Autokauppiaat ja remppaajat tekevät oman maalin

Mikä yhdistää otsikon kahta liiketoimintaa, eli autokauppaa ja korjausrakentamista? Molemmat ovat usein julkisuudessa surkean tilanteensa vuoksi, kauppa ei käy ja huolet kasaantuvat. Yhteistä näille on myös se, että alat ovat pitkälti kaivaneet itse oman kuoppansa, pitkälti samanlaisilla virheillä. Kansantaloutemme ei kaipaa tällaista tunarointia.

Virhe 1: Oletus välttämättömyydestä

Molempien alojen lukuisat merkittävät firmat korostavat tuon tuosta haastatteluissa omaa välttämättömyyttään. Asenne on sellainen, että turha yrittää sen enempää, koska kyllä asiakkaiden on pakko marssia ovesta sisään ja maksaa mitä pyydetään. Mitä pahemmaksi ongelmat tulevat, sitä räikeämmäksi tämä asennevamma kasvaa. Ongelma on mennyt sille tasolle, että niiden harvojenkin asiakkaiden osalta tehdään aktiivista valikointia. Oletetaan että jos se yksi liian vaativa asiakas käännytetään, kyllä sieltä tulee nöyrempi nenästä vedettävä kohta sisään. Kumpikin ala markkinoi itse itselleen sisäisesti tätä kuolemattomuuden harhaa. Yhteydenottopyyntöihin ei vastata, tarjouspyyntöihin ei reagoida – yksinkertaisesti mitään vaivaa ei nähdä.

He olettavat, että asiakkaat ovat valmiita nöyristelemään. He ovat väärässä.

Virhe 2: Laadunvalvonnan laiminlyönti

Hiki ei ehdi tulemaan siinä ajassa kun kaivat mistä vaan maamme mediasta juttuja katastrofaalisesti epäonnistuneista remonteista tai remonttihuijauksista. Samassa ajassa löydät läjän juttuja miten hyväkuntoisena myyty käytetty auto hajosi matkalla kaupasta kotiin, tai uuden auton tyyppivikaa ei viitsitä korjata.

Uusien autojen vioista on toki huono haukkua suomalaista automyyjää, mutta asenteella ja vastuunkannolla ongelmia voi lieventää. Käytettyjen autojen kaupassa on yksinkertaisesti periaatteena vanha tuttu caveat emptor. Okei, yksi kerta tuhannesta voi tulla mediahässäkkä ja myyjä joutua korvaamaan kun myi aikapommin isolla hintaa, piilottaen ongelmat asiakkaalta. Ne muut kerrat voi ottaa rahat ja juosta. Riippumattomia, selkeitä laatustandardeja ei ole eikä sellaisia taatusti haluta.

Remppapuolella lähestymiskulma on eri mutta samaa sananpartta voi käyttää. Kuinka kauan onkaan ehdotettu tällekin alalle laatukriteeristöä. Kuinka helppoa olisikin luoda puolueeton järjestelmä kokemusten arvostelulle. Miten paljon avoimuus voisikaan parantaa laatua? Mitä suotta. Epärehellisyys on yksinkertaisesti parempaa bisnestä.

Virhe 3: Asiakkaat unohtava markkinointi

Myyntiin ei paljoa panosteta mutta markkinointiin sitäkin enemmän. Määrä korvaa laadun. Aina joskus plärään lehtiä tai nettimainoksia ja mietin mille planeetalle ne on suunnattu. Markkinointia ei ole suunnattu fiksusti, sanoma on surkea eikä se resonoi yleisössään. Viestin sisältö ei anna yhtään syytä asiakkaalle valita tämä toimija. Jokainen firma on tietenkin paras ja ylivoimainen, perustuen ei yhtään mihinkään muuhun kuin myyjän omaan sanaan. Onpa joskus laitettu oheen tekaistuja arvosteluja, vailla lähdettä. Hinnoittelu on epämääräistä, kaupan ehdot mysteerisiä ja etenkin remppojen tapauksessa puuttuvat verkkosisällöstä järjestäen linkit viranomaislupiin esim. sähkö- tai ilmastointitöiden osalta.

Markkinoinnin sanoma on pitkälti ”osta meiltä kun et muutakaan voi, ja jos olemme tosi kilttejä, suostumme myymään sinulle ylihintaan”. Siinä se.

Turhia virheitä

En sano, että ylläoleva pätee sataan prosenttiin toimijoista, mutta aivan liian moneen kuitenkin. Joukossa on myös erinomaisia toimijoita. Heidän markkinointina toimii usein yksinomaan puskaradio, koska alan omista valinnoista johtuen se on ainoa tapa edes yrittää löytää laadukas valinta. Jos ei ole sopivia kaverikontakteja, on hukassa.

Sen sanon, että näillä aloilla olisi kaikki mahdollisuudet kääntää tunarointi voitoksi. Se edellyttäisi vähän muutoksia mutta paljon oman ylivertaisuutensa haastamista. Hieman nöyryyttä, hieman ymmärrystä asiakkaista, sopivasti alan ongelmien tiedostamista ja ennen kaikkea halua korjata ongelmia. Tätä odotellessa voin todeta, että moni kauppa jää tekemättä.

Loppukaneettina totean, että ilmiö on hemmetin suomalainen. On myös monia muita aloja, jotka kärsivät samasta ongelmasta. Palveluhaluttomuutemme ja yleinen kunnianhimon puute ovat kansallisia, suorastaan geneettisiä erityispiirteitämme, joista pitäisi päästä yli.

Lisää bassoa, Liberaalipuolue

Yksi maamme puoluekentän parhaita haastajia on pieni Liberaalipuolue. Heidän vaihtoehtoinen ote valtion budjetin hallintaan on erinomainen tapa herättää ajatuksia ja haastaa homehtuneita käytäntöjä. Mielestäni he kaipaisivat kuitenkin vähän lisää bassoa viestintään ja lupasin konkretisoida mitä tällä tarkoitan.

Vaikutus Maijaan ja Pekkaan

Yksi tapa voisi olla esimerkkihenkilöiden luominen. Jospa meillä olisi Maija, puolison ja kahden koiran kanssa asuva yrittäjä Vantaalta. Maija asuu perintönä saadussa rivitalohuoneistossa, harjoittaa sijoittamista ja tykkää käydä museoissa sekä koirapuistoissa. Meillä voisi olla myös Pekka, työtön yksinhuoltajaisä Jyväskylästä. Sitten on Elisa, duunari Lohjalta sekä Jim, maahanmuuttajataustainen opiskelija Oulusta. Mistä he maksaisivat jatkossa enemmän, mistä vähemmän? Mihin asioihin tulee heille uusi hintalappu? Mitkä asiat heidän arjessa muuttuvat julkiselta puolelta yksityiselle?

Oleellista on olla rehellinen plussista ja miinuksista. Liberaalipuolueen talousmalli vie myös jotain pois, mutta mielestäni tuo paljon enemmän tilalle. Tällä hetkellä viestintä keskittyy vain jälkimmäiseen. Se on turvallista, sellaista ”ei hätää, elämä jatkuu” -viestintää. Se on sopiva viestintätyyli gallupkärjen edustajalle, jolla ei ole varaa menettää yhtään kannattajaa. Liberaaleilla ei ole suurta kannatusta tai näkyvyyttä, joten tunteiden herättämistä ei kannata pelätä. Parasta mitä voisi tapahtua olisi joku vihastunut somettaja huutamassa että liberaalit haluaisivat viedä häneltä jokakesäiset pääsymaksuttomat haitarijuhlat.

Ravisteleva, muttei räävitön

Viestinnässä siis pitäisi uskaltaa ravistella, esimerkiksi nostamalla asioita joista jotkut pitävätkin ja suoraan kysyä niiden prioriteeteista. ”Ovatko koirapuistot valtion ydintehtävä” -tyyppiset heitot herättävät ihmisiä, jopa suututtavat, mutta se ei ole ongelma. Vaikka ottaa väkevästi kantaa, se ei tietenkään tarkoita että pitäisi olla ilkeä. Otetaan nyt vaikkapa Yleisradion rahoitus. En edes aio siteerata tiettyjä politiikan nimiä, jotka harjoittavat Yle-kritiikkiä täysin ala-arvoisesti ja henkilöön menevästi. Parempi versio voisi olla em. tyyppinen kysymys, vaikkapa ”onko Qatarin urheilukisojen rahoittaminen Suomen valtion tehtävä”. Ehdottomasti tulee välttää henkilöön menemistä ja faktantarkistukseen pitää käyttää toinenkin kuppi kahvia. Rehellisyydestä ei voi tinkiä, mutta silittelystä voi.

Ihmisten suututtaminen ei tietenkään ole arvo sinänsä. Tunteiden herättely on yksi tapa saada keskusteluun eloa ja yhä uusia ihmisiä tiedostamaan mistä kyse. Suuttumus on mahdollinen lopputulos, mutta ei tavoite. Tavoitteen pitäisi nähdäkseni olla vaihtoehtoisen arjen kuvaaminen. Teoriatasolla liberaalien kuvaukset ovat tarkkoja, mutta politiikassa pelataan mielikuvilla. Prosentin tai miljardin siirtäminen momenttien välillä on tärkeää, mutta ihmisten mieliin se jää vasta kun tehty muutos piirtyy kuvana muuttuneesta arjesta.

Tämä johtaa viimeiseen kulmaani: etsikää piirtäjiä. Visuaalisuus on tärkeä osa viestintää. Itse rakastan tekstiä ja numeroita, mutta olen vähemmistössä. Pääosa meistä herää kuvista ja piirrokset uppoavat ihmisiin. Ehkäpä tekijöitä löytyy jäsenistöstä, mutta lienee tämän päivän realismia harkita myös koneoppimismalleihin perustuvien kuvitusautomaattien käyttöä. Kun väline löytyy, muistakaa että kuvissa saa käyttää myös itseironiaa. Tiettävästi myös liberaalissa maailmassa saa nauraa [lähdeviittaus puuttuu].