Kun ei kenkään paheksunut edellistä sika-aiheista tarinaani rohkenen aikani kuluksi jatkaa aiheesta.
Siinä he laiduntavat omien vaaleanpunaisten sikojemme tummahipiäiset etelän serkut andalusialaisen tammimetsän leppeässä siimeksessä. Heidän maallinen vaelluksensa on epäilemättä paljon virikerikkkaampi ja onnellisempi kuin on laita suomalaisen tehosikalan lajitovereiden kohdalla karu elontaival, tasan eivät käy onnenlahjat sikojenkaan maailmassa.
Heidän takajalkansa asianmukaisesti suolattuina ja hyvin ilmavassa tilassa riiputettuina on himoittua herkkua. Parhaat tulevat Albujarrasin vuoriseuduilta. Suussa sulavia serrano kinkun harjoitetulla kädentaidolla ohueksi leikattuja siivuja hienoisten silavaraitojen aateloimia, ah se on kulinaarinen taivas ja täyttymys jota ei vannoutuneen sianystävän makumaailmassa voita sitten mikään. Riojan alueen hehkuvalla punaviinillä huuhtelevat Espanjan miehet, nuo ylväät machot serranoviipaleet alas, katse taivaanrantaan suunnattuna röyhtäilevät sitten tuuheasti päälle ja kasvoillansa viipyilee vielä pitkään onnellisen ihmisen levollin raukeus.
Onpa siinä toisessa kuvassa esillä hyvin valittuja sian selkäpuolelta erotettuja hienoja silavapitoisia paloja, kerrassaan hypnoottinen näky on nälkäisen katsella. Ilman reilua siivua tällaista laardia ei lähde baskimaan karaistunut metsuri suurin surminkaan työmaalleen Pyreneitten vuorten kolkoille ja iljanteisille rinnesavotoille. Onpa se evästä jonka kaltaisella Kalle Päätalo ja kumppanit jaksoivat aikanaan kovissa pakkasissa lumisessa metsässä ankarissa oloissa pitkiä päiviä pöllejä parkata.
Juolahtipa mmieleeni että jos tätä ihraa itseään ymmärtäisi ruotsalainen hienohelma, pyttipannun paistaja ensin alkuun sulattaa pikkusormen kynnen paksuisen kerroksen porisemaan malmipannuunsa Brekottien ja öljyjen sijasta, lisäilisi siihen keiteyt perunalohkot, sipulisilpun ja faalumakkaran palaset niin siinäpä olisi uusi auvo ja innoituksen lähde sveeanmamman pojalle.
