Avainsana: yksityinen terveydenhoito

Saatan suututtaa tällä kirjoituksella monia, mutta se ei ole tarkoitus. Tarkoitus on laajentaa keskustelua hoitojen ja hoivan tilasta ja mahdollisuuksista Suomessa. Argumenttini on tämä: mielenterveysongelmiin voi tietyissä oloissa saada paljon helpommin apua kuin ns. perinteisempiin fysiologisiin vaivoihin.

Kirjoitus perustuu kokemuksiin yksityisessä terveydenhoidossa ja se on kooste n. viiden vuoden ajalta, usean henkilön tapauksista. Korostan: en käsittele tässä julkista terveydenhoitoa.

Tapaus 1: mielenterveyshaasteita

Yhä useampi työterveyssopimus sisältää nykyään apuja mielenterveyden haasteisiin. Psykiatrisen hoitajan juttusille pääsee yleensä päivissä ja lääkärikin löytyy viikon-parin sisään. Lähetteitä saa nopeasti, reseptejä vieläkin nopeammin. Myös psykoterapeutin vastaanotto hoituu yleensä kuukauden sisään. Jos intoa ja voimia on (mitä harvemmin tässä tapauksessa on), voi päästä nopeamminkin. Yhtään tapausta en ole kuullut, ettei jonkin asteen apua löytyisi päivien sisään.

Tapaus 2: perinteinen tauti

Kaikista esimerkeistä päätän nostaa esille vyöruusun – tuttu, yleinen oire aikuisilla. Kivulias, mutta pitkälti vaaraton ja ohimenevä. En meinannut uskoa todeksi ellen olisi paitsi itse kokenut, mutta myös usealta tuttavalta kuullut: hurja määrä yleislääkäreitä ei tunne tautia. Pääosa sanoo että ota vain apteekin kipulääkkeitä, kaipa se siitä. Monelle tuo toki riittääkin, mutta joskus kipu ylittää ns. burana-kynnyksen voimakkuudellaan. Tautiin on myös olemassa lääke, mutta onnea ja menestystä löytää lääkäri joka ymmärtää taudin nimen ja siten löytää lääkkeen.

Tapaus 3: perinteisiä liikuntaelinvaivoja

Sattuu niskaan, sattuu jalkaan, sattuu sinne tai tänne. Voi jestas. Oli diagnoosi sitten tuttu, kuten vaikkapa luupiikki, tai monimutkaisempi, kuten joku jota en osaa siteerata, on tilanne aika surkea. Minä sanon sen suoraan: apua on liki mahdoton saada. Lääkärille kyllä pääsee. Pääsee röntgeniin, magneettiin ja ties mihin ihmelaitteisiin. Vaan kun pitäisi saada apua, eikä vain arveluita, voi voi. Liian monelle yksityiselle lääkärille on jostain syystä täysi mahdottomuus sanoa ”tämä on tauti, tämä on hoito, tee näin”. Oikeastaan vain yksi Aavan lääkäri saa tästä pisteet.

Liian monilla lääkäreillä tuntuu olevan halu kauaslentoisiin teorioihin, tästä voi ankarasti moittia vaikkapa Pihlajalinnaa ja Terveystaloa. Lääkäri katsoo magneettikuvia sopivalla mielialalla ja päättää että tauti on tuo. En nyt lähde siteeraamaan yksityiskohtia, ettei kavereita tunnista, mutta kerta toisensa jälkeen toinen asiantuntija on analysoinut tuloksia ja todennut ne teoreettisiksi mahdottomuuksiksi. Useimmiten tarkistuskerroksen kommentit ovat sitä tasoa, että lääkäri on tehnyt äärimmäisen amatöörimäisen töppäyksen, kun on keskittynyt vain yhteen oireeseen eikä kokonaisuuteen. Tämä lääkäreiltä jotka veloittavat tähtitieteellisiä summia työnantajilta ja/tai vakuutusyhtiöiltä.

Tapaus 4: akuutti ja pinnallinen

Sanotaan nyt jotain positiivistakin. Kun tulin yksi kerta portaita alas turhan vauhdilla ja olin tikkejä vailla, tässä yksityinen palveli. Vaikka oli jo ilta, montaa minuuttia ei nokka tuhissut Terveystalon aulassa, kun oltiinkin jo polvea paikkaamassa. Jos sama olisi sattunut vaikkapa perjantai-iltana ja oltaisiin julkisen varassa, hoitaja- ja lääkäriparat työkuorman alla olisivat varmaan päässeet auttamaan joskus sunnuntai-iltana, parhaasta tahdostaan huolimatta.

Tapaus 0: on se nyt helmutti

Minulla on arvaus: isot yksityiset terveysfirmat Suomessa ovat lakanneet yrittämästä. Ei niiden yksinkertaisesti tarvitse. Rahaa tulee ovista ja ikkunoista määräämällä buranaa tai masennuslääkkeitä ja delegoimalla vaikeimmat tapaukset julkiseen erityissairaanhoitoon. Yksityiset kyllä tarjoavat nopeaa lääkärille pääsyä, mutta palvelua tai laatua ei ole, ei tippaakaan. Tämän huomaa monesta muustakin kohdasta, kuten vaikkapa turhalla yrityksellä tavoittaa potilasasiamiestä. Pihlajalinnalla ei taida moista olla koskaan ollutkaan, tai ainakaan en ole koskaan saanut kiinni.

Mielenterveysdiagnoosien räjähdysmäinen kasvu on johtanut rutinoitumiseen ja rutiinit ovat jotain mitä yksityinen puoli hoitaa mieluusti – iso lasku, pieni työ. Kaikki ajattelua vaativa hoitotyö sen sijaan on heille lähinnä liiketoiminnan esteeksi.

Ja sen kyllä huomaa.

Kirjoitin äsken ehdottavani yksityisen terveydenhoidon alasajoa. Ihme kyllä, sain aiheesta palautetta, mukaanlukien uhkailuja Pihlajalinnalta, joten aiheesta piisaa mukavasti lisää kirjoiteltavaa. Tänään nostan tikun nokkaan mielipiteiden motiivit.

Klassinen versio

Moni julkisen terveydenhoidon varassa oleva kritisoi perustellusti järjestelmää, jossa he kokevat jäävänsä jonon hännille samalla kun heitä terveemmät ihmiset pääsevät yksityiselle lääkärille hetkessä.

Moni maailmanhalaajatoimittaja voivottelee järjestelmää josta itse nauttivat. Teksti on yleensä luokkaa ”minä saan niin hyvää hoitoa aina mutta on se ikävää etteivät muut saa”. Jos tuo asia heitä tippaakaan häiritsisi, he tekisivät sille jotain mutta kaksinaismoralismi on valitettavan vahva laji joissain piireissä.

Tämä jälkimmäinen näistä on se, jota haluan haastaa muutoinkin. Kysymykseni on tämä: hei sinä yksityistä terveydenhuoltoa käyttävä: saatko ihan oikeasti hyvää hoitoa? Kas, kun minä alan kallistumaan sille kannalle että kovin moni ei sitä saa. Ei, vaikka rahaa palaisi reilusti.

Jos tarve on saada sairaslomaa flunssaan, pillereitä kipuun, kortisonipiikki tai jokin muu simppeli asia, silloin yksityinen epäilemättä hoitaa nopeasti. Toisin sanoen, hoito on tehokasta silloin kun se on yksinkertaista eikä asia ole äärimmäisen vakava. Vakavissa tapauksissa yksityinen ei auta, kuten pitkällä kaavalla edellisjutussa kävin läpi.

Turhuudet kärkeen!

Yksityinen terveydenhoitojärjestelmä on luotu tarjoamaan maksimaalista tehoa minimaaliseen tarpeeseen. Se tarjoaa nopeaa apua silloin kun sitä ei tarvita. Tätä kulmaa ei mielestäni korosteta tarpeeksi, jos lainkaan.

Kas, yksityisen (työterveyden ja kelakorvattavien) puolustusargumenttien ydin on, että joo, on se julkisella paha tilanne mutta sentäs jossain toimii ja se kuorma on julkiselta pois. Mielestäni tämä koko argumentti on suunnilleen yhtä kestävä kuin venäläinen ilmapuolustus. Se, että yksityinen puoli hoitaa tarjoaa palveluita joita julkiselta ei edes haettaisi, ei auta julkista puolta mitenkään.

Jatkakaamme vielä. Yksityinen terveydenhoito tulee veronmaksajalle kalliiksi, vaikka osan sen kuluista maksaakin asiakas (henkilö tai firma). Sen rahan vaikutuksena emme helpota terveydenhuollon tilaa. Sen sijaan sillä rahalla viemme lääkäreitä pois terveyskeskuksista ja kuten edellisessä jutussa mainitsin, aiheutamme lisäkuormaa julkiseen erityissairaanhoitoon. Toisin sanoen, veronmaksaja maksaa siitä, että järjestelmä huononee ja saa vastineeksi ei-mitään. Kirsikkana kakun päällä on hyvä muistaa, että se yksityishenkilöiden ja firmojenkin maksama raha on pois jostain hyödyllisemmästä.

Toki peiliin pitää katsoa. Se, että esimerkiksi Pihlajalinna saa vakoilla vakuutusyhtiöltä äärimmäisen luottamuksellisia asiakastietoja omaa markkinointiaan varten, menee läpi kuin väärä raha koska yllä mainittu illuusio pysyy. Ripauttele markkinointiin vielä pelottelua siitä miten hirveää on julkisella puolella asioida niin moni heittää tähän kaivoon viimeisetkin pennosensa. Onpa sitäkin näkynyt että jo kerran maksamastaan hoidosta valittavaa pelotellaan vakuutuslääkärijärjestelmän kynsiin joutumisella. Pelolla markkinointi mitä ilmeisimmin toimii.

Ymmärrän erinomaisesti miksi nykyjärjestelmää pelätään. En kuitenkaan ymmärrä hetkeäkään miksi nykyjärjestelmä hyväksytään. Haastan myös jokaisen yksityisen puolen asiakkaan pohtimaan yksinkertaista kysymystä: onko buranareseptin saaminen tunnissa kaiken tämän arvoista?