Luovaa järjestystä!

Koska en tajua juurikaan politiikasta, tai tahdo myöskään uhrata liikaa aikaani päivänpolitiikan hakkaavassa aallokossa kiitävän pikaveneen mustelmapakarana — ja myös koska sodasta puhuminen ahdistaa, kirjoitan vastapainoksi aiheesta, jonka koen myönteisenä.

Kyse on arjen luovista tilaratkaisuista, joilla yksin viihtyminen voi loksahtaa enemmän kohdilleen sekä hyvä tunnelma kotona selättää ankeuden.

Kauneudesta

Miksi ihmisen arki ei  saisi tai voisi olla kaunista? Toiminnallisuus, turvallisuus sekä tekniikka tuntuvat usein kulttuurissamme jyräävän esteettiset, aineettomat arvot, joiden vuoksi viihtyisyys kärsii. Mutta ihminen ei voi toisaalta myöskään kaivata sellaista, mistä ei tiedä.

Hyväntuoksuisen leipomon tilalla korttelin kulmaa dominoi itsepalvelukuntosali.  Kävelykadun kukka- sekä hedelmäkojut on korvannut massiivinen ostoshybris, jonka kovaan kulutukseen suunnitelluilla teollisuus-lattioilla vaeltaessa kuluu rikki viimeinenkin tuki- ja liikuntaelin. Puistossa ruohokentän latteutta kehystämään istutetuista puista on amputoitu alimmat oksat, jotta nurmen hoito päältä-ajettavalla koneella olisi vaivattomampaa. Ihmisten kodeissa astianpesukoneen kestävä massatuotanto sekä suorituskykyisin kodin tekniikka luovat tunnelmaa.

Unohdamme liian helposti, että kauneus sekä kodikkuus elää usein juuri niissä yksityiskohdissa, jotka uhmaavat hauraudellaan ja epätäydellisyydellään; jossakin sellaisessa, mikä ei kuulu joukkoon tai kurottaa oksansa sisäpihalta kohoaviksi lonkeroiksi, joita viisas puutarhuri ei sahaa, vaan sallii näiden elämän monumenttien muistuttaa itsestään, kasvattaa  jotain sellaista, joka painuu syvälle asukkaiden sieluihin.

Kauneutta on mahdollista kultivoida myös omassa kodissa, arjen pienissä säilytys-ratkaisuissa, joiden merkitystä ei heti tulisi ajatelleeksi.

Miksi esimerkiksi kivi ei voisi olla koti käsisaippualle?

Luovuudesta

Oman tilan  järjestyksen suunnittelussa luovuus on mielestäni valttia, jolla voi saavuttaa sellaista tilan hallintaa, joka todella toimii ja jonka kokee omakseen.

Sen sijaan, että lastaisi tavarat automaattisesti sinne, mihin joku insinööri niiden valmiit paikat on määrittänyt, suosittelen lämpimästi pysähtymään hetkiseksi sen äärelle, miten kukin itse on taipuvainen elämään? Jos ei käytä mikroa, miksi hankkisi sellaisen vain siksi, että muuten keittiössä on tyhjä kohta? Jos kaappitila tuntuu ahtaalta, miksei hankkiutuisi eroon tavarasta, joka ei tuota iloa, tai vaatteista, jotka eivät enää sovi tai joita ei viimeiseen vuoteen ole käyttänyt? Säästää kannattaa toki yksi musta hautajaispuku — muuta tuskin tulee ikävöimään.

Tekemällä inventaarion omaan elämään auttaa ihminen itseään karsimaan myös turhaa painolastia pois mielestään. Itsetuntokin kohenee, kun uskaltaa päästää irti, luopua jostakin, heittää jotakin pois; samalla kun joku toinen voi saada omasta entisestä jotakin tarpeellista itselleen.

Kun suunnittelee itselleen sellaisen järjestyksen, joka vastaa omia tapoja sekä myötäilee omaa elämäntyyliä, saattaa arki yllättäen myös loksahtaa paremmin kohdilleen: eteisessä onkin penkki, jolle voi istahtaa pukemaan kengät, kylpyhuoneen nurkassa hylly koreineen, josta suihkun jälkeen on miellyttävää pukea jalkaansa puhtaat kalsarit ja sukat ennen viileään eteiseen astumista — keittiön laatikosta löytyy se, mitä sieltä tavoitteli.

 

Mikset nikkaroisi itse?

Olen todennut, että usein suomalaisten kotien eteis-kaapit sekä asuntojen kiinteät vaatesäilytys-ratkaisut ovat ainakin itselleni toimimattomia. Tämä on pakottanut minut hankkimaan erillisiä kalusteita, jotka ovat sitten vieneet tilaa asumiselta. En pidä visuaalisesta tavaran paljoudesta, joka ei vain kerää pölyä ja hankaloita siivoamista, vaan vie myös suotta huomiota pois niistä asioista, esineistä, kalusteista ja tauluista, joiden toivoisin erottuvan edukseen.

Visuaalisesta näkökulmasta ihmissilmä tarvitsee niin kutsuttua negatiivista, tyhjää tilaa, jossa silmä hetkeksi voi levähtää. Jos kaikki paikat ovat täynnä rojua ja visuaalista ärsykettä, on vaikea saada aikaan oikeaa tunnelmaa. Tavaran paljous ikään kuin hälisee ympärillämme, ja jokainen kuva ja koriste kilpailee viereisen huomiosta.

Tämän vuoksi tein itse vuosi sitten mittavahkon inventaarion, ja luovuin ylimääräisistä asuintilaa sekä kodin neliöitä syövistä kalusteistani. Tämä kuitenkin aiheutti aiempaa suuremman paineen saada mahdutettua vaatteet, kengät, kausitavarat, liinavaatteet sekä myös kuvataideharrastuksissani käyttämäni välineet olemassa oleviin, jo valmiiksi rajallisilta tuntuviin eteisen kaappeihin.

Päädyinkin lopulta mittailemaan ja räätälöimään aivan omat systeemit kiinteiden eteis-kaappien sisälle. Mutta koska asun kaupungissa, enkä omista voimatyökaluja, päädyin etsimään pitkälti valmiita hyllyjä ja hyllyköitä luovasti eri osastoilta keittiö-osastolta lastenhuoneen lelujen säilytykseen tarkoitettuihin tilaratkaisuihin, joista sainkin kokonaisen vaatehuoneen koottua eteiskaappien sisälle, tilankäyttö maksimoiden.

Viereiseen kaappiin riittivät ylimääräiset lisähyllyt sekä hyllyihin erillisinä hankitut vaatelaatikot, jotka puolestaan maksimoivat syvien eteiskaappien perimmäistenkin nurkkien aktiivikäytön, ulos vedettävyytensä ansiosta.

Jouduin toki priorisoimaan arvojärjestystä niin, että harvemmin käytetyt välttämättömyydet, kuten liinavaatteet, sijoitin ylemmille hyllyille, joille ei tarvitse kiipeillä jokainen arkipäivä.

Näin lopuksi vielä tuoreen vuoden sekä lähestyvän kevään toivossa salaa haaveilen siitä, jos vaikka blogini inspiroisi jotakuta keveämpään kaaokseen   🙂

Ajatuksia, kysymyksiä, tarinoita yms. saa esittää aiheesta sekä sen viereltä! 

Ajatuksia nettikäyttäytymiseen…

Olin taannoin pöytäseurueessa, jossa eräs nuori totesi avoimesti kaikkien kuullen tuntevansa myötähäpeää johtuen toisen pöytäseurueeseemme kuuluneen, koko elämänsä läpi vakavasta mielenterveyden ongelmasta kärsineen jutteluiden vuoksi. Nuoren toteamus herätti useissa pöytäseurueeseen kuuluneissa aikuisissa silminnähtävää ristiriitaa, jota kukaan ei siinä tilanteessa kuitenkaan ääneen lausunut.

Asia jäi vaivaamaan minua, ja otin sen myöhemmin puheeksi yksityisesti joidenkin pöytäseurueessa olleiden kanssa, koska halusin tietää, miten muut olivat kokeneet nuoren kommentoinnin toista ihmistä kohtaan.

Itselleni tilanne oli siinä mielessä ymmärrettävä, että pystyin hahmottamaan asiaa nuoren kannalta niin, että nuorelle ihmiselle myötähäpeän kaltaisten tunteiden käsittely voi olla vielä uutta, koska elämänkokemuksia eikä kypsyyttä ole ehtinyt karttua siten, että nuori kykenisi mielessään arvioimaan tai priorisoimaan tilannetta empaattisesti. Tästä johtuen pidin ymmärrettävänä, että nuorella ihmisellä ristiriitaiset tunteet purkautuvat ulospäin toisiin ihmisiin kohdistuvana syyllistämisenä.

Aikuiselta samanlaista epäkypsää kanssaihmisten dissaamista en rakastavassa pöytäseurueessa hyväksyisi.

Noiden alkusanojen myötä voimmekin siirtyä itse aiheeseen, joka tässä blogissa on nettikäyttäytyminen

Hiljattain kohtaamaani trollittelu nosti jälleen mielen päälle sen lattean ikuisuuskysymyksen, että mikä oikeastaan on mielekästä vuorovaikuttamista kanssaihmisten välillä —  ja miksi?

Otetaan esimerkkinä nainen, joka esiintyy netissä miehenä; tai mies joka esiintyy naisena — ei siis pelkästään anonyymin nimimerkin takaa, vaan aidosti luoden vakuuttavan identiteetin, kirjoitellen tarinoita sekä vuorovaikuttaen muiden ihmisten kanssa ikään kuin olisi kokonaan eri ihminen.  Joillekin tämä saattaa olla huvittavaa, toisille yhdentekevää, kun taas kolmansille ehkäpä uskottavaa, jos tarinat sekä ulostulot tuntuvat yhdenmukaisilta ja vakuuttavilta.

Pintapuolisesti moinen jekku varmaankin vaikuttaa monista harmittomalta, jopa hauskalta — ja sitä saattaakin ajatella, että asiat, joista kirjoitellaan tai puhutaan ovat kuitenkin tärkeintä ja merkitsevintä, eikä sillä silloin olisi niin väliä, esiintyykö joku miehenä, naisena tai vaikka mielikuvitusolentona.

Anonyymin nimimerkin (kuten vaikkapa Kirjojuoru) takaa tapahtuvassa kirjoittelussa harmittomuus lieneekin, ainakin teoriassa, todennäköinen realiteetti.

Sokkotreffeistä

Olen itse nuorena harrastanut netissä sokkotreffien sopimista, jossa harrastuksessa pelisäännöt olivat kaikille osapuolille selkeät: lähden tietoisesti tapaamaan toista ihmistä, josta en juuri tiedä mitään, koska itse haluan ja tykkään toimia näin, ja koska se on myös jännittävää sekä omalla tavallaan kiehtovaa.   Pettymyksen tai positiivisen yllättymisen mahdollisuudet ovat suuret, ja tällainen harrastus vaatii myös jonkin verran rohkeutta sekä älyllistä uteliaisuutta uskaltaa poistua omalta mukavuus-alueeltaan hetkiseksi tilanteeseen, joka edellyttää itseltä sivistynyttä käytöstä sekä keskustelu- ja kohtaamistaitoja, olipa vastassa millainen henkilö hyvänsä.

Sokkotreffailu on mielestäni erinomainen tapa haastaa itseään kohtaamaan erilaisuutta — jos siis todella myös kykenee kantamaan inhimillisen vastuun siitä, että ilmaantuu paikalle ja viettää tuon etukäteen sovitun pienen hetkisen toisen kanssa, olipa hän millainen hyvänsä.

Sokkotreffit eivät sovi ohari-Olleille eivätkä herkkänahkaisille tai vahvasti rasistisille. Treffien ei myöskään tarvitse olla romanttisia, vaan niistä voi etukäteen yhdessä sopia missä hengessä kohdataan:  lähdetäänkö leipomoon istuksimaan, vai ehkä kiipeilemään liikuntakeskukseen, tai kenties ulos puistoon kävelylle?  Vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia on runsaasti sekä asioista mahdollista sopia fiksusti. Nettiin jäävä etukäteis-osuus voi olla joko lyhyt kohtaamiseen liittyvä asioista sopiminen, tai se voi sisältää myös pidempää kirjoittelua.  Säännöt ja pelin henki ovat kuitenkin kaikille osapuolille tiedossa. Vastuu liittyy hetkelliseen sitoutumiseen sekä läsnäoloon/ treffeille paikalle saapumiseen.

Blogaamisesta netissä sekä kanssaihmisten blogien kommentoinnista yhteisellä forumilla

Siinä missä median uutisjuttujen alla tapahtuva uutisjuttuihin liittyvä omalla nimellä tai nimimerkillä kommentointi — tai riippumaton vauva.fi-tyylisillä palstoilla ihmisten sekalaisten juttujen vellonta — kategorisoituu (ainakin itselleni) jokseenkin sitoutumattomaksi ajatusten tai mielipiteiden heitoiksi, on netissä blogaaminen sitoutuneempaa sekä mielestäni myös vastuullisempaa.

Blogejakin voi toki kirjoitella anonyymisti nimimerkin takaa, mutta kirjoittelun säännöllisyys sekä kanssablogaajiin väkisinkin jonkin asteinen tutustuminen luo ihmisten väliseen vuorovaikutukseen omanlaisiaan odotuksia sekä toiveita vaikkapa rehellisyyteen tai väärän tiedon viljelyyn liittyen. Tällöin kyse ei enää olekaan vain harmittomasta nettikirjoittelusta, vaan sitoutuneemmasta ja myös vastuullisemmasta kirjoittamisesta sekä vuorovaikutuksesta, jonka suhteen on ihan perusteltua muodostaa tiettyjä odotuksia, vaatimuksia sekä toiveita.

Tällaisessa kontekstissa, kun sitten kohtaamme ihmisiä, jotka esiintyvät aivan toisina persoonina tai systemaattisesti esiintyvät miehinä/ naisina, vaikkeivät tosiasiallisesti edustaisi kyseisiä sukupuolia, tullaankin sitten tämän blogin ydinkysymysten äärelle: nimittäin sen äärelle, että missä määrin tällaisen voidaan katsoa olevan perusteltua tai edustavan mielekästä vuorovaikutusta ihmisten välillä?

Luottamuksesta/ luotettavuudesta

Kun sukellamme asiassa hieman syvemmälle, törmäämmekin sellaisiin asioihin, kuten luotettavuus sekä terve järki; nettikäyttäytymisenkin kontekstissa.  Ihmisten välinen luotettavuus ja luottamus nimittäin lienee yksi niitä tekijöitä, joiden ansiosta ylipäätään on mielekästä ja mukavaa olla jonkun kanssa tekemisissä, lukea tai kuulla hänen ajatuksistaan sekä tukea toista silloin, kun toisella on vaikeampia hetkiä. Luottamus mahdollistaa toisistamme välittämisen sekä kunnioituksen ihmisten välillä, vaikka usein luulemmekin älykkyyden olevan se asia, jota tulisi kunnioittaa. Rohkenen kuitenkin haastaa tällaisen vääristyneen ehdollistuman, joka ei pelkästään ole toksinen, vaan johtaa ihmisiä myöskin harhaan kypsästä aikuisten välisestä sivistyneisyydestä ja myötämielisyydestä eräänlaiseen älyttömään älykkyyden hulluuteen.

Argumentoin luotettavuuden sekä rehellisyyden puolesta siksi, että ilman luotettavuutta inhimillinen vuorovaikutus ei aikuisten oikeasti ole mielekästä eikä merkityksellistä. Jos emme voi ottaa annettuna vaikkapa toisen sanaa tai sitä, että kohtaamamme ihmisen kertoma myöskin vastaa todellisuutta, niin romuttaahan tämä melko fundamentaalisesti ainakin itselleni sitä perustaa, miksi ylipäätään sitten haluaisin olla tekemisissä tai lukea sellaisen henkilön blogeja, jotka perustuisivat kyseisen ihmisen mielikuvitusystävän kokemuksiin.

Terve järkihän sellaisessa tulisi vastaan. Vielä absurdimpaa olisi se, että tällainen nettiin rakennettu jonkun henkilön ylläpitämä mielikuvitusystävä lähtisi minua läksyttämään siitä, että olisin vaikkapa Putinin trolli, tyhmä, feminatsi tai mitä nyt keksiä saattaa. Voisin sellaisessa tapauksessa jopa kysyä itseltäni, olisiko sellainen henkilö, joka itse esiintyisi omana mielikuvitusystävänään netissä, yhtään kukaan kritisoimaan yhtään ketään yhtään minkään asian tiimoilta.

Loppusanat

Ongelma netissäkin tapahtuvassa vastuullisemmassa vuorovaikuttamisessa, kuten blogaamisessa,  lienee siinä, että hylätessämme inhimillisessä yhteisöllisyydessä kypsän, aikuisten ihmisten välisen luotettavuuden, myötämielisyyden sekä empatian — ja korvatessamme nämä kauniit asiat, kuten inhimillisen ihmisten välisen kunnioituksen, älyllistämisen kulttuurilla, tulemme hylänneeksi myöskin terveen järjen. Ja tästä esimerkkiä ei tarvitse hakea itänaapuria kauempaa.

On ymmärrettävää, että teini tai nuori henkilö operoi epäkypsillä tavoilla maailmassa navigoidessaan, tutustuessaan vielä itseensä sekä opetellessaan käsittelemään omia (ristiriitaisia) tunteitaan. Kuitenkin kypsien, aikuisten ihmisten todellisuudessa voi mielestäni perustellusti odottaa niin nettiblogaamisen kuin myös pöytäseurueessa kasvotusten keskustelun konteksteissa empatiaa, vilpittömyyttä, luotettavuutta sekä kypsää kunnioitusta ihmisten välillä.

Meillä aikuisilla ihmisillä kun on ollut aikaa koko elämiemme mitalla ja kokemushorisontilla tutustua itseemme sekä muodostaa oma todellinen minuus ja identiteetti, jota ei tarvitse hävetä sen enempää kuin syyllistää toisia aikuisia henkilöitä heidän aidosta erilaisuudesta.

Ajatukset, mielipiteet, lisäykset ynnä muun toivotan tervetulleeksi kommentteihin.

Ihmisyys

Ei kepein eikä iloisin lukukokemus, mutta suosittelen heille, joita sota ja kenties sodan realismi kiinnostavat.

Alkuteos: Humanity, Jonathan Glover,  1999.

Suom. Ihmisyys / 1900-luvun moraalihistoria, 587 sivua. Suomentanut Petri Stenman.

Suomen Rauhanpuolustajien sekä Suomen Kirjasäätiön tuotantotukema, Like-kustannusosakeyhtiön julkaisema.

Joulukortti

Piirsin reilu vuosi sitten marraskuussa joulukortin, jonka teidänkin iloksi, mutta kuitenkin poliittisesti korrektin hillittynä, mustavalkoisena versiona tännekin laitan näkyville/ ihmeteltäväksi.

Alkuperäisessä kuvassa taivas on tumma preussin sininen ja meri veren punainen.

Näin kimaltavin askelin kohti tulevaa vuotta.

Karen

Ei, tässä blogissa ei ole kyse Karen Blixenin Kohtalotarinoista tai muustakaan hänen kirjallisesta tuotannostaan, vaan kyseessä on nuorisokulttuurin slangisana, jolla kuvataan tietyn etuoikeutetun ihmistyypin käytöstä.

Millainen sitten on Karen?

”Kansasin osavaltion yliopiston professori Heather Suzanne Woods, jonka tutkimusintresseihin kuuluvat meemit, on todennut, että Karenin määritteleviä piirteitä ovat tunne etuoikeudesta, halukkuus sekä tahto valittaa, ja itsekeskeinen lähestymistapa vuorovaikutukseen muiden kanssa. Woodsin mukaan Karen ”vaatii, että maailma on olemassa hänen standardiensa mukaisesti välittämättä juurikaan toisista, ja hän on valmis ottamaan riskejä tai alentamaan muita saavuttaakseen päämääränsä”. (Wikipedia)

Urbaani sanakirja puolestaan tietää kertoa jotakin lisää:
  • Karen on keski-ikäinen nainen [tai mies], tyypillisesti blondi [vai ehkä charmikas hopeakettu?], joka kokee toisten ongelmien ratkaisujen olevan itselleen haitaksi, vaikka muiden asiat eivät vaikuttaisi häneen edes etäisesti.
  • Karen haastaa paikallisen kaupunginvaltuuston oikeuteen, kun he asensivat uuden STOP-kyltin, joka pimentää auringon hänen ikkunastaan kahdeksi minuutiksi päivässä. Kyltti asennettiin sen jälkeen, kun pyörällä ajanut koulupoika törmäsi ylinopeutta ajaneeseen autoon ja kuoli.
  • Karen kieltäytyy käyttämästä kasvomaskia viiden (5) minuutin matkallaan supermarkettiin pandemian aikana. Hän häiriköi kaupan työntekijöitä, pyytää saada tavata johtajan ja uhkaa haastaa kaupan oikeuteen maskipakosta.
  • Karen valittaa, että hänen suosikkiparkkipaikkansa korvattiin liikuntarajoitteisen pyörätuoli- rampilla. Hän pysäköi joka tapauksessa autonsa vanhaan paikkaan ja kuvaa siitä vlogin.
Voisiko Karen olla myös mies?

Ainakin Wikipedian mukaan voi, ja tuota nimeä onkin sovellettu myös miesten käyttäytymiseen.

Keksisitkö sinä jonkun suomalaisen miehen nimen, jolla voisi kuvata tällaista miehistä Karenia?

Agnostikon vatsantäytettä

Eikö talvi sitten tunnu teistä kuin olisitte jäätyneeseen linnunulosteeseen kiinni liimaantuneita hedelmäkärpäsen siipiä, tai hyönteisen niveljalkoja, jotka hyisessä viimassa lepattavan, unohdetun auringon muistosta vielä tuottavat ikään kuin nytkähtelevää liikettä?

Siltä, kuin luojanne kuva, kuin jäätyneen järven pinnalle kidesokerisena piirtynyt ihmis-hahmo, läpäisisi teidät itsenne jossakin pinnan alle unohdetussa unessa — ja samalla kuitenkin myös terävästi kipristellen, lämpimänä höyryävä sisus paljaana, tuijottaen ylös jäisin silmin, kohti kosmoksen silmitöntä puhtautta, huokaisten ilmassa tuikkivaan timanttipölyyn: ”Äiti”?

Kas, kun et sitruunaa!

Sarjassamme luovat ruokakokeilut on tämä blogi kuin Kinder-yllätys.

Kielifilosofi Ludwig Wittgensteinin mukaan meidän ihmisten ei tulisi koskaan jättäytyä älykkyyden karuihin korkeuksiin, vaan laskeutua alas typeryyden vihreisiin laaksoihin. Myös eräs toinen kollega kuvasi ihmisen henkisen kehityksen viimeisintä vaihetta muodonmuutokseksi leijonasta lapseksi:

”Was muss der raubende Löwe auch noch zum Kinde werden? Unschuld ist das Kind und Vergessen, ein Neubeginnen, ein Spiel, ein aus sich rollendes Rad, eine erste Bewegung, ein heiliges Ja-sagen. Ja, zum Spiele des Schaffens, meine Brüder, bedarf es eines heiligen Ja-sagens: seinen Willen will nun der Geist, seine Welt gewinnt sich der Weltverlorene.
Drei Verwandlungen nannte ich euch des Geistes: wie der Geist zum Kamele ward, und zum Löwen das Kamel, und der Löwe zuletzt zum Kinde.” 

~ Friedrich Nietzsche: Näin puhui Zarathustra

Nyt kun foliokääre tympeine tuoteselostuksineen munan ympäriltä on kuorittu, pääsemme itse syötävään osaan, joka tässä blogissa ei ole ranskalaisen patongin valitseminen Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon, vaan lapsellisuus ja Iida Rauman kirja, joka tänään voitti kaunokirjallisuuden Finlandian.

”On hurjaa saada tällaista näkyvyyttä kirjalle, jolla on niin vahva poliittinen ja yhteiskunnallinen ulottuvuus. Aikuisten lapsiin kohdistama sorto näkyy kaikilla yhteiskuntamme tasoilla ja laajimmillaan ekokatastrofina. Koska aikuiset ovat tehneet piittaamattomia ratkaisuja, lapsilla ei ole mahdollisuutta yhtä hyvään elämään kuin heillä”

~ Iida Rauma 

Tiesin, että tämä kirja voittaa, sillä vaikken ole itse vielä sivuakaan lukenut, olin varma, ettei tällainen kertomus voi hävitä. Kysymyksessä siis romaani hävityksestä, koulukiusaamisesta sekä lapsen asemasta kulttuurissamme.

”Hävitys oli tekijälleen emotionaalisesti raskas prosessi. Rauma halusi kuvata sitä, miten aikuisten ja lasten välisissä suhteissa on jotain outoa ja mätää, josta ei ikinä puhuta ääneen.” (HS

Lopuksi yllätys

 

Sinä saat arvata, mikä se on?

Tunnustammeko lahjakkuuden ja kilpailumentaliteetin varjopuolet?

”[…]Mutta ongelmana tässä ehkä on se; toinen puoli on se, että kun pääsee kuin koira veräjästä tällaisista näin laajoista ja aika vakaviakin tekoja sisältävistä rikosvyyhdeistä, niin silloin voi jäädä myös sellainen käsitys tälle tekijälle, että näistä teoista ei koidu seurauksia”

Näin toteaa rikostoimittaja Tuomas Rimpiläinen Vastaamon tietovuodosta epäillyn Julius Kivimäen alaikäisenä tehdyistä mittavista cyberrikoksista Ylen Uutispodcastissa.

Tässä blogissa haluaisinkin luoda katseen netin kasvattien, hakkereiden moraalivapauteen tai valta-asemaan yhteiskunnassamme; kysyä suhtaudummeko heihin ikään kuin he olisivat ihmisinä meitä muita jalomielisempiä, moraalisesti kykeneväisempiä tai halukkaampia pidättäytymään rikoksista, joiden tekoon heillä on sekä tietotaidot, lahjakkuutta, että myös anonymiteetin tuoma houkutin?

Ylen uutispodcastissa otetaan henkilötasolla kantaa nuoren cyberrikollisen ”vakavaan piittaamattomuuteen” kanssaihmisten hyvinvoinnista — nuoren huomattavaan empatian puutteeseen tai haluttomuuteen osoittaa myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan, joiden yksityiselämää nämä vakavat teot loukkaavat.

Mietinkin, torjummeko yhteiskunnallisesti lahjakkuuden varjopuolet ja nuorten cyberrikollisuuden vakavuuden?

Aiempien Julius Kivimäen alaikäisenä tekemien rikosten kohdalla on Ylen Uutispodcastin jutun mukaan katsottu lieventävinä tekijöinä rikoksentekijän ikä ja siitä johtuva nuoren psykologinen kehittymättömyys, joiden vuoksi rangaistus on ollut rikoksiin nähden lievä. Tällaiseen lain soveltamiseen meillä Suomessa liittynee kuitenkin myös varjopuolensa, joista minua kiinnostaisi avoimesti keskustella.

Julius Kivimäki itse on esittänyt tehneensä aiemmat rikoksensa mm. ”herättääkseen tietoisuutta” hakkeroimiensa yhtiöiden tietoturva-ongelmista, joihin rikoksiin hän kuitenkin tuntuu suhtautuvan välinpitämättömyydellä; teoistaan ja taidoillaan ylpeillen.

Asiasta tulee mieleeni toinenkin juttu, koulumaailmasta, jossa opettajakunnan taholta on esitetty havainnollistava esimerkki vilpistä kiinni jääneestä lukiolaisesta, joka oli saanut kotona vanhemmiltaan ohjeen kiistää vilppi, josta johtuen opettajalla ei ollut mahdollisuutta saattaa oppilasta vastuuseen toiminnasta. Ongelma tässäkin lienee se, mitä käytännössä  tällaisesta seuraa, kun oppilaat ymmärtävät jatkossa kiistää tekonsa, kun käry käy. Asiasta hyvä  kommenttipuheenvuoro Tampereen Yliopistolla latinaa, filosofiaa sekä Sammon keskuslukiolla filosofiaa ja elämänkatsomustietoa opettavalta,  FT Sauli Salmelalta.

Eikö yhteiskunnan, perheiden, kasvatuksen ammattilaisten sekä oikeuslaitoksen tulisi kannustaa ja voida ohjata nuoria ennemmin ahkeruuteen ja moraalisuuteen sen sijaan, että ihannoimme lahjakkuuksia, kannustamme  kilpailuun sekä menestykseen toisten, jopa omien opiskelutovereiden kustannuksella?

 

Lähteet:

  • Ylen Uutispodcast 1.11.2022, Vastaamon tietomurron epäilty on verkkorikoksista tuomittu suomalaishakkeri – “Täydellistä piittaamattomuutta”
  • BBC:n verkkojulkaisu 8.7.2015: Finnish teen convicted of more than 50,000 computer hacks
  • Sky Newsin Youtube- pätkä ”Lizard Squad Member: Why I Took Down Xbox and PlayStation” 27.12.2014
  • FT Sauli Salmelan Kommenttipuheenvuoro OPS-seminaarissa 20.-21.9.2013 Tampereen yliopistolla

Lohtua ja kekseliäisyyttä ruokakomerolla

Tämän kirjoitelman idea tai painotus ei ole ravintoarvojen maksimointi, eikä liion ruoka-entusiastien taidonnäytteiden rivistöissä kimaltelu — vaan tämä olkoon oodi kaikille niille, joille ajankäyttö ja innostus kauppalistojen rakenteluun sekä reseptivihkosten selailuun ei juuri nyt ole huipussaan.

Tämä on omistettu heille, jotka viikonloppu-aamuna heräävät muistamaan unohtaneensa käydä ruoka-ostoksilla; heille, jotka uppoutuneina erityismielenkiinnonkohteisiinsa, kirjoutusprojekteihin, syksyn sinisyyksiin, netissä jumittamisiin… tai vaan yksinkertaisesti kotivaran auttamattomassa laiminlyönnissä ovat syyllistyneet huonommuuteen ja/ tai yleiseen aikaansaamattomuuteen. Heille tahdon sanoa: ette ole vääriä ettekä pahoja ihmisiä.

No niin, itsellänihän näitä päiviä tulee säännöllisesti vastaan, ja tunnistan tilanteen viimeistään siinä pisteessä, kun heikotus siitä muistuttaa ajattelun terävyyttä hämäävällä epämääräisellä udulla sekä verensokerin alhaisuudesta kielivällä heikotuksella — kun ruokakaapit ammottavat tyhjinä. Tällöin poden pelonsekaisin tuntein ihmisenä epäonnistumiseni tuskaa, suoranaista surkeutta sekä ankeuden harmautta, turvautuen niinkin häpeällisiin keinoihin kuin ruokalusikointiin hillopurkista. Mihin vaan, mikä estää pyörtymisen.

Haluan kuitenkin lohduttaa teitä, hyvät ihmiset ja ystävät, paljastamalla epäjohdonmukaisen aikuisikäni mitalla harjoittelemaani ja minua ajoin surkeudessani ryvettymiseltä kohottanutta kekseliäisyyden turvasanomaa. Nimittäin jos todella katsoo ruokakomeroonsa, maustekaappiin sekä kylmäkaappiin, saattaa näiden epätodennäköisistä rippeistä saada kaavituksi elvytystä!

 

Tänään vuorossa askeetikon lasagne-rullat:

  • jääkaapissa ei näyttänyt olevan muuta kuin hillokkeita, yksinäinen chilipaprika, kuivunut sitruuna, tuoretta minttua, perunaa sekä punasipulia
  • ruokakomerossa puolestaan  teetä, öljyjä, etikoita, siirappia, taloussokeria, risottoriisiä sekä vanhentuneet lasagne-levyt
  • pakastimessa pelkästään marjoja, koiranruokaa ja rasiallinen rullaamiani leikkeleitä, joita pakastin estääkseni näiden pilaantumisen
  • maustekaappi lohdullisen runsas

Näin siis päätin valmistelemattoman kauppareissun asemesta kokeilla jotakin, mitä en ole ennen tehnyt:

  1. Keitin kattilassa pari lasagnelevyä samalla kun kuorin ja silppusin 1/3 osan punasipulista.
  2. Levitin sitten levyt lautaselle, jolla rullasin niiden täytteeksi silputtua sipulia sekä muutaman rullan kalkkunaleikettä pakastimestani (tahmaiset pastalevyt tarttuivat helposti rullattuun muotoon, eikä niiden sulkemisesta tarvinnut murehtia).
  3. Pirskottelin lasagne-rullieni päälle oliiviöljyä sekä hyppyselliset suolaa, tilliä, Valamon pitsamaustetta ja myllystä pippuria.
  4. Sitten hetkiseksi ruskistumaan uuniin (laitoin uunin lämpiämään samalla kun lautaselliseni uuniin, pellin keskitasolle, jolloin punasipulit ehtivät hieman pehmentyä uunin lämmettyä haluttuun lämpötilaan, jolloin elvyttävä pika-annos alkaakin olla syömäkelpoinen).

Jälkkäriksi B- ja D-vitamiinipillerit sekä serotoniin takaisinoton estäjä kylmän ”jääkahvin” kanssa, jota minulla oli noutomukissa eiliseltä.

Lahon-raikasta loppupäivää kaikille!

____

Ps.  Testasin uteliaisuudesta Heikin ehdottaman chili-suklaakastikkeen, joka ei kuitenkaan ollut maullisesti erityisen hienostunut elämys, kun makeus nostikin vanhojen lasagnelevyjen kaapin maun yllättävän vahvaksi — jota peitti ainoastaan minttu. Tein lopusta suklaakastikkeesta kuitenkin kuumaa kaakaota, jossa chili toimi hyvin ja antoi miellyttävän säväyksen. Jäin kuitenkin kaipaamaan vaniljakastiketta/ kermavaahtoa.