Avainsana: Toinen Tshetshenian sota

Julkaistu

Mainilan laukaukset Venäjällä

Tekosyy Toiseen Tshetshenian sotaan

11. syyskuuta muistetaan USAssa tapahtuneista kerrostalojen sortumisesta terroristien lentokoneiden törmättyä niihin. Tämä on sopiva päivä muistella myös kerrostalojen räjäytyksiä Venäjällä.

4.9.1999 Dagestanissa (Venäjän vallan alla olevaa Kaukasusta) räjäytettiin voimakas autopommi asuintalon vieressä – kuoli 64 ihmistä.

9.9.1999 Moskovassa Gurjanovo kadulla tuhoutui yhdeksänkerroksisen kerrostalon kaksi porraskäytävää pommin räjäytyksessä – kuolonuhreja lähes 100.

13.9.1999 räjäytettiin Moskovan kaakkoisosassa kahdeksankerroksinen asuinrakennus – kuolonuhreja 124.

16.9.1999 Volgodinskissa (Etelä-Venäjällä) autopommi räjäytettiin yhdeksänkerroksisen asuinrakennuksen vieressä, kaksi porraskäytävää sortui – kuolonuhreja 19.

22.9.1999 Venäjän FSB yritti räjäyttää 12 kerroksisen asuinrakennuksen Rjazanissa (noin 200 km kaakkoon Moskovasta). Kerrostalon kellariin oli viety erittäin voimakasta räjähdysainetta heksogeeniä sokerisäkeissä, sekä ”helvetinkone” (aikalaukaisin), joka oli säädetty räjäyttämään talo maan tasalle aamulla kello 5.30 aamulla. Tästä yrityksestä on kerrottu tarkemmin tässä artikkelissa.

Venäjä oli hyökännyt Tshetsheniaan vuonna 1994 yrittäen valloittaa koko Tshetshenian, mutta hävisi sen Ensimmäisen Tshetshenian sodan ja joutui allekirjoittamaan Hasavjurtin rauhansopimuksen vuonna 1996.

Venäläisiä otti päähän häviö noin yhden miljoonan asukkaan pikkuvaltiolle Tshetshenia, joten Venäjä järjesti kaikenlaisia provokaatioita ja viimein yllä kerrotut ”Mainilan laukaukset” saadakseen tekosyyn hyökätä uudelleen Tshetsheniaan aloittamaan Toinen Tshetshenian sota.

Sen Toisen Tshetshenian sodan avulla Venäjän FSBn (KGB uudella nimellä) ”pääjohtajasta” Vladimir Putinista tehtiin keulakuva Venäjän KGB-diktatuurille.

Näitä kerrostaloräjäytyksiä tutkineet ihmiset ovat järjestään päässeet hengestään, esimerkiksi myrkytettynä, ammuttuna tai ”auto-onnettomuudessa”. Heitä ovat mm. Anna Politkovskaja, Aleksander Litvinenko, ja kansanedustajat Sergei Jushenkov sekä Juri Štšekotšihhin vain muutamia nimiä mainitakseni.

Julkaistu

Venäläiset. Jotta saisivat minut puhumaan

Tshetsheniassa ihmisiä katoaa jäljettömiin tuhansittain, mutta onpa joku tullut takaisin kotiinkin.

”Mutta he voivat tulla uudestaan milloin tahansa. Omasta puolestani en pelkää, mutta minua hirvittää ajatella, mitä Iznaurille voi tapahtua. Minähän tiedän ketkä minut veivät, ja ketkä veivät hänen veljensä ja hänet itsensäkin, minä tiedän keitä he olivat. Mutta en kerro sitä hänelle. En suostu sanomaan. Minä pelkään sitä päivää kun hän päättää kostaa ja hänet itsensä tapetaan … minun viimeinen poikani. Ei, en ikinä sano keitä he ovat.

Portti aukenee ja siitä astuu nuori mies.

– Iznaur! äiti huudahtaa ja hänen ilmeensä lientyy hymyyn.

Poika, sillä melkein poikaselta hän vaikuttaa, on kaunis katsella: tummat tuuheat kiharat ja rauhallinen ilme. Esittelemme itsemme, ja hän pyytää meitä jäämään. Äiti halaa häntä. – Kun hän tuli kotiin, hän oli laiha kuin tikku, pelkkää luuta ja nahkaa, mutta nyt – hän on taas minun voimamieheni!

Iznaur katosi vuonna 2000 ja tuli takaisin 2007. Hän kantaa vammojaan lopun ikäänsä.

Hänen toiseen olkapäähänsä hakattiin naula. Kantaa myöten. Vasaralla.

Hänen rintaansa porattiin lyijykynä. Lyijy on rinnassa vieläkin.

Hänen rinnastaan nypittiin lihaa pihdeillä. Syvät kuopat ovat jäljellä.

– Venäläiset. Jotta saisivat minut puhumaan, sanoo Iznaur.

Tämän perheen kohtasin sattumalta, valitsemalla nimen umpimähkään Punaisen Ristin listalta, jossa luetelluilla perheillä oli poika venäläisessä vankilassa. Nimen taakse kätkeytyi perhetarina, josta on ollut vaikea kirjoittaa. Jos olisin valinnut jonkin toisen nimen, olisin löytänyt toisen tarinan. Punaisen Ristin listalla, nimien ja osoitteiden takana, on toisia kertomuksia.

Minun kohdalleni osui Tamara ja hänen kadonneet poikansa. Salina ja hänen murhattu miehensä.

Tapasin perheen viimeisen kerran tänä kesäiltana, mutta seuraan heidän elämäänsä vieläkin, sillä Iznaur on yksi niistä harvoista, jotka ovat päättäneet kertoa tarinaansa. Hän on tärkeä todistaja oikeusjutussa venäläistä luutnanttia Sergei Lapinia vastaan. Tämä paremmin Kadetin nimellä tunnettu mies kuului Venäjän ”terrorismin vastaisiin” joukkoihin nimikkeellä ”toimeenpaneva virkailija taistelussa terrorismia ja järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan”. On harvinaista, että joku joutuu vastuuseen Tshetsheniassa tekemistään ihmisoikeusrikoksista. Juuri kukaan ei uskalla syyttää, seuraukset voivat olla vakavat. Mutta yksi perhe, jonka pojan Kadetti kidutti kuoliaaksi, ei ole antanut periksi. Kansainvälisten ihmisoikeusjärjestöjen asianajajat ovat auttaneet heitä nostamaan syytteen ja kestämään viranomaisten painostusta.

Kadetti oli kuuluisa julmuudestaan. Juuri hän hakkasi naulan Iznaurin olkapäähän ja porasi lyijykynän hänen rintaansa. Juuri hän kiskoi lihaa pihdeillä.” (Åsne Seierstad – Groznyin enkelit; 2008; sivut 226-227)

Julkaistu

Naisen pää punaisessa huivissa

Lainaan urhean, murhatun, toimittajan Anna Politkovskajan kirjoitusta:

”Aamuvarhaisella Sultan Shuaipov kiirehti Magasin lentoasemalle, vaikka kaikki sanoivat hänelle, että se oli täysin turhaa. Hän oli kuullut radiosta, että Euroopan neuvoston delegaatio pistäytyisi ohimennen Ingushiaan, ja päättänyt tavata nämä avuliaat ulkomaalaiset heti heidän astuttuaan lentokoneesta ulos. Hän aikoi kertoa heille kaiken. – –

Kaikki 51 oli murhattu raa’asti niin kutsutussa puhdistuksessa, joka tehtiin helmikuun 20. päivän vastaisena yönä Novaja Kataman lähiössä. Useimmat uhreista olivat Sultanin ystäviä ja naapureita. Arvellaan että teon takana oli pahamaineinen 205. prikaati, joka tahtoi kostaa edellisessä sodassa [Ensimmäinen Tshetshenian sota – jpu] kokemiaan tappioita. – –

Sultan:  »Hämärissä kaduillemme ilmaantui taas jonkin sortin federaaleja. Yhtenä ensimmäisistä ammuttiin naapurini Seit-Selim Dunaiskikujalta. Hän oli suunnilleen viidenkymmenen. Hän vain kysyi yhdeltä sotilaista, mitä joukkoja ne olivat. Aamulla kun hautasimme Seit-Selimiä omalle pihalleen, samat sotilaat palasivat ja kysyivät: ’Mikä hänet tappoi?’ Kysymyksen esitti ampuja itse. Vastasimme: ’Kranaatinsirpale.’ Tajusimme, että he ampuisivat meidätkin, jos sanoisimme totuuden. Seit-Selimin ampuja rähähti nauruun valheemme kuullessaan. Hän oli nuori mies ja kovin mielissään, kun me vanhat miehet pelkäsimme häntä.

Mutta palataan vielä edelliseen iltaan. Kun 74-vuotias Said Zubajev tuli ulos 5. linjan talosta numero 36, hän törmäsi federaaleihin. Sotilaat panivat hänet tanssimaan ampumalla kivääreillä hänen jalkojensa juureen. Kun ukko ei enää jaksanut hyppiä, he ampuivat hänet. Allahille kiitos! Said ei ehtinyt nähdä, mitä he tekivät hänen perheelleen. – –

Yhdeksän aikaan illalla Zubajevien pihalle ajoi portin läpi rynnäkköpanssarivaunu. Ripeästi ja turhia puhelematta sotilaat hakivat talosta Said Zubajevin 64-vuotiaan vaimon Zainabin, pariskunnan 45-vuotiaan tyttären Malikan (venäläisen miliisieverstin vaimon), Malikan 8-vuotiaan tyttären Aminan, Saidin ja Zainabin toisen tyttären 40-vuotiaan Marietin, Saidin 44-vuotiaan veljenpojan Saidahmed Zabajevin, pariskunnan 35-vuotiaan pojan Ruslanin, tämän raskaana olevan vaimon Luizan sekä Ruslanin ja Luizan 8-vuotiaan tyttären Elizan. Heidät laitettiin riviin rappusten eteen. Rynnäkkökiväärit ampuivat muutaman sarjan, ja pian kaikki makasivat kuolleina kotitalonsa edustalla. Zubajeveista jäi henkiin vain Inessa, Ruslanin 14-vuotias tytär. Hän oli hyvin sievä, ja sotilaat laittoivat hänet verilöylyn ajaksi sivuun viedäkseen hänet sitten mukanaan.

Etsimme Inessaa kaikkialta, mutta oli kuin hän olisi haihtunut ilmaan. Hänet kai raiskattiin ja haudattiin sitten jonnekin. Muuten hän olisi tullut hautaamaan omaisiaan. Sinä samana yönä kuoli myös Idris, koulun numero 55 rehtori. Ensin häntä hakattiin kauan seinää vasten niin, että kaikki hänen luunsa murtuivat, ja sitten häntä ammuttiin päähän. Eräästä toisesta talosta löysimme kuolleina 84-vuotiaan venäläisnaisen ja hänen 35-vuotiaan tyttärensä Larisan, joka oli Groznyissa tunnettu asianajaja. He makasivat vierekkäin. Molemmat oli raiskattu ja ammuttu. Adlan Akajev Tshetshenian valtionyliopiston fysiikan professori, virui kuolleena talonsa pihalla. Häntä oli kidutettu. 47-vuotiaan Demilhan Ahmadovin ruumiilta puuttuivat sekä pää että kädet. Yksi Novaja Katajamaan kohdistuneen operaation tunnuspiirteistä oli, että uhreilta hakattiin pää irti. Näin monta veren tahrimaa hakkuupölkkyä. Shevskajakadulla oli pölkky, johon oli isketty kirves, ja pölkyllä lepäsi naisen pää punaisessa huivissa. Vieressä lojui päätön ruumis, mutta se oli miehen. Löysin naisen, jonka pää oli hakattu irti ja vatsa revitty auki. Vatsaan oli tungettu pää. Oliko se hänen vai jonkun muun, sitä en tiedä.»

– – _” (Anna Politkovskaja – Mitään salaamatta; 2010; sivut 40-43)

Kertoja Sultan hautasi 21 verilöylyn uhria, mutta ei jaksanut haudata loppuja kolmeakymmentä.