Lucian tarinahan alkaa kristityn, hyvin toimeentulevan perheen tyttärenä Sisiliassa. Ongelmat alkoivat, kun isän kuoltua äiti ja Lucia päättivät lahjoittaa perintörahat seurakunnalle, Lucian sulhanen oli odottanut ns. kieli pitkällä tulevan appiukkonsa kuolemaa ja siten rikastumista, josta seuraisi tietysti pääsy tärkeisiin piireihin. Niinpä hän ilmiantoi perheen tuolloin vielä kielletyn kristinuskon harjoittamisesta. Se johti tapahtumaketjuun, jossa monien vaikeuksien ja hankaluuksien jälkeen Lucia saatiin ensin sokeaksi, sitten hengiltä.
Sympatiaa vävykokelaalle
Monesta syystä, joista en oikeastaan voi syyttää kuin itseäni, olen ainakin kymmenen vuotta joutunut elämään köyhemmin ja niukemmin kuin mitä tulotaso oikeastaan mahdollistaisi. Viimeinen niitti oli auton tilttaaminen, jonka korjaus olisi maksanut ainakin kahdeksan tuhatta. Se, että uudempaa autoa vastaan piti ottaa muutama tonni lisää lainaa, ei oikeastaan tilannetta huonontanut. Näistä veloista vaan jäin miettimään tuota yksityiskohtaa Lucian tarinassa: poikaystävä rakensi tulevaisuutensa sellaisen rahan varaan, jota hänellä ei vielä ollut. Nykyään sitä kutsutaan pankkilainaksi.
Paholaisen Kirjeopisto- kirjassa kerrotaankin, että synnillä on juurensa tulevaisuudessa. Tulevaisuudessa tehtävän parannuksen varjolla on helppo sössiä elämänsä juuri tänä päivänä oikein kunnolla, esim. luottamalla siihen, että elämä on yhtä myötäjuoksuista kulkua kohti Strömsön kaltaista idylliä, jossa kaikelle tekemiselle on runsaasti aikaa ja välineet kokeilla sitä, mitä sattuu huvittamaan. Ikävintä on nyt nähdä se, että tämä on myös valtakunnan politiikassa omaksuttu suunta: niillä, joilla menee hyvin, menee entistä paremmin ja niillä, joilla menee huonosti, menee entistä huonommin. Vaatimusten kasvaessa esim. työelämässä – irtisanomisten helpottamiset – on entistä helpompi pudota sinne huonommalle puolelle, josta Kurt Vonnegut kirjassaan käyttää nimitystä ”Hajut ja hylyt”. Vain paras, ehjin ja siloisin kelpaa opettajaksi. Hajuton ja mauton kuin tislattu vesi. Meidän lapselle mieluiten pyhimys.
Lapsuuteni ja nuoruuteni elin maailmassa, jossa oli voimakkaasti vasemmistolaisia ja voimakkaasti oikeistolaisia ihmisiä. Ehkä siksi olen kapinallisena aina ollut epäpoliittinen. Silti tämä määritelmä jotenkin kolahti siihen, mitä voisin ajatella kelpo toimintaohjeeksi: ”Kommunismissa kukaan ei saa olla rikas. Sosialismissa kukaan ei saa olla köyhä”.
Tietenkin kyseessä on yleistys, ellei jopa truismi, mutta pärjäisimmekö ilman kiteytettyjä ihanteita? Korkealla tasolla ei kovinkaan monia ylevämpiä aatteita tällä hetkellä löytyne: Fingolia, Trumplandia, Putinila tai Hamasville nyt ainakin näkyvät uutisissa. Tylsyys ja jokapäiväisyys alkaa näyttää yhä houkuttelevammalta.
Poliitikoilta eivät koskaan tunnu loppuvan toisten ihmisten rahat. Meiltä kuolevaisilta ne taitavat joskus loppuakin.
Ensi vuoden pieni veromuutos pienituloiselta otetaan 20,- kk ja annetaan moninverroin hyväosaisille.
– Niin miten sitä valtion velkaa pitikään lyhentää?
Tässä on taas tätä perinteistä sosialistista ”käsitehässimistä”, jossa antaminen ja ottaminen sekotetaan autuaasti keskenään.
Normaalissa maailmassa työntekijä ansaitsee tekemästään työstä palkan, josta yhteiskunta ottaa verottamalla osan itselleen. Sosialistisessa maailmassa näin ei kuitenkaan ole, vaan työntekijän palkka kuuluu yhteiskunnalle, koska mikäli palkka kuuluisi työntekijälle itselleen, ei pienemmän osan ottaminen olisi antamista vaan vähäisempää ottamista. Sama nurinkurinen logiikka käy myös tukien saamisessa, eli jos yhteiskunta joutuu pienentämään annettuja tukia, muuttuukin antaminen yhtäkkiä ottamiseksi.
Työntekijällä ei siis käytetyn kielen perusteella ole yhtä suurta oikeutta palkkaansa, kuin tukien saajalla on saamiinsa tukiin. Kuulostaa jopa siltä, että yöllä tienattu palkka kuuluu yhteiskunnalle, mutta tuet ja palvelut lähtökohtaisesti niiden saajalle.
Tähän sopii hyvin vanha tarina kodittomasta, jolle varakas herra antoi joka aamu vastikkeetta 20 EUR ruokaan. Yhtenä aamuna herra kuitenkin antoi vain 10 EUR, jolloin koditon kysyi, miksi hän sai aiempaa vähemmän. Rahan antanut herra selitti hänen lapsensa muutaneen juuri omaan asuntoon, ja tarvitsevan siksi tukea nousseisiin asumiskustannuksiin. Selityksestä silminnähden närkästynyt koditon kivahti, että miksi hänen pitää tukea herran lasta, jota ei edes tunne.
Kiitän selityksestä,
Siis Niilokaan ei ole tykönänsä sairastunut mielenhäiriöön ottamisen ja antamisen suhteen. Ja jos onkin, niin se häiriö on kollektiivinen eikä yksilöllinen.
”Lucian tarinahan alkaa kristityn, hyvin toimeentulevan perheen tyttärenä Sisiliassa.”
Yhteen Luciaan, ”merenkukkaan”, kerran ihastuin, melkeinpä rakastuin. Vaan oli hän kaunis kynttiläkruunu päässään. Vieläkin vähän sydänalaa kouraisee.