Tekijä: Jari Saarinen

Sain tuollaisen reiun puolen kiloisen kimpaleen pakastettua peuran jauhelihaa. Siihen kyytpojaksi paketillinen pekonia ja melkoinen sipulin murkula. Voissa paistoin ja vielä jonkun desin tummaa olutta selkään, niin voi perkule, kun tuli hyvää. Jauhoisista perunoista pottumuusi, punaisella maidolla ja nyrkinkokoisella kimpalella voita. Ei takuulla tarjota parempaa edes presidentin linnassa. Nautitaan lustissa seurassa, tai voihan tuon itsekin pistellä.

Kuvaahan ei tullut otettua, eikä se näkö, mutta se maku!

 

Usein blogeja kirjoitetaan negatiivisesti, asioista, jotka ovat huonosti. Nyt en ole negatiivinen, kaikkea muuta. Parempia hetkiä ei ihan hetkeen minun elämäni varrelle mahdu, kuin ne, jolloin rakkaista rakkain tyttäreni minulle hymyilee, tai naureskelee.

Kuusi viikkoa, sen verran hänellä on ikää ja isälle, tai vanhemmille, nämä viikot ovat olleet tietysti ihania, jos myös välillä raskaitakin. Nyt onneksi olemme oppineet hiukan tuntemaan eri itkuja – nälkäitku, kakkaitku, syli-itku, vaippaitku ja väsyitku, nämä tulevat epäsäännöllisen säännöllisesti.

Kenties mieleenpainuvin hetki oli hänen syntymänsä, sitä kauhunsekaisin tuntein kun minäkin seurasin. Sitä hetkeä, kun lapsi lopulta sieltä kätilön käsiin lumpsahti, en unohda koskaan. Ja se ensimmäinen parkaisu, silloin isäkin itki niin, ettei kyyneliltään oikein nähnyt selvästi.

Toivottu ja rakastettu, sitä sinä tyttäreni olet. Isä on maailman onnellisin ja ylpein mies.