Avainsana: desucon

Männä viikonloppu meni jälleen Lahdessa, jonka Sibeliustalossa pidetty Desucon-tapahtuma näkyi myös Ylen Puoli Seitsemän -ohjelmassa. 3-5 minuutin kohdalle ohjelman tekijät valitsivat taustaksi valokuvauspisteemme, koska se näytti heidän mielestä kivalta. Näin suorassa lähetyksessä lattialla kameran kanssa maanneena henkilönä haluan kertoa mitä oikeasti tapahtui!

Rentouttavaa tylsyyttä

Olen ollut Desuconin tapahtumassa valokuvauspisteellä kuvaamassa kohtuullisen monta vuotta, pois lukien pari pandeemista poikkeusta. Työssä on jossain määrin toistoa, koska tarkoitus on tarjota valokuvauspalvelua mahdollisimman monelle kävijälle. Moni valokuvaaja on todennut saavansa enemmän iloa irti vaativammasta valokuvauksesta, kuten photoshooteista. Kieltämättä moiset ovat haastavampia monella tapaa. Voi olla, että joku päivä minunkin hihasta nykäistään tällaisten merkeissä, mutta mikään hoppu minulla ei ole. Kuvauspistekuvaaminen kun on kivaa.

Selitän asiaa vertauskuvalla. Jos olo on levoton tai stressaava, moni meistä päätyy pesemään astioita, siivoamaan tai hakkaamaan halkoja. Se on monotonista suorittamista, mutta ihmeen rentouttavaa. Kuvauspisteellä nautin tehtävän suhteellisesta yksinkertaisuudesta. Toki studiovalokuvauksesta pitää hieman tietää yhtä ja toista, eikä pienestä taiteellisesta silmästä ole haittaa, mutta operaatio on kuitenkin verrattain suoraviivainen. Juttele kuvattavan kanssa, ota kuvia, toista niin monta kertaa kun hän haluaa, katsele kuvat läpi hänen kanssa ja valitse hyväksyttävät, tee pieniä editointeja, toista.

Paitsi että tuo on rentouttavaa, siinä on asiakaspalvelua. Asiakaspalvelu on kivaa. Tässä touhussa ei myöskään ole jatkuvasti pakko miettiä seuraavia askelia. Kun tekee arjet työtä jossa on aina joka kohdassa mietittävä suoria ja välillisiä vaikutuksia, on kiva kun vapaa-ajan touhuissa koko prosessi on suoraan hyppysissä. Kirsikkana kakun päällä kyse on vapaaehtoistyöstä, vieläpä kaverien kanssa, joten vaikea tästä on olla nauttimatta. Toki jalanpojat ja mm. kaikki muut lihakset ovat ilosta vähän eri mieltä päivän, saati kolmen päivän jälkeen. Siihen pätee vanha sääntö: jos ei joku paikka vähän särje, sillon ei ole elämäänsä elänyt.

Entäs ne kuvat?

Palataanpa otsikkoon. Kuten aina ja ikuisesti (kunnes poliisi hakee), toteutimme lauantai-iltana sarjan erikoisempia kuvia. Tarkoitus oli tehdä jotain highkey-henkistä, eli siis valkoista taustaa vasten. Teimme semmoisia ”juuri äsken” 2014, joten jotain siitä piti päivittää. Minulla tuli mieleen että mitä jos tehtäisiin siluettihenkisiä, eli edestä vähän tai ei lainkaan valoa. Kuvaajakollega Helene Lindfors puolestaan ehdotti että pitääkö sen taustan olla ihan vitivalkoinen, mitä jos siinä olisi väriä? Talviselle tapahtumalle sininen sopi, joten koitimme siitä. Erikoisten kuvien hengessä teimme myös överiksi vedettyjä kuvan kehitysasetuksia, sillä kaiken taiteen ei pidä olla vakavaa ja autenttista. Jätimme jokaiselle kuvattavalle mahdollisuuden valita kuinka paljon kirkkautta tuomme kasvoille editointivaiheessa.

Tässäpä pari suosikkiani. Koska valinta oli vapaa, luonnollisesti jotkut kuvista olivat vähän pimeämpiä…

…jotkut taas olivat selkeästi valoisampia…

…ja jotkut jotain siltä väliltä.

Ja tässä koko sarja erikoiskuvia

Rutiinissakin oli kohtauksia

Jos erikoiskuvat ovat aina se pöhkö juttu joka nousee esiin, kyllä meidän vapaamuotoisemmissa kuvissakin oli muutama erityisen mieleen jäänyt tapaus. Itse asiassa niitä oli aika monta, mutta jos nyt stetson-harrison-tarkkuudella kourallinen pitäisi valita niin tässäpä näitä. Myös ns. rutiinikuvissa harjoitan ajoittain kikkailua valojen kanssa, joskin tiukan aikataulun vuoksi paljon yksinkertaisemmin. Käytännössä se toteutuu usein jättämällä yksi studiovaloista pois päältä yksittäisen kuvan ajaksi, jolloin saadaan erikoisempaa tunnelmaa. Toki tekniikka vie vain tietyn matkaa, lopulta hyvä kuva tarvitsee hyvän kuvattavan. Puvunteon taito on toki yksi, mutta hyvä poseeraus tekee kuvasta jotain upeaa. Ilmeiden ja eleiden hallinta on haastavaa mutta palkitsevaa. Osaavan ohjaajan avulla poseeraukseen löytyy helppoja vinkkejä, joilla kuka tahansa onnistuu ikuistamaan itsensä studion valojen välkkeessä.

P.S. No mitä siinä Puoli Seitsemän -ohjelman taustalla oikeasti kävi? Noh, jos totta puhutaan, se oli aika tyypillinen hetki valokuvaajan arjessa. Siinä touhussa kun seistään, istutaan, kiipeillään, kurotetaan, ryömitään ja maataan. Vähä ku maatilan pitäminen mutta enemmän välähdyksiä.

P.P.S. Ja täältä löytyy kaikki kuvauspistekuvat, sekä omat että kollegoiden ottamat. Kuten Pirkan blogit, myös conikuvat.fi -palvelu on toteutettu yhdistysvoimin, joten sekin sivusto on täysin mainos- ja seurantavapaa.

Desucon on Lahdessa pidettävä japanilaisen populaarikulttuurin harrastustapahtuma joka on ehtinyt jo kymmenen vuoden ikään. Tapahtuma on epäkaupallinen ja olen ollut vapaaehtoisena vänkärinä ensimmäisestä tapahtumasta asti – niin myös viime viikonloppuna. Fiilis oli kuitenkin outo ja luulen löytäneeni selityksen, joskaan en syytä. Olkoon tämä kirjoitus yritykseni avata vapaaehtoistyön näkökulmia subjektiiviselta kantilta.

Monenlaista hommaa

Olen tehnyt merkittävämmässä määrin vapaaehtoistyötä epäkaupallisissa yleisötapahtumissa parinkymmenen vuoden ajan, vastuutason vaihdellessa rivivänkärin ja ylipäällikön välillä. Olen myös puuhannut sangen monenlaista kaupallisissa yleisötapahtumissa. Kaiken kaikkiaan väitän omaavani laajan kokemuksen tapahtumanjärjestämisestä. Joku voisi myös päätellä että jos en tästä nauttisi, tuskin sitä yhä tekisin. Työn puolesta tehdessä kyse on lähinnä yrittäjän ammattiylpeydestä, halusta tehdä työ laadukkaasti jotta saa voita leivän päälle. Vapaaehtoisena ratkaisevaa on hyvä yhteisö, hyvä fiilis ja parhaimmillaan jopa euforinen tunne kun on kantanut kortensa kekoon onnistuneen tapahtuman kanssa. Jos oy- ja ry-tapahtuman fiilikset sekoittuvat, on tapahtunut jotain outoa. Näin juuri kävi.

Tehtäväni oli jälleen kerran vastata cosplaypukuja harrastaville suunnatusta studiovalokuvauksesta. Se on yhdistelmä studiovalokuvausta ja liukuhihnatyötä. Tarkoitus on tarjota mahdollisimman monelle kävijälle mahdollisuus saada maksutta laadukkaita valokuvia asustaan. Iso osa kuvista on melko tavanomaisia mutta sekaan mahtuu myös muutamia hienompia otoksia, joita syntyy kun ei ole ruuhkaa ja mielenkiintoisempia kuva-asetelmia ehditään rakentamaan. Pari tuntia on lisäksi varattu ns. erikoiskuville, jolloin kokeillaan pöhköjä asioita. Tulosta syntyi tälläkin kertaa: tässä omat tuotokseni lauantailta, sunnuntailta sekä erikoiskuvat.

Selkeä työ ja selkeä tulos tapahtuivat. Tiimini toimi tehokkaasti ja yksi yllättävä sairastuminenkin paikattiin joustamalla. Minulla ei kuitenkaan ollut missään kohtaa fiilis että olisin ollut vapaaehtoisena. Olo oli oikeastaan lähinnä kuin työssä kävisi. Tapahtuma on epäkaupallinen, ei siitä kahta sanaa, mutta tuntuma oli enemmän kellokortin lyöjällä. Tehtävä x, sitten tehtävä y, sitten lakisääteinen tauko, sitten tehtävä z. Alkuun kasaus ja loppuun purku. Toki kollegoiden kanssa vitsailtiin vaan niin tehdään työpäivän aikanakin. Epäkaupalliselle yleisötapahtumalle ominaiset kivat yllätykset ja värikkäät tunteet jäivät tapahtumatta. En hetkeäkään tuntenut olevani osa tapahtumaa, ainoastaan kapean sektorin työn tekijä, hyvä mies sorvin äärellä. Siitä otsikkokin tuli – kokemus oli työkokemus, ei harrastuskokemus. Koin olleeni töissä desuconissa, sanan varsinaisessa merkityksessä.

Puiseva ongelma?

Yksi parhaita neuvojani vapaaehtoistyön tekijöille on se, ettei samaa hommaa pidä tehdä ikuisesti. Se alkaa maistumaan puulle. Vaihda hommaa, kouluta seuraaja josta tulee sinua parempi, tee jotain muuta. Olisikohan kenties aika katsoa peiliin – olenko tehnyt samaa hommaa liian kauan? Vaihtelu on monissa muissa tapahtumissa tehnyt hyvää, on ollut hauskaa opetella uutta. Esimerkiksi Traconissa jossa olen ollut perustamiskokouksesta lähtien (2005) olen tehnyt huomattavan litanian täysin erilaisia tehtäviä. Desuconissa olen oikeastaan tehnyt aina hommia studiossa. Se on ihan kivaa, asiakaspalvelu on mukavaa ja minulla on hemmetisti opittavaa vielä. Tästä huolimatta, olisikohan sittenkin metsä jäänyt puiden varjoon?

Toinen teoria on se yhdistysten ainiainen ongelma nimeltä sisäpiirit. Olen yhden kerran jäänyt iltaa viettämään Desuconin vapaaehtoisten kiitosjuhlaan ja se oli huono kokemus. Kuppikunnat sulkeutuivat toinen toisensa jälkeen eikä juuri kehenkään uuteen ihmiseen voinut tutustua tai mitään uutta oppia. Desuconin tekijät ovat suvereenin loistavia tehtävissään, mutta kynnys ”heidän” ja ”muiden” välillä on aika korkea. Keskusteluyhteys ei muodostu. Ehkäpä syitä pitää vieläkin hakea kymmenen vuoden takaisista näkemyseroista, ehkä jostain kuranteimmista maailmankuvan eroista tai omista virheistäni, vaan ehkäpä ei. Pois se minusta että itseäni viattomaksi leimaisin, vaan pienen kenttägallupin perusteella en ole täysin yksin havaintoni kera kera.

Spekuloin edelleen vaarallisilla vesillä. Desucon on ihan oikeasti onnistunut tekemään loistavan tapahtuman. Tekijät osaavat asiansa. Onko mahdollista, että tämä ammattimaisuus on jyrännyt alleen osan inhimillisyyttä? Epätervettä ylpeyttä en havaitse lainkaan, mutta ehkäpä ilmiöstä on lievempi versio liikkeellä. Tai ehkäpä kyse on yleisestä tosiasiasta nykyaikaisessa somekratiassa jossa on parempi olla varovainen ja olla ottamatta liikaa kantaa. On helpompi olla kyynisen asiallinen virkamies kuin ihminen. Kyse voi olla myös vain omasta fyysisestä rasitteesta, kärsin tapahtuman ajan kivuista ja tapahtuman logistiikka oli ennennäkemättömän raskasta, se söi miestä rotan lailla ja syö vielä huomennakin.

Tulokseen voi olla tyytyväinen

Oudosta tuntumasta huolimatta voin olla tyytyväinen tulokseen enkä näe mitään syytä miksen voisi tehdä samaa hommaa vastakin. Alan kuitenkin varovasti huolestumaan ajatuksesta että jokin päivä en enää nauti tästä. On tärkeää varmistaa henkisen hyvinvoinnin jatkuvuus. Vaikka monen homman voi tehdä konemaisesti ilman mielihyvää, se heikentää tulosta. En halua olla huono studiokuvaaja, vaan joka kerta parempi. Haluan tehdä hyvin ja oppia enemmän. Koska nykymaailmssa ei ole enää konseptia rakentava palaute, en ole koskaan kuullut kävijöiltä miten homma meni. Toisaalta, haukkuja ei ole tullut ja se lienee nykypäivän versio kehuista. Tähänkin voinee olla tyytyväinen.

Finnconin vanha tapahtumanjärjestämisen viisaus kuului ”tee sellainen tapahtuma jossa haluaisit itse käydä”. Tätä voi pohtia todella monesta suuntaa. Olenko ehkä järjestäjien kanssa eri aallonpituudella? Onko maailma muuttunut samalla kun jäin itse rannalle? Vai olenkohan vain vähän väsynyt? Yhtä kaikki puran mietteitäni blogosfääriin sillä murheista on aina parempi jutella.