Toimittaja Sanna Ukkola otti blogissaan kantaa sananvapauskeskusteluun, muistuttaen että todellinen ongelma on omaehtoinen ennakkosensuuri. Lausuin itse samasta aiheesta vuosia sitten. Jatkan nyt tästä seuraavaan ongelmaan, nimittäin siiten mikä määrä ihmisiä on pidettävä vihollisina samoista syistä.
Absoluuttisen pahuuden listat
Olen osallistunut satoihin keskusteluihin, joissa on käytännössä välttämätöntä tuomita sataprosenttisesti esimerkiksi Jussi Halla-aho, Olli Immonen, Sebastian Tynkkynen, Junes Lokka ja muita maahanmuuttokritiikin näkyviä nimiä. Ei sillä ettenkö keksisi jokaisesta edellä olevasta henkilöstä kritiikin aihetta, mutta en haluaisi sen olevan sokeaa ja absoluuttista. Olen myös osallistunut melkoiseen pinoon keskusteluja joissa samalla listalla on vaikkapa Anna Kontula, Saku Timonen, Veronika Honkasalo ja muita punavihreitä aktiiveja. Sama pätee heihinkin: on kritiikin aihetta mutta ei sen pidä olla sokeaa ja kaiken kattavaa. Heistäkään ei saa löytää mitään hyvää ja heidän pahuutensa on absoluuttista. Ei kyse ole kirjoitetusta säännöstä, vaan siitä tietoisuudesta että niin kaverisuhteet kuin urakehityskin katkeavat herkästi jos osoitat ymmärrystä väärään suuntaan. Näiden henkilöiden kanssa ei sovi keskustella sosiaalisessa mediassa, heistä ei saa blogata positiivisia tai edes kuvailla maailmaa jossa hekin saavat elää.
Nimilistat ja kontekstit kasvavat ja nimiä tulee listalle nopeasti. Maria Nordin oppi sen männä viikolla ja päätyi hyvin monelle ym. kaltaiselle listalle transfoobiseksi väitetyllä julkaisullaan. Itse en löydä jutusta vihaa tai suvaitsemattomuutta vaan korkeintaan tahdittomuutta, mutta tarinan seuraukset olivat silti hurjia. Eikä tämä toki vain Suomen juttu ole. Kuulin lähipiiriltä miten Yhdysvalloissa rakennetaan nyt vastaavia mustia listoja ihmisistä, jotka kieltäytyvät kutsumasta maan maahanmuuttopolitiikkaa fasistiseksi keskitysleirien operoinniksi. Trumpin perusteltu kritisointi ei riitä, se on tehtävä oikeilla termeillä, eikä tästä tiukasta linjasta jousteta tuumaakaan.
Monet äsken mainitut nimet ovat toki ansainneet kritiikkinsä, joissain tapauksissa jopa täysin tietoisesti tehdyillä hölmöilyillä. Kritiikki voisi kuitenkin olla rakentavaa, joten miksi sen täytyy aina johtaa täydelliseen eristykseen? Näitä kaikkia nimiä kun yhdistää myös se, että heillä on jotain sanottavaa, johon löytyy myös perusteluja. He myös heijastelevat puheillaan useiden ihmisten mielialoja, etenkin sellaisia jotka eivät valtavirtaan mahdu. Hiljaisia ääniäkin pitää kuulla, vaikka niiden vahvistin olisikin epävireessä. Heidän kanssa pitäisi myös kommunikoida. Olen yhä vakaasti sitä mieltä, että on hurjan pieni määrä ihmisiä jotka ovat täysin pahoja, täysin keskustelun ulottumattomissa ja täysin yhteiskuntakelvottomia. Tämä lista nähdään joko massiivisena jos somejurylta kysytään, mutta mielestäni se on oikeasti kovin lyhyt. Tässä kontekstissa siinä lienevät lähinnä PVL:n aktiivit, pari Putinin trollia ja kourallinen väkivaltaisia anarkisteja.
Vanha viisaus ymmärryksestä
Minä haluaisin voida kommentoida aivan kenelle tahansa vaikkapa Twitterissä jos rakentavaa kommenttia mieleeni tulee. Haluaisin kirjoittaa positiivisia ajatuksia erilaisista ihmisistä, ilman pelkoa väkivallasta tai maalittamisesta (ja tämä pelko on usein todeksi osoitettu). Haluaisin meidän muistavan, että erilaisten ihmisten ja mielipiteiden ymmärrys ja niistä keskustelu ei tarkoita niiden ehdotonta allekirjoittamista. Se kylläkin tarkoittaa että tiedostan jatkuvan vihanpidon vievän terveyttä ja energiaa. En halua vihata koko helkutin ajan, joka helkutin suuntaan, aina varmistaen ennen keskustelun alkua että minulla on tilanteeseen sopiva vihollislista mielessäni. Tätä hiljaisesti vaaditaan, mutta mitä hiton hyötyä siitä on? Ovatko persut tippuneet eduskunnasta natseja hyljeksimällä? Ovatko pride-marssit hiljentyneet suvakkeja boikotoimalla?
Tietynlainen ehdottomuuden vaatimus kiusaa nykyaikaa. Se ei ole mitenkään uusi juttu ihmiskunnan historiassa, mutta harvemmin se on kovin hyvään johtanut. En ole ennustaja, mutta maallikkospekulaattorina veikkaan ettei tämä tälläkään kertaa johda hyvään. Hillitkäämme siis ehdottomuuttamme ajoissa ja kehukaamme myös pahiksia kun he sen ansaitsevat. Kyllä, kuplani mukaan myös toimittaja Ukkola on superpahis, joten aloitan tästä: kiitos blogauksesta, Sanna Ukkola.