttavat myös yhä voimakkaampia vastareaktioita, usein jopa pahentaen sitä ongelmaa jota vastaan halutaan toimia.

En sano että unohtakaa kaikki mitä ajattelette ja tehkää toisin. Sanon, että pysähtykää hetkeksi pohtimaan. Ottakaa se aika, pysähtykää ennen reagointia, käykää ajatuksenne kanssa lenkillä mielikuvituksen tulevaisuudessa. Pohtikaa reagoinnin vaikeaa lajia.

Ylläpidon tiedote – viikonloppuna 11-13.1.2019 huolto

Tänä viikonloppuna, 11.-13.1.2019, tehdään aiemmin varoiteltu isompi ohjelmiston päivitys.

Mitä tästä seuraa viikonlopun ajan?
Katkoksiin, virheilmoituksiin ja uudelleenkirjautumisiin voi varautua. Palvelu tulee olemaan myös jonkin aikaa, ehkä puolesta tunnista tuntiin, semmoisessa tilassa että sivusto antaa vain virheilmoituksen. Tämä siksi, että rajoitan pääsyn vain ylläpidolle hetkeksi. Näin voin varmistaa päivityksen menneen läpi ok – ja jos ei mennyt, voin palauttaa varmuuskopioista vanhan. Kaikkineen työ vie muutaman tunnin mutta katkos jäänee tätä lyhyemmäksi.

Mikä muuttuu?
Suuria muutoksia ei tule. Blogin kirjoitusnäkymään tullee hieman parannuksia ja helpotuksia. Enemmän muutosta on pinnan alla.

Ajan myötä ylläpidolle avatunee mahdollisuuksia parannella sivuston ulkonäköä ja tuoda uusia toimintoja. Näihin mennään vähitellen, kun ensin varmistetaan perustoiminnallisuus.

Miksi?
Näinkin avoimen verkkopalvelun on pidettävä päivitykset ajan tasalla aktiivisesti, jotta sivusto pysyy turvallisena.

Mikä hajoaa?
Ollaan rehellisiä – jotain outoa ilmenee varmasti. Tein jo kokeeksi tämän päivityksen tästä sivustosta otetulle kopiolle, eikä mitään hätää ilmennyt, mutta en sillä tietenkään kaikkea näe. Lieveilmiöistä kannattaa keskustella tai sähköpostittaa yllapito(ät)pirkanblogit.fi. Keskustelu blogeissa on myös tervetullutta, mutta pyydän että ei avata useaa blogausta tästä aiheesta. Jos kaveri on jo avannut keskustelun päivityksen jälkeisistä ongelmista, jatka kommentoimalla sitä.

Mitä minun blogaajana kannattaa tehdä?
JOS kävisi niin huonosti että päivityksen jälkeinen ongelma pakottaisi varmuuskopion palautukseen, on riski että viimeisen muutaman tunnin tai jopa parin vuorokauden blogaukset menetetään. Varmistahan siis, että tekstisi ovat tallessa myös koneellasi. Riski on pieni, muttei vara venettä kaada.