Sopivan mansellismielinen blogialusta
Puolustusvoimain nykyinen komentaja kenraali Jarmo Lindberg ei halua toiselle kaudelle.
Presidentti Sauli Niinistö Puolustusvoimain ylipäällikkönä on päättänyt itse haastatella Puolustusvoimain komentajaehdokkaat.
Se on oikein – kunnon hiillostus päälle, että saadaan Puolustusvoimille paras mahdollinen komentaja.
Suojeluskuntia perustettiin ennen Vapaussotaa ja Vapaussodan aikana eri puolille Suomea alkuperäisenä tarkoituksenaan lähinnä pitää kurissa Venäjän miehitysjoukkoja ja punakaarteja, etteivät ne tee Suomessa mitä lystää. Suomen vapailla vaaleilla valittu Eduskunta ja laillinen hallitus nimittivät julistuksella 25.1.1918 Suojeluskunnat hallituksen asevoimiksi. Suomella oli nyt armeija, tosin varsin vaatimaton.
Helmikuun loppupuolella suojeluskuntalaisilta alettiin vaatimaan pakollista saman kaavan mukaista sotilasvalaa, joka pääsääntöisesti vannottiin oman joukon mukana joko jossakin kirkossa tai kentällä.
”Minä N.N. lupaan ja vannon taistelevani henkeen ja vereen saakka Suomen itsenäisyyden ja sen laillisen yhteiskuntajärjestyksen puolesta, kunnes lailliset olot on maassa jälleen palautettu ja lujitettu. Minä vannon pysyväni uskollisena maan lailliselle hallitusmuodolle ja sen tämän mukaisesti valitulle hallitukselle sekä ehdottomasti tottelevani sotilaspäällystöäni. Kaiken tämän lupaan ja vannon Jumalan ja kaiken sen nimissä, mikä minulle on korkeata ja pyhää.”[i]
[i] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota IV; 1924; sivu 177
Elokuussa 1951 Suomella oli virallisesti:
Lähde: Marko Palokangas; Räjähtävää tyhjyyttä; 2014; sivu 189
Siis sotilaan henkilökohtaista tehokasta pitkää sotilasasetta olisi riittänyt 640 801 sotilaalle. Lisäksi konekiväärit, pst-kiväärit, pistoolit, jne.
Siten jo ennen rynnäkkökivääriaikaa Suomi olisi voinut aseistaa sotilasasein ainakin 650 000 sotilasta. Kun rynkyt tulivat mukaan aseistukseen, niin Suomi olisi halutessaan voinut aseistaa sotilasasein yli 700 000 sotilasta.
Siihen verrattuna nykyinen sodanajan joukkojen määrä luokkaa 250 000 miestä tuntuu kohtuuttoman pieneltä.
Kirjoitin noin 10 vuotta sitten artikkelin, joka valitettavasti on ajankohtainen tänäänkin. Suosittelen lukemaan sen vanhan perustellun artikkelini.
Suomen Vapaussodasta kirjoitettiin, toimitettiin ja julkaistiin kirjasarja vuosina 1921-1927 (julkaisuvuodet).
Olen artikkeleissani antanut lähdetietona: Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota; kirjasarjan osa roomalaisena numerona; julkaisuvuosi; sivunumero(t).
Kirjasarjaan ovat kirjoittaneet lukuja 34 eri kirjoittajaa.
Ne luvut on järjestetty kronologisiin ja aiheiden mukaisiin järjestyksiin kolmen toimittajan toimesta.
Toimittajat:
Kirjoittajat:
Kai Donnerin osuus kirjoituksista on 172 sivua 3425:stä (plus runsaasti liitteitä) – eli 5%.
Omia ajatuksiaan voi nykyään tuoda julki netissä hyvin monilla eri tavoilla. Otsikosta puuttuu mm. Twitter, jota vaikkapa Maapallon voimakkaimman valtion nykyinen presidentti Trump suosii julistuksissaan.
Otsikosta puuttuu myös perinteinen Kirja. Kirja on ollut erinomaisen merkittävä vaikuttaja menneisyydessä ja on osittain myös nykyisin. On kuitenkin hyvin huomattava määrä ihmisiä, jotka eivät ota käteensä kirjaa, mutta viettävät runsaasti päivittäin aikaansa ”Somessa”.
Nykyisin yksi vaikutuskanava on myös nettilehtien uutiskommentit.
Itse pidän edelleen hyvin tärkeänä vaikutustapana Kotisivuja. Siellä olevat artikkelit ovat näkyvissä hyvin pitkän aikaa – ovat lähes kirjojen tasolla. Googlella haetaan hyvin yleisesti tietoa ja Google löytää kotisivuille kirjoitettuja artikkeleita varsin hyvin.
Omilla kotisivuillani on nyt noin 1638699 vierailua. Kirjoitan sinne jatkuvasti uusia artikkeleita ja ne tuntuvat olevan kiinnostavia, sillä vierailujen määrä kasvaa, kasvaa ja kasvaa.
Kotisivuilleni kirjoitan lähinnä pitkävaikutteisia artikkeleita kuten sotahistoriaa. Se on validia dataa myös vaikkapa 100 vuoden kuluttua.
Blogi on enemmänkin päivänpolttaviin kysymyksiin kannan ottamista, eikä blogikirjoitukset ilmeisesti ole pitkällä aikajaksolla välttämättä kiinnostavia. Ensimmäinen blogini taisi olla Uuden Suomen Puheenvuorossa. Kirjoitin sinne varsin paljon myös sotahistoriallisia kylmiin tosiasioihin perustuvia artikkeleita. Sitten yhtenä kauniina päivänä US bannasi minut kun kirjoitin Paavo Väyrysen blogikirjoituksen kommenttiin jotakin siihen suuntaan, että Väyrynen voisi jäädäkin Venäjälle. No, olen edelleen samaa mieltä.
Aamulehden blogeihin aloin kirjoittamaan lähinnä siksi, että siellä olivat suomettuneet punikit selvästi yliedustettuina ja katsoin minua tarvittavan tasapainottamaan tilannetta. No, sitten Aamulehti lakkautti bloginsa – minulla oli sinne kirjoitusoikeus loppuun saakka, mutta en kirjoittanut, kun tiesin sen katoavan.
Aamulehden blogien tilalle tuli Pirkan Blogit. Odotukseni olivat suuremmat kuin oli tulos. Valitettavasti Kyuu Eturautin blogistani ei saavuttanut (ainakaan vielä) suurta suosiota. Toivottavasti saa tulevaisuudessa.
Kotisivullani kukaan ei voi sensuroida asiallisia fakta-artikkeleitani. Aamulehden blogeissa, Pirkan Blogeissa, jne. voi sensuroida. Pirkan Blogeissa kirjoitin varsin pitkän sarjan artikkeleita teemalla Vapaussota 100-vuotta. Pari suomettunutta paskiaista sai kuitenkin Kyuun kieltämään Vapaussodasta kertovat artikkelit määräajaksi.
Se oli ihan perseestä, mutta Kyuulla oli täysi oikeus tehdä niin omassa blogistanissaan. Oman kotisivuni merkitys kasvoi silloin entisestään. Omalla kotisivullani sain edelleen kirjoittaa kylmiä tosiasioita sotahistoriasta ilman, että kukaan niitä estäisi tai sensuroisi.
Vähän joka puolelta huudellaan, että vanha auto pitää vaihtaa uuteen tai ainakin uudempaan ”vähäpäästöiseen” autoon.
Siten muka vähennämme ympäristön saastuttamista tai ainakin estämme ilmastonmuutoksen.
Ei nyt mennä ollenkaan sinne ilmaston lämpenemishuuhaahan, vaan ihmetellään sitä saastuttamista käyttäen minua ja autoani esimerkkinä.
Autoni on kohta 25 vuotta vanha, joten äkkinäinen voisi luulla, että sen pakoputkesta tupruaa ihan mahdoton määrä erilaisia saasteita. Varmaankin sen takana ajava on vaarassa kuolla saastemyrkytykseen?
Autossani on kuitenkin ns. laihaseosbensiinimoottori ja polttoaineen kulutus on varsin pieni. Vanha diesel pukkaisi hirmuisia mustia nokipilviä aina vaihdettaessa ja kaasutettaessa, mutta ei minun työjuhtani.
Jos minä ostaisin uuden auton ja pistäisin vanhan romutukseen, niin sen vanhan romuttamisesta ja romun kuljettamisesta jonnekin aiheutuisi jonkinlaisia päästöjä. Ehkä sen uuden auton valmistamisesta ja sen raaka-aineiden (metalleja, muoveja, kumia, jne.) valmistamisesta aiheutuisi myös erilaisia päästöjä. Myös sen uuden auton rahtaamisesta minulle Varkauteen vaikkapa E-Koreasta mitä ilmeisimmin aiheuttaisi erilaisia päästöjä.
Enköhän minä saastuta vähemmän kun en osta uutta autoa?
Suomen Merivoimilla on ollut ja on kaksi painopistesuuntaa: Suomenlahden alue ja Saaristomeri (Ahvenanmaa).
Arvaan, että kaksi uusista korveteista (melkein fregattiluokkaa) pistetään ”Suomenlahden Meripuolustusalueelle” ja kaksi ”Saaristomeren Meripuolustusalueelle”. Nimitykset ovat lainausmerkeissä kun pirukaan ei taida tietää millainen merivoimien organisaatio on sitten kun kyseiset korvetit saadaan palveluskäyttöön.
Kyseiset korvetit tulevat olemaan ryssien merivoimien ja ilmavoimien himotuimpia maaleja.
Toki niihin tulee ilmatorjuntaohjuksia ja muutakin lähipuolustusta. Kylmä totuus kuitenkin on, että jos hyökkäys on riittävän intensiivinen niin se väistämättä läpäisee puolustuksen. Se taas tietää vakavia vaurioita ehkä myös aluksen uppoamisen.
Jos oletukseni pitää paikkansa, että alukset jaetaan kahteen eri ”laivastoon”, olkootpa se sitten lopulliselta nimeltään vaikka viirikkö, ja toinen kyseisistä korveteista vaurioituu vakavasti tai uppoaa, niin toinen ei sitten enää lähde avomerelle upotettavaksi. Sen jälkeen siitä toisestakaan ei ole juuri iloa Suomen maanpuolustukselle.
Voipi jopa olla niin että sen toisenkaan ”laivaston” korvetit eivät sen yhden uppoamisen jälkeen lähde avomerelle. Mitä siitä kalliista neljän korvetin hankinnasta sitten on hyötyä Suomen maanpuolustukselle?
Itse maanpuolustuksesta kiinnostuneena maakrapuna olisin hankkinut sillä käytettävissä olevalla rahalla suurehkon määrän pieniä nopeita, ketteriä veneluokan aluksia, joissa olisi kenties vain kaksi meritorjuntaohjusta varsinaisena hyökkäysaseistuksena.
Merimiinat voitaisiin laskea vaikka pakko-otettavista autolautoista tai monitoimijäänmurtajista. Monitoimijäänmurtajilla, toki aseistettuna, voitaisiin hoitaa myös talviset saattueiden saattotehtävät.
https://www.defmin.fi/puolustushallinto/strategiset_suorituskykyhankkeet/taistelualushanke_laivue_2020
Persianlahden sodassa Englannin erikoisjoukkojen SAS rykmentti lähetti partioita vihollisen selustaan Pohjois-Irakiin. Yhden partion radiokutsu oli Bravo Two Zero.
Venäjä aseisti Irakin enemmän kuin hampaisiin saakka. Irakin verinen diktaattori Saddam Hussein oli voimiensa tunnossa – hänelle ja Irakille ei kukaan voi tehdä mitään, voin tehdä mitä hyvänsä. Niinpä Irak hyökkäsi ryöstöretkelle pieneen rikkaaseen Kuwaitiin.
Kun Irak hyökkäsi Kuwaitiin 2.8.1990, niin USA alkoi keskittämään joukkojaan ja kalustoaan Persianlahden hujakoille. YK:n turvallisuusneuvosto teki 30.11.1990 uhkavaatimuksen: Ellei Irak vetäydy Kuwaitista 14.1.1991 mennessä, niin Irakiin kohdistetaan sotilaallisia toimia. Irak ei vetäytynyt, joten …
SAS valmistautui lähettämään kolme pientä erikoisjoukkojen partiota Irakiin. Niiden radiokutsut olivat: Bravo One Zero, Bravo Two Zero ja Bravo Three Zero.
Bravo Two Zeron oli tarkoitus perustaa Irakin päätien varteen tähystyspiste, josta se näkisi Ballististen ohjusajoneuvojen Scud liikkuvan ja tilaisi ilmaiskuja Scudeja vastaan. Toinen tehtävä oli löytää päätien varressa olevia valokaapeleita ja tuhota niitä kaapeleita sekä tappaa kaapeleiden korjaajia. Ajateltiin, että Scudit saavat ampuma-arvonsa niitä valokaapeleita pitkin.
Bravo Two Zeron miehistö luuli päätien varressa olevan pehmeää hiekkaa, kuten oli heidän leirissään Saudi-Arabian puolella rajaa. Kaivetaan hiekkaa, täytetään hiekkasäkkejä; käytetään naamioverkkoja, jne. Kätkeydytään ja tähystetään. Siksi partio lähti ilman ajoneuvoja, jotta ajoneuvoja ei tarvitsisi kätkeä, vaan vain pieni partio, helikopterilla yöllä vaikka 10 km päätiestä ja kävellen perille.
Oletus oli olosuhteista Pohjois-Irakissa, jotta siellä aavikolla on lämmintä.
Ei ollut myöskään kunnollisia karttoja alueesta jonne oltiin menossa.
Partiolla oli yksi varsinainen sotilasradiopuhelin, jolla piti olla yhteydessä omiin joukkoihin.
Partiosta kertovassa kirjassa ja elokuvassa annetaan ymmärtää, että partiolle oli annettu väärät taajuudet. Oletukseni on, että taajuudet saattoivat olla väärät, mutta varsinkin radioon syötettävät muut koodit olivat väärät. Taajuutta on helppo muuttaa ja on varataajuuksia sekä hätätaajuus – mutta jos ne koodit ovat väärät, niin toimivaa viestiyhteyttä ei ole mahdollista saada.
Tarkoitus oli viipyä syvällä vihollisen selustassa noin 10 päivää, joten jo pelkästään sapuskaa oli ihan kantaa saakka. Ammuksia oli varattu hyvin suuri määrä, lisäksi oli viuhkamiinoja (Claymore). Vettä oli mukana kanistereissa kenttäpullojen lisäksi. Kevyitä kertasinkoja ja kaikenlaista muuta hauskaa kannettavaa oli ihan perusteellisesti. Oli tyhjiä hiekkasäkkejä ja naamioverkkoja. Miehet kuvittelivat olevansa kameleja.
Kopterilla aavikolle ja sitten jalkaisin päätielle. Kaikkea varustusta ei voinut kantaa kerralla, joten vietiin esimerkiksi reppuja eteenpäin ja palattiin noutamaan vaikkapa vesikanistereita. Vettä ajateltiin kuluvan paljon kuumalla aavikolla.
Ei ollutkaan hiekkadyynejä joihin olisi voinut kaivautua ja samalla täyttää hiekkasäkkejä. Tasaista kovaa maaperää, jossa oli kuivuneita joenuomia. Jonnekin piti yrittää piiloutua ennen päivän valkenemista, no umpinainen joenuoma löytyi läheltä päätietä. Parempaa paikkaa ei ollut tarjolla.
Vuohipaimen näki partion ja ilmoitti partiosta lähistöllä oleville irakilaisille sotilaille. Partion piti häippästä paikalta. Joutuivat taisteluun ja päättivät yrittää Syyriaan – sinne ei pitänyt oleman kuin noin 200 km. Eihän se ole matka eikä mikään kovakuntoisille erikoisjoukkojen sotilaille – eihän.
Painavien reppujen kanssa ei olisi päässyt pakoon takaa-ajajia, joten reput oli jätettävä. Jäi vain varustus mitä itse kullakin oli taisteluvyössä, taskuissa ja käsissä. Ei ollut juuri muuta kuin aseet ja ammukset.
Yhdellä partion jäsenellä oli kylmän yön jäljiltä yllään lämpöalusasu. Hän ei ennättänyt ottaa sitä pois ennen kun partio joutui taisteluun ja juoksemaan lujaa kantamusten kanssa.
Hän juoksi suunnilleen maratonin verran kantaen mukanaan ”pikkuisen” enemmän roinaa kuin maratoonari yleensä kantaa. Niinpä hän sitten sippasi nestehukkaan ihan perusteellisesti ja hänen elvyttämiseensä taas kävelykuntoon kulutti partion vähäisistä vesivaroista suuren osan. Sen elvytyksen jälkeenkään hän ei kyennyt kantamaan edes omaa asettaan.
Partio marssi eteenpäin kohti Syyriaa pikavauhtia kärjessä tämän artikkelini innoittaja korpraali Chris Ryan. Hänen jäljessään kaksi miestä ja sitten ryhmän johtaja kersantti Andy McNab. Andy kuuli lentokoneen lentävän, joten käski partion seis, jotta yrittäisi ottaa koneeseen yhteyttä hätäradiolla. Hän ei kuitenkaan varmistanut, että hänen edessään marssinut olisi huomioinut pysähtymiskäskyn, joten ensimmäiset kolme miestä jatkoivat pikamarssia samaan aikaan kun loput viisi miestä pysähtyivät yrittämään yhteydenottoa lentokoneeseen. Siten partio oli hajaantunut kahteen osaan.
Kolmen miehen porukasta viimeinen uupui ja lopulta katosi. Chris ja Stan jatkoivat kahdestaan eteenpäin surkeassa säässä. Välillä piti pysähtyä päiväksi, että ei paljastuisi tasaisella aavikolla – ja hytistä koko päivä kylmissään märissä vaatteissa.
Vuohipaimen huomasi taistelijaparin ja tuli juttusille. Stan halusi välttämättä lähteä vuohipaimenen mukaan saadakseen auton tai traktorin liikkumisvälineeksi – vaikka Chris vastusti ajatusta.
Niinpä Chris jäi yksin jatkamaan pakenemistaan kohti Syyriaa.
Chrisillä oli ennen lähtöä ollut kirjansa mukaan pakkomielteenä saada mahdollisimman paljon patruunoita mukaan joten hänellä oli taisteluvyössään ollut alun alkaen syötävää vain 10 keksiä. Nyt ne oli tietysti jo syöty. Ja matkaa Syyriaan piti vielä taivaltaa monta yötä – valoisan ajat piti piileskellä, ettei havaittaisi. Vettäkään ei enää ollut.
Yöllä edetessä tuli vähän väliä joku este, esimerkiksi rakennus, sotilastukikohta, tms. ja piti palata takaisin yrittämään toisesta kohtaa. Kunto heikkeni syömättä ja juomatta vääjäämättä. Lopulta hän pääsi käymään joella ottamassa mutaista vettä kenttäpulloihin. Sinne ei kuitenkaan voinut jäädä juomaan, vaan juoda saattoi vasta paljon myöhemmin.
Chrisillä oli ollut samat sukat jalassa jo monta päivää ennen reissuun lähtöä, joten ne olivat valmiiksi likaiset ja hiekkaiset. Vaihtosukkia ei ollut.
Niinpä jalat olivat aivan tohjona, eikä niille voinut tehdä mitään. Oli vain käveltävä eteenpäin, vaikka se oli tavattoman kivuliasta. Kun on tyhmä pää (ei vaihtosukkia) niin siitä kärsii koko ruumis.
Päästyään viimeisillä voimillaan piikkilanka-aidan ylitse Chris arveli olevansa Syyriassa, mutta ei voinut olla varma siitä, joten hän jatkoi vielä eteenpäin saaden tajuttomuuskohtauksia. Lopulta meni köyhien ihmisten majalle kysyen oliko hän Syyriassa. Oli ja sieltä sai vettä ja teetä juodakseen. Ongelmat eivät kuitenkaan olleet lopussa – kansanjoukko halusi lynkata hänet. Ei ole sellaisia kansoja kuin irakilaiset ja syyrialaiset – vaan ihan samaa kansaa arabeja kummallakin puolella rajaa.
Chris menetti painostaan 15 kg viikossa. Elimistö kulutti energiakseen hänen lihaksensa. Silloin kun hän ei liikkunut niin hän tärisi kylmästä. Olisi pitänyt olla vaikkapa makuupussi tai hyvä huopa kylmiksi paikallaanolopäiviksi – vaan ei ollut.
Kaksi luultiin kuolleiksi ja kolme joutui vangiksi – irakilaisten kidutettavaksi. Yksi kaatuneeksi luultu löytyi viimein punaisen ristin hoivista. Hän oli haavoittunut ja jätetty kuolemaan. Yksi kuoli joen ylitse uituaan hypotermiaan.
Ne partiot palasivat heti takaisin nähtyään olosuhteet, mihin olisivat joutuneet. Eivät edes yrittäneet suorittaa tehtäviään.
Suosittelen lämpimästi kirjaa: Chris Ryan, Vain Yksi Pääsi Pakoon – vaikka ei sotakirjoista olisikaan kiinnostunut.
Kirjan luettuaan voisi myös katsoa DVD:n Bravo Two Zero. Ryanin kirja kuitenkin tuntuu todenmukaisemmalta.
Kuten sanottua kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.
Pystyakselilla on tuotettu sähköteho megawatteina.
Yksityiskohtaisempi kuva.
Viime päivinä on keskusteltu vilkkaasti vanhusten hoivapalvelujen laadussa esiintyneistä puutteista – täysin aiheellisesti.
Palvelujen täytyy olla laadukkaita ja myös kohtuuhintaisia.
Että asetettaisiin joku lakisääteinen määrä hoitajille per hoidettava ei taatusti ole oikea ratkaisu. Hoidettavat ovat yksilöitä, joilla on hyvin erilaiset tarpeet. Heitä ei voi asettaa samaan muottiin ainakaan niin, että siitä seuraisi mitään hyvää.
Katsokaapa asiaan liittyvä hyvin lyhyt video.