Israelin ongelma ei ole vaikea, ihmiset ovat

Männä viikolla on medioissa käyty laajaa keskustelua Israelin alueen tuoreesta tilanteesta, hyvä keskustelu oli esimerkiksi Ajantasassa. Mitä enemmän kuuntelen analyysejä Israelin ja palestiinalaisten kriisistä, sitä enemmän totean sen olevan äärimmäisen helppo kriisi ratkaistavaksi. Koska ratkaisua ei silti tapahdu, on loogista johtaa että kun helppo ratkaisu ei tapahdu, ongelmana ovat vaikeat ihmiset. Miksi hitossa otamme siihen osaa?

Vähän ikävämpi geneettinen erityispiirre

Koko konflikti on täynnä itsestäänselvyyksiä. Esineistä on turha tapella, niitä voi aina rakentaa lisää. Silmitön kosto saadaan kyllä vereen kun sitä tarpeeksi kauan opetetaan. Sopimuksilla ei ole väliä, jos päätetään että sopimuksilla ei ole väliä eikä tämä johda seurauksiin. Väkivalta on puhetta tärkeämpää jos niin on aina opetettu. Kummankaan kansan puolella ei enemmistöllä ole minkään asteista halua ihmisoikeuksiin, eikä toisaalta tarvettakaan. Kun muu maailma on päättänyt että heille kaikki on sallittua ja kun tätä opetetaan myös omille kansoille, onko joku ihme ettei ole säännöillä väliä? Leijonaosalle ihmisiä siellä ei ole edes käsitystä siitä mitä ihmisarvo tai ihmisoikeudet ovat. Turhaan me heidän päättäjiä haukumme kun kansa heidät valitsee, selvin luvuin. Meidän pitäisi hyväksyä että kaikenlaiset ihmisarvot ovat heille täysin tuntemattomia. Vaikka oikein opettamalla opettaisimme, nämä ihmiset eivät ole kykeneviä edes oppimaan sivistyksestä tältä osin. Raakuus on päässyt geeneihin asti.

Kiistassa ei ole kenelläkään mitään intressiä sen lopettamiseen, ei paikan päällä tai ulkomaailmassa. Tällä hetkellä kaikkein eniten nettoaa jatkamalla kiistaa. Useat ulkovallat nauttivat mahdollisudesta käydä sotaa kolmannen osapuolen välityksellä. Yksikään ulkomaanvalta ei ole antanut merkkejä siitä, että tappelupukarien edut millään muotoa paranisivat rauhan myötä – päinvastoin, rauha alueella eliminoisi monet kaupanteon mahdollisuudet. Rauha myös kuihduttaisi massiiviset tukihanat. Alueen asukkaat voivat olla kykenemättömiä inhimillisyyteen, mutta tyhmiä he eivät ole. Kyllä heille kelpaa ulkoa tuleva raha, valta sekä pyhä oikeutus omiin toimiin. Harva meistä kieltäytyy ilmaisesta rahasta kun ainoa mitä sitä varten pitää tehdä on jatkaa samaan malliin.

Eräs Ylellä haastatelluista totesi saman mitä useampikin tutkija: kahden valtion malliin ei käytännössä ole enää edellytyksiä, eikä toisaalta mitään haluakaan. Itse asiassa alueella ei ole minkään asteen edellytyksiä edes yhden, minkään nimisen valtion olemassaoloon omatoimisesti. Kaikki, mikä siellä tapahtuu, tapahtuu sinun, minun ja muiden maailman ihmisten tuella, rahoilla ja siunauksella. Kansoille on opetettu että näin se on, joten miksipä pohtimaan vaihtoehtoja? Keskustelut Suomen energia- tai ruokaomavaraisuudesta jäävät aika pieniksi tuon rinnalla. Ilman ulkomaailman tukea alueen asukkailla ei ole mitään muuta kuin vihaa, sillä he eivät mitään muuta osaa rakentaa. Vihalla ei ruokita nälkäisiä tai valaista pimeää. Tätä parempaan pystyvien ihmisten osuus alueella on hävyttömän pieni ja laskee jatkuvasti. Yksi sukupolvi vielä niin heistä on jäljellä enää muisto tai korkeintaankin tilastoharha.

Tähän ei uskontoa tarvita

Joku saattoi ehkä huomata etten yllä millään muotoa erotellut Israelin ja palestiinalaisalueiden asukkaita. Se oli tietoinen valinta, sillä valtaosa kritiikistä ja havainnoista pätee täysin identtisesti molempiin. Se myös osaltaan muistuttaa, ettei uskonto tai ”oma kansa” tee ihmisistä idiootteja. Kyky inhimillisyyden tuhoamiseen ja absoluuttisen pahuuden rakentamiseen yhteiskunnan selkärangaksi löytyy meistä jokaisesta. Olkoon tuo alue muistutus siitä minkälaisia meistä kaikista voisi tulla, jos pelinappulat niin aseteltaisiin.

…pelinappulat? Niin, jostain tämä kaikki on saanut alkunsa. Enää sillä ei kuitenkaan ole väliä. Tällä hetkellä ihmisyyden tuho pyörii siellä ihan omalla voimallaan, eikä tarvitse enää minkään asteen taustatukea historialta. Vaan kun tulevaisuus on näin pimeä, sen rinnalla vähän ikävämpikin historia lienee parempi katsantasuunta. Hitto miten synkkä tarina tämä onkaan.

Vihreä pääministeripuolue?

Galluppeja on nähty ja tänään Aamulehdessä taloustutkimuksen Juha Rahkonen ennustaa että vihreistä voi tulla jopa pääministeripuolue. Ensireaktioni oli kova pelko, mutta lopulta totesin ensireaktion turhaksi – onhan Suomi selvinnyt jopa Esko Ahon hallituksesta. Katsotaanpa mihin viherjytky voisi johtaa.

Haasteita paljon, pelkoja vähän

Vihervasemmistolaista kuplaa on opetettu verkossa joko pelkäämään tai rakastamaan ehdoitta. En näe tätä vihervasemmistolaista kuplaa ihan yhtenäisenä pakettina, vaan särmiä on reilusti. Jos vaikkapa vihreitä ja vassareita vertailee puolueina, sanoisin että edellinen on näistä kahdesta se joka sallii järjenkäytön. Toki vihreillä on vahva ideologinen pohja joka joskus ajaa järjen ohi, mutta nähdäkseni tuo riski on paljon suurempi vaikkapa demareissa. Media ja etenkin some toki mieluiten onkii esille vain ne pöhköimmät ulostulot mistä tahansa puolueesta, mutta olen huomannut että vihreät ovat lopulta halutessaan varsin kykeneviä debattiin, tutkimukseen ja yhteistyöhön. Se, että lähtee mukaan median jatkuvaan riidankylväntään on toki ikävää, mutta kertoo jotain myös mediasta.

Vaan onko peloissa kantavaa pohjaa? Kuten Rahkonenkin muistuttaa, biotalous on asia joka voi johtaa kärhämään sekä muiden puolueiden kanssa että vihreiden sisälläkin. Metsien käytön ja suojelun tasapaino on aina keskitien kompromissi, vaikka Pekkarisen ja Hassin kaltaisten itserakkaiden inttäjien välinen huuto toiselta näyttääkin. Arkisista asioista ehkäpä sähkön saanti ja hinta pelottavat, jos energiaratkaisuissa mentäisiin liian sokean ideologisesti. Toisaalta, jos puheenvuoro annetaan myös tieteen ja tekniikan vihreille, voi nettotulos olla siedettävä. Maahanmuuttolinjausten rankka löyhentäminen todennäköisesti lisää rikollisuutta ja kuluja, vaan niin on tapahtunut Sipilän vahtivuorollakin. Optimisti voisi pohtia voisiko vihreillä peräti olla tähän jokin tuore idea.

Kansantalous on mielestäni heikoin lenkki vihreässä pääministeripuolueessa. Kuten oppositiosta kuuluukin, he ovat kovasti vaatineet lisää rahaa mm. joka mahdolliseen paikkaan. Tiedämme hyvin että vaalien jälkeen moiset ontot lupaukset hiljenevät pian, oli puolue mikä vaan. Vihreiltä sinänsä irtoaa ideoita myös talouden korjaamiseksi sekä esimerkkejä paremmista toimintamalleista, mutta nämä ovat aina äärimmäisen pienessä mittakaavassa, yksittäistapauksia jotka eivät tahdo skaalautua kansantalouden mittakaavaan. Tässä on nähdäkseni haasteista todellisin. Vihreiden täytyy osoittaa omaavansa kykyjä sekä taitoja kansantalouden tervehdyttämiseen.

Jytky kun jytky

Demokratian parhaita puolia on se, että äänestystulokset voivat muuttua, puolueet nousta ja laskea. Huonointa demokratiaa on määritellä tuloksia etukäteen. Tähän ovat syyllistyneet monet vihreät, mutta totta puhuen kotipuolueestani kokoomuksesta on tällä sektorilla oltu myös turhan äänekkäitä vaikkapa Jan Vapaavuoren suulla. Vihreiden edellinen johto keräsi pölhöpopulismin maailmanpalkintoja, kun taas Touko Aalto on puhunut jalat maassa kuten valtiomiestasolla sietääkin.

En ole samaa mieltä vihreiden joistain linjoista. Mielestäni seassa on paljon epäkoherenttia maailman halailua vailla konkretiaa ja pitkäjänteisyyttä. Toisaalta, vihreissä on myös järkeä ja osaamista jota he voivat halutessaan mobilisoida. Ja lopulta, vaikka harvoin heitä äänestänyt olen, he ovat tulleet rehdisti, pelisääntöjen mukaan demokratian kentälle. Jos kansa niin haluaa, myös heille kuuluu tilaisuus näyttää taitonsa maan johdossa.

Ihmelääke EU:lle tai edes prioriteettien tarkastus

Törmäsin EU-puolue EPP:n (suomesta Kok, KD) julkisuustempaukseen taannoin. He kyselivät kansalaisten mielipiteitä toiminnastaan, EU:sta ja niin edelleen. Jaoin mietteeni lyhyellä videolla jonka he laittanevat ö-mappiin, mutta voinpa jakaa aatteitani näin blogimuodossakin. Perusvinkkini on tämä: prioriteetit kuntoon EU:n johtotyössä. Kansalaiset hieman korkeammalle tällä listalla.

Journalismin pelko on tyhmyyden alku

Punainen lanka juttuuni tuli Politiikkaradiosta, jossa Pertti Salolainen (kok) piti esimerkillisen typerän saarnan mediapelosta. Hänen mielestään poliitikkojen ei pitäisi sanoa mielipiteitään rehellisesti, koska on riski että media – tai jos tosi pahasti käy, kansainvälinen media noteeraa sen. Notta mitä helvettiä nyt? En ole samaa mieltä esim. tuossa keskustelussa mainitun Sampo Terhon (uv) mietteistä, mutta en helvetissä halua ennakkosensuuria poliitikoille. Haluan, että he kertovat mielipiteensä. Ei ole koskaan häviöksi että poliitikot kertovat mitä ovat asioista mieltä. Kivuliaskin totuus voittaa näyttelemisen.

Tässä tullaan EU:n päätöksenteon haasteeseen. Tiedämme, että lobbarit ovat kansalaisia tärkeämpiä. Tiedämme, että komissio kävelee aina tarpeen tullen parlamentin yli. Tiedämme, että niin tekevät myös komission kaikki ulkomaiset kumppanit sekä NATO. Nyt tiedämme, että myös media kävelee kansalaisten yli. Jos meppi tekee kymmenen tunnin työpäivän, montako sekuntia siitä työstä on EU-kansalaisten hyväksi? Ei montaa, rohkenen arvata.

Tavalla tai toisella, EU-päättäjien on nostettava kansalaisten asema pari pykälää korkeammalle prioriteettilistalla. Heidän pitää uskaltautua puhumaan totta. Heidän pitää pystyä sanomaan ”en tiedä”, sillä ne ovat viisauden sanoja. Euroopassa on harjoitettu vuosituhansien ajan tiedonvaihtoa diplomatian, kulttuurin ja tieteen aloilla, joten emmeköhän ole jo perusteet hanskanneet? Eivätköhän päättäjät voi ottaa sen riskin, että puhuvat kansalaisille totta?

Teatteri vapaa-ajalle

Dialogi ja avoin keskustelu ovat tie eteenpäin. EU:ssa on ongelmia ja mahdollisuuksia. Ongelmia ei voi korjata, ellei niitä ensin selväkielisesti nimeä ja nosta pöydälle. Tämä tulee ottaa selväksi linjaksi. Oikea linja on rehellinen, asiallinen ja vastuullinen.

Jos poliitikolla on hurja tarve teatterin tekemiseen, tehköön hän sitä vapaa-ajallaan, mieluiten teatterilavalla.

Kaksisuuntainen kunnioitushäiriö

Kuuntelin ja sitten luin Paula Takion Yle-kolumnin kunnioituksesta. Melko paatoksellisen maailmanhalailun lomassa heräsi kuitenkin aivan perusteltuja kysymyksiä ja ajatuksia kunnioituksesta sekä koko kunnia-sanan käytöstä tässä maailman ajassa. Kunnioittaminen on arvokas asia, mutta mielestäni sen ei tule olla ehdotonta.

Moraalikrapulassa kunnia laulaa

Perusteltua tai ei, viime vuosikymmenten trendi on ottaa melko sokeasti länsimaille omantunnontuskia maailman ongelmista. Koska länsimaat ovat historiallisesti käyttäytyneet sokean törkeästi, on tehtävämme nyt hyväksyä törkeyksiä sokeasti. Näinhän asiaa ei ilmaista, mutta näin asia on. Meitä ohjeistetaan kunnioittamaan kaikkea vierasta ja erilaista, myös sellaista joka syöksyy kohti puukko edellä tai tahtonaan ihmisoikeuksien tuhoaminen. Minä en taatusti kunnioita sellaisia kulttuureja joissa ihmisen vapauden aste määräytyy sukupuolen mukaan. Voin hyväksyä että sellaisia kulttuureja on, Suomessakin, mutta en voi niitä kunnioittaa edes varauksin. Rohkenenkin kysyä: miksi meidän kenenkään pitäisi kunnioittaa tällaista? Oli sen nimi Saudi-Arabia tai Suviseurat, sillä ei pitäisi olla merkitystä jos käytös on surkeaa.

Maahanmuutto on kieltämättä aihe jossa tarvitaan kunnioitusta. Meidän on turha laittaa siihen ehtoja: jos henkilö saapuu laillisesti, eli siis meidän itse tekemiämme lakeja kunnioittaen maahamme, hän ansaitsee jo lähtökohtaisesti kunnioituksen – olemmehan tavallaan itse asettaneet kutsun. Maasta toiseen matka on aina haastava, enemmän tai vähemmän, joten on perisuomalaisen vieraanvaraisuuden ydintä osoittaa lähtökohtaista kunnioitusta. Pidemmän päälle toki ”katsotaan mies eikä nuttu”, eli kunnioituksen säilyminen on sitten pidemmän ajan kysymys. Samaa laulua jatkaen ”reilu jätkä on kaikille tuttu”, eli työnsä ja paikkansa hakeva henkilö ansaitsee kunnioituksen puhaltamalla kanssamme samaan hiileen. Tämän vähäsanaisen luterilaisvaikutteisen yhteiskunnan hyvä puoli on, että kunnioitus ei synny rituaaleilla vaan arjen teoilla.

Erityistä varovaisuutta tarvitaan silloin, kun kunnioitusta suoraan sanoen väärinkäytetään. Kunnia ei missään muodossa voi liittyä hyökkäävään väkivaltaan, vaikka sillä kuinka paljon oltaisiin pelastamassa perheen/puolison/naapurin kissan kunniaa. Tokihan jokainen vastustaa kunniaväkivaltaa, mutta teemme sitä turhan tapauskohtaisesti. Tuomitsemme seurauksen, emme syytä. Suomenkin historiaan on kunniaväkivalta kuulunut, legendoja unohtamatta. Nykyään osaamme tuomita Lallin käytöksen taustoineen, joten miksi emme niin toimisi muissakin tapauksissa? Kulttuuri, joka ohjeistaa väkivaltaan, on kunniaton. Tieteellistä termiä käyttäen, sellainen kulttuuri on kasa sitä itseään. Se pitää uskaltaa sanoa. Väkivallassa niin syy kuin seurauskin pitää etsiä, tutkia huolella ja sen pohjalta olla valmis tuomitsemaan vääryys absoluuttisesti.

Kakunpalalle on tilausta

Kunnioituksessa ja kunniassa on monta suuntaa ja tarvetta elämässä. Näin hieman paketoiden ehdotan kunnioituksen näkemistä jonkinlaisena barometrina, joka voi kulkea suuntaan ja toiseen. Hätiköidyt päätökset eivät mieluiten asiaan kuulu, mutta nähdäkseni kunnioituksen ylläpito on osa arkista eloa yhteiskunnassa. Allekirjoitan Takion rivien välistä luettavan huomion, että kunnioitusta sopisi olla nyky-yhteiskunnassa enemmän. Minäkin kunnioitan kovasti Takion ulostuloa, pohdiskelua ja henkilöä, vaikken tuloksesta täysin samaa mieltä olekaan.

Kunnioitus on kuitenkin kuin kakku. Se on hyvää ja maukasta, jopa kriittinen osa ihmiskunnan rauhanomaista yhteiseloa. Se ei kuitenkaan kata koko ruokavaliota, eikä kovin rajoittamatonta kakun syöntiä voi pitää terveydelle fiksuna valintana. Älkäämme lähtekö kunnian laihdutuskuurille, vaan nähkäämme asia pitkäjänteisenä ruokavalion suunnitteluna.

Enemmän tulosvastuuta, vähemmän fiilistä

Nostan nyt esille kaksi taannoista uutista, somalijärjestöjen avustuksiin ja ministeri Lindströmiin liittyvä tapaus, sekä kysely kehitysyhteistyöstä. Molemmissa tapauksissa puhutaan rahan antamisesta hyväntekeväisyyteen, vaan mielestäni kovin kritiikittömästi. Vaan kukapa sitä nyt kehtaisi hyvyyttä vastustaa? Kiintiökyynikkonne ilmoittautuu.

Tuloksia vai huumeaddiktioita?

Lähes kiistämätön yleisen mielipiteen ja poliitikkojen lausumien väite on, että kehitysyhteistyöllä nostetaan maita köyhyydestä ja etenkin viime aikoina korostetaan sen vähentävän turvapaikanhakijoiden määrää. Globaali kehitysavun rahoitus on ollut kasvussa, mutta sen paremmin kehitysmaiden väestönkasvua kuin rajua maahanmuuttoaaltoakaan ei ole lainkaan hidastettu – päinvastoin. Rohkenen kysyä, toimivatko kehitysyhteistyön tekijät maahanmuuton jarruna vaiko kaasupolkimena, kehuessaan laajoille kansanjoukoille mahdollisuuksia Euroopassa? En tietenkään kiistä etteikö monia maita olisi saatu köyhyydestä ulos, mutta näkemättä on tutkittu syy-seuraussuhde kehitysavun suhteen.

Esille sopii nostaa myös referoimani tutkimus, jossa yhä useampi epäili kehitysavun tehoa. Epäilemättä tietoisuus on lisääntynyt, esimerkiksi Eero Paloheimon tai Matti Kääriäisen kirjojen johdosta. Kyse ei ole mistään kehitysapuänkyröistä, vaan molemmat ovat antaneet lukuisia, konkreettisia ideoita Afrikan auttamiseen tehokkaammilla tavoilla. Silti heidät leimataan vihapuhujiksi. Totisesti kysynkin: onko kehitysavusta saatava mielihyvä tullut meille niin tärkeäksi kehon sisäiseksi huumeeksi, että se estää ajattelemasta edes kehitysavun kohteiden parasta? Ajatus vaikkapa joidenkin Afrikan maiden auttamisesta on jalo ja tuettava, mutta sitä ei saa tehdä laput silmillä. Mikä on avun tarkoitus? Onko se hyvän olon tunne meille, vai apu heille?

Järjestöille on käyttöä

En missään nimessä lähde kiistämään tarvetta monenlaisille kansalaisjärjestöille. Näin kohta 20 vuoden järjestökokemuksella ehdotan kuitenkin että pelkkä laitoksen kutsuminen järjestöksi ei takaa mitään, vaan joukossa on monenlaista toimijaa. Mennään vaikka suoraan asiaan ja kysytään, miten näin jättimäisiä tukia saaneet somalijärjestöt ovat voineet hoitaa asiansa näin katastrofaalisen huonosti? Somalit ovat tasan samoja ihmisiä siinä missä muutkin maahanmuuttajat, mutta jostain syystä heidän työllisyysaste ja muut integroitumisen luvut ovat surkeita. Näin hirveiden lukujen äärellä on jo tarpeen etsiä syitä. Ehkäpä avustustoiminta onkin kääntynyt itseään vastaan ja ne korkeaan arvoon nostetut avustusjärjestöt ovatkin osaltaan syyllisiä tilanteeseen? Ehkä näin, ehkä ei – mutta kun asiaa ei näy saavan tutkia, kaikkea voi spekuloida.

Luulisi olevan helppoa pistää avulle ehdot. Jos järjestö auttaa vaikkapa 100 kpl työikäistä ja -kykyistä työtöntä henkilöä, pitäisi vuoden päästä heistä puolen olla vakituisessa yksityisen sektorin työssä ja toisen puolen jatko-opinnoissa. Jos määrä alittuu tästä hurjasti, järjestö ei selvästikään ole tehtäviensä tasalla ja sitä on turha tukea. Järjestöt ovat yhteisöjä missä firmatkin – jotkut onnistuvat, jotkut kaatuvat.

Tase töihin

Sipilän yksi suosikkifraaseja on vaatia että pistetään tase töihin. Lähtökohtaisesti lausahdus on varsin pätevä, joskaan en ole vielä nähnyt Sipilän itse tuota noudattavan. Tässä kohtaa se kuitenkin pätee. Rahaa on kaikesta huolimatta rajallinen määrä, oli se sitten kehitysavun 900 miljoonaa tai somalijärjestöjen muutama miljoona. Veronmaksajien rahaa on käytettävä vastuullisesti ja tehokkaasti. Jos menee metsään, sitten vihelletään peli poikki. Jos menee hyvin, koitetaan laajentaa.

Hyvyys on kaunis ajatus, mutta ontot sanat eivät ole minkään asteen peruste vastuuttomaan rahankäyttöön. Kas, kun kriittisellä suhtautumisella sitä ihan aitoa, varmaa hyvääkin saa paljon, paljon enemmän.

Kokoomuksen shakki vastaan moraali

On sanottu että on epätervettä kuulua yhteisöön josta ei löydä mitään kritisoitavaa. Täten kohdistankin hieman perusteltua kritiikkiä kotipuolueeni Kokoomuksen viimeaikaisiin toimiin – tai lähinnä niiden PR-peliin. Kokoomus on pelannut erinomaista shakkia hallituskuvioissa, mutta moraali on rankasti pakkasella ja porsaanreikien käyttö hurjaa. Vihapuhekaan ei ole ongelma, kunhan yhteiskunnalliset tekosyyt ovat pelissä.

Veera Ruoho malliesimerkkinä

Tuorein loikkari Veera Ruoho tiivistää osan ilmiöstä. Hänen omissa ja Kokoomuksen puheissa korostettiin moraaleja ja kunnioitusta, sekä niiden puutetta Jussi Halla-ahon Perussuomalaisissa. Tämä kaikki henkilöltä joka on ihannoinut ja puolustellut Odinien katupartioita ja osoittanut kykenevänsä jäätävään ultrakonservatismiin muutoinkin. Samalla puhuttiin rehellisyydestä, vaikka Ruoho on kärähtänyt röyhkeästä valehtelusta lehdistölle lukuisia kertoja viime viikkoina. Poliittisesti oli hieno liike saada hallituksen puolelle yksi ääni lisää, mutta tempauksessa ei ole mitään varaa asettua korkeamman moraalin tasanteelle. Pelkään pahoin että näin ontto pohja ei välttämättä kestä hallitustyön aaltoja.

Halutessaan voi toki lukea jotain siitä, että samalla viikolla kun Kokoomus sai Ruohosta väkevän konservatiivilatauksen, palasi ”moraalittomiin” Perussuomalaisiin melko liberaali Arja Juvonen.

Soinilaiset aidan ali

Tätäkin rankempi rimanalitus, tai suorastaan riman alle tunnelin kaivaminen oli uuden vaihtoehdon ottamisessa hallitukseen. Hallituksen jatkolle operaatio oli mestarillista shakinpeluuta ja hienoa politiikan pelisilmää, mutta jälleen kerran kaikki moraalista ja arvoista puhuminen on hallituspuolueilta anteeksiantamattoman törkeää. Hallitus toivotti nyt moraalisaarnojen kannattamana tervetulleeksi henkilöitä kuten Pentti Oinonen ja Timo Soini. Rattijuoppona ja maahanmuuttajia vastaan kiihottavana kunnostautunut Oinonen on myös herjannut seksuaalivähemmistöihin kuuluvia eläimiinsekaantujiksi. Soinin absoluuttinen, sydämestä purskuava viha mm. naisten oikeuksia, seksuaalivähemmistöjä, demokratiaa ja oikeastaan kaikkea länsimaisia ihmisoikeuksiin kuuluvaa vastaan on niin absoluuttista että Trumpin kaltaiset aloittelijat voivat vain katsoa kateellisena.

Näistä ei tokikaan tullut ongelmia ja Soinihan ei ole koskaan joutunut oikeudessa vihapuheista vastaamaan, koska hän tietää mikä on oikotie onneen: ”En minä, mutta kirkko”. Tästä on turha syyttää Kokoomusta tai muitakaan puolueita, sillä on tosiasia että tässä maassa saa vihata, herjata, kiihottaa ja harjoittaa väkivaltaa uskonnon tekosyyllä. Siten vihapuhe ei ole vihapuhetta eikä moraalittomuus moraalittomuutta. Orpo pelasi erinomaista shakkia käyttäen yhteiskunnan hyväksyttyjä tekosyitä, mutta näin ei silti olisi pakko toimia. Jonkun, yhden puolueen, täytyy joku päivä sanoa valitut sanat tätä vastaan. Jo sitä odotellessa vaadin vähän enemmän rehellisyyttä. Moraalista, selkärangasta tai arvoista ei voi eikä saa puhua kun perustelee yhteistyötä ihmisarvokäsityksen alimman pohjasakan kanssa. Oikea puhe olisi luokkaa ”tämä on kompromissi jolla tärkeä hallitustyö jatkuu, purraan hammasta ja palataan töihin”.

Oikeus vai taju?

Loppuun voisi varmaan sanoa pari sanaa kansan oikeustajusta. Tietenkään vihaista kansanjoukkoa ei saa päästää pyövelin tehtävään mutta kun lain kirjain on täytetty, jatko-osassa voi mielestäni kuulla kansan oikeustajua. Jussi Halla-aho on tehnyt rikoksen, hän on tehnyt väärin – pulinat pois. Kansalle kuitenkin rikos vaikuttaa hyvitetyltä ja hän on selvästikin jo lähtenyt vähä kerrallaan poistamaan puolueestaan Soinin aikaisia ultrakonservatiivisia vihan arvoja. Täten on hyvä kysyä onko näin aktiiviselle, kauaskantoiselle vihanpidolle tarvetta? Perussuomalaisten nykyinen eduskuntaryhmä ei näytä hallituskelpoiselta, mutta ei pitkässä juoksussa myöskään yhteistyökelvottomalta. Suunta on hyvä ja iskuja vyön alle ei tarvita, kaikkein vähiten kestämättömillä moraalisaarnoilla.

En ole menettänyt lainkaan arvostusta niitä lukuisia Kokoomuksen jäseniä kohtaan, jotka minut puolueeseen innostivat. Katson kuitenkin että mediapeli ei ole viime aikoina noudattanut puolueestani odottamaa asiallisuuden ja ymmärryksen linjaa. Toivon, että tämä poliittinen show olisi nyt tässä ja voitaisiin keskittyä taas vaikkapa sotesopan hämmentelyyn.

Hekin ajavat ihmisoikeuksia

Tämä on ensimmäinen blogaukseni joka ilmestyy uusiin Pirkan blogeihin ja ajattelin ajatella kevyesti ihmisoikeuksilla, rasismilla sun muilla pehmoisilla. Minulla on ensin versio tästä erinäisten ihmisten nimillä, mutta totesin että tämä on muutamia julkisuuden esimerkkejä isompi asia – käytä siis mielikuvitustasi tarvittaessa. Ydinasia on kuitenkin selkeä: niin ”suvakit” kuin ”nuivat” kuin monet muutkin ajavat omaa linjaansa ihmisoikeusasiat etunenässä. Meissä on enemmän yhteistä kun haluamme myöntää.

Motiivin voi ymmärtää

Kun verkossa huutaa vähintään hieman rääväsuinen maahanmuutt…no okei, rasisti ongelmistaan, hän toimii raivon ja pelon vallassa. Hän pelkää, että turvapaikanhakijat tuhoavat Suomen yhteiskunnan ja tekevät siitä vaarallisen. On ihan mittakaavakysymys ovatko he täysin hakoteillä vai vähän oikealla suuntimalla, mutta motiivi on selvä: he ovat huolissaan suomalaisten perus- ja ihmisoikeuksien turvaamisesta, koskemattomuudesta, oikeudesta sosiaaliturvaan ym. Ulkomaalaisten vahingoittaminen on harvoin motiivi, vaikka se voi päätyä seuraukseksi eikä sitä tietenkään saa koskaan hyväksyä. On mielestäni kuitenkin tärkeää ymmärtää syyn ja seurauksen ero.

Vastaavasti kun verkossa huutaa vähintään hieman rääväsuinen huolest… no okei, kiihkoanarkisti ongelmistaan, hän toimii raivon ja pelon vallassa. Hän pelkää, että suvaitsematon turvapaikkapolitiikka ja sen kannattajat tuhoavat Suomen yhteiskunnan ja tekevät siitä vaarallisen. Hekin perustavat mietteensä enemmän tai vähemmän todellisiin havaintoihin ja enemmän tai vähemmän liioiteltuihin näkökulmiin, mutta totuutta heilläkin on pohjalla. Motiivi on niinikään selvä: he ovat huolissaan ulkomaalaisten perus- ja ihmisoikeuksien turvaamisesta, koskemattomuudesta, oikeudesta sosiaaliturvaan ym. Jälleen kerran, ”rasistien” pahoinpitely on aniharvalla motiivi, vaan heilläkin lähinnä seuraus sokeasta uskosta omaan maailmankuvaan.

Maahanmuuttokriittinen tai rasisti, turvapaikanhakijoista välittävä tai anarkisti, leijonaosalla heistä kaikista on motiivina ihmisoikeuskäsitys eikä se ole edes vastakohtainen. Pääosassa tapauksia kyse on vain painotuseroista. Esimerkiksi yksi haluaa vähentää Välimeren kuolemia sulkemalla rajat, toinen lisäämällä pelastusoperaatioita. Molemmat ovat reaktioita ongelmaan, eri tavoilla, eri perusteilla, mutta kummassakin on hyvät ja huonot puolet. Molemmat vetoavat milloin oikeusvaltioon, milloin kansan oikeustajuun. Kumpikin näkee joskus vaikkapa rikollisuuden ilmentymät joskus syynä, joskus seurauksena. Ja ennen kaikkea: lähes joka ikisellä tämän keskustelun osapuolella on mielessä ihmisen oikeus elää turvassa.

Mörkö on keskustelussa

Maahanmuutto on loistoesimerkki aiheesta, jossa somepiirit, keskusteluympäristö yleisesti sekä median suuri rakkaus tragediaan ja tappeluun ovat möröistä pahimpia. Enemmistöllä kansasta – ja haastattelun ulkopuolella epäilemättä poliitikoistakin – on varsin rakentava asenne ongelman ratkaisuun, hyvä kompromissi ja kykyä ymmärtää eri näkökulmia. Tämä lievästi sanoen kärkäs debatti on syntynyt aivan eri syistä kuin näkemyserojen äärimmäisyyksistä.

Kun muistamme, että pääosa meistä kuitenkin toimii hyvillä motiiveilla, voimme arvostaa toisiamme. Kun media vielä hyväksyisi joskus sovusta uutisoinnin, sen pohjalta voisi rakentaa myös kestäviä päätöksiä, niin Suomessa kuin EU:ssakin. Sitäkin ennen voimme kuitenkin päättää jättää eri mieltä olevien herjaamisen vähemmälle.

Tästä lähtevät Pirkan blogit

Arvon yleisö ja rohkea testijoukkiomme. Huhut Aamulehden blogien uhkaavasta sulkeutumisesta olivat ajatuksissa pidempään, mutta silti tieto iski kovasti. Tampereelta maailmalle ja takaisin suuntautunut blogiyhteisö ei ollut suurimpien kokoinen, mutta kuitenkin aktiivinen ja onnistui haastamaan keskusteluun aiheista, toivottaen myös uusia mietteitä sekaan tuon tuosta. Siitä emme halunneet luopua, eikä Aamulehti pystynyt tarjoamaan aivan vastaavaa saman konsernin muista palveluista. Siitä syntyivät Pirkan blogit.

Paljon, vaan ei tarpeeksi

Kun uutinen tuli pihalle, aloimme heti keskustelemaan siitä mitä pitäisi tehdä. Allekirjoittaneen kokemuksella verkkoyhteisöjen hallinnasta tiesin, että oman alustan tekeminen ja etenkin ylläpitäminen on melkoinen työ. Kuitenkin yhteydenpito muiden mediatalojen ja alustojen kanssa osoittautui heikoksi – aktiivisillekaan blogaajille ei ollut niinsanotusti kotia tarjolla. Blogialustoja on vaikka miten paljon, mutta leijonaosa niistä vaikuttaa ehkäpä hieman omaan piiriinsä päin kääntyneeltä. Toki tämä on ymmärrettävää monesta kohdin. Optioiden puutteessa päädyimme kokeilemaan oman alustan pystyttämistä ja tässä sitä ollaan.

Oppia Aamulehdeltä

Uskon puhuvani yhteisön puolesta melko laajalti todetessani että meillä ei ole mitään pahaa sanaa sanottavana Aamulehden työlle blogialustansa parissa. Seppo Roth oli erinomainen ylläpitäjä ja keskustelun taso pysyi asiallisena. Olemmekin ottaneet ilolla mukaan vastaavia linjauksia. Blogaajaksi pääsemiselle on pieni kynnys (hakemus tai kolme esimoderoitua blogausta) ja vastakin moderoimme havaittaessa pois asiattomuudet, kuten herjaukset ja muut lain rajan ylittävät tekstit. Kuten Aamulehdellä, myös meillä on vastaavien henkilöiden nimet esillä ja kortit pöydällä. Haluamme, että palvelusta näkee kuka sitä pyörittää, missä ja miten.

Aamulehden alusta oli sen sijaan ehkäpä hieman aikaa nähnyt mitä tulee sosiaalisen median integrointiin ja siltä osin sallimme täällä kommentoinnin myös ilman rekisteröintiä. Tämä lienee selkein muutos. Toinen merkittävä ero on, että tämä palvelu ei ole Julkisen sanan neuvoston jäsen. Suomen lain alaisia toki olemme. Maalaisjärkeäkin huhuillaan löytyvän.

Ei oppi ojaan kaada

Pirkan blogien pystytys oli mielenkiintoista opettelua. Teknisten alustojen valinnasta voitaisiin varmasti keskustella hetki jos toinenkin, mutta erinäisten kokeilujen myötä päädyin WordPress-järjestelmään, toki erinäisten muutosten ja laajennusten avulla. Palvelinpuoli pyörii Suomessa, parilla eri eteläisen Suomen paikkakunnalla, Säätöyhteisö B2 ry:n konetiloissa. B2 on epäilemättä pääosalle tuntematon, mutta on kohta 20 vuoden ajan pyörittänyt satoja epäkaupallisia verkkosivustoja, eniten taide-, harrastus- ja kulttuuripuolella. Valtiontalouden tilasta huolestuneille voitaneen sen verran triviaa mainita, että rahoitus ei tule julkiselta sektorilta.

Katsotaan mihin tuuli puhaltaa

Näillä eväin katsotaan onko Pirkan blogit sellainen alusta ja paikka, joka löytää käyttäjänsä, tarpeensa ja paikkansa Suomen blogosfäärissä.  On selvää että alkuvaiheessa tulee paljon mietteitä ja hienosäätöä, joita teemme tarpeen mukaan. Epäilemättä myös moderointiin ja/tai ylläpitoon tullaan tarvitsemaan lisää vapaaehtoisia.  Toki itse kirjoittajillekin on kysyntää ja olenkin heittämässä muutamia verkkoja vesille tämä mielessä.

Nyt olemme kuitenkin siinä vaiheessa että ovet voidaan avata ja katsoa mihin päästään. Aamulehden palvelukin toimii vielä kuukauden-pari, joka antaa palvelun vanhoille aktiiveille aikaa siirtää halutessaan parhaita blogauksiaan myös tänne. Nautitaan vähälumisesta kesästä ja katsotaan mihin lähikuukausina päädytään.

Sosiaalisen median toiminnot

Tein tänään su 25.6. ison huoltotyön jossa pultattiin sosiaalisen median kirjautuminen ja kommentointi mukaan.

Pyydän varhaisia käyttäjiä huomioimaan kaksi asiaa:

 

  1. Älkää vielä jakako näillä napeilla somessa juttuja, koska palvelu ei ole julkinen. Muutama päivä vielä asennustöitä menee.
  2. Käyttäjää normaalia tunnusta ja salasanaa kirjautumiseen – älkää sosiaalisen median kirjautumista, koska järjestelmä ei osaa mitenkään yhdistää normaalia tunnusta sometunnukseenne. Tällöin menetätte käyttöoikeudet. Jos kuitenkin haluaisit mielummin kirjautua sometunnuksilla, ota yhteyttä minuun niin vaihdetaan tunnuksen tyyppi.

Siivoilin vähän

Poistin nyt testiartikkelit tuolta alta pois, että ei jää niitä häiritsemään.

Edelleen pari koekäyttäjää lisää tarvitsisi saada.