Upea talvipäivä – joten tuulivoimalat eivät tuota

Aurinko paistaa, on pakkasta, eikä juurikaan tuule.

Kun tulin kävelylenkiltä, niin kurkistin mitä Suomen tuulivoimalle oikein kuuluu. 20.2.2018 kello 13.40 Suomen tuulivoimalat tuottivat yhteensä teholla 11 MW. Vuodenvaihteessa rakennettua tuulivoimakapasiteettia oli 2044 MW. Siten tuulivoiman ”hyötysuhde” oli 0,5%.

Kulutus noin 13 GW ja sähkön tuonti Suomeen nettona noin 3 GW.

Haitallisen sattumavoiman tuulivoima tukeminen on lopetettava kokonaan ja on rakennettava lisää ydinvoimaa.

Kansalaisaloite jalkaväkimiinojen palauttamiseksi

Sivustolla kansalaisaloite.fi on nyt mahdollista kannattaa aloitetta Ottawan sopimuksesta irtisanoutumiseksi.

Kävin juuri kannattamassa kyseistä aloitetta.

Jalkaväkimiinoista luopuminen oli suuri virhe, mutta sopimus on mahdollista irtisanoa ja sitten jalkaväkimiinoja saa taas käyttää 6 kk kuluttua.

Saksan puolustusvoimien tila on erittäin huolestuttava

Saksa ottaa NATOn erittäin nopean toiminnan joukkojen johdon vuoden 2019 alussa. Saksan pitäisi sijoittaa kyseisiin joukkoihin merkittävä määrä henkilökuntaa ja kalustoa.

Kun Saksan puolustusvoimien joukko-osastojen kaluston ja varustuksen tila on aivan surkea, niin mitähän siitä sitten oikein tulee?

Esimerkiksi Saksa on luvannut joukolla olevan mm. 44 Leopard 2 panssarivaunua. Saksan siihen tarkoitukseen aiotulla 9. panssariprikaatilla on kuitenkin vain 9 toimintakuntoista panssarivaunua ja 3 rynnäkköpanssaria (IFV) Marden. Ei ole varaosia, eikä rahaa kunnostaa lisää vaunuja.

Viimeisin ”hauska” tieto viittaa vuoteen 1941, jolloin Saksa joutui tekemään ennakoivan iskun itään juuri ennen kuin Venäjä olisi hyökännyt maailmanhistorian suurimmin joukoin länteen. Silloin saksalaisille sotilaille ei ollut jakaa talvisodankäyntiin tarvittavaa varustusta, kuten talviasepukuja. Taas historia toistaa itseään. Saksan joukoille ei ole jakaa talviasepukuja, eikä edes telttoja.

On varmaankin taas hauskaa taistella tammikuun pakkasissa kesäpuserossa ja ilman majoitusta.

Mainittakoon, ettei ole myöskään valonvahvistimia, tai vastaavia yötaistelun mahdollistavia laitteita.

Saksan nykyinen puolustusministeri (nainen) Ursula von der Leyen haluaisi, että Saksan puolustusmäärärahat viimeinkin nostettaisiin NATOn haluamalle tasolle 2% bruttokansantuotteesta ja puutteet korjattaisiin. Saksan venäjämieliset demarit (kuten esimerkiksi Steinmeier ja Gabriel) kuitenkin vastustavat puolustusmäärärahojen korotusta.

Saksa on erittäin menestyvä taloudellinen suurvalta, jolla on vaikeuksia keksiä mihin kaiken ylimääräisen rahan käyttäisi – mutta demarit, vihreät ja kommarit estävät maanpuolustuksen laittamisen kuntoon.

Grrr…

Panssarivaunujen ja rynnäkkövaunujen linkin olen antanut jo aiemmin. Lähde talvivarustukseen ja telttoihin on tässä.

Vapaussodassa ja Jatkosodassa Suomi sai apua ryssälää vastaan Saksasta. Kun ryssälä taas hyökkää Suomen kimppuun, niin valitettavasti Saksasta ei ole apua, vaikka saksalaiset ehkä haluaisivatkin auttaa Suomea.

18.2.1918 – 100 vuotta sitten

Jääkäreiden Etukomennuskunta saapui Vaasaan

Etukomennuskunnassa oli ”vain” satakunta jääkäriä, mutta heidän kanssaan Vaasaan saapui merkittävä määrä aseita ja muuta varustusta. Jääkärit olivat kipeään tarpeeseen Suomen armeijan kouluttajiksi ja taktisen tason johtajiksi. Aseista ja varusteista oli edelleen huutava pula, vaikka sotasaalista olikin Vapaussodassa jo kertynyt melkoisesti Venäjän miehitysjoukkojen aseistariisunnoista ja taisteluissa pakko-otettuina.

”Edelleen Ruotsin rannikkoa seuraten tultiin keskipäivällä 16.2. Merenkurkulle ja käännyttiin itään. Loppumatka kävi jääesteiden vuoksi hitaasti. Helmikuun 18. päivänä kello kahden maissa aamuyöllä laivat saapuivat Vaskiluotoon.

Vastaanotto oli – varovaista ilmaisua käyttäen innostunut. Jo loppumatkasta laivoja oli saatellut melkoinen jäällä kulkeva väenpaljous. Helmikuun 18. päivän iltapuolella komennuskunta marssi Vaskiluodosta Vaasan torille, rivistönä, uusien arvonmerkkien koristamissa jääkäripuvuissa, soittokunta ja leijonalippu edellään, suojeluskuntaosasto jäljessään. Vaikka tästä pikkuparaatista ei julkisesti ollut ilmoitettu, se oli silminnäkijän arvion mukaan kerännyt tuhatmäärin katsojia. Kaupungin komendantti ja kaupunginvaltuuston puheenjohtaja pitivät puheen, joihin majuri Öhquist vastasi jääkärien puolesta. – – Entinen pfadfinder, joka oli kolme vuotta kaihoten muistellut kotimaisia herkkuja, ja hänen Saksassa moneen kertaan nälkiintyneet jääkärinsä saivat mielin määrin »lihaa, perunaa, puuroa, maitoa, kinkkua ja voita, ajatella, oikeata voita!»_”[i]

Asevelvollisuus

”Hyökkäystehtävämme vuoksi armeijaa tietenkin oli vahvistettava uusilla yksiköillä. Ensimmäinen keino, johon turvauduttiin oli värväys. »Järjestyslipusto» ja »Suomen tasavallan suojelusvartio», kaksi senaatin toimesta perustettua joukko-osastoa, muodostivat jo pienet kaaderit. Edellisestä tuli runko ensimmäiseen ratsuväkirykmenttiimme, jolla oli Uudenmaan rakuunarykmentin perinteikäs nimi. Jälkimmäisestä muodostettiin Seinäjoen krenatööripataljoona; kun oli saatu muodostetuksi vielä viisi värvättyä pataljoonaa, ne lopuksi yhdistettiin 1. ja 2. krenatöörirykmentiksi. Lisäksi muodostettiin värvätystä miehistöstä kuusi patteria ja yhtä monta räjäytyskomennuskuntaa.

Se järjestelmä, että vapaamuotoisten vapaaehtoisjoukkojen rinnalle muodostettiin säännöllisiä värvättyjä joukko-osastoja, osoittautui pian varsin huonoksi. Värväystä oli sen vuoksi pidettävä vain hätäkeinona, johon turvauduttiin, kunnes voitaisiin mobilisoida koko vapautetun [Bold – jpu] Suomen miesvoima. Tämän edellytyksenä oli yleisen asevelvollisuuden voimaan saattaminen. Nimenomaisesta pyynnöstäni senaatti julistikin 18. helmikuuta yleisen asevelvollisuuden v:n 1878 asevelvollisuuslain pohjalla, ja kaikki miehet 21:n ikäisistä 40-vuotiaisiin kutsuttiin lippujen alle.”[ii]

”27. jääkäripataljoona oli kasvanut vahvaksi yksiköksi, johon kuului 4 jääkärikomppaniaa, 2 konekiväärikomppaniaa, pioneerikomppania, patteri, viestiosasto ja ratsuosasto. Pataljoona oli perusteellisesti koulutettu, ja se oli saanut sotakokemusta itärintamalla. Mahdollisuus saada jääkäreistä kouluttajat ja johtaja niille asevelvollisille yksiköille, jotka pian tultaisiin muodostamaan, oli meille korvaamaton, ja ne Suomeen tulleet jääkärit, jotka jo toimivat johtajan tai kouluttajan tehtävissä, olivat osoittaneet, kuinka päteviä jääkärit olivat. Pataljoonan kotiutumista odotettiin kärsimättöminä, jopa jännittyneinä, sillä jokainen päivä oli nyt kallis.”[iii]

Miten saapuneita jääkäreitä hyödynnettiin

”Ne vähät jääkärit, jotka eri teitä kulkien saapuivat kotimaahan helmikuun alkupuoliskolla, eivät kaivanneet mitään suunnitelmallista sijoittelua. Jokaiselle avautui välittömästi paikka, jolle oli kipeästi kaivattu koulutettua johtajaa.

Vaasassa 18.2. maihinnousseen Öhquistin komennuskunnan käyttö oli silloista tilannetta kuvaava. Tuskin liioittelee, jos sanoo kaaderinnälkäisen armeijan ahmaisseen kitaansa nämä 85 jääkäriä. Komennuskunnan pääosa (10 upseeria sekä 32 aliupseeria ja jefreitteriä) lähetettiin välittömästi suojeluskuntajoukkoihin. Vähempään saivat tyytyä värvätty krenatöörijalkaväki (8 + 15), Vöyrin sotakoulu (1 + 7), värvätty tykistö (1 + 2) ja eräät erikoiskoulutusta vaativat tehtävät (2 + 1). Päällystöpula oli niin ankara, että Libaussa aliupseerin tai jefreitterin arvon saaneille miehille avautui suojeluskunta- ja krenatöörijoukoissa komppanianpäällikön paikkoja. Vain kolme upseeria ja kaksi aliupseeria jäi liitettäväksi pataljoonan pääosaan. Komennuskunnan mukana Vaasaan saapunut tri V. O. Sivén joutui siviilitehtävän, väliaikaisen lääkintöhallituksen päälliköksi.”[iv]

—–

[i] Matti Lauerma – Jääkäripataljoona 27; 1966; sivu 820

[ii] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; 1951; sivu 286

[iii] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; 1951; sivu 287

[iv] Matti Lauerma – Jääkäripataljoona 27; 1966; sivut 857-858

Korkeapaine

Aamulla radion uutisten jälkeisessä säätiedotuksessa pisti korvaan sana korkeapaine. Se sana herätti minussa automaattisen refleksin, katsotaanpa mitä tuulivoimalle oikein kuuluu. Suomen reaaliaikainen tilanne näkyy täältä.

Arvaukseni osui oikeaan, kun kerran on korkeapaine, niin silloin ei yleensä tuule mainita saakka. 17.2.2018 kello 7.46 Suomen tuulivoimalat tuottivat yhteensä teholla 27 MW. Kun vuoden 2017 lopussa Suomessa oli asennettua tuulivoimakapasiteettia 2044 MW, niin tuulivoiman ”hyötysuhde” oli peräti 1,3%.

Kun tuulivoimahuijarit ovat väittäneet, että ainakin Tanskassa ”tuulee aina”, joten sieltä voidaan tuoda Suomeen tuulisähköä, jos Suomessa ei tuule, niin katsoin sitten seuraavaksi, että miltäs se tuulivoiman tilanne Tanskassa oikein näyttääkään. Pohjoismainen sähköverkon tila näkyy täältä. Eipä ollut aihetta hurraamiseen sielläkään. 17.2.2018 Tanskan tuulivoimalat tuottivat sähköä kello 7.48 teholla 105 MW, kello 8.38 teholla 89 MW ja tätä kirjoitettaessa kello 8.55 teholla 72 MW. Eipä siitä taida juuri riittää tuulisähköä Suomeen tuotavaksi.

Koko seurannassa oleva ”Pohjolan” (Ruotsi, Tanska, Norja, Suomi, Viro, Latvia, Liettua) tuulivoima oli yhteensä kello 7.48 791 MW, kello 8.38 774 MW ja ”nyt” 755 MW.

Pohjolan sähkönkulutus on ”nyt” 55421 MW (lauantai-aamu). Siten Pohjolan sähkönkulutuksesta katetaan 1,4% tuulivoimalla. Niin, tuulivoima on haitallista sattumavoimaa – ei pelkästään Suomessa, vaan koko Pohjolassa.

Kuva tuulisähkön tuotannosta Suomessa tammikuu 2018.

 

Yleensä ei ole hyviä uutisia

Uutisiksi päästetään jostakin syystä lähinnä negatiivisia uutisia. Joskus kuitenkin on myös positiivisia uutisia – varsinkin jos seuraa ulkomaisia uutisia, edes veljeskansastaltamme Virosta.

On jo useista eri lähteistä näytetty toteen, että Venäjän joukot Syyriassa, jotka on naamioitu ”yksityisen yrityksen Wagner” joukoiksi ovat kärsineet jenkkilän puolustuksellisessa hyökkäyksessä varsin merkittäviä tappioita.

Venäjä tietysti tapansa mukaisesti kieltää yhdenkään venäläisen sotilaan kaatuneen. Maskirovkaa – petosta.

Kyseessä olivat Venäjän valtion palkkasotilaat, joita Venäjän valtio ei tunnusta sotilaikseen, joten invalidisoituneet venäläiset sotilaat eivät saa eläkettä, kaatuneiden omaisille ei tarvitse maksaa korvauksia, kaatuneiden tunnistamisesta ja hautaamisesta ei tule kustannuksia, jne. Aivan kuten Tshetshenian sodissa.

Oheisen uutisen mukaan Venäjän palkkasotilaita kaatui viime viikolla Syyriassa tässä yhdessä ainoassa jenkkien puolustuksellisessa hyökkäyksessä noin 100 ja haavoittui ehkä 300. Lukemat voivat hyvinkin olla merkittävästi suuremmat. Ryssälä myöntää noin 5 kpl tappiot – kuten tavallista.

”Vaalit” Venäjän tapaan

Olen usein kirjoittanut, että vaalit Venäjällä ovat absurditeatteriesitys nimeltään vaalit. Ohessa hieman niistä ”vaaleista”.

”Oppositiomies Musa Ozdojev yritti kyseenalaistaa duuman vaalien tulokset. Hän esitti oikeudessa asiakirjoja vaalipiireissä rekisteröidyistä äänistä, omituisen vaaliluettelon, jossa erinimisillä ihmisillä oli sama passi tai sama henkilö äänesti useita kertoja samalla nimellä, mutta eri passeilla. Seuraavassa muutama esimerkki, joista käy ilmi, miten oppositio raivattiin tieltä ja Putinin puolue Yhtenäinen Venäjä sai näyttävän voittonsa. – –

Tutkin vaaliluetteloa, joka on virallisesti oikeaksi todistettu ja varustettu kaikilla vaadituilla allekirjoituksilla ja leimoilla. Siitä näkee, kuka sai äänestyslipun 7.12. äänestysalue nro 68:ssa. Käy ilmi, että ainakin kolme kansalaista näytti äänestäessään passia nro 26 01010683: Alhan-Tsurtskaja-kadulla asuva Timur Hamzatovitsh Balhajev, Zjazikov-kadulla (eri Zjazikov) asuva Tamerlan Mahodovitsh Dzortov ja Korojeva-katu 5:ssä asuva Beslan Bagaudinovitsh Galgojev.

Toinen passi, nro 26 01032665, näyttää kuuluvan neljälle Barsukin asukkaalle, kolmelle miehelle ja yhdelle naiselle. Kolme heistä asuu Juzhnaja-katu 13:ssa. Esimerkkejä kaksin-, kolmin- ja nelinkertaisesta äänestämisestä samalla passilla on tusinoittain. Seuraavaksi löytyy palsta, jossa on sama allekirjoitus 5, 6 tai 10 kertaa peräkkäin, todistamassa eri ihmisten henkilöllisyyttä.

Verrattaessa kahta Basurkin vaalirekisteriä eri päiviltä, 7.12. ja 14.3. (jälkimmäinen on Putinin valintapäivä), käy ilmi, että samalla henkilöllä on kaksi passia. Joulukuun 7. päivän parlamenttivaalien rekisterissä passin numero 26 02098850 haltija on Ahmed Tagirovitsh Azhigov Tibi-Hin (Barsukin osa) lohkotilalta, mutta 14.3. sama henkilö äänestää passilla nro 26 03356564. Kuka Azhigov siis on? Onko hän olemassa? Häntä ei kyetty jäljittämään Tibi-Histä, jossa kaikki tuntevat toisensa ja muistavat jopa toistensa vanhemmat ja isovanhemmat. Kukaan ei ollut koskaan kuullutkaan hänestä.

Samanlaisia Azhigoveja on lukemattomia, sillä vaalitoimikunnat olivat häpeämättömän luovia yrittäessään varmistaa oikean tuloksen.” (Anna Politkovskaja – Venäläinen päiväkirja; 2007; sivut 126-127)

Niin, se sama Anna Politkovskaja, jonka Venäjän FSB yritti myrkyttää kuoliaaksi lennolla Beslaniin, mutta jäi sillä kertaa sattuman oikusta eloon – ja ammuttiin sittemmin asuintalonsa hissiin.

1918 – Kapina demokratiaa vastaan

Akateemikko Eino Jutikkala:

KAPINA – KETÄ VASTAAN

Kapina on aina tähdätty jotakin vastaan, Punakapina oli tähdätty äskettäin valittua eduskuntaa ja sen asettamaa hallitusta vastaan. Kun näin oli, se oli samalla tähdätty demokratiaa vastaan. Suomessa oli yksikamarinen, yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valittu eduskunta, jollaiset tuohon aikaan olivat vielä perin harvinaisia. Vallankumoukselliset eivät edustaneet edes eduskunnan sosialidemokraattista vähemmistöä, jonka mieltä ei sitä toimeenpantaessa kysytty, ja siten voidaan sanoa punaisten hallituksen, Kansanvaltuuskunnan, edustaneen vähemmistön vähemmistöä, Maalaisliiton lehdet eivät paljonkaan liioitelleet, kun ne julistivat kapinan olleen suunnatun ”maailman kansanvaltaisinta eduskuntaa vastaan”. Lausunnosta käy myös ilmi aikalaisten oma ajattelu valkoisten puolella.

Tällainen ajatuksenkulku ei ollut aivan vieras punaisillekaan, vaan jotkut olivat näin syntyneen ongelman vuoksi hämillään. Marxismi ei tosin leniniläisessä muodossaan antanut mitään arvoa kansanvaltaisuudelle, Kun Lenin tammikuussa hajoitti Venäjän perustuslakia säätävän kansalliskokouksen, jossa bolshevikit olivat saaneet vain neljänneksen paikoista, hän julisti toimenpiteen merkinneen ”muodollisen demokratian idean täydellistä ja avointa likvidointia vallankumouksellisen diktatuurin tieltä”.

Mutta länsimainen sosialidemokratia ei hyväksynyt leninismiä. Suomen punaisten ruotsalainen veljespuolue piti tapahtumien kehitystä naapurimaassa niin kiusallisena, että se katsoi aiheelliseksi antaa jyrkästi tuomitsevan julkilausuman: ”Kyseessä on aseellinen nousu mitä laajimmalla pohjalla olevaa kansan valitsemaa eduskuntaa vastaan maassa missä kansan demokraattinen itsemääräämisoikeus näytti olevan luja. Sellainen teko on meidän mielestämme demokratian perusperiaatteiden kieltämistä, vähemmistön väkivallan julistamista yli kansan enemmistön”._”

Lähde.

Niin, Suomi oli ihan oikea demokratia, kun osa punaisista nousi Venäjän yllyttämänä ja Venäjän aseistamana aseelliseen kapinaan Suomen vapailla vaaleilla valittua eduskuntaa ja laillista hallitusta vastaan.

Kun se kapina tapahtui Suomen valtion ja Venäjän valtion välillä käydyn Suomen Vapaussodan aikana, niin kapinaan osallistuneet syyllistyivät erittäin raskaaseen rikokseen maanpetos. Niihin aikoihin maanpetoksesta normaali rangaistus oli kuolemantuomio – minun mielestäni niin pitäisi olla vieläkin.

14.2.1918 – 100 vuotta sitten

Jääkäreiden pääjoukko pääsi viimein merelle – kotimatkalle – Suomen Vapaussotaan.

”Laivaus kesti kauan. Vasta iltapäivällä 14.2. Arcturus ja Castor olivat valmiina lähtöön. Laiturille oli kertynyt runsaasti saattajia, ratsumestari Gripenberg kotimaan edustajana, sotilaskuvernöörin ja komendantin virastojen edustajat, hajotetun pataljoonan upseerikunta ja runsaasti muutakin väkeä, jonka tämän merkillisen joukon lähtö oli houkutellut paikalle. Erityistä ylpeyttä jääkärit tunsivat nähdessään saattajien joukossa tarunomaisen maineen saavuttaneen kaapparilaiva Möwen komentajan, kreivi Dohna-Schlodienin.

Kello 2.15 iltapäivällä Arcturus ja Castor irroittautuivat laiturista ja lipuivat merelle. Pataljoonan upseerit saattelivat niitä aallonmurtajalle saakka. laulut, suomalaiset ja saksalaiset, raikuivat laivojen kansilla. – –

Pataljoonan upseerien joukossa oli monia, jotka olivat ilmeisen voimakkaasti kiintyneet jääkäreihin ja heidän kauttaan myös siihen Suomeen, jota he eivät olleet koskaan nähneet. Enimmäkseen nämä upseerit kuuluivat niihin, jotka suomalaisten silmissä olivat parhaiten täyttäneet sotilaan ja miehen mitat. Eräät hajotetun pataljoonan upseerit, sen viimeisestä komentajasta alkaen, ilmaisivat pian kiintymyksensä vakuuttavimmalla mahdollisella tavalla – seuraamalla kasvattejaan Suomen taisteluihin kohta, kun tie niihin heille avautui. – –

Tilat, jotka Arcturus ja Castor pystyivät kallisarvoiselle lastilleen tarjoamaan, eivät olleet varsin väljät. Arcturus saattoi normaalitapauksessa ottaa 265 matkustajaa. Joskus vuosisadan vaihteessa, laittomien asevelvollisuuskutsuntojen nostattaman Amerikan-kuumeen vuosina, jolloin »siirtolaisruumakin» oli ollut käytössä, matkustajamäärä oli noussut 600 henkeen, hiukan siitä ylikin. Helmikuun 14. päivänä 1917 laivaan sullottiin 854 jääkäriä ja lisäksi eräitä »siviilimatkustajia» – Thesleff rouvineen, pataljoonan molemmat Schwesterit, pari muuta Saksasta Suomeen palaavaa suomalaista ja joukon jatkoksi kaksi sotavankeudesta vapautettua venäläistä everstiä. – –

Castoriin oli sijoitettu 950 jääkärin kuljetuserästä loput 96, pääasiassa tykistömiehiä.” (Matti Lauerma – Jääkäripataljoona 27; 1966; sivut 824-826)

13.2.1918 – 100 vuotta sitten

Ruotsi yritti kaapata Suomelta Ahvenanmaan Vapaussodan yhteydessä.

”Helmikuun alkupäivinä oli n. 600 Turun piirin suojeluskuntalaista kokoontunut Uuteenkaupunkiin. Heidän tarkoituksenaan oli ensin yllättää läheiset varuskunnat ja sitten raivata itselleen tie valkoisten puolelle Pohjois-Satakuntaan. Riittämätön aseistus ja huonot tiedot yleistilanteesta estivät kuitenkin tämän suunnitelman toteuttamisen, ja johtajat päättivät sen sijaan viedä joukon Ahvenanmaalle. Siellä toivottiin voitavan riisua aseista venäläiset, jotka kuuleman mukaan esiintyivät kurittomasti, ja sieltä uskottiin saatavan laivayhteys Pohjanmaalle.

Samana iltana, jona marssi Kihdin yli alkoi, sähköttivät Tukholmassa oleva sotilasasiamiehemme kapteeni Gösta Theslöf ja hänen avustajansa tohtori Kai Donner minulle asiasta. Sen lisäksi ilmoitettiin, että Ruotsin pääkaupungissa olevat maanmiehemme olivat ryhtyneet järjestämään aseiden ja varusteiden laivaamista Uudenkaupungin suojeluskunnalle toivoen, että Ahvenanmaalla voitaisiin saada aikaan kansannousu.

Tämä ilmoitus oli ylen mielenkiintoinen. Sehän antoi toiveita siitä, että kapinallisten selustaan syntyisi vastarintakeskus, jonka voitiin ajatella muodostuvan koko Turunmaan suojeluskuntien kokoontumiskohdaksi. Jos Ahvenanmaan venäläinen varuskunta nujerrettaisiin, joutuisi sitä paitsi runsas sotatarvikesaalis meidän käsiimme.

Seuraavat ilmoitukset viittasivat siihen, että toiveet olivat toteutumassa. 13. helmikuuta Uudenkaupungin suojeluskunta kapteeni Fabritiuksen komennossa pääsi Ahvenanmaan mantereelle, missä joitakin venäläisosastoja ja muutaman rannikkolinnakkeen varusväki nopeasti riisuttiin aseista ja saatiin runsas sotasaalis, mm. 8 tykkiä. Kaikkialla missä joukko liikkui, tervehtivät ahvenanmaalaiset sitä vapauttajana ja ryhtyvät heti muodostamaan omia suojeluskuntia.

Ennen kuin yrityksen kulusta saamani tiedot olivat selvittäneet tilannetta, olin 13. helmikuuta kehottanut Tukholman-lähetystöämme toimittamaan luokseni päämajaan muutamia ahvenanmaalaisia, jotka tuntisivat paikalliset olosuhteet. Samalla oli lähetystölle tiedottanut, että »mihinkään sotatoimiin ei Ahvenanmaalla saa ryhtyä muuta kuin minun hyväksymäni suunnitelman mukaisesti», ja antanut suojeluskunnalle sähköteitse määräyksen pysyä Ahvenanmaalla.

Tapahtumien kehitykseen alkoi kuitenkin pian vaikuttaa uusi, yllättävä tekijä – Ruotsin hallitus sekaantui asioihin. [Bold tässä ja myöhemminkin – jpu] 13. helmikuuta oli lähetystön vuokraama höyryalus Hero lähtenyt Tukholmasta mukanaan vapaaehtoisia, aseita ja ampumatarvikkeita. Vaikka asianmukainen lupa oli viranomaisilta hankittu, alus pysäytettiin Ruotsin saaristoon. Toimenpide aiheutui siitä, että Ruotsin hallitus oli päättänyt lähettää Ahvenanmaalle oman retkikuntansa »estämään rauhallisiin saaristolaisiin kohdistuvat väkivaltaisuudet». 15. päivänä sai kapteeni Fabritius tietää, että ruotsalainen panssarilaiva ja kaksi muuta alusta oli ankkuroinut Eckerön edustalle ja että eräs upseeri oli tulossa neuvottelemaan siitä, että molemmat vastapuolet lähtisivät Ahvenanmaalta. Tämän tiedonannon johdosta pidennettiin aselepoa, jonka Uudenkaupungin suojeluskunta ja venäläiset olivat solmineet keskenään vankien vaihtoa varten. Mutta kun oli saatu hälyttävä sanoma, että Turusta oli vastoin sopimusta tulossa punakaartilaisosasto jäänsärkijä Murtajalla, kapteeni Fabritius lopetti aselevon. Sen jälkeen suojeluskunta 17. helmikuuta kävi hyökkäykseen Godbyn varusväkeä vastaan. Tuiman taistelun jälkeen venäläisten oli pakko laskea aseensa. Uudenkaupungin joukko oli siten ratkaisevalla tavalla vahvistanut asemansa Pohjois-Ahvenanmaalla, ja se uhkui rohkeutta ja luottamusta. Kahta päivää myöhemmin, 19. helmikuuta, se kävi suurimman taistelunsa, täydellisesti torjuessaan Turusta tulleen punakaartilaisosaston ja venäläisten tekemän keskitetyn hyökkäyksen.

Mutta Tukholmassa toimittiin tätä Ahvenanmaalla tapahtuvaa myönteistä kehitystä vastaan, ja siellä tapahtui merkillisiä asioita. Ruotsin viranomaisten toimesta häirittiin ja vääristeltiin päämajan ja Suomen lähetystön sekä tämän ja Uudenkaupungin suojeluskunnan välistä sanomanvaihtoa. Seurauksena oli, että sekä suojeluskunnan päällikkö että myös lähetystön päällikkö, valtioneuvos Alexis Gripenberg, joilta kohtalokkaalla tavalla pimitettiin tapausten kulku, joutuivat mitä tukalimpaan tilanteeseen.

Ensiksikin se 13. helmikuuta lähetetty päämajan sähkösanoma, jossa Uudenkaupungin suojeluskuntaa käskettiin jäämään Ahvenanmaalle, tuli lähetystöön melkoisesti myöhästyneenä ja mahdottomana lukea. Uusi sähkösanoma, joka tuli perille 18. päivänä, ei sekään ollut luettavissa. Samana päivänä oli valtioneuvos Gripenberg, omien muistiinpanojensa mukaan, kutsuttu kuninkaan luo, joka pyysi häntä antamaan minun nimissäni Uudenkaupungin suojeluskunnalle käskyn lähteä Ahvenanmaalta ruotsalaisissa laivoissa. Valtioneuvos vastasi, että se oli mahdotonta.

Kun kaikki yhteydet Ahvenanmaalle ja Uudenkaupungin suojeluskuntaan nyttemmin olivat ruotsalaisten kontrollin alaisena, valtioneuvos Gripenberg pyysi lähettää pari edustajaa Ahvenanmaalle ottamaan tilanteesta selvää. Lupa myönnettiin, edustajat astuivat ruotsalaiseen laivaan ja pääsivät perille, mutta heidän ei sallittu asettua yhteyteen suojeluskunnan eikä paikallisen väestönkään kanssa. Meriministeri Palmstierna antoi tilanteesta väärän kuvan. Helmikuun 19. päivän iltana – siis sen jälkeen kun hyökkäys Godbyhyn oli voitokkaasti torjuttu – hän henkilökohtaisesti ilmoitti lähetystölle, että Uudenkaupungin suojeluskunta hänen juuri saamiensa tietojen mukaan oli ankarien ja veristen taistelujen jälkeen lyöty hajalle. Se yritti nyt vetäytyä venäläisten tieltä, jotka olivat miehittäneet Godbyn ja katkaisseet tien Finbyhyn. Suojeluskunta olisi, hän väitti, hukassa jollei se menisi ruotsalaisiin laivoihin. Sitä joukko ei kuitenkaan halunnut tehdä, ilmeisestikin varmana siitä, että ylipäällikkö ei sitä hyväksynyt. Ministeri Palmstierna tähdensi vielä, että ruotsalaiset laivat eivät voineet enää kauemmaksi jäädä Ahvenanmaan vesille. Ruotsin hallitus oli, hän sanoi, tehnyt voitavansa pelastaakseen urhoollisen suojeluskunnan tuholta, mutta lähetystö pani esteitä tälle pyrkimykselle.

Merkittäköön, että ministeri Palmstierna syytti myös tohtori Donneria Ruotsin hallituksen pyrkimysten vastustamisesta; se tapahtui muutamia tunteja sen jälkeen kun tämä 18. helmikuuta oli ilmoittanut päämajaan edellisenä päivänä saadusta Godbyn voitosta. Donnerin sähkösanoma oli päättynyt sanoihin: »Neuvon kaikin mokomin olemaan antamatta urhoolliselle suojeluskunnalle kehotusta lähteä Ahvenanmaalta ruotsalaisten ja venäläisten esittämillä ehdoilla.» Sähkösanoma oli antanut minulle paljon päänvaivaa, mutta saatuani joukon hajanaisia tietoja muiltakin tahoilta pääsin totuutta lähemmäksi.

On osoittautunut mahdottomaksi todeta vastaussähkösanomani lähetysaikaa, mutta valtioneuvos Gripenberg toimitti sen edelleen 20. helmikuuta. Hänen sähkösanomansa kuului: »Kenraali Mannerheimilta on saapunut seuraava vastaus: ’Ilmoittakaa Uudenkaupungin suojeluskunnalle, että tarpeelliset aseet voidaan lähettää, ehkä laivassa, jos tarpeelliset ohjeet annetaan. Jos Uudenkaupungin suojeluskunta voi pysytellä Ahvenanmaalla, kunnes apua saapuu, sen on ehdottomasti jäätävä sinne. Ehtoja en voi hyväksyä.’»

Tätä sähkösanomaa enempää kuin toistakaan, 21. päivänä lähetettyä, jossa edellinen vahvistettiin, kapteeni Fabritius ei saanut. Luultavasti ne ovat niiden »erinäisten sähkösanomien» joukossa, jotka ministeri Palmstierna jätti toimittamatta Uudenkaupungin suojeluskunnalle, minkä hän myönsi valtioneuvos Gripenbergille sekä myöhemmin 29. toukokuuta käydyssä valtiopäiväkeskustelussa. 22. helmikuuta päämajaan tuli seuraava tohtori Donnerin sähkösanoma: »Moneen päivään mahdotonta saada yhteyttä Uudenkaupungin suojeluskuntaan. Ruotsalaiset kieltäytyneet toimittamasta sähkösanomianne perille Ahvenanmaalle ja suojeluskunnalle.»

Mutta se sähkösanoma, jonka valtioneuvos Gripenberg lopulta – ilmeisesti ruotsalaisten kovan painostuksen jälkeen – katsoi velvollisuudekseen lähettää kapteeni Fabritiukselle ja joka lähti Tukholmasta 20. helmikuuta kello 1.15 aamulla, toimitettiin kyllä perille, joskin muutettuna. Se kuului: »Jos asemanne näyttää kestämättömältä eikä toiveita nopeasta avusta ole, kehotan teitä mitä hartaimmin menemään ruotsalaisiin laivoihin.» Ministeri Palmstierna lupasi nimenomaan, että sähkösanoma lähetettäisiin juuri tässä muodossa, mutta niin ei tehty. Lähettäjän asettamat varaukset pyyhittiin, ja vääristelty sähkösanoma tuli kuulumaan: »Kehotan teitä mitä hartaimmin menemään ruotsalaisiin laivoihin.»

Uudenkaupungin suojeluskuntaakin ruotsalaiset painostivat ankarasti. Saatuaan vääristellyn sähkösanoman kapteeni Fabritius – jolla ei ollut yhteyttä päämajaan ja ohjeena vain ruotsalaisten kirjallinen vakuutus, että hän toimi ylipäällikön tahdon mukaisesti – katsoi tarpeelliseksi 21. helmikuuta allekirjoittaa hänelle esitetyn »sovintosopimuksen». Tämän sopimuksen mukaan suojeluskunnan oli, ennen kuin se palautettiin Suomeen Tukholman ja Haaparannan kautta, luovutettava sekä omat aseensa että venäläisiltä otetut. Omat aseensa suojeluskunta saisi takaisin Haaparannassa. Venäläistenkin oli lähdettävä Ahvenanmaalta, mutta heille myönnettiin viiden viikon aika ja oikeus viedä sotatarvikevarastonsa Turkuun. – 22. helmikuuta Ahvenanmaalla nousi maihin ruotsalainen miehitysjoukko.”[i]

[i] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; 1951; sivut 270-276