Karmiviin asioihin inhorealismia

Huumeet ovat järkyttävän paha ongelma. Kuten myös katuväkivalta, jengiytyminen, seksuaalirikollisuus ja moni muu. Näiden ongelmien äärellä ymmärrettävästi panikoimme, mutta juuri silloin on ymmärrettävä rauhoittaa sydäntä ja lämmitää vinttiä.

Paha ruokkii pahaa

Olen nähnyt mitä huumeet tekevät ihmisille, liian monta kertaa. Se pistää vihaksi ja mielestäni se viha on ymmärrettävää. Siinä kohtaa sitä haluaa teljetä vankilaan jokaisen huumeiden kanssa näpräävän ja kuskata saunan taakse sen myyjät. Ongelma on kova, jolloin keinojenkin on oltava kovia!

Vaati merkittävän määrän aikaa, opiskelua, itsensä katsomista peilistä ja debatointia oppia edellisestä yli. Kyse ei ole siitä, että vihani olisi väärää, mutta se pitää vain hyväksyä ja sitten siirtää sivuun. Sitten tulee tiede, tutkimus, jatkuva oppiminen. Sitten tulee strateginen ajattelu, joka muistuttaa että hyvin harvassa asiassa toimii jatkuvan eskalaation periaate. Jos huumeita vastaan käydään sotaa, otettakoon sitten sotastrategian oppeja pöydälle.

Jos haluamme huumeiden helvetistä eroon, meidän on nieltävä ylpeytemme ja vaihdettava strategiaa. Rangaistusten sijaan hoitoa, kieltojen sijaan sääntelyä, koston sijaan katsetta eteenpäin. Tämä ajatus tuntuu vieläkin itseltäni pahalta, ja hyväksyn sen. Sitten hengitän syvään ja totean, että minun pitää valita yksi: ylpeys ja uppiniskaisuus, tai huumeongelmien vähentäminen. Se on just niin simppeliä.

Sama pätee moneen muuhunkin

Huumeasiassa – vaikkapa Petteri Orpon sanoin – me uskomme että kovat rangaistukset ovat oikea signaali. Jossain välissä humanitaarisessa maahanmuutossa me uskoimme, että kaikki ratkeaa rahalla ja ymmärryksellä. Toisessa kohtaa olimme julman kovia koska uskoimme siihen, toisessa kohtaa naurettavan pehmeitä koska uskoimme siihen. Ongelma on täysin sama: politiikan ja linjausten imago on tärkeämpää kuin tulos. Se myy hyvin. Yleensä huono valinta myös ruokkii ongelman pahenemista, jolloin on hyvä tilaisuus olla vielä kovempi tai vielä pehmeämpi ja se myy vieläkin paremmin.

Heitän viimeisenä analyysiä USA:sta, jossa etnisten ryhmien väliset jännitteet ovat pahentuneet tällä vuosituhannella. Samaan aikaan rasismista ja sen torjunnasta on tullut bisnes ja rankan politiikan väline. Martin Luther King Jr lausui unelmastaan, ettemme tuomitsisi ihonvärin perusteella. Hän halusi puhua siitä mikä yhdistää. Tänä päivänä korostetaan sitä mikä erottaa. Tänä päivänä yhä useampi vallanpitäjä lausuu itselleen, että hänellä on unelma miljardituloista antirasistisen koulutuksen läpiajajana. Sen tulokset ovat hirveitä. Viha kasvaa samaa vauhtia tulosten kanssa. Moni uskoo, että rankat inklusiivisuus- ja diversiteettiohjelmat (DEI) auttavat, kun ongelmat pahenevat. Totuus lienee kuitenkin, että ongelmat pahenevat koska nämä ohjelmat pyörivät.

Olen nähnyt Yhdysvaltain tilanteen ja sekin pistää vihaksi. Jos asuisin siellä pysyvästi, minun olisi helppo suuttua ja suutuksissa kannattaa esim. DEI:n kaltaisia voimatoimia. Toivottavasti silloinkin hengittäisin syvään ja pohtisin.

Ei vain päättäjän syytä

Voit perustellusti kritisoida päättäjiä huonoista päätöksistä, mutta lopulta vallassa pysyvällä päättäjällä on melkoisen hyvä barometri. Jos kansa vaatii häneltä toista, hänen pää voi kääntyä. Siten on paljon sinusta ja minusta kiinni se, onko tulevien päättäjien linjauksissa enemmän tieteeseen vai vihanhimoiseen kostoon perustuvaa.

Lopuksi: Jos sinua suututtaa aivan helvetisti ajatus päästää huumehörhöt vähemmällä, hyvä juttu. Tunteesi ovat rehellisiä enkä niistä moiti. Mieti kuitenkin, mitä teet kovimpien tunteiden laannuttua. Minun keskeinen tunne tätä kirjoittaessa oli voimakas kipu, kun menin telomaan itseni. Päätin, että tämä on paras mahdollinen aika kirjoittaa tästä aiheesta. Kipu pitää hyväksyä ja kestää, elämän pitää jatkua.

Hoi ystävät, Nixonin kampanja meni jo

Vuoden 1968 presidentinvaaleissa Yhdysvalloissa oli dilemma: miten olla mustia vastaan olematta mustia vastaan. Ratkaisu löytyi huumeiden vastaisesta sodasta, jolla voitiin hyökätä mustia vastaan epäsuorasti. Sotaa ei suunniteltu terveydenhuollon, huumeiden tai yhteiskuntatieteiden asiantuntijoiden toimesta, vaan ainoastaan vaalitaktisista syistä. Silti käymme sitä sotaa täälläkin yhä tänäkin päivänä. Edelleen turhaan.

Tämäkin blogaus on kuntavaalikampanjaan liittyvä, eli härskiä propagandaa.

Haitat kuriin

Iso osa huumepolitiikasta on valtakunnallista ja sillä tasolla olisi syytä luottaa vähitellen asiantuntijoihin. Nyt on kuntavaalien aika, joten olisi tärkeää puhua siitä mitä voimme tehdä vaikkapa Tampereella. Yksi tärkeä kokeiltava asia ovat huumeiden käyttöhuoneet, joilla on selkeästi rikollisuutta ja tarpeettomia kuolemia vähentäviä vaikutuksia. Toki näissä pitää olla vahva kytkös sosiaalitoimeen ja vieroitushoidon palveluihin, että niistä saadaan haluttu tulos. Tie huumeista ulos pitää olla aina tarjolla, viiveettä ja tehokkaasti. Vieroituspalveluita tarjoavista toimijoista pitää etsiä tehokkaimmat, jotta rahalle saadaan vastinetta. Pieni lisäinvestointi on järkevää, sillä henkilön saaminen takaisin yhteiskunnan rattaille tienaa itsensä takaisin nopeasti.

Vaarattomia huumeita ei ole ja niiden haittojen vähättely on vastuutonta typeryyttä. Huumeista ja niiden vaaroista ei kuitenkaan päästä eroon moralisoimalla ja hippejä pamputtamalla. Tämä tauti yhteiskunnassa pitää parantaa ja harva tauti paranee potkimalla avoimeen haavaan. Joko voitamme moraalisen sodan tai ratkaisemme huumeongelman. Valitse yksi.

On myös viisasta katsoa eteenpäin. On yliopistokaupungilta järkevää investoida aiheen tutkimukseen. En edelleenkään väitä huumeita vaarattomaksi, mutta on jo merkkejä että monista nykyään laittomista aineista voisi olla lääkekäytössä avuksi. Parkinsonin tauti ja MS-tauti ovat esimerkkejä aiheista, joissa kannabis saattaa tarjota paremman hoidon vähemmin ongelmin kuin nykyiset lääkkeet. Joissain länsimaissa se on jo ensisijainen lääke. Vastaavasti LSD-johdannaisista on löytynyt joissain tutkimuksissa pitkäaikaista apua vakavaan masennukseen. Onko näin vai ei, se ei selviä ilman tutkimusta. Ollaan mieluummin kehityksen kärjessä kuin perässä.

Sormella osoittelu ei auta

Tampereen kokoisessa kylänpahasessakin on pieni kokoelma erinäisiä haasteita ja kieltämättä huumeet ovat yksi niistä. Olen nähnyt liian usein liian läheltä liian paljon huumerikollisuutta. Kaikki, mitä olemme toistaiseksi tehneet, on epäonnistunut. Huumeiden käyttäjien osoittelu sormella ja syyllistäminen kaikesta pitää vain heidät kauempana avun parista. Kun strategia on yksinkertaisesti epäonnistunut näin pahasti, tarvitaan uusi strategia tilalle. Mitä nopeammin sen tajuamme, sen parempi.

Asian voi nähdä näinkin: jokaisen huumeongelmaisen voi nähdä painolastina. Toisaalta, jos saamme heistä osallekin apua ja takaisin osaksi yhteiskuntaa, he muuttuvat yhtäkkiä mahdollisuudeksi, veronmaksajiksi ja yhteisen kakun leipojiksi. Heitä me tarvitsemme, eikä siinä kohtaa sovi katsella taustoja tai historiaa suurennuslasilla. Katse tulevaan, ei menneeseen.