Tekijä: Kyuu Eturautti

Tamperelainen rivikokoomuslainen, tietoturvapäällikkö, yrittäjä, kulttuurihörhö. Motto kuuluu: "Ihmisen oikeus olla idiootti on suurin ja tärkein vapaus." Lisää mukaviisauksia sitten kotisivuilta. Blogauksissa käsittelen mm. seuraavia aiheita: kaikki mahdollinen.
Julkaistu

Lisää bassoa, Liberaalipuolue

Yksi maamme puoluekentän parhaita haastajia on pieni Liberaalipuolue. Heidän vaihtoehtoinen ote valtion budjetin hallintaan on erinomainen tapa herättää ajatuksia ja haastaa homehtuneita käytäntöjä. Mielestäni he kaipaisivat kuitenkin vähän lisää bassoa viestintään ja lupasin konkretisoida mitä tällä tarkoitan.

Vaikutus Maijaan ja Pekkaan

Yksi tapa voisi olla esimerkkihenkilöiden luominen. Jospa meillä olisi Maija, puolison ja kahden koiran kanssa asuva yrittäjä Vantaalta. Maija asuu perintönä saadussa rivitalohuoneistossa, harjoittaa sijoittamista ja tykkää käydä museoissa sekä koirapuistoissa. Meillä voisi olla myös Pekka, työtön yksinhuoltajaisä Jyväskylästä. Sitten on Elisa, duunari Lohjalta sekä Jim, maahanmuuttajataustainen opiskelija Oulusta. Mistä he maksaisivat jatkossa enemmän, mistä vähemmän? Mihin asioihin tulee heille uusi hintalappu? Mitkä asiat heidän arjessa muuttuvat julkiselta puolelta yksityiselle?

Oleellista on olla rehellinen plussista ja miinuksista. Liberaalipuolueen talousmalli vie myös jotain pois, mutta mielestäni tuo paljon enemmän tilalle. Tällä hetkellä viestintä keskittyy vain jälkimmäiseen. Se on turvallista, sellaista ”ei hätää, elämä jatkuu” -viestintää. Se on sopiva viestintätyyli gallupkärjen edustajalle, jolla ei ole varaa menettää yhtään kannattajaa. Liberaaleilla ei ole suurta kannatusta tai näkyvyyttä, joten tunteiden herättämistä ei kannata pelätä. Parasta mitä voisi tapahtua olisi joku vihastunut somettaja huutamassa että liberaalit haluaisivat viedä häneltä jokakesäiset pääsymaksuttomat haitarijuhlat.

Ravisteleva, muttei räävitön

Viestinnässä siis pitäisi uskaltaa ravistella, esimerkiksi nostamalla asioita joista jotkut pitävätkin ja suoraan kysyä niiden prioriteeteista. ”Ovatko koirapuistot valtion ydintehtävä” -tyyppiset heitot herättävät ihmisiä, jopa suututtavat, mutta se ei ole ongelma. Vaikka ottaa väkevästi kantaa, se ei tietenkään tarkoita että pitäisi olla ilkeä. Otetaan nyt vaikkapa Yleisradion rahoitus. En edes aio siteerata tiettyjä politiikan nimiä, jotka harjoittavat Yle-kritiikkiä täysin ala-arvoisesti ja henkilöön menevästi. Parempi versio voisi olla em. tyyppinen kysymys, vaikkapa ”onko Qatarin urheilukisojen rahoittaminen Suomen valtion tehtävä”. Ehdottomasti tulee välttää henkilöön menemistä ja faktantarkistukseen pitää käyttää toinenkin kuppi kahvia. Rehellisyydestä ei voi tinkiä, mutta silittelystä voi.

Ihmisten suututtaminen ei tietenkään ole arvo sinänsä. Tunteiden herättely on yksi tapa saada keskusteluun eloa ja yhä uusia ihmisiä tiedostamaan mistä kyse. Suuttumus on mahdollinen lopputulos, mutta ei tavoite. Tavoitteen pitäisi nähdäkseni olla vaihtoehtoisen arjen kuvaaminen. Teoriatasolla liberaalien kuvaukset ovat tarkkoja, mutta politiikassa pelataan mielikuvilla. Prosentin tai miljardin siirtäminen momenttien välillä on tärkeää, mutta ihmisten mieliin se jää vasta kun tehty muutos piirtyy kuvana muuttuneesta arjesta.

Tämä johtaa viimeiseen kulmaani: etsikää piirtäjiä. Visuaalisuus on tärkeä osa viestintää. Itse rakastan tekstiä ja numeroita, mutta olen vähemmistössä. Pääosa meistä herää kuvista ja piirrokset uppoavat ihmisiin. Ehkäpä tekijöitä löytyy jäsenistöstä, mutta lienee tämän päivän realismia harkita myös koneoppimismalleihin perustuvien kuvitusautomaattien käyttöä. Kun väline löytyy, muistakaa että kuvissa saa käyttää myös itseironiaa. Tiettävästi myös liberaalissa maailmassa saa nauraa [lähdeviittaus puuttuu].

Julkaistu

Rasismi on kehitysyhteistyötä ja valetta

Pohdiskeleva videosarjani ”rasismi on…” jatkuu taas. Tällä viikolla pohdiskelin rasismin ja kehitysyhteistyön suhdetta sekä mahdollisuuksia. Lisäksi kävin filosofisempaa pohdiskelua rasismin, totuuden ja valheen välistä – ja yllätyin sen herättämästä keskustelusta.

Kehitysyhteistyön haaste

Jos kehitysyhteistyö toimii huonosti, luo ongelmia tai ajaa täysin karille, se auttaa luomaan mielikuvaa kohdemaan kansalaisista huonompiarvoisina ihmisinä. Huono kehitysyhteistyö on äärimmäisen tehokasta polttoainetta rasismin kasvulle. Ukrainan esimerkki osoittaa, että rahalla voi saada myös aikaan positiivista kehitystä yhteiskuntarakenteiden korjaamisessa. Paremmin hoidetun kehitysyhteistyön hyödyt ovat äärimmäisen moninaisia ja näihin lukuisiin hyötyihin lukeutuu myös rasismin väheneminen.

Punainen lanka on siis jotakuinkin siinä, että meidän pitäisi miettiä kehitysyhteistyön vaikutuksia laajemmin. Ei vain sitä paljonko rahaa laitetaan, eikä edes vain sitä mitä sillä tehdään. Lisäksi sopisi pohtia miltä se näyttää ja tuntuu niin meidän päässä kuin kohdemaassakin. Rakentaako se siltoja vai eripuraa?

Valetta

Pohdiskelujakso: voiko totuus olla rasismia ja/tai onko antirasismi aina totuutta? Totuus totuudesta on tulkinnanvaraista. Yksi kulma voi olla pohtia ilmaisua niin, että faktaa ei tarvitse piilotella, mutta sen voi tuoda esiin kunnioituksella. Totuutta päin törmäämisen sijaan ehdotan tanssimista totuuden ympärillä. Apua voi hakea filosofiasta, tai ihan vain ajattelusta. Totuus on tehokas ase, käyttäkäämme sitä siis vastuullisesti.

Olin kovin yllättynyt miten paljon tämä herätti useassa mediassa keskustelua. Tässä on jotain historiallista ja kuranttia, jotain ihmismielen peruspohdintaa. Totuus on aina arvokasta, mutta totuus ei aina ole ”hyvä” ja vale ”paha”, totuus voi myös satuttaa. Kaikkein parasta tässä aiheessa on se, että ei ole yhtä oikeaa vastausta. Pohdiskelu itsessään on arvokasta.

Jatkuu…

Ensi vuoden ja viikon puolella puntaroin rasismin ja uskontojen suhdetta. Voin sanoa että se on yksi oman mielenkiintoni keskipisteitä. Lisäksi pohdin minkälaista poliittista höttöä (vrt. vaikuttavia poliittisia toimia) rasismilla tehdään.

Julkaistu

Kuka johtaa EU:ta?

Kolme maata nousee esiin, kun puhutaan siitä kuka on EU:n napa, suunnannäyttäjä, kenties katalyytti: Saksa, Ranska ja Puola. Otanpa hetken ja pohdiskelen optioita. Kyse ei ole niinkään juridisesta vallasta kuin aseman ottamisesta, joten oikeita vastauksia voi olla useita.

Tylsä klassikko: Saksa

EU:n vahvana taloutena pitkään tunnettu Saksa on menettänyt uskottavuuttaan, mutta se ei ole tapahtunut hetkessä. Heitä voi kehua euromääränä erinomaisesta tuesta Ukrainaan sekä sangen määrätietoisesta asenteesta terroria vastaan. Huteja on kuitenkin vino pino: kotimaan infra ja teollisuus ovat retuperällä, energiapolitiikka ajoi karille lukuisilla tavoin, tietoverkko- ja viestintäosaaminen puuttuu tyystin eikä kotimaan politiikkakaan näytä erityisen vakaalta. Saksa kaipaa arvioni mukaan muutaman vuoden peiliin katsomista, mutta uskon vakaasti että uusi nousu vielä nähdään.

Jännä klassikko: Ranska

Ranskalla on varaa taputtaa itseään olalle hieman paremmasta kyvystä toimia terrori-venäjää vastaan, joskin puheet heiltä ovat olleet järkyttävän vastuuttomia. Ranskan teollisuus katsoo eteenpäin, energiapolitiikka on vakaalla pohjalla ja teknologisia harppauksia otetaan hyvää vauhtia. Ranskan ongelma on hurja itserakkaus ja itsekritiikin puute. Heillä on kaikki kyky olla mallioppilas, mutta se ei riitä heille – he haluavat pistää myös egonsa aina peliin ylikierroksilla. Jos tuo linja hieman rauhoittuisi, heillä olisi potentiaalia nousta kokoaan suuremmaksi.

Haastaja: Puola

Viime vaalien jälkeen Puola on tehnyt väkeviä linjanvetoja EU:n puolesta, mutta jo edellisenkin vallan aikana he uskalsivat toimia idän pahuutta vastaan kun muut vielä iteroivat. Puolassa on näistä kolmesta ainoana kristillisten arvojen osuus merkittävä, joskin maassa on enemmän ja vähemmän tiukkaa tulkintaa niistä. Puola on ollut väkevä muutosvoima, pystyen muuntautumaan idän orjuudesta mahtavaksi teollisuusmaaksi, tarjoten kodin yhä useammalle huipputeknologian toimijalle. Puola katsoo eteenpäin, mutta haaste voi olla siinä etteivät aina muista katsoa sivuille. Jos Puola lähtisi harjoittamaan vähän enemmän diplomatiaa eteläisen EU:n valtioiden suuntaan ja osoittamaan ymmärrystä myös kristittyjen piirien ulkopuolelle, heillä voisi olla mahdollisuus yllättää.

Ei yhtä voittajaa

Puolalla on arvot, Saksalla on raha, Ranskalla on imago. Mikään näistä yksin ei riitä. Pidän kuitenkin erityisen hyvänä sitä, että yhtä selvää voittajaa ei ole. EU:n pitäisi juuri olla se paikka, jossa sparrataan, haastetaan ja pistetään paremmaksi, kuitenkin aina ystävien kesken. Ideaali ajatus voisi olla jonkinlainen triumviraatti, jossa jokainen suuri maa keskittyy omaan osa-alueensa ja hioo siitä timantin, ottaen samalla vastaan sparrausta liittolaisiltaan.

EU on haastettu laajalti, mutta EU ei ole hävinnyt peliä. Pelaamalla korttinsa oikein, voi EU osaltaan nousta uskottavaksi ja vaikuttavaksi länsimaiden arvojen puolustajaksi, toimien samalla väkevänä talouden toimijana. Ehkäpä joku yllä mainituista maista olisi se veturi joka vetäisi muita vaunuja liikkeelle?

Julkaistu

Rasismi on mediapeliä ja sanomatta jääneitä

Pohdiskeleva videosarjani ”rasismi on…” jatkuu ja tämän viikon aiheita on kaksi. Ensinnäkin rasismi on mediapeliä – rasismin käsittely mediassa on laji jossa räväkkyys ohittaa helposti järkevyyden. Rasismi on myös sanomatta jääneitä asioita, eli asiallisen keskustelun käymättä jättäminen luo tilaa asiattomuuksille.

Mediapeliä

Klikkiotsikoissa totuus jää usein matkalle, vaan mihin tämä johtaa? Rasismista saarnaamalla voi herkästi saada aikaan enemmän vastareaktioita kuin mitään muuta. Fiksu toimittaja osaa mennä lukijan mieleen ns. mutkan kautta ja kylvää valmiin käskyn sijaan ajatuksen siemenen. Viha on kuitenkin mediataloille loistavaa bisnestä, mutta tätäkin voi haastaa pohtimalla sanoman lisäksi myös sanojaa. Ennakkoluulojen vahvistaminen on muodissa, mutta niiden haastamisella voi fiksu toimittaja luoda huippujutun.

Ennen kaikkea media tuntuu rakastavan syyllisten nimeämistä ja sormen osoittamista yhteen suuntaan. Kun on hyviksiä ja pahiksia, vedetään rajaviiva. Kun lyödään isolla leimakirveellä, osuman saa myös moni jotka eivät ole millään muotoa osa ongelmaa. Heistä kuitenkin herkästi tulee osa ongelmaa. Jos kerran on jo leimattu, miksi yrittää olla hyvis kun median silmissä olet jo pahis? Toimituksissa olisi syytä ymmärtää yhteiskunnallinen vastuu ja vaihtaa leimakirves sulkakynään. Ongelma ei onneksi ole Suomessa pahin mahdollinen.

Sanomatta jääneitä asioita

Jos emme käy asiallista keskustelua ongelmista, tilan valtaa asiaton keskustelu. Ylivarovaisuus on pahimman luokan virheemme ja pyrkimys ehdottomaan korrektiuteen vain oikotie ongelmiin. Maahanmuuton ja uskontojen ongelmien hyssyttely kasvattivat rasismia. Käytämme paljon energiaa kohtaamisten välttämiseen, kun niitä pitäisi olla enemmän. Hyvä uutinen on, että tästä on lyhyt matka pragmaattisiin, nopeasti hyvää tulosta tuoviin ratkaisuihin. Totuus on hyvä pohja rakentaa huomista.

Ylivarovaisuudesta on merkkejä laajalti. Ongelma ei ole kapea tai yhteen nurkkaan jumittunut. Yhä useampi tavan tallaajakin varoo loukkaamasta ketään ja samalla mahdollistaa huonon, jopa rikollisen toiminnan. Viranomainen varoo antamasta työlupaa maahanmuuttajalle, peläten että yksikin väärä positiivinen päätös johtaisi ajojahtiin. Viranomaisen pelko on aiheellinen ja se kertoo paljon ilmapiiristämme. Uskonnon varjolla tehtyjä väärinkäytöksiä pelätään myös sanoa, peläten puolestaan viranomaisten ajojahtia. Kaikista näistä ongelmista silti puhutaan, mutta asiallisen ja faktalähtöisen puheen sijaan vääntö käydään somessa, huhujen ja vihan voimalla. Kaivamme tehokkaasti oman kuoppamme.

Jatkuu…

Ensi viikon aiheissa esiin nousevat toisaalta kehitysyhteistyö ja toisaalta vähän pohdiskelevampi puoli: onko rasismi valetta ja rasismin vastainen työ totta, vai toisin päin, vai sekä että? Mikä on totuuden ja rasismin suhde?

Julkaistu

Näitä voisi kysyä pressaehdokkailta

Paljon on paneeleja, haastatteluja ja julistuksia. Vaikka parhaat haastattelijat osaavatkin kaivaa kontekstia, on lähtökohdassa pehmoilun makua. Mielestäni näin haastavaan asemaan valittavalta henkilöltä pitää kysyä merkittävästi vaikeampia kysymyksiä. Ehdotan muutaman.

Halla-aho ja Haavisto: miten koko kansan presidentiksi?

Vaalien kaksi polarisoivinta ehdokasta pitäisi laittaa vastaamaan aivan konkretian tasolla tähän tärkeään kysymykseen. Maassamme on hurja määrä ihmisiä jotka eivät ikinä voisi sietää Halla-ahoa ja ei-aivan-niin-hurja-mutta-silti-hurja määrä joilla on sama ongelma Haaviston kanssa. Konkretiaa peliin ehdokkailta, mitä he tekisivät että koko kansa voisi kokea heidät omakseen.

Harkimo: syvällinen, ei pinnallinen venäjä-selvitys

Harkimo on kovasti kertonut että heti kun venäjä seitsemännentoista kerran rikkoi tarpeeksi törkeästi kansainvälisiä lakeja niin hän alkoi heti meinaamaan pohtia yhteistyön lakkauttamista. Hänen koko elintaso, poliittinen ura, puolue ja tämäkin vaalikampanja on kuitenkin tehty venäjän rahoilla. Kokeeko hän syntiä luksuselämän elämisestä verirahoilla? Tai jos hän ihan oikeasti katuu toimiaan, onko harkinnut rikoksilla saatujen tulojen lahjoittamista Ukrainan armeijalle? Onko hän tehnyt mitään tekojensa hyvittämiseksi kuin pari hutiloitua muka-anteeksipyyntöä? Onko mitään sanoja kovempaa?

Essayah: kytkökset kiinalaisiin

Olin yllättynyt kun sain kuulla miten syvästi ja absoluuttisesti urheiluvaikuttajista moni vihaa Essayahia. Yksi monista kuulemistani syistä ovat mittavat kytköt Kiiinaan. Hän käytti paljon aikaa ja rahaa puolustaakseen kiinalaisten toimia olympiamaailmassa, orjatyövoimalla tehtyjä urheilijoiden tarpeita, yms. Hän on kiitettävästi tuominnut esimerkiksi venäjän ja hamasin terroriteot, mutta ei sanaakaan kaukoidän kavereista. Tästä sopisi haastaa kunnolla.

Stubb: tunnetko uhrejasi?

Stubbin pitkä ura koulu- ja työpaikkakiusaajana on tuttua. Hän on joskus pitänyt pientä teatraalisuutta klassisilla ”pahoittelen jos” -lausahduksillaan. Häntä ei ole kuitenkaan vaadittu tilille. Tästä pitäisi kiristää ruuvia ja todella selvittää millä tavoin hän haluaisi tehdä tiliä väärinkäytöksistään. Kas, jos ihminen ei koskaan joudu vastuuseen teoistaan, ei ole mitään syytä miksei hän voisi jatkaa niitä vastakin. Pääministerinä hän aiheutti diplomaattisia selkkauksia käytöksellään, presidenttinä ne voisivat olla pahempia. Jos toimittaja pistäisi kovat peliin, nyt olisi vielä hyvää aikaa nöyristyä ja viisastua.

Urpilainen: pyhä paavo

Urpilaista on kritisoitu siitä, että hän näkee kaiken EU-silmälasein. En pidä tätä järin pahana syntinä. Sen sijaan hän on aivan viime kuukausinakin äänekkäästi puolustellut edeltäjänsä Paavo Lipposen toimia. Tämä pääministeristä putinin sylikoiraksi muuntautunut entinen suuruus ei mielestäni ole komissaarimme varauksettoman rakkauden ja ymmärryksen arvoinen. Tästä ongelmasta voisi haastaattelija vetäistä pari täsmäkysymystä. Onhan se hienoa että kunnioittaa mentoriaan, mutta rikoksia ihmisyyttä vastaan ei pidä hyväksyä, vaikka tekijä on paras kaveri. Kysymyspatteristo olisi kivulias, mutta tarpeellinen.

Ja paljon muuta…

Koville kysymyksille olisi tilaa enemmänkin, mutta pointtini toivottavasti tuli selväksi. Raja kulkee siinä, että presidenttiehdokkaan perhettä ja henkilökohtaisuuksia ei sovi sörkkiä. Kaikki sen ulkopuolella on kuitenkin pelissä ja panokset ovat kovia. Arvon toimittajat, hakekaa kaapista metaforinen haarniskanne ja varautukaa kunnon turnajaisiin. Nykyinen toimintanne on asiallista ja tyylikästä, mutta musiikkilaji on väärä ja volyymi turhan hiljainen.

Arvon toimittajat, saisinko hieman jytää pressatentteihini, kiitos.

Julkaistu

Mitä rasismi on?

Päivänä muutamana tämän vuoden keväällä pysähdyin kysymään itseltäni otsikon kysymystä: mitä kaikkea rasismi on? Juuri silloin oli rasismikritiikki hallituspuolueiden avainhenkilöitä kohtaan äänekästä. Huutoa piisasi, mutta analyysiä ja ymmärrystä ei. Päätin inspiroitua tiedon puutteesta.

Pikkujuttu vain

Ajatukseni oli lukea aiheesta viikon verran ja kuvata pari-kolme videota sekä blogailla – pikkujuttu, siinä se. Noh, meni kevät, kesä, syksy ja tuon pikkujuttu-osuuden sain valmiiksi lokakuun alkuun. Sitten vielä sortteeraus, faktantarkistus, referenssien kaivaminen ja editointi ja joulukuussa oltiin. Nyt pääsin kuitenkin alkuun.

Perusväitteeni on tämä: emme analysoi rasismin olemusta juurikaan. Emme käy keskustelua ristiriidoista kuten raha tai uskonto, emme psykologisista kulmista ja historiaakin katsomme kovin kapeasti. Olemme kovia olettamaan missä syyllinen ja missä ratkaisu, mutta oletukset voivat mennä myös vikaan. Emme ymmärrä rasismia, joten jos emme ymmärrä sitä, miten voisimme torjua sitä?

Alkuun: bisnestä ja luonnollista

Ensimmäinen jaksoni otsikko on Rasismi on bisnestä ja edelleen jaan tätä kahteen: kovaan ja pehmeään bisnekseen. Suomessa tämä ei ole ongelma, mutta USA:ssa on rasismin ja syrjinnän vastainen koulutus osoittautunut haastavaksi. Monilta osin se on pahentanut ongelmaa, ei parantanut sitä. Rahaa on hassattu miljardeja ja ihmisiä on jopa kuollut ison rahan ja pienen järjen rasismin metsästyksessä. Pehmeän bisneksen haaste on Suomessa: myös meillä on lukuisia järjestöjä tekemässä isolla rahaa työtä rasismia vastaan. Moni heistä tekee hyvää työtä, mutta mittarit puuttuvat. Puhumme euroista, kun pitäisi puhua tuloksista.

Toisen jakson otsikko on rasismi on luonnollista, siinä missä syöpäkin syntyy luonnollisesti mutta on silti tärkeää tuhota. Tässä heitän filosofiavaihteen päälle. On hyvä pysähtyä ymmärtämään ihmisen vaistoja sekä hyväksymään, että rasismi syntyy ihmisessä luonnollisesti, eikä se tarvitse pimeää kabinettia kellarissa sitä luomaan. Pohdin vuosituhansia vanhaa kehitystä, jossa yhteiskunta haastaa varhaiset vaistot. Väkivallan osalta tätä on tehty vuosituhansia, ja tulokset ovat verrattain tuoreita. Rasismin osalta työtä ei ole aloitettu, joten veikkaisin että valmista tulee vuonna 3237 – kunhan heti aloitamme.

Jatkuu…

Pistän taas blogaten kun on pari jaksoa lisää pihalla. Ensi viikolla luvassa on ainakin rasismi on mediapeliä.

Julkaistu

Onko kansanmurha väärin?

Otsikon kysymys on täysin absurdi – tai niin luulin sen olevan. Yhdysvaltain huippuyliopistojen johtoa haastateltiin kongressissa ja kysymys oli yksinkertainen: onko juutalaisten kansanmurhan vaatiminen vastoin yliopiston sääntöjä? Vastauksen luulisi olevan helpoin ikinä, mutta…

Tämä ei pääty hyvin

Minulle tuli hyvin huono olo katsoessani ylläolevaa videota. Yhdenkään – yhdenkään – yliopiston edustajat eivät pitäneet kansanmurhan vaatimista vihapuheena. Änkyräliberaalina olen toki sitä mieltä, että moisia mielipiteitä saa ehdottomasti omata, mutta sitten sen liberalismin on oltava perusarvo. Puhumme samoista yliopistoista, jotka ovat potkineet ihmisiä pihalle siksi koska ovat puoltaneet naisten oikeutta omiin pukuhuoneisiin. Naisten oikeus koskemattomuuteen on väärin, mutta kansanmurhan edistäminen ei?

Koitin pitkään miettiä miksi tämä satuttaa näin paljon. Tämä nimittäin satuttaa todella paljon. Lopulta luulen, että syy löytyy aiemmista argumenteistani. Israel on tehnyt virheitä. Israelin nykyhallitus on kokoelma vihaa tihkuvia taparikollisia. On lukuisia perusteltuja syitä olla tomeran kriittinen heitä kohtaan. Vaan kun lähdetään hyökkäämään jokaista juutalaista kohtaan, vaatimaan rikoksia ihmisyyttä vastaan tai jopa kiistämään laajalti todistetut terroristihyökkäykset, tuhotaan samalla kaikki mahdollisuus asialliselle kritiikille.

Toinen video kuvastaa sekä muslimi- että juutalaistaustoja omaavan opiskelijan epätoivoista pyyntöä saada palata taas opiskelijaksi, tieteen tekijäksi, vieläpä maan huippuyliopistossa. Herranjestas nyt, MIT on se paikka missä on keksitty puolet nykyisen maailman ihmeistä. Se on huipputieteen Mekka, Aleksandrian kirjasto ja Esson baari kaikki yhdessä. Mutta siellä, kaikista maailman paikoista, heitetään tiede roviolle ja keskitytään ihmisten pahoinpitelemiseen sen takia mitä uskontoa opiskelijoiden äiti sattuu edustamaan? Olin kirjoittamassa tähän jotain rumaa, mutta sensuroin itseni.

Tämä ei TODELLAKAAN pääty hyvin

He normalisoivat rasistisen rikollisuuden. Sen saman, jota vastaan he kaikki olivat muka toimivinaan. Ei, en aio pelata tähän 1930-lukuun viittaavaa korttia, sillä historia ei ole tulevaisuuden oppikirja. Aion sen sijaan yleisellä tasolla muistuttaa, että jos tarpeeksi kovaa vaadit suorin sanoin väkivaltaa, ja saat tarpeeksi paljon kannatusta, on lisääntyvä riski siihen että joku noudattaa tätä.

Se on nimittäin niin, että 7. lokakuuta Israeliin hyökkäsi joukko ihmisiä, joille oli vuosien ajan opetettu juuri tätä sanomaa. Sen opin avulla he murhasivat, kiduttivat, raiskasivat ja kidnappasivat täysin vailla tunnontuskia. Tätä seuraavina viikkoina viha siirtyi Israelin puolelle, eikä sielläkään erityisen varoen ole sormea pidetty liipasimella. Hekin kun ovat indoktrinoituneet vihaan vuosien ajan.

En vaadi kenenkään sensurointia, en yhdenkään puheen vaientamista, en yhdenkään mielenosoituksen kieltämistä. Vaadin jokaiselta ihmiseltä kykyä ymmärtää mikä on väärin. Ja hyvät ihmiset, kansanmurha on väärin. Siihen ei ole mitään poikkeusta. Sen sanominen, sen ymmärtäminen ei ole edes ensimmäinen askel, vaan paljon jopa sitä ennen.

Sen sanomatta jättäminen sen sijaan voi olla vihoviimeinen askel.

Julkaistu

Presidenttiehdokkaat: jako kolmeen

Sanovat, että ehdokkaita ei voi jakaa suhtautumisella venäjään – kaikki ovat samalla linjalla. Näin toki pintapuolisissa puheissa on, mutta pinnan rapsuttaminen kannattaa. Itse näen jaon kolmeen: kaksi neutraalia ja yksi negatiivinen ryhmä.

Tyyppi 1: kova kovaa vastaan

Tämä tyyppi tietää prikulleen miten sotaisa, diktatuurilla hallittu venäjä toimii. He ovat yötä päivää valmiina vastaamaan kaikkeen kovaan mitä itärajan väärältä puolelta tulee. Vaikka putinin uhkuisi ja puhkuisi, he eivät puhurissa taipuisi. Tähän listaan kuuluvat Mika Aaltola ja Jussi Halla-aho.

Tyyppi 2: realistinen, mutta toiveikas

Tämä tyyppi ei hetkeäkään kuvittele venäjän nykyhallinnossa mitään hyvää, mutta heillä on vahvaa toivoa tulevaisuuteen putinin jälkeen. He haluaisivat joku päivä olla rakentamassa siltoja uudestaan, mutta hyväksyvät että ensin on venäjällä paljon muututtava. Tähän listaan kuuluvat Pekka Haavisto, Li Andersson ja mahdollisesti Sari Essayah. Viimeisestä en ole ihan varma.

Tyyppi 3: putinin salarakas

Puhukoot mitä sontaa tahansa, teot ja historia paljastavat kaiken tarpeellisen. Stubb, Rehn ja Harkimo kaveeraisivat aivan mieluusti putte-possun kanssa, jos vain reaalipoliittinen tilaisuus tulisi.

Julkaistu

Minä puhun verkossa

Kuten moni on surukseen saanut vuosien varrella huomata, ilmaisen mielipiteitäni tietoverkossa, lähinnä blogeissa ja äxässä (=twitterissä), joskus myös videoina. Ilmaisultani olen erinomainen, virheetön, nöyrä ja hyvä valehtelija, mutta jossain kulkee raja. Läheisteni asiat eivät matkaa mukaan.

Helpottaa ja potuttaa

Meitä on varoitettu usein jakamasta kuvia lapsista sosiaalisessa mediassa. Varoitus on lukuisilla tapaa perusteltu. Täysin samoilla perusteilla on hyvä välttää jakamasta myöskään tekstipohjaista tietoa lapsistaan verkkoon. Sitten nopeasti nousee kysymys – entäpä seniorit, jotka eivät digipalveluita käytä? Eiköhän heilläkin ole täysin sama oikeus yksityisyyteen. Sitten jäljelle jäävät muut perheenjäsenet, sisarukset ja puolisot ja sen sellaiset. Ehkäpä hyvät ystävät sopii myös listata tähän. Eiköhän heillä ole kyky ja mahdollisuus itse jakaa itseään verkkoon jos siltä tuntuu.

Periaate numero yksi on siis selvä: ihminen päättääköön itse mitä haluaa verkossa itsestään nähtävän. Pientä joustoa tässä voi tehdä julkisuuden henkilöiden osalta, mutta onnekseni lähipiiriini ei kuulu suuria julkkiksia tai päättäjiä. Sen verran voin heistä paljastaa.

Periaate numero kaksi on yhtä yksinkertainen. Minua lähellä olevat ihmiset ovat saaneet ottaa ihan tarpeeksi osumaa poliittisista valinnoistani vuosien varrella. Ette uskoisi puoliakaan tästä jos kertoisin vain edes täysin julkisesti tiedossa olevat osat. Jos joskus jaksan tehdä omakustanteen aiheesta kirjoittamastani kirjasta, ehkä voitte sitten nauraa. Pointti on kuitenkin se, että näen mitä assosiaatio tekee ihmisille. Jos alkaisin puhumaan läheisistäni, altistaisin heidät kaikki sille samalle sontamyrskylle mitä saan itse niskaani jatkuvasti. Heillä on parempaakin tekemistä.

Ei minulla oikeastaan ole kolmatta periaatetta, mutta voisi kai sitä spekuloida että egoonsa sulkeutunut paskiainen ei halua jakaa parrasvaloja kenenkään kanssa. Vastakohta tuolle varmaan olisi periaate siitä, että haluan haastaa itseni keksimään omia juttuja eikä ryöstämään niitä muilta. Tuohon ei usko poliisikaan. Onneksi blogeissa saa valehdella.

Rohkaise läheistä puhumaan

Tarinalla on olevinaan moraalinen opetus. Jos läheisesi ympärillä tapahtuu jotain, mikä on mielestäsi kiintoisaa, rohkaise häntä itse kertomaan siitä. Voit toki auttaa, mutta useimmiten henkilö itse on paras kertomaan omista kokemuksistaan. Anna siis siihen tilaisuus. Rohkaise häntä kirjoittamaan, tai vaikka laulamaan, runoilemaan tai piirtämään siitä. Älä pureskele ruokaa hänen puolestaan.

Se ei toki tarkoita, etteikö läheisten kokemista huolista sopisi jakaa kuulemaansa. Itsekin jaan sopivasti pseudonymisoituna joskus havaintojani vaikkapa terveydenhuollon tai maahanmuuton haasteista, kun ne osuvat lähipiiriin. Hyvä ihminen reagoi kun näkee pahaa tapahtuvan. Jossain kuitenkin elää se veteen piirretty viiva toisten ihmisten elämän ja omani välillä.

Julkaistu

Heikomman lyöminen on maan tapa

Hallitusta on täysin aiheellisesti haukuttu heikoimpien kiusaamisesta uusilla suunnitelmillaan. Vaikuttaa siltä että persoonat kuten eräs Eloranta ja eräs toinen Niemi-Laine ovat hyvin oppineet maan tavoille. Huomenna koko suomen AY-kenttä taas kerää voimansa ja mahtinsa, lyödäkseen kaksin käsin heikoimpia maahan, jotta voivat sitten vielä potkia perään.

Ei strategia, vaan asennevamma

JHL, SAK, EVVK ja BBQ voivat kaikessa rauhassa kertoa tämän olevan strategiaa, mutta se on yksiselitteistä valehtelua. Ei tämä ole strategiaa. Tämä on pahaisen kakaran jalan polkemista, hiekan potkimista kengille tai sitten puhdasta sadistista pahantekoa, kohdistettuna heikoimpiin. Selvähän se on että jos viet koululapselta tai vanhukselta ruoan, tai estät vähävaraisia käymässä töissä tai opiskelemassa, he eivät voi sille mitään. He voivat vain kärsiä.

Toinen huomio liittyy siihen ketä vastaan liitot eivät toimi ja sen ytimessä on hallitus. AY-liike ei halua toimia hallitusta vastaan, vaikka väittää omaavansa kritiikkiä hallitusta, ei lapsia vastaan. Tätä on vaikea olla lukematta rivien välistä. Miksi hallitusta ei vastusteta? Miksi ei ole mielenilmausta hallitusta vastaan? Miksi ei ole poliittista lobbausta? Miksi ei käytetä lain suomia mahdollisuuksia kolmikantakeskusteluihin? Miksi, taivaan tähtien sentään, ei uskalleta edes laittaa valtioneuvoston pullatarjoilua lakkoon? Lapsilta viedään ruoka nenän edestä ja vähävaraisilta vähätkin tulot, mutta ministeriltä ei uskalleta viedä edes kampaviineriä. Miksi?

Kolmas huomio liittyy vaikuttamiseen. Hallitus on väittänyt, että Suomen kieltämättä poikkeuksellisen laaja poliittisten lakkojen käytäntö on ongelmallinen. AY-liike tekee tässä täydellisen oman maalin osoittamalla hallituksen pointin täyden todeksi. Hallituksen ministereillä on naurettavan helppoa käyttää tätä keppihevosena ja niinhän he käyttävätkin.

Nämä kaikki tuotuna yhteen osoittavat ristiriidan: sanotaan vastustavamme hallitusta. Teoissa sen sijaan lyödään viattomia, vältetään aktiivisesti tekemästä mitään hallitusta vastaan, ja lopulta vielä avustetaan hallituksen propagandaa. Kertokaa nyt hyvät ystävät minulle miten tätä pitäisi lukea?

Ja ongelma jatkuu

Hallituksen toimissa on mitä ilmeisimmin ongelmia. Havainto maan täydestä konkurssista on totta, mutta keinovalikoimaa on todella aiheellista kritisoida. AY-liikkeen tulisi olla tässä mukana, sillä he edustavat lähes puolta maamme työntekijöistä – melkoinen porukka. Heillä olisi osaaminen, valta ja voima tehdä muutoksia. Heiltä on aktiivisesti pyydetty parempia ideoita. Heitä tarvitaan!

Toistaiseksi he kuitenkin nauravat räkäisesti, nostavat omaa palkkaansa, pistävät teräväkenkäiset saappaat jalkaan ja etsivät lähimpiä vähäosaisia potkittavaksi. Onneksi olkoon AY-pomot. Voisitte olla Suomen tulevaisuuden sankareita. Sen sijaan olette pahempia kuin koulukiusaajat, jotka ovat aika hemmetin pahoja.