”Suomen kuninkaat” on hölynpölyä

Wirancannos:

Siinä loput:

http://turjalainen.blogspot.fi/2010/03/suomen-kristillinen-varhaish…

” Nämä ovat aiheita,joista svekomaaniseen narratiiviin pohjautuva kouluhistoriamme edelleen vaikenee.

Loistava kirjoitus Turjalaisen blogista, postaan tämän kahdessa osassa:

Suomen kristillinen varhaishistoria ja kuningasaika

Sain käsiini Turun yliopiston arkeologian emeritusprofessori Unto Salon kirjan Risti ja Rauta vuodelta 2004,  sekä hänen artikkelinsa Faravidin retket ja Satakunnan organisoituminen rautakaudella (Faravid, osa 27, Pohjois-Suomen historiallisen yhdistyksen vuosikirja 2003). Lainaan aiheeseen liittyen myös muutaman muun tutkijan (Linna, Pöllänen ja Lappalainen) tekemiä tutkimuksia ja koosteartikkeleita, ja omaa prose- minaaritutkimustani ”Suomalaiset muinaiskuninkaat lähteiden valossa” (Oulun YO, Hum. tdk. 2004). Nojaan arkeologisissa viittauksissa lähinnä Suomen historian pikkujättiläiseen, ja Salon artikkeleihin, sillä hän tällä hetkellä elävistä tutkijoista ja asiantuntijoista tuntee käsittääkseni par- haiten Suomen rautakauden ja pronssikauden arkeologian. DNA-tutki-musten osalta lähteinäni on myös Kalevi Wiikin ”Suomalaisten juuret”. [Disclaimer: Tämä ei ole vertaisarvioitu akateeminen artikkeli,  ja esitän myös omia hypoteesejani].

RJK:  Heimokuningas ei tarkoita samaa kuin valtiollinen kuningas, sillä heimo ei ole valtio.

Sana kuningas on ymmärretty olevan puoliksi germaaninen, puoliksi balttilainen (kuurilainen) laina *kunningas”, joka on kirjaimellisesti tar- koittanut ”(johonkin konkreettiseen) osaamiseen perustuvaa johtajaa”, ”taidollista”, pääsääntöisesti ”POLIITTISESTI MATALAN” TASON johtajaa, kuten vaikkapa veneen tai laivan päällikköä.

Sana on uusi, varmaan juuri 500 – 1000-vuosilta (j.a.a.) Suomessa. Liettuassa sana tarkoittaa pappia, ja sen arvellaan tulevan pakanallista uhripappia/poppamiestä tarkoittaneesta sanasta:

http://hameemmias.vuodatus.net/lue/2014/06/suomen-sanat-fraenkelin-…

Lithuanian: kùnigas = pappi (ei tarvitse olla ”korkea”, SB)

Etymology: ’Priester, Geistlicher, Pfarrer’ = kirkkoherra.

Diese Bed. hat sich sekundär aus ’Herr, Fürst’ entwickelt. Noch Daukantas nennt die deutschen Herren, denen die Letten Frondienst leisten mussten, kungaĩ nach lett. kungi.

Dieser Autor berichtet, dass die alten Litauer und Žemaiten ihren Adel, der vielfach auch priesterliche Funktionen ausübte, kunigaĩ nannten; vgl. die kunige von Sameiten in der livländischen Reimchronik.

Der heutige Sinn ’Priester’ von kùnigas

neben kunigáikštis ’Fürst’ = ruhtinas, hat sich im Lit. im Anschluss an

poln. ksiądz ’Pfarrer’ neben ksiąžę ’Fürst’ entwickelt.

Schon die Übersetzung des Ledesmy Katechism von 1605 bei Sittig bietet in Bezugauf Christus kúngas unt wisú kungu,

Daukša Kat. kunigas ąnt wissų kungų’, denen im poln. Original Kápłan nád wszemi Kápłanmi entspricht.

Im Lett. heisst kùngs nur ’Herr’ = herra.

Die von vielen Forschern angegebenen lit. Form *kuningas existiert nicht. (muoto onkin kuurilainen, SB)

Lit. kùnigas ist zu einer Zeit aus dem Dtschen entlehnt worden, als bereits kunig für kuning gesprochen wurde.
Dasselbe gilt für lett. kungs ’Herr = herra’,
preuss. konagis ’Konig = kuningas’ Voc. 405.

http://www.prusistika.flf.vu.lt/zodynas/paieska/1?id=1030 )

Von lit. kùnigas stammen kunigáuti gáuti ’als Priester tätig sein’,
kunigijà ’Priesterschaft, Geistlichkeit, Klerus’,
kunigӲstė, kunigystà ’Priestertum, Priesterwürde, geistlicher Stand’.

In einem Dokument vom Jahre 1743 ist kunigӲstė noch s.v.a.poln.pan’szczyzna ’Frondienst, Fronarbeit verotyö, maaorjuus’, weist also ebenfalls auf den urspr. Sinn ’Herr’ von kùnigas hin.

Aus der urspr. Gestalt ahd. kuning stammen finn. estn. kuningas.

”Kuningas” tulee ruotsin ”kunna”-tyyppisestä verbistä kuurilaisella päätteellä ”-ingas” (”-inge”) ja tarkoitti siis kirjaimellisesti ”osaavaa”. Kuningas oli matalan tason, esimerkiksi venekunnan johtaja, jonka asema perustui kokemukselle ja paikallistuntemukselle.

(Preussin sana konagis = ruhtinas, kuningas, sotilas- ja/tai aluejohtaja, mutta sana on etymologisen mukaan omaksuttu vasta 1200-luvulla latviasta:

http://www.prusistika.flf.vu.lt/zodynas/paieska/1?id=1030 )

konagis = ruhtinas, sotapäällikkö ja aluejohtaja, kuningas

konagis „koͤning (König) – kunigaikštis (karo vadas ir srities valdovas); karalius = kuningas“ E 405 nom. sg. masc. (jam įprasta suteikti šiek tiek kitokią reikšmę) = pr. *kùnegⁱs /acronym> *kùnegas „t. p.“: a) su pr. *–u– (platoku, be to, po guturalio!), parašytu raide –o– [prie tokio parašymo dar matyt prisidėjo vok. (E 405) koͤning], b) su pr. *–e– (nekirčiuotu!), perteiktu raide –a– (jos fonetinės vertės problema iki šiol ignoruojama).

Tas pats pr. *kunegas „kunigaikštis = ruhtinas“ [dėl reikšmės dar plg. mistran (žr.)] slypi asmenvardyje pr. (dk.) Konegycke (henkilönomi): jis yra pr. (avd.) *Kunegikas (ar *Kunegikīs) /acronym> appell. (subst. diminut.) *kunegikas „kunigaikštukas = pikkukuningas“ [= „kunigaikščio sūnus (vaikas) = , kruununperillinen (lapsi)“ ar „nedidelės srities valdovas = tai erittäin pienen alueen valtias, pikkuruhtinas“] – sufikso *–ik- (diminut.) vedinys iš pr. (subst.) *kunega– „kunigaikštis“. Plg. subst. (appell.) lie. kunigáikštis „karo vadas ir srities valdovas“, kuris („kunigaikštis“) yra greičiausiai iš lie. (diminut.) 243 *„kunigaikštukas“ [= „kunigaikščio sūnus (vaikas)“ ar „nedidelės srities valdovas“] – sufikso –aikšt– (diminut., plg., pvz., lie. veln-ýkšt-is „velniukas = pikkupiru“, Skardžius ŽD 373) vedinys iš lie.  kùnigas = kirkkoherra, tuomet, kai jis dar buvo *„kunigaikštis“ (gyvojoje kalboje arba sen. raštuose nebežinomas, žr. LKŽ VI 893 s.v. kùnigas 2), plg. (dėl jo reikšmės) Alminauskis Germ. I 75. Pastaba: lyties (lie.) kùningas (LKŽ VI 895t.) lietuvių kalba „visai nepažįsta … tėra tiktai kùnigas“ (Būga RR II 91).

Kazimieras Būgan mukaan liettuan kùnigas on täysi arvoitus.

Pr. *kunegas „kunigaištis = ruhtinas“ ir lie. kùnigas „ponas = ”herra”, viešpats; dvasininkas (kunigas) = pappi“  bei lie. (kùnigas >) dial. kungas „dvasininkas = hengenmies“  = la. kùngs „ponas = herra, viešpats = valtias, vallanpitäjä“, – visi šie neabejotini germanizmai pr. ir lie. bei la. dialektuose ėmė plisti apie XIII a. kaip socialiniai reikšmė̃s „kunigaikštis“ terminai  Toporov PJ IV 128t.], plg. germanizmą sl. *kuning –> s.sl. kъnęzь „kunigaikštis = ruhtinas“ ir kt.

Tässä liettuan ja preussin katsotaan olevan lainoja ”latviasta”: KUURISTA, sillä silloin ei ollut vielä latviaa, vaan oli erikseen ziemgallia, latgallia, seeliä ja kuuria. latviaan sana olisi muka lainattu ”keskisaksasta” (1200-luvulla):

Tie pr. ir lie. bei la. germanizmai yra matyt iš v. v. a. (resp. vid. vok.) kalbos:a) kùnigas „kunigaikštis“ bei la. *kunigs „t.p.“ (> kùngs) – iš lyties v.v.a. künic „König = kuningas“ resp. vid. vok. kunic (kunig) „t.p.“ (la. kùngs – gal iš vid. vok. kung „König“?), plg. Būga l. c., Alminauskis l. c., Toporov PJ IV 126 ir liter .,enäb) *kunegas „kunigaikštis“ – greičiausiai iš lyties v.v.a. kunec „König“. Pr. *kune- gas „kunigaikštis“ dėl *–e– plg. su lie. (žem.) kùnegas „dvasininkas“, nors pastarojo balsis –e– galėtų būti ir kitokios (nei pr. *kunegas balsio *–e–) kilmė̃s. ”

Kuningas saattaa liettuan murteiden perusteella olla myös seelin kieltä, joka tunnetaan huonosti:
” kùnigas

E. Fraenkelio žodyno 310 p. skaitome: „Die von vielen Forschern angegebenen lit. Form kuningas existiert nicht […] Lit. kunigas ist zu einer Zeit aus dem Deutschen entlehnt worden, als bereits kunig für kuning gesprochen wurde.“ Apie lie. lytį kùnigas turi būti pasakyta štai kas [133].

Antanas Salys (Lietuvių Enciklopedija, Boston, 1958, XIII, 356–358) argumentuotai kritikuoja E. Fraenkelio samprotavimus. Anot Salio, nebuvo jokios priežasties K. Būgai (bei šį sekančiam E. Fraenkeliui) teigti esą minėtas žodis neegzistuoja. Be abejonės, lytis kùningas fiksuojama lie. kalboje. Iš Mažosios Lietuvos tai patvirtina Nesselmannas ir Kuršaitis. Lie. kùningas užfiksuotas vestuvinėse Juškos dainose ir netgi dabar šis žodis skamba Šiaulių rajone. ”

Sanan ”kantagermaanisuudessa” on eräs ongelma: germanisti ja fennougristi Ralf-Peter Ritter sanoo, että kuuriin lainattu ja –ingas päättellä, joka osoittaa oliota, johon kyseinen ominaisuus liittyy, sana *kuni, *kunja, josta Álgu-tietokannan mukaan olisi lainattu myös suomen sana kunnia, EI VOI OLLA KANTAGERMAANIPERÄINEN (tarkoitan oikeata sellaista enkä muinaisgoottia vasarakirveslainoineen), sillä se ilmaantuu samaan aikaan myöhään kermaanikielten kahteen eri haaraan ilman, että se voisi olla peräisin näiden omien äännelakien mukaan yhteistä kantamuodosta! Lisäksi nuo sanat tarkoittavat aivan muuta siellä germanissa, mm. sukupuolta, ruotsin kön.

Sitä paitsi tuo sana EI VÄLTTÄMÄTTÄ LAIKAAN OLE KYSEESSÄ.

MISTÄ se sitten on peräisin? Ei ainakaan baltin balttikielistä, sillä tuossa ne muut ovat sen lainanneet kuurista! Eteläinellä länsibalttikielellä jotvingiksi kuningas on valdnīkas, kunigas = johtaja, joka erityisesti mainitaan lainasanaksi:

http://www.suduva.com/virdainas/

king (leader) valdnīkas
kingdom rike
kingfisher apisargis
kinglet (bird) preistaras
kunigas leader [ Loanword ]

Periatteessa se voisi olla peräisin suomen omaperäisisestä(?) sanasta kunnia. Merkityskin sopisi just. On kuitenkin muitakin mahdollisuuksia.

https://hameemmias.vuodatus.net/lue/2015/12/suomalaisten-ja-germaan…

” In der Germanistik hielt sich die Rezeption lange in Grenzen. So stellt SEEBOLD noch 1981 unter Berufung auf FROMM 1957 fest, dass die urgermanische Herkunft der altesten Lehnwöter im Ostseefinnischen ”in neuester Zeit bestritten” werde (105), und die ungefahr dreieinhalbtausend Titel umfassende Bibliographic zur Neuauflage Von FEIST 1939 (LEHMANN 1986) enthalt neben einigen anderen germanisches Lehngut im Ostseefinnischen behandelnden Arbeiten FROMM 1957 und KYLSTRA 1961, jedoch keinen einzigen Aufsatz KOIVULEHTOs.

13. So dürfte es sich zum Beispiel nicht bloss um eine etwas verglückte Formulierung handeln, wenn HOFSTRA feststellt, die Ansicht VILKUNAs,dass die kleineren Laub- und Heumengen mit germanischen Entlehnungen, die grösseren Wintervorräte hingegen mit Erbwörtern bezeichnet würden, müsse ”jetzt geringfügig korrigiert werden, weil Koivulehto … inzwischen  saura ´Heuschober´… als germ. Lehnwort gedeutet hat” (1985, 307 f.), Dass die Deutung das Richtige trifft, ist offenbar bereits trivial.

… s. 23

Wenn in SEEBOLDs Bearbeitung des KLUGEschen Wörterbuchs die zahlreichen Hinweise ”früh ins Finnische entlehnt” u.ä. fehlen 14, so mag dies auf der Meinung beruhen, dass dergleichen nicht in ein etymologisches Wörterbuch einer germanis- chen Einzelsprache gehört, das Vorgehen ware aber nach einer Sichtung des Materials auch die einzig denkbare Konsequenz gewesen, denn es hatte einen nicht zu verantwortenden Arbeitsaufwand bedeutet, aus der Fülle der prinzipiell vertretbaren Herleitungen die wahrscheinlichen zu eruieren.

Die Möglichkeit, dass die Ergebnisse KOIVULEHTOs in die germanistischen Hand- bücher Eingang finden, besteht jetzt dadurch, dass FROMM 1986 eine Arbeit von 1983 in einem Rahmen, der ihr leicht den Status einer Expertise verleihen könnte, mit geringfügigen Erganzungen noch einmal veröffentlicht hat (s.u.). In Finnland dürfte das neue Gedankengut, das auch revolutionäre Aspekte ”vorgermanischer” Lohnschichten umfasst,über den 6.Band des ”Nykysuomen sanakirja” (HÄKKINEN 1987), des Wörterbuchs desheutigen Finnischen, in weiten Kreisen bekannt und dort naturgemäss als gesicherte wissenschaftliche Erkenntnis rezipiert werden.

Wenn fi. tosi ‘wahr’ als *dm(h2)tó- ‘gezahmt’ eine ”sehr archaistische indoeuropäische Lehnschicht” repräsentiert und damit ”alter als die Von alters her bekannten baltischen und germanischen Entlehnungen” sein soll, ferner daran die Weiterung geknüpft wird, dass ”die Vorvater der Finnen im grossen und ganzen schon erheblich früher als man seit alters gewöhnlich dachte in den heutigen Siedlungsgebieten gewohnt haben müssen” (op. cit. 339 f.), andererseits dieser folgenträchtigen Etymologie durch einen Forscher, der die KOIVULEHTOsche Konzeption weitgehend akzeptiert (urgerm. *ti, *st-, *s-, z ostseefi. si bzw. s-, *š [>h] u.a.), mit drei Zeilen ”der Boden entzogen” werden kann (KATZ 1988), ist es SKOLD nicht zu verdenken, dass er in seiner Rezension von HOFSTRA 1985 die ”Verirrungen der gegenwärtigen Forschungen” beklagt (1988, 214).

14. Man vergleiche etwa die Lemmata Bert,Habicht, Kessel, Morgen,Roggerz, sehr und üppig. Wenn einmal bei König Vermerkt wird, dass fi. kuningas ”einen alten Lautstand bezeugt”, so ist das in Ordnung – mit der Einschrankung,dass der Ausgang prinzipiell auch ein finnischer Zusatz sein kann (s.§62).

… s. 24

Aus der Feder FROMMs stammt eine rezente Bestandsaufnahme der ”neuen Welle” der germanisch-ostseefinnischen Lehnwortforschung im Rahmen eines massgeblichen altgermanistischen Standardwerkes:

”Koivulehto hat bekanntlich mit zunehmender Sicherheit und Überzeugungskraft zeigen kannen, dass

1. die urfi.Sprachgeschichte sich entgegen alterer Anschauung vielfach als hilfreicher erweist als die länger erforschte germanische;
2. Quantität und Qualität der germ. Lehnwörter im Osfi.nicht nur auf Verkehrsberührungen beruhen können, sondern ihre geschichtliche Grundlage in einem Substrat-Superstrat-Verhätnis haben müssen – eine Anschauung, der schon früher T.E. Karsten and K.B. Wiklund zugeneigt hatten;
3. die Kontaktwellen, die E.N. Setälä (I906), Björn Collinder 0932/41) und ich (I957/ 58; vgl.Kylstra I961) seinerzeit als die frühesten zu bestimmen gesucht hatten, nicht die jeweils ältesten sein können, sondern dass ihnen eine um mehrere, wenn nicht viele Jahrhurzderte frühere vorausgegangen sein muss. Koivulehto selzte die Zeit der ältesten Entlehnungen in die frühostseefinnische (= frühurfinnische = frosfi.) Periode, d./1. archäologisch ausgedrückt, in die jüngere Bronzezeit oder, in absoluter Chronologie, an die Wende vom 2. zum 1. vorchristlichen Jahrtausend;
4. es möglich ist, auf systematischem Wege zur Ermittlung neuer Lehnwarter zu gelangen, und zwar auf dem Wege des phonotaktischen Vergleichs …Damit sind alle verhältnisse umgedreht: die Datierung einer Entlehnung kann verlässlicher mit Hilfe des lappischen Vokalismus der Slammsilbe vorgenommen werden theorieabhangigen Chronologisierurzg phonologisch-morphologischer Vorgange im Germanischen” (1986, 213 f.).
   …

Pannaan tässä balttilainen punaisella ja nelä eri sävyllä: vasarakirves, muinaisliettua /-latgalli, preussi, kuuri, ruteeni (slaavin kautta) Uudet germmanilainat vihreällä: Mustista huomattava osa on omaperäisiä.

Welchen enormen Erdrutsch die neueren Forschungen auf dem Gebiet der germa- nischen Elemente des Ostseefinnischen bewirkt haben, wird deutlich, wenn man die tausend hüfigsten Worter des Finnischen, wie sie HÄKKINEN im Etymologieband des ”Nykysuomen sanakirja” lauflistet, nach ihrer Herkunft sichtet.

Von schon in der früheren Literatur als ältere germanische Entlehnungen angesehenen Lexemen enthält die Liste, Wenn man nur die Grundworter berücksichtigt, 28 Lexeme: ja ‘und’, sama ‘derselbe’, mainita ‘erwöhnen’, helppo ‘Hilfe’, valita ‘wahlen’, tila ‘Gelegenheit’, äiti ‘Mutter’, kaunis ‘schon’, viikko ‘Woche’, laaja ‘weit,breit’, tarve ‘Bedarf’, aine ‘Stoff’, ainoa ‘einzig’, verta ‘Betrag’, valta ‘Macht’, ranta ‘Strand’, kuningas ‘Konig’, mitata ‘messen’, pöytä ‘Tisch’, raha ‘Geld’, sairas ‘krank’ (vertre- ten durch sairaala ‘Krankenhaus’), nauttia ‘geniefien’, kauppa ‘Kauf’, laiva ‘Schiff’, tehdas ‘Werkstätte’, sallia ‘erlauben’, juhla ‘Fest’ und vaate ‘Kleid’.

… s. 27

Gemessen an der Gesamtzahl der eruierten Gleichungen entspricht dies etwa der Anzahl der Baltismen in der Liste (ca.10).Die in der jüngsten Zeit aufgestellten Etymologien schlagen in der Liste hingegen mit 39 Eintragungen zu Buche (die vorgermanischen ”germanischer Prägung” mitgerechnet), (oikeat germaanikainat merkitty (g):llä, loput ovat muuta): suuri ‘gross’, asia ‘Sache’, käydä ‘gehen’, katsoa ‘betrachten’, tietää ‘wissen’, pyrkiä ‘streben, versuchen’, paikka ‘Platz, Stelle’, joukko (g) ‘Gruppe’, sija ‘Stelle, Platz’, kansa ‘Volk’, huomata ‘bemerken’, havaita ‘id.’, pohja ‘Boden’, paha ‘schlecht’, kutsua ‘rufen, einladen’, tarjota ‘bieten’, tavata ‘treffen’, aamu ‘Morgen’, pinta ‘Oberfläche’, hakea ‘suchen’, etsiä ‘id.’, ruoka ‘Nahrung, Speise’, tosi ‘wahr’, hauska ‘angenehm’, heittää ‘werfen’, hidas ‘langsam’, puhdas ‘rein’, lahja ‘Geschenk’, peittää ‘bedecken’, kärsiä ‘dulden’, kallis ‘teuer’, rakas ‘lieb’ (Vertreten durch rakastaa ‘lieben’), kuiva ‘trocken’, varma ‘sicher’, ohja ‘Richtung’ (vertreten durch ohjata ‘richten’), palvella ‘dienen’, vahinko ‘Schaden’, levy ‘Scheibe, Platte’. ”

https://hameemmias.vuodatus.net/lue/2015/12/suomalaisten-ja-germaan…

… s. 143

Fi. kuningas ‘König’ und ruhtinas sind mit ihren Ausgängen verhältnismäßig isoliert (vgl. noch ahingas ‘Fischgabel’, estn. toomingas ‘Faulbeerbaum’, mõningas ‘manch-‚ gewiss’). Es erscheint völlig unplausibel, daß hier ostseefinnische Zweisilbler auf -as oder die Mehrsilbler mit dem Formans -kas/-kkaa-‚ dem eine klar zu bestimmende Funktion zukommt und bei dem noch dazu die Konsonantenstufe abweicht, einen Einfluß ausgeübt haben sollen. Freilich könnte aufgrund der verwandten Bedeutung ein *kuninka nach ruhtinas oder ein ruhtina nach kuningas umgebildet worden sein, es ist aber die Annahme wahrscheinlicher, daß mindestens in einem der beiden Fälle der Auslautkonsonant auf das germanische Original zurückgeht.

… s. 166.

Die Auffassung, daß es sich bei germ. *kuningaz um eine relativ späte, nachurgermanische Bildung handelt, hat die verwunderliche Weiterung, daß im West- und Nordgermanischen unabhängig eine Ableitung von *kunja- ‘Geschlecht = sukukunta, sukupuoli’ jeweils mit einer Variante des Formans *-inga-/-unga– vorgenommen wurde, die in beiden Sprachzweigen die gleiche Bedeutung ‘König = kuningas’ angenommen haben soll, es sei denn, man operiert mit der kaum wahrscheinlichen Annahme einer Lehnbildung nach dem Muster eines der Wörter im anderen Dialekt. Zieht man die referierte Etymologie des Wortes in Zweifel, verstärkt sich die Schwierigkeit, da dann in beiden Zweigen unabhängig von der gleichen nicht zu belegenden Basis eine Ableitung identischer Bedeutung entstanden sein müßte.

Die Abweichung im Formans zwischen dem West- und dem Nordgermanischen ist aber belanglos, da die beiden Ablautvarianten zunächst sicher promiscue bei der gleichen Basis verwendet werden konnten, bis bei einzelnen Lexemen eine der Varianten fest wurde. Vielleicht kamen im Urgermanischen noch beide Varianten in einem Paradigma vor, handelt es sich doch bei dem Formans offenbar um eine Ablösung von w-Stämmen mit -k-Erweiterung, so daß sich der bei den n-Stämmen heimische Suffixablaut in dem sekundären Formans fortgesetzt haben kann. Es ist besonders darauf hinzuweisen, daß im Altnordischen -inga- deverbal und denominal gebraucht wird, -unga- aber offenbar nur denominal (vgl. § 15, Anm. 34), so daß von hier aus eine Attraktion bestanden haben kann. Vgl. noch ae. Scyldingas, ungas, an. Skjoldungar.

Daß dieses Formans schon urgermanisch vorhanden war, kann aufgrund seiner Belegbarkeit in früh bezeugten Namen der Nebenüberlieferung (s. KRAHE/MEID III § 150) und der völlig gleichen Funktion im West- und Nordgermanischen als sicher gelten. Wenn hier und in einigen anderen Fällen das Ostseefinnische zum Westgermanischen stimmt, besagt das nichts, da in einer ebenso großen Anzahl von Fällen, in denen urgermanische Herkunft angenommen wird,auch nur ein nordgermanischer Fortsetzer erhalten ist. Bedenklich erscheint im übrigen im Zusammenhang mit der Herkunft von fi. kuningas auch das argumentum e silentio bezüglich des Gotischen.

… s. 167.

Aus der Tatsache, daß dieses das von einem Wort für ‘Volk’ abgeleitete germanische Lexem für ‘König’ erhalten hat (þiudans), kann man nicht folgern, daß es ein *kunings nicht gekannt hat. Letzteres könnte eine Bedeutung gehabt haben, die es dem Übersetzer als Entsprechung von griech. apxwv (arkhon) oder basileus ungeeignet erscheinen ließ. Gerade in der Völkerwanderungszeit ist mit Verschiebungen innerhalb der Sozialstruktur und damit einer Bedeutungsveränderung der entsprechenden Termini zu rechnen.

Ein weiteres Indiz für westgermanische Herkunft wurde in zwei Wörtern mit geminiertem m bzw.i vor einem auf germanischen Halbvokal zurückgehenden i gesehen, da das Gotische und Nordische bei Liquida und Nasalis keine Gemination vor j kennen. Nun ist die Gemination durch j wahrscheinlich nicht die einzige Quelle für geminierte Liquida oder Nasalis im Germanischen. Auch Verbindungen von Liquida bzw. Nasal und Laryngal kommen in Betracht (vgl. LÜHR 1976). Im Falle des traditionell für fi. kunnia ‘Ehre’ in Anspruch genommenen Etymons (an. kyni usw. ‘Geschlecht = sukupuoli, heimokunta, ”kuppikunta”’) liegt aber eine Wurzel ultimae laryngalis vor: uridg. *genh1– ‘erzeugen = siittää, tuottaa’ (ai. jatá-; lat. natus).

168.

Aber auch das fi. sallia ‘erlauben’ zugrunde liegende germanische Verb (vgl. got. saljan ‘opfem’) geht auf eine Wurzel zurück, deren griechische Entsprechung auf einen Laryngal hinweist (s. KLINGENSCHMITT 1982, 268, Amn. 2). Die ostseefinnischen Wörter könnten mithin ältere urgermanische Formen mit *RR (< *RH) reflektieren, die später unter dem Einfluß von Formen, in denen der Laryngal lautgesetz- lich geschwunden war, die Geminata eingebüßt hatten (zu den Ausgleichserscheinungen s. LÜHR 1976).

Die Herleitung von fi. kunnia ‘Ehre’ aus einem durch got. kuni ‘Geschlecht = suku- (puoli), Verwandtschaft = sanankaltaisuus, Art = laji,laatu’ und an. kyn ‘Geschlecht = suku, Familie = perhe; Art’ bezeugten *kunja- wird im SKES mit einem Fragezeichen bedacht – in erster Linie wohl wegen der unerwarteten Geminata. KOIVULEHTOs Vermutung eines Bestrebens auf ostseefinnischer Seite, mit *kunnia (statt *kunia für unzulässiges *kunja) die Silbengrenze der germanischen Vorlage besser zu markieren, läßt sallia ‘erlauben’ unerklärt (*salja- wäre möglich) und macht upia ‘hochmütig = kopea’ (statt *uppia – urgerm. *ubja-) zu einem Problem. Daneben er weckt auch die Bedeutungsdifferenz Bedenken. HOFSTRA konstatiert, daß ”ein auffälliger Bedeutungsunterschied zwischen fi. kunnia ‘Ehre’ und an.kyn, got. kuni, ahd. kunni ‘Geschlecht = suku(puoli)’ vorliegt. Die semantische Kluft zwischen ur-germ. *kunja und fi.kunnia ist aber nicht so breit,wie es den Anschein hat.Im Alten-glischen kommt ein Adjektiv cyn (n) *kunjaz in den Bedeutungen ‘akin, suitable, fit, proper,becoming’ vor;substantiviert erscheint es in Ausdrücken wie hit is cynn, swa is cynn ‘justum est, dignum est’ … ” Warum das ”substantivische” (?) cynn in Phrasen für ‘dignum est’,also ‘es ziemt sich = sopii, käy’ der Bedeutung ‘Ehre’ näher steht als der Bedeutung ‘Geschlecht’ usw. bleibt unerfindlich.

Gegen die Alternativlösung, das finnische Wort mit an. kynni ‘Besuch bei Verwandten oder Freunden = kyläily’ (vgl.noch kynnis-fierd, -for ‘Besuchsfahrt (zu Verwandten oder Freunden’) = kyläilymatka; kynnis-gjof ‘Geschenk eines Gastgebers an seinen Gast = isännän lahja vieraalle’; ókynni ‘Mangel an Bekanntschaft = tunnettuuden puute, (häiritsevä) tuntemattomuus’) zu verbinden, gibt HOFSTRA zu bedenken, daß die Voraussetzung des höheren Alters des Wandels *nþ >nn gegenüber dem in diesem altnordischen Wort zu beobachtenden i-Umlaut ”angesichts der nur nord-germ. Verbreitung des Lautwandels mþ/ > /nn/ einerseits und der sowohl nord- wie auch westgerm. Verbreitung des i-Umlauts andererseits nicht ohne weiteres selbstverständlich” sei.

… s. 169.

Bei der Umlautserscheinung würde es sich aber um die dritte Phase des ”jüngeren i-Umlauts vor erhaltenem i-handeln, dessen zeitliche Grenze um 850 n. Chr. angesetzt wird, also um eine späte nordische Erscheinung, und es ist für die Etymologie völlig belanglos, daß es auch im Westgermanischen einen i-Umlaut gibt. Wenn HOFSTRA meint, ”die relative Chronologie der beiden lautlichen Erscheinungen bedarf noch einer näheren Untersuchung”, so ist ihm darin recht zu geben. Die Germanisten sind aufgefordert, sich der Frage anzunehmen. Solange nichts Gegenteiliges verlautet, kann die letztgenannte Etymologie der herkömmlichen zumindest als ebenbürtig an die Seite gestellt werden.

Die in der Erklärung des finnischen kunnia durch germ. *kunþja vermutete Beziehung zwischen ‘Ehre = kunnia’ und ‘Besuch = kyläily’ könnte für die Herleitung eines weiteren finnischen Wortes in Anspruch genommen werden. Got. swars, das als Entsprechung des deutschen schwer gilt, übersetzt griech. etnos Germ. *swēraz ergäbe fi. vieras, das ‘fremd, Fremdling’ bedeutet. Die Verallgemeinerung von ‘Gast’ über ‘Fremdling’ zu ‘fremd’ wäre auf dem Wege einer Bedeutungsentlehnung vorstellbar.

Sollte diese Erklärung das Richtige treffen, wäre ein Kandidat für gotische Herkunft eruiert, denn ungeachtet eines lateinischen grauis ‘schwer; gewichtig, würdevoll’, auf das KLUGE/MITZKA hinweisen, muß eine solche Bedeutungsentwicklung als merkmalhaft eingestuft werden, d.h., es ist höchst unwahrscheinlich, daß in der für das Gotische belegbaren Bedeutung eine urgermanische Erscheinung vorliegt, die in allen anderen germanischen Sprachen verlorengegangen wäre, zumal das gotische Wort auch zahlreichen Ableitungen zugrunde liegt, von denen sich doch die eine oder andere im Falle urgermanischer Herkunft irgendwo außerhalb des Gotischen erhalten haben sollte. Freilich ist im vorliegenden Fall die Bedeutungsbeziehung nicht so leicht nachvollziehbar wie im Falle fi. kunnia vs. an. ókynni ‘Mangel an Bekanntschaft = tuntemattomuus’, wo daran erinnert werden kann, daß Adam von Bremen berichtet, man wetteifere bei den Schweden um die Ehre, Gäste bewirten zu dürfen. Besuch stellt also eine Ehrung des Gastgebers dar. Die Beziehung zwischen ‘geehrt’ und ‘Gast’ ließe sich mit der Sitte, dem Gast mit einem Geschenk seine Ehrerbietung zu erweisen,in Zusammenhang bringen (vgl. WEINHOLD 448).

… ……….germ. ………….fi. ……..slav. ……. balt. ……… roman.

König … konungr kuningas kane(d)zb kũnigas    Yksi menee ”kaanin” puolelle.

… König: Das litauische Wort bezeichnet den Geistlichen.

[Kyseeseen saattaisi tulla myös (ostro)gootin sana kunþi = tieto verbistä kunnan = tietää, aluperäisen oletukseni mukaisesti:

https://hameemmias.vuodatus.net/lue/2017/05/gootin-sanasto

” know, to – kunnan (prt-prs)

knowledge – kunþi (n. Ja) ” ]

Englannin etymologinen ei tunne Ritterin kritiikkiä:

king (n.)

a late Old English contraction of cyning ”king,ruler” (also used as a title), from Proto-Germanic *kuningaz (source also of Dutch koning, Old Norse konungr, Danish konge, Old Saxon and Old High German kuning, Middle High German künic, German König).

This is of uncertain origin.It is possibly related to Old English cynn ”family, race” (see kin), making a king originally a ”leader of the people.” Or perhaps it is from a related prehistoric Germanic word meaning ”noble birth,” making a king etymologi-cally ”one who descended from noble birth.” The sociological and ideological impli-cations render this a topic of much debate. ”The exact notional relation of king with kin is unde- termined, but the etymological relation is hardly to be doubted” [Century Dictionary].

General Germanic,but not attested in Gothic,where þiudans (cognate with Old Eng- lish þeoden ”chief of a tribe,ruler, prince, king”) was used. Finnish kuningas ”king,” Old Church Slavonic kunegu ”prince” (Russian knyaz, Bohemian knez), Lithuanian kunigas ”clergyman” are forms of this word taken from Germanic. Meaning ”one who has superiority in a certain field or class” is from late 14c.

kin (n.)

1. 1200, from Old English cynn ”family; race; kind, sort, rank; nature” (also ”gender, sex,” a sense obsolete since Middle English),from Proto-Germanic *kunjam ”family” (source also of Old Frisian kenn, Old Saxon kunni ”kin, kind, race, tribe,” Old Norse kyn, Old High German chunni ”kin, race;” Danish kjön, Swedish kön, Middle Dutch, Dutch kunne ”sex, gender;” Gothic kuni ”family, race,” Old Norse kundr ”son,” German Kind ”child”), from PIE *gene– ”to produce” (see genus).

In the Teutonic word, as in Latin genus and Greek [genos], three main senses appear, (1) race or stock, (2) class or kind, (3) gender or sex …. [OED]

Related to both words kind and to child. From 1590s as an adjective, from the noun and as a shortening of akin. Legal next of kin (1540s) does not include the widow, ”she being specifically provided for by the law as widow” [Century Dictionary], and must be a blood relation of the deceased.

genus (n.)

(Latin plural genera), 1550s as a term of logic, ”kind or class of things” (biological sense dates from c. 1600), from Latin genus (genitive generis) ”race, stock, kind; family, birth, descent, origin,” from PIE root *gene-, also *gen-, ”to produce, give birth, beget,” with derivatives referring to family and tribal groups.

Cognates in this highly productive word group include Sanskrit janati ”begets, bears,” janah ”race,” janman- ”birth, origin,” jatah ”born;” Avestan zizanenti ”they bear;” Greek gignesthai ”to become, happen,” genos ”race, kind,” gonos ”birth, offspring, stock;” Latin gignere ”to beget,” gnasci ”to be born,” genius ”procrea-tive divinity, inborn tutelary spirit, innate quality,” ingenium ”inborn character,” pos-sibly germen ”shoot, bud,embryo, germ;” Lithuanian gentis ”kinsmen;” Gothic kuni ”race;” Old English cennan ”beget, create,” gecynd ”kind, nature, race;” Old High German kind ”child;” Old Irish ro-genar ”I was born;” Welsh geni ”to be born;” Armenian chanim ”I bear, I am born”).

Kantaindoeuroopan sana ei ole *genti, vaan *gemti, liettuan gìmti. *Genti = kanta-germaania (ei siis ”kantasuomen persermaania”!), sillä -mt- näyttää siellä olleen alun perin kielletty yhdistelmä, joka on korvattu –nt-:llä. Geenin pitäisi oikeastaan olla **geemi.

W: ” Suomi – Kristillinen maa jo ennen ristiretkiä

Näyttää erittäin vahvasti siltä, että käsitys jonka mukaan kristinuskon ja kulttuurin olisivat maahamme tuoneet ruotsalaiset, ei pidä uudemman tutkimuksen mukaan lainkaan paikkaansa. ”

RJK: OHO! VAI ETTÄ KAIKKI KULTTUURI TULI MAAHAN VASTA KRISTINUSKON MYÖTÄ!!!???

Johan oli töräytys… Mitä helvettiä täällä ennen sitä sitten oli ollut!!?? (Vai oliko mitään?!!!)

W: ” Kristinuskon kannalta merkille pantavaa on, että jo 900-luvun alussa, noin pari sataa vuotta ennen väitettyä ensimmäistä ristiretkeä, noin 12% varsinaissuomalaisista oli arkeologian valossa kristittyjä, ja ilman miekkalähetystä (Suomen Historian Pikkujättiläinen 2004). On arveltu, että 1100-luvulla, siis väitetyn ensimmäisen ristiretken aikaan, Varsinais-Suomi ja Satakunta olisivat olleet jo pääosin kristittyä aluetta.

Emeritusprofessori Unto Salon mukaan kristinuskon historia Suomessa on vieläkin varhaisempaa perua. Arkeologian valossa kristinusko tuli Suomeen ennen Ruotsia. Ensimmäiset merkittävämmät arkeologiset merkit kristinuskosta Suomessa ovat 500-luvulta alkaen, ja ne ovat bysanttilaista alkuperää. Ensimmäiset merkit kristinuskosta Ruotsissa ovat vasta 600-luvulta, ja nekin bysanttilaista alkuperää. Kristinusko siis tuli idästä ja rantautui ensin Suomeen ja vasta myöhemmin Ruotsiin.

Salon mukaan kristinusko rantautui Kalantiin ja Satakunnan ydinalueille viimeistään 500-luvun lopulla, ja 600-luvun loppuun mennessä koko Satakunta, Kalanti, ja Etelä-Pohjanmaan rannikko sekä Lounais-Suomi olivat jo jossain määrin kristinuskon piirissä olevaa aluetta. Hämeeseen ja Karjalaan kristinusko levisi nykyisin vallitsevan käsityksen mukaan 800-luvulla, ja sielläkin se oli itäistä perua.

Merkittävintä maamme kristillisen historian kannalta kuitenkin on, että bysanttilaisperäinen kristinusko oli 800-luvun loppuun mennessä levinnyt ja tunnettu koko suomalaisalueella, ja vanhaslaavilaisten kirkollisten lainasanojen, kuten suntio, pappi, Raamattu ja risti, perusteella Suomessa on ollut myös seurakuntia.

Suntio tulee muinaisvenäjän tuomaria merkitsevästä sanasta.Tuohon aikaan ”sodijan” tehtävä ei suinkaan ollut ”seurakuntapalvelija”, vaan hän vastasi seurakunnan hallinnosta ja järjestyksestä, kun papit taas vastasivat hengellisestä toiminnasta. Unto Salon mukaan on arkeologisten esinelöytöjen perusteella on todennäköistä, että maassamme on ollut myös seurakuntia ja kirkkoja. Hän arvelee, että niiltä paikoilta Suomessa, jossa nimi kirkko esiintyy paikannimessä, mutta joissa ei ruotsalaisvallan aikana eikä myöhemminkään ole tiettävästi kirkkoja ollut, voitaisiin ehkä löytää näiden varhaisten bysanttilaisten puukirkkojen jäänteitä (Yhdet mielenkiintoisimmista tällaisista paikoista ovat mielestäni Ruokolahden Kirkkomäki ja Luostarimäki, joissa ei ruotsalaisella eikä myöhemmällä ajalla tiedetä olleen moisia rakennuksia).

Tähän vielä ote Risti ja Rauta -teoksen esipuheesta, liittyen ensimmäiseen ruotsalaisten ristiretkeen Suomeen:

”Käännytys oli kuitenkin aseellisen hyökkäyksen kaunis kristillinen verho, sillä suomalaiset olivat puoliksi kristittyjä jo vanhastaan. Kalmistojen kristilliset korut ja muinaisvenäjästä omaksutut kristinuskon perustermit osoittavat, että kristinusko tunnettiin yleisesti koko suomalaisalueella, joskin vanhoihin uskomuksiin yhdistyneenä [Oma huomautus: Ortodoksia on sallivampaa kansanuskomuksia kohtaan kuin katolisuus tai luterilaisuus, uhrattiinhan Itä-Karjalassa härkiä praasniekan yhteydessä vielä 1800-luvullakin]. Se oli johtanut ilmeisesti kristillisiin sukuihin ja muihin yhteisöihin. Mutta Suomen varhainen kristillisyys oli ortodoksialkuista eikä Rooman kannalta juuri pakanuutta parempaa, poikkeuksena Kalannin seutu, joka lienee liittynyt Rooman kirkkoon jo 1000-luvun jälkipuolella.”

Rautakautiset kuninkaat ja Suomen kuningasaika

Vanhojen kronikoiden ja saagojen mukaan Suomessa oli päällikkökuninkaita ja järjestäytyneitä heimovaltioita ennen ruotsalaisten tuloa. Suomen heimokuningasaika alkoi ilmeisesti merovingiajalla 500-luvun lopulla. Tuolloin Suomessa alkoi arkeologian kannalta hyvin vauras ja rauhallinen aika ja kauppayhteydet olivat vilkkaat niin itään, etelään kuin länteenkin. Merkittävää on, että 500-luvun hautalöytöjen perusteella ainakin rikkaamman kansanosan elämä Suomessa oli tuohon aikaan vauraampaa kuin samaan aikaan Ruotsissa.

Heimokuningasaika alkoi Lounais-Suomesta. Unto Salon mukaan nimi ’Satakunta’ tulee sotilaallisesta organisoitumisesta. Salon arvion mukaan Satakunnan ja Kalannin alue oli 600-luvulta eteenpäin jaettu Keski-Euroopasta levinneen organisoitumismallin mukaisesti kahteentoista ’Satakuntaan’ (”Huntari” tai ”Hundrare”). Kalanti oli jaettu neljään, ja muu maa eli Vakka-Suomi, Pohjois-Häme sekä Etelä-Pohjanmaa kahdeksaan ’satakuntaan’.

Jokaisen satakunnan piti varustaa 100 tai 120 miestä sotaan kuninkaan (heimopäällikkö) niin vaatiessa tai vihollisen uhatessa. Salon mukaan tämä Kalannin ja vanhan Satakunnan alueen sotilaallinen ja hallinnollinen organisoituminen ja käytännössä siis keskitetymmän hallinnon eli heimokuningaskunnan perustaminen ajoittuu arkeologian valossa 600-luvun alkuun.Omata mielestäni on mahdollista, että ehkä jopa jo 500-luvun lopulle. Tämä heimokuningasaika jatkui arkeologian valossa ainakin 900-luvun lopulle.

Koko viikinkiaikana skandinaavit riehuivat ja valloittivat maita ja mantuja niin idässä kuin lännessä, mutta eivät koskaan perustaneet Suomeen siirtokuntia (ennen 1000- luvun loppua), eivätkä pystyneet valloittamaan maata. Suomen rannoille ei pystytty tekemään kuin satunnaisia sota- ja ryöstöretkiä, mutta ei kunnon ekspansiota.

Näin siksi, että 500-luvulta aina 900-luvun lopulle asti koko Länsi-Suomen rannikko, ja jokivarret aina Hankoniemeltä Etelä-Pohjanmaalle,oli organisoitu alueen maakuntien yhteisen puolustusjärjestelmän alle vartiopaikkoineen, varoituskokkoineen ja linnaketjuineen. ”

RJK: ” Tulitiedotusjärjestelmä on todennäköisesti ollut alun perin baltti(a)lainen. Vastaavanlaisia on ollut muuallakin. mm. Peips-järven itäpuolella.

http://keskustelu.skepsis.fi/Message/FlatMessageIndex/374890?page=7…

W: ” Satakunta-järjestelmän sekä laajan puolustusjärjestelmän olemassaolo edellyttää koordinoitua hallintoa, ja vanhastaan pohjoiseurooppalaisen perinteen mukaisesti vähintään väljää heimokuningasvaltaa. ”

RJK: Hundare-järjestemä on todennäköisesti ruotsalainen, eikä sillä tarvitse olla tekemistä tulitiedotusjärjestelmän kanssa.

W: ” Norjalaisten ja Islantilaisten Saagojen mukaan nykyisen Suomen alueella oli tuohon aikaan kuningaskunta nimetä Kainuu eli Kvenaland (joka myöhemmissä saagoissa tunnettiin myös nimellä Suomi eli Finnland). Nimi ’kainu’ on varhaisgermaanista perua merkitsee alavaa, merestä noussutta maata, viitaten Pohjanlahden rannikkoalueeseen. ”

HM: Ei viittaa. ”Kainu” merkityksessä ”alava maa” löytyy vain yhdestä ainoasta lähteestä, Lönnrotilta.Silloinkaan se EI tarkoita vesijättömaata (jonka taidat olla katsonut SSA:sta,jossa puhutaan vesiPERÄISESTÄ maasta, joka tarkoittaa vesipohjaista eikä vedestä noussutta tai vedeltä vallattua maata; ja sekin on virhe: germaanin *hwen tarkoittaa kosteikkoRINNETTÄ, jollaista on aina joltakin leveydeltä esimekiksi vuonoissa, ja esiintyy kahden vetisemmän suon välissä, joista korkeammalla olevata virtaa hiljalleen vettä alempaan. Suomen sana ei ole tullut sellaisesta, mutta sanoilla voi olla yhteinen alkuperä kauempana. Tuosta sanasta on saattanut tulla suomen ”vainio” (eikä sekään välttämättä germaanista).

”Kainulaiset” on nimitys, jota arktiset kansat, erityisesti saamelaiset käyttävät kaikista sellaisista ”eteläisistä” (kansoista, heimoista), jotka käyttävät tervaa: koivun tai männyn, ei väliä: (itämeren)suomalaisista, skandinaaveista, venäläistä, tataareista, (entisistä Volgan) balteista.

On ilmeisesti kaksi kainu-sanaparvea, joista toinen,mm. erilaisia kannattimia tarkoittava, on ollut ”*kainu(s)” strong>*kainwas = kannattava, *kainmas = kannatettava, ja liittyy mm. liettuan sanaan ”kaina”= hinta, sekä mahdollisesti sanaryhmään ”painaa”, joka on tullut latvian ja viron kautta (äänne kʷ´ voi mennä latviassa myös p:ksi ja preussissa myös t:ksi).

Toinen noiden kansannimien kannalta tärkeä on *gainu (vasarakirves), joka on tarkoittanut mm. tervan polttamista (mm. kur. *gaintum, *gaino)

http://hameemmias.vuodatus.net/lue/2013/05/viikinkiajan-kuurilaiste…

” Vaan entäpä se kainu(u)?

http://kaino.kotus.fi/algu/index.php?t=sanue&lekseemi_id=117243…

1. a) äärimmäisen mielenkiintoista, ja samaan hengenvetoon, että
2. b) selitys on väärä, vaikka yhteys on varmaan oikea.
3. c) sana kainu merkityksessä ”alanko” on Lönnrotilta, eikä sellaista ole saatu vahvistettua murretutkimuksissa, eikä *hwen tarkoita sellaista germaanissakaan, vaan se tarkoittaa soista rinnettä, yleensä kahden vetisemmän elementin välillä (esimerkiksi sellaista sammalta, jossa suppilovahverot viihtyvät). Ei ole kuitenkaan sanottu, etteikö tuota sanaa tuossa merkityksessä sen valumista ja ulosajamista tarkoittavan sivu(?)-merkityksen kautta voisi olla.
4. d) kainu alueen verbin merkityksessä voisi merkitä myös laidunta(mista) verbistä kaita (kaitsee), joka on tätä samaa perua! Kaita on erikoinen, vanhentumaan päin oleva verbi, jota muistuttavat yhtä vanhentuneet *loita (loitsee) (josta > loitsia (loitsii), toituvasti) ja suita (suitsee) (suitsia, suitsii, hevosia, suoraan suu-sanasta). Kaita on saattanut olla joskus *kainta, *kaintsee (< gainti, gaino), josta saataisiin *kainu(u) myös suomen säännöillä.
5. e) sana kainus merkityksessä lattian tai reen poikkikannatin ei välttämättä tule tästä *gʷʰ(en)- samasta, vaan se voi tulla melko saman näköisestä *kʷé(en-)-sanasta (tässä linkissä, joskin väärin), josta tulee mm. liettuan kaina = hinta, joka tarkoittaa eri aspekteissaan mm.kantamista ja kestämistä, ja kuormittamista. Tosin sellaiset poikkikannattimat kosteaa tilaa vasten olivat tervattuja toisin kuin varsinaiset hyötypinnat, joilla mm. käveltiin, istuttiin ja käsiteltiin ruoka-aineita.
6. f) sana kainalo on taustaltaan SU-yhdyddana *kä´en-ala, -us, votjakin kun-ul, eikä sillä ole mitään temistä kainu-vainu-vaino-vainio-sanojen kanssa.
7. g) saamelaisten sana kainulainen merkityksessä ei-saamelaina (ei-arktinen väki) käy täysin yhteen sen kanssa, että kaikki ”kainulaiset” käyttävät tervaa, mitä taas saamelaiset tai samojedit eivät tee. Sekä männyn että koivun terva ovat siedätettäviä aineita, joihin pitää tottua pienestä pitäen, että niiden jatkuvaa hajua sietäisi tulematta kipeäksi.

Varairvessana kantabaltin vebistä *genti = tislata, ajaa ulos olisi > *gai(n)ti, *gainu (ei siis *kainu).

Tislaantuva aines olisi (kb) *genwan (n.), joka vasarakirveen muuntosääntöjen mukaan menee muotoon *goiwan = koivu. Ja koivuahan silloin nimenomaan tislattiin, tuohta. Seetri ja mänty tulivat kuvaan myöhemmin. Koivunterva on huomattavasti enemmän muovimaista. Diftongi -oi- (eikä -ai-) johtuu siitä, että perässä seuraa huuliäänne.

Sana koivu on levinnyt kautta pohjoisen Euraasian, mutta tämä ei ilmeisesti johdu siitä, että se olisi paleosana. Se on tekninen sana:

http://hameemmias.vuodatus.net/lue/2015/02/uralilaisten-ja-kamtshat…

” 21. ChK *kěj’(v)-ke ”birch-sprout” (M 68); U *kojwa ”Birke” (UEW 169) = *koxjá ”birch” (S 537). ”

Àlgu pitää koivua kantauralilasisena, perusmuotona *kojwa)

http://yle.fi/uutiset/hampaan_jaljet_todistavat_muinaisen_koivuntuo…

Hampaan jäljet todistavat muinaisen koivuntuohitervapurkan olleen lapsen suussa lapissa 5300 vuotta sitten.

Samassa yhteydessä esiintyy muinaisbalttilainen meripihkainen symboli Siauliain tähti.

Sata pistettä Museovirastolle loistavasta tieteellisestä toiminnasta, muutoin suomalaisittain äärimmäisen tieteellisen rappion aikakaudella!

W: ” Satakunta-organisaation piiriin kuului Unto Salon mukaan koko vanha Satakunta (Kokemäenkartanon lääni) sisältäen Kalannin, nykyisen Pohjois-Hämeen ja valtaosan nykyistä Etelä-Pohjanmaata. Tämän Kainuun alueen kulttuurinen ydin 500-luvun lopulta alkaen oli Kalanti, jonka vanha nimi, Kainland eli Kainuland, tunnettiin ja muistettiin vielä 1500-luvulla (Agricola). Ilmeisesti Kokemäki oli jonkinlainen alueen keskuspaikka. Nimi Kainuu siirtyi myöhemmin 800-luvulla Tornionjoen laaksoon ja Länsi-Pohjaan. Nykyinen Kainuu oli lähinnä vanhan kainulaisen eränautinta-alueen itärajaa.

Skandisaagoissa Suomea kutsutaan Jotunheimiksi,Jotunien maaksi. Nimi tulee siitä, että saagojen mukaan ensimmäinen ja Kainuun kuningas on nimeltään Fornjót eli ”Vanha-Jotuni”. Orkney-saarten jaarlien saagassa mainitaan 900-luvun paikkeilla elänyt historiallinen henkilö,jaarli Rongvald. Tästä taaksepäin laskien saagassa mainittuja sukupolvia tullaan Fornjótin,”Kainuun ja Suomen kuninkaan” nimen kohdalla juuri 500-luvulle. ”

RJK: Ensimmäiseksi tulee mieleen, että tuo viittaa Ruotsin Götan-maahan saamelaisten antamana nimenä, ”tervakainulaisia” yhtä kaikki!
W: ” Varhaisen kuninkuuden luonne ja päällikkö-kuninkaiden asema

Huomattavaa onkin kuninkuuden luonne. Sana kuningas tarkoitti alkuaan lähinnä samaa kuin nykykielen sana ’päällikkö’ tai ’johtaja’. Sana ’Kuningas’ on sellaisenaan varhaisgermaaninen lainasana. Se on samaa juurta kuin suomen sanat; ’kunnokas’, ’kunnollinen’ ja ’kunnia, ”

RJK: Eivät ole. Ainakin kunto ja kunnollinen ovat samaa SU-juurta kuin kunta. Ei ole estettä olettaa, etteikö myös kunnia kuuluisi samaan joukkoon.

Nämä ovat vanhoja sanoja, mutta ”kuningas” on hyvin uusi.

Suomessa ei ylipäätään ole mitään ikivanhoja germaanilainoja (Ralf-Peter Ritter 1993 ym.)! Tämäkin kritisoitava juttu on esimerkki aivopierusta, joka perustuu väärälle oletukselle sellaisista!

http://hameemmias.vuodatus.net/lue/2015/12/suomalaisten-ja-germaanisten-kielten-varhaisimmista-lainakosketuksista-ajalaskun-alun-aikaan

W: ” sekä esim.englannin; cunning (pätevä,kyvykäs), can (osata, voida”). Muinoin kunniallinen mies oli se, joka oli kunnokkain,eli sotakuntoisin taistelussa. Taustalla on vanha tuttu indoeurooppalainen ajatus sotilaallisen kunnokkuuden ja kyvykkyyden sekä kunnian, miehuuden ja hyveellisyyden liittymisestä toisiinsa ja olevan saman asian eri puolia.

Varhaisgermaaniset, ja yleisesti koko pohjoisen Euroopan kansojen sekä heimojen kuninkaat, ja sellaisiksi nimetyt henkilöt, olivat yleensä heimonsa (tai jopa sukunsa tai vain vain kyläkuntansa) taloudellisesti ja/tai poliittisesti voimakkaimpien miesten, eli yläluokan keskuudestaan vaalilla,joskus jopa huutoäänestyksellä (jota perua muuten tulee käsite äänestää), valitsemia henkilöitä, joiden tehtävä oli olla sodanjohtaja ja vastata puolustuksesta. Heidän valtansa ja auktoriteettinsa oli väliaikaista, korkeintaan elinikäistä, riippuen olosuhteista, ja perustui heidän henkilökohtaisiin ominaisuuksiinsa, pääasiassa johtamiskykyyn ja sotakuntoon Tosin usein päälliköiden pojat käytännössä perivät isänsä aseman, johtuen sosioekonomisesta tuesta, mikäli heissä vain yhtään riitti puhtia heiluttaa miekkaa.

RJK: ”Tuollaista sodanjohtajista ei käytetty Suomessa (tai ainakaan Hämeessä) nimitystä ”kuningas”,vaan ”(-)valto” tai (-)valta, esimerkiksi ”sotavalta”. Valto määräsi, ketkä olivat kuninkaita missäkin, jos sellaisia tarvittiin. Valto-(paikan)nimet ovat paljon vanhempia kuin kuningasnimet. Valto tulee baltin sanasta (lt) *valdyti, valdia (nyk. valdžia) = vallita (vallitsee), valtio, eikä ruotsin sanasta våld, josta tulee ”vallata” (valtaa).

W: ” Tämä kuninkuuden ja kuninkaan aseman ”demokraattinen” luonne säilyi pohjoismaissakin aina Kustaa Vaasaan asti,joka vasta teki Ruotsista perinnöllisen monarkian. Ennen 900-lukua ja Tanskan Knut Suurta, Pohjolan kuninkaat eivät olleet suuria päälliköitä kummempia. Vasta kirkon vaikutus toi mukanaan varsinaisen monarkian,ja kuninkuuden statuksen muuttumisen Rooman keisarien esikuvan mukaisesti, eli siihen tuli enemmän hohtoa. Ennen Rooman kirkon leviämistä pohjoiseen, Skandinavian, samoin kuin Suomenkin, kuninkaat olivat vain tavallisia heimopäälliköitä.

RJK: Näin on, sillä vaan on suurempi merkitys kuin äkkiä tulee ajatelleeksi, sillä heimot eivät ole valtiota. Heimoilla vaan alkoi olla yhteyksiä ja kauppasuhteita valtioihin, joita oli ainakin kolme: Ruotsi/Tanska (viikingit), Novgorod ja Preussi/Liettua, joka oli pakanallinen 1400-luvulle asti.Se oli noista myös korkeimmalle kehittynyt sivistysvaltio, muinaisen Kreikan todellinen perillinen, Nikolaus Kopernikuksen (Niklas Kapperniksin = ”Kuurilaisen”) maa ja kulttuuri.

W: ” Kun Skandinaviassa kuninkaiden valta kasvoi ja heidän asemansa statusarvo sai enemmän ’keisarillisia elementtejä’ ja imagollista glamouria, säilyi kuninkuuden päällikköluonne Suomessa. Esim. vielä niinkin myöhään kuin 1500-luvulla saatettiin jonkun pitäjän johtomiehestä, tai jopa pienen miesjoukon päälliköstä käyttää sanaa kuningas (kuten esim. erään keskiaikaisen käräjäkirjan mukaan Rapolalaisesta verokapinaa johtaneesta talonpojasta, ”..cuningas de Rapola”).

RJK: Tarkoittaa, että Rapolassa oli balttivaikutus. (Huom! cunigas EIKÄ KUNG)

W: ” Kainulaiskuninkaiden alkuperästä

Jotuneista ja Fornjot-nimen suhteen on mielenkiintoista, että eräs Saksilainen kronikka 600-luvulta mainitsee Suomen ja Karjalan olemassaolon tuohon aikaan kunin-gaskuntina, jotka olisivat olleet juuttien perustamia. Arvellaankin, että Jotunheim-nimi tulee juuri juutti-sanasta, ja Fornjótin nimi voidaan kääntää myös tarkoittavan ”Muinais-Juuttia”. Juutit lähtivät 500-luvulla nykyisen Tanskan alueelta yhdessä anglien ja saksien kanssa Britanniaan, ja perustivat Englannin. Ilmeisesti jotkut lähtivät myös itään?”

RJK: ” Kyllä, joskin vähän myöhemmin, 800-luvulla. He valtasivatmm. skalvi-preussilaisten (kuurilaisten eteläisten naapurien) pääkapungin Jumnen (”Jumalankaupungin”?) ja tekivät siitä sikäläisellä paremmalla aseistuksella kuuluisan Jomsburgin hurjien viikinkien kaupungin. Heitä oli myös eräs Rurik (Roderik = maineikas), Venäjän kuningas (josta ei kuitenkaan tule ”Rossijan” nimi).

W: ”Mutta tuliko ”juutteja” myös etelämpää? Reininmaan piispankirja 600-luvulta kertoo, että sata vuotta aiemmin, siis 500-luvun alussa, alueelta oli muuttanut paljon ihmisiä ”jonnekin hyvin kauas pohjoiseen”. Yllättäen Euran kalmiston arkeologiset löydöt voivat vahvistaa tätä Reininmaan piispan kertomaa. Arkeologit ovat löytäneet 500-luvulta Suomessa esineistöltään erittäin rikkaita hautalöydöksiä, joiden esineistö; frankkilaiset miekat, keihäät, varusteet ja korut sekä muut esineet, haudattujen ohella ovat tulleet suoraan Keski-Euroopan sydämestä, Frankfurtin seudulta eli Reininmaalta. Salo tosin arvelee, haudat kuuluivat Keski-Euroopassa palkkasotureina palvelleille ja kotiin palanneille suomalaisille, mitä vastaan tosin sotii haudattujen ihmisten pituus.

Nimi Fornjot voidaan nimittäin kääntää myös ”Muinais-Jätiksi”. Kotimainen ja skandinaavinen kansanperinne tunteekin paljon tarinoita jättiläisistä. Suomalainen kansanperinne puhuu Kaleva-jättiläisestä ja tämän pojista. Tutkija Martti Linna vetääkin yhtäläisyysmerkin Fornjotin ja Kalevan välille. ”Jättiläisyys” voi selittyä sillä, että Euran hautalöytöjen luurankojen pituus on miehillä jopa yli 190cm, kun tuohon aikaan Suomessa ja Skandinaviassa ihmisten keskipituus oli n. 140 ja 160 cm (Tanskalaiset ja Saksalaisethan ovat edelleenkin tunnetusti pitempiä kuin me suomalaiset). Kaleva-nimeen liittyen onkin mielenkiintoista, että 600-luvulla kirjoitettu anglosaksinen Widsith -kertomus kertoo, että ”Caelic hallitsi suomalaisia”. Linna pitää Caelic -nimeä germaanisena väännöksenä Kalevasta. ”

RJK: Kyseessä saattavat olla valikoidut palkkasotilaat.

W: ” Norjan synty; Kainulaiskuninkaat Norjassa ja Länsi-Euroopan vanhat päällikkösuvut

Mielenkiintoista on se, että virallisesti Englannin vanhat kuninkaat ja iso osa muutakin Länsi- Euroopan aatelistoa johtaa sukupuunsa tästä Fornjótista, ”Suomen ja Kainuun kuninkaasta”.

RJK: väärä tulkinta. Tässä Ruotsi on mielestäni lähempänä totuutta.Ei kannata mennä merta edemmäksi kalaan… Englannissa on lainasanoja saamesta muitakin.

W: ” Saagojen mukaan Norri, joka oli Fornjotin jälkeläinen viidennessä polvessa, tuli veljensä ja miestensä kanssa Skandien yli, valtasi Trondheimin vuonon alueen ja perusti Norjan, eli Norrin valtakunnan. Vielä nykyistenkin ”virallisten” sukupuiden mukaan vanhat Norjan kuninkaat, Orkney-saarten jaarlit ja Normandian herttuat kuten Wilhelm Valloittaja polveutuvat hänestä. Wilhelmistä taas Englannin yläaateli ja vanhat kuninkaat. Näin ollen, jos sukupuu pitäisi paikkansa, vanha suomalainen Fornjotin/Kalevan dynastia istui Englannin valtaistuimilla vielä ennen kuin nykyiset saksalaisperäinen suku (alk. Sachsen-Coburg-Gotha) tuli Britannian valtaistuimelle pari sataa vuotta sitten. ”

HM: Aivan yhdentekevää ja luultavasti väärin… Kaikki toisin ovat sukua kaikille, kun tarpeeksi kauaksi mennään.

W: ”Kysymys, että minkä takia kainulainen päällikönpoika Norri lähtisi veljensä kanssa valloittamaan Trondheimin vuonon aluetta, voi saada vastauksensa juuri Norjan nimestä. Nimittäin ”Norge” eli ”Norrwegen” tarkoittaa ’Norrin tietä’. Tälle löytyy hyvinkin mielenkiintoinen selitys. ”

HM: ” Norja, Norwegen, ei tule henkilönimestä,vaan se rinnastuu sanana suomen Itämereen tarkoittaen ”(sitä) pohjoista purjehdusreittiä,-suuntaa” roomalaisten, kelttiläisten ja germaanisten puhjehtijoiden näkökulmasta. Norri lienee tullut maan nimestä eikä päinvastoin (kuten tällä uudella ”koulukunnalla” tavan takaa näyttäisi olevan…).

W: ” Nimittäin kainulaispäälliköiden menestys Länsi-Suomessa perustui hyvin pitkälti ja jo vanhastaan turkiskauppaan. Kansainvaellusaikana Keski-Eurooppa ja Itämeren eteläosat olivat levotonta seutua, jossa kansat, sotajoukot ja ryöstöpartiot liikkuivat. Tämän takia jo roomalaisaikana toiminut permiläisten ja merjalaisten kauppiaiden välittämä turkiskauppa nykyisen Keski- ja Pohjois Venäjän alueelta Länsi-Eurooppaan, Brittein saarille ja Galliaan, joutui etsimään uusia väyliä. Syntyi kaksi tai kolme reittiä Suomenlahden pohjukasta eteenpäin: Merireitti kulki Lounais-Suomen ja Gotlannin kautta Tanskaan,ja eteenpäin.Tämän kauppareitin varaan perustui Gotlannin kauppiaiden menestys varhaiskeskiajalla. Toinen reitti kulki sisämaan vesistöjä pitkin Laatokalta Suomen järviseutujen ja Kokemäenjoen kautta Kalantiin, ja siitä Ruotsin järviseutujen kautta Atlantille.

600-luvun loppupuoli ja 700-luvun alku, johon aikaan Hvérsu Noregr Bygdistí-saagan perusteella Norrin retki voidaan ajoittaa, oli poikkeuksellisen levotonta sotien takia. Myös Etelä-Skandinaviassa oli levotonta.Siksi idän turkiskauppa tarvitsi uuden, turvallisen tien Atlantille. Siksi otaksun, että piti avata ’Norrin tie’; kolmas reitti turkiskaupan välittämiseen; Pohjanmaan kautta Ruotsin jokia ylös, Skandien yli Trondheimin vuodon rannoille, ja siitä meritse eteenpäin.Tämä selitys on mielestäni todennäköisin ja järjellisin syy selittämään Norrin ja hänen kumppaniensa operaatio, sikäli jos uskomme saagahistoriikkeja. Norrin veljen Gorrin kautta Fornjótin kuningassuku levisi Norjaan, Tanskaan, ja viikinkien mukana Normandiaan ja Englantiin.

Karjalan perustaminen ja suomalainen Rurik

Karjalan perustamisesta olen lukenut väitteen jonka mukaan Tatishtshevin Venäjän Historian kronikan ensi painos 1740-luvun alussa kertoisi, että kuningas Fornjótin poika, Kari (saagojen mukaan Norrin isoisoisoisä) tuli ja perusti Laatokan rannalle Karila-nimisen kauppapaikan, venäjäksi Korela, josta Karjala ja karjalaiset olisivat saaneet nimensä. Tämä Korela (äännetään ’Karela’) tunnettiin ennen viime sotia Käkisalmen kaupunkina. ”

HM: ” Karjala-nimi on myös preussia, ja sen merkitys on ”Sotamaa”

Sotaväki = ”karja” (ainakin sotaväen- on karja-)

http://hameemmias.vuodatus.net/lue/2015/10/nimen-karjala-alkupera

http://www.prusistika.flf.vu.lt/paieska/paieska/1?id=893

*kargis = [karjis] armeija, sotaväki

Jos haluaa nauraa kunnolla, kannattaa lukea preussin sanakirjaa. Kovasti suomenoloisine sanoineen, jotka usen myös vähän liippaavat merkitykseltään, se on tahattoman huumorin Raamattu. Yksi esimerkki:

AINASEILINGIS = poikamies

Tämä EI viittaa millään tavalla poikamiesten juopottelutaipumuseen (joka varmaan tunnettiin Preussissakin), eikä tällä ole mitään tekemistä seilaamisen kanssa (eikä näillä ollut sellaista yhteyttä merellisessä Preussissa kuin sisämaankrapujen Hämeessä, eikä tuo ”AINA-”:kaan ole suomen ”aina”, vaan ”yksi-”. Tämä sana tarkoittaa kirjaimellisesti ”yksisieluinen” (seilis); preussilaisten pakanoiden mukaan pariskunnalla oli ”kaksi yhteistä sielua” (tai muuten se ei ollut ”oikea” pariskunta…). Linkissä se on femiinimuodossa, mutta käännetty kuitenkin maskuliinilla.

http://www.prusistika.flf.vu.lt/paieska/paieska/1?id=30

W: ” Jos Kainuu perustettiin 500-600-lukujen taitteessa, ja saksilainen kronikka mainitsee Karjalan 600-luvulla, niin sen perustamisen on täytynyt tapahtua 600-luvun al- kupuoliskolla. Skandisaagojen mukaan Kari oli Suomen ja Kainuun kuningas isänsä Fornjótin jälkeen (Aikavälille 500-luvun lopulta 600-luvun alkuun mahtuu nippa nap- pa viisi sukupolvea Fornjót-Kalevasta Kariin). Arkeologian kannalta asutus Laatokan pohjois- ja länsirannoilla tosin tihenee vasta 800-luvulla. ”

HM: ” Laatokka (ven.Ladoga< metateettisesti liivin Aldoga = Maininkijärvi), Ääninen (Äńńi = Ääninen, Õneg, gen. –a = Äänekäs), Olhavanjoki (Alode = Aaltojen(järven)-joki), Syväri (Süvjari = Syväjärvi, eteläviro), Ilmajärvi (Iĺmeń = Ylimenojärvi) ja Neva ovat liivin kieltä. Samoin Kokemäenjoki sekä suomeksi (Kogma = Kokema) että ruotsiksi (Kumo = Kokoama) on lainattu liivistä, mutta eri sanasta, jotka ovat merkityksellisesti lähellä (aivan kuten mm. Ääninenkin). Inkere (Ankkurijoki) ja Imatra (Inmantra = erikoinen silmiinpistävä) ovat kuuria. Herää kysymys, onko koko Karjala liiviä, tai mahdollisesti preussia (Sotamaa). (Se VOI olla kyllä vasarakirveskieltäkin ja tulla todellakin sanasta *garja = karja. Mutta tuo on vain mahdollisuus.)

http://hameemmias.vuodatus.net/lue/2015/05/inkerinmaan-holynpolyhis…

Liiviläiset, itse käyttämältään liettualisten antamalta nimeltään *(k)randali = ”ranta- väki” olivat ilmeisesti vähän sotaisaa heimoa, jotka pistivät ranttaliksi miekkojen kanssa laajahkolla alueella yhdessä seuraaiensa ja jälkeläitensä kuurilaisten kanssa, jotka puhuivat ”bisnesbalttia”, omakielinen nimi *vanai = ”vesiväki”, suomen pääkau-punki Vanaji mesto oli Hämeenlinna, jonka novgorodilaiset hävittivät 800-luvulla, mutta ei kuurilaisista sillä päästy.

Myös aseiden kehitys kertoo, että parhaat rautamiekat olivat merimiesten miekkoja, viikatetta muistuttavia (kuvassa viikatteita 1000 v. e.a.a. Piliakalnis, Kuurinmaa). lievästi käyria sapeleita (kardas, kuva), jotka oli teroitettu myös ”niskan” puolelta, just kuin viikate, koska sillä puolella vedettiin vihollislaivan köydet poikki.

http://www.lnm.lt/fotos/rinkiniai/archeologija/04.jpg

http://sabreschool.com/?page_id=132

W: ” Novgorodiin (joka muuten oli suomensukuisten heimojen perustama, ja tunnet- tiin vielä ennen 900-lukua nimellä Uuslinna) liittyen on mielenkiintoista, että Rurik, joka oli oletettavasti Rodslagenin ”ruotsalainen” viikinkikuningas, ja josta tuli Novgo- rodin ensimmäinen hallitsija 900-luvulla, oli suomalaista alkuperää. Tämän todistaa moderni DNA-tutkimus. Rurikin jälkeläisten geneettinen isälinja on nimittäin suoma- laista/Pohjois-Euraasialaista N3 Y-DNA-haploryhmää (Nykyluokituksessa N1). Kaik- ki DNA-testatut Rurikin jälkeläiset, mukaan lukien vanhaan venäläiseen aateliin kuu- luvat ruhtinaat kuten ruhtinas Gagarin ja Pariisissa asuva ruhtinas Dmitri Shahavskoi ovat Y-DNA-haploryhmältään Suomalais-ugrilaista eli Pohjois-Euraasialaista N3 isä- linjaa, ei siis kumpaakaan läntistä, ei germaanista I-ryhmää,eikä Länsi-Eurooppalaista R1b:täkään, saatikka että slaavilais-indoiraanista R1a :ta. Lisäksi venäläiset kronikat kertovat, että Rurikin kruunajaisissa (kun hänestä tuli Novgorodin hallitsija) oli läsnä korkea-arvoisina todistajina silloiset Suomen ja Karjalan kuninkaat.

Rurikin ”ruotsalaisuus” on tosin viime aikoina kyseenalaistettu,sillä toisten tutkijoiden mukaan hän oli Tanskalaista Skyldingien kuningassukua edustava prinssi Rügenin saarelta (nyk.Pohjois-Saksassa). Mikäli tämä pitää paikkansa, asia käy DNA:n osalta vielä mielenkiintoisemmaksi, sillä Skyldingit olivat, ainakin oman sukupuunsa perus-teella, lähtöisin Norjan kuninkaista,ja siten kainulaisesta Fornjótista eli ”Kalevasta”.

Rurik oli Jomsburgin viikinki, ja saattoi olla haplorymältään tasan ja tarkkan mitä hyvänsä.

Tuon aikainen hauta kerran tutkittiin Kööpenhaminassa, ja siellä oli mm. arabi ja tunguusi.

http://hameemmias.vuodatus.net/lue/2015/07/untitled-1

W: ” Venäjän keisarinna Katariina Suuri ei pitänyt suomensukuisten heimojen, ”met- säläisten tshuudien” liian suuresta osuudesta Tatištševin kirjoittamassa Venäjän his- torian kronikassa ja erityisesti Novgorodin perustamisessa, ja hän käski poistaa edellä mainitut kohdat Tatištševin kronikan myöhemmistä painoksista.

Ilmeisesti asenne vaivaa vielä nykyäänkin.DNA-tutkimuksissa nimittäin löytyi geneet- tisesti kaikkein lähintä sukua Rurikille oleva henkilö Suomesta, mikä on järkyttänyt venäläisiä historiantutkijoita, jotka eivät viime aikoihin asti ole halunneet uskoa edes sitä, että Rurik olisi ollut viikinki,vaan halunneet pitää häntä slaavina,saatikka sitten sitä että hän paljastuikin suomalaissukuiseksi.

HM: ” PS: Arkeologi Unto Salo ei ole luotettavimpia tutkijoita esimerkiki lähteiden käytössään (mahdollisesti luvallisesti):