Tamperelainen rivikokoomuslainen, tietoturvapäällikkö, yrittäjä, kulttuurihörhö. Motto kuuluu: "Ihmisen oikeus olla idiootti on suurin ja tärkein vapaus." Lisää mukaviisauksia sitten kotisivuilta. Blogauksissa käsittelen mm. seuraavia aiheita: kaikki mahdollinen.
Saatan suututtaa tällä kirjoituksella monia, mutta se ei ole tarkoitus. Tarkoitus on laajentaa keskustelua hoitojen ja hoivan tilasta ja mahdollisuuksista Suomessa. Argumenttini on tämä: mielenterveysongelmiin voi tietyissä oloissa saada paljon helpommin apua kuin ns. perinteisempiin fysiologisiin vaivoihin.
Kirjoitus perustuu kokemuksiin yksityisessä terveydenhoidossa ja se on kooste n. viiden vuoden ajalta, usean henkilön tapauksista. Korostan: en käsittele tässä julkista terveydenhoitoa.
Tapaus 1: mielenterveyshaasteita
Yhä useampi työterveyssopimus sisältää nykyään apuja mielenterveyden haasteisiin. Psykiatrisen hoitajan juttusille pääsee yleensä päivissä ja lääkärikin löytyy viikon-parin sisään. Lähetteitä saa nopeasti, reseptejä vieläkin nopeammin. Myös psykoterapeutin vastaanotto hoituu yleensä kuukauden sisään. Jos intoa ja voimia on (mitä harvemmin tässä tapauksessa on), voi päästä nopeamminkin. Yhtään tapausta en ole kuullut, ettei jonkin asteen apua löytyisi päivien sisään.
Tapaus 2: perinteinen tauti
Kaikista esimerkeistä päätän nostaa esille vyöruusun – tuttu, yleinen oire aikuisilla. Kivulias, mutta pitkälti vaaraton ja ohimenevä. En meinannut uskoa todeksi ellen olisi paitsi itse kokenut, mutta myös usealta tuttavalta kuullut: hurja määrä yleislääkäreitä ei tunne tautia. Pääosa sanoo että ota vain apteekin kipulääkkeitä, kaipa se siitä. Monelle tuo toki riittääkin, mutta joskus kipu ylittää ns. burana-kynnyksen voimakkuudellaan. Tautiin on myös olemassa lääke, mutta onnea ja menestystä löytää lääkäri joka ymmärtää taudin nimen ja siten löytää lääkkeen.
Tapaus 3: perinteisiä liikuntaelinvaivoja
Sattuu niskaan, sattuu jalkaan, sattuu sinne tai tänne. Voi jestas. Oli diagnoosi sitten tuttu, kuten vaikkapa luupiikki, tai monimutkaisempi, kuten joku jota en osaa siteerata, on tilanne aika surkea. Minä sanon sen suoraan: apua on liki mahdoton saada. Lääkärille kyllä pääsee. Pääsee röntgeniin, magneettiin ja ties mihin ihmelaitteisiin. Vaan kun pitäisi saada apua, eikä vain arveluita, voi voi. Liian monelle yksityiselle lääkärille on jostain syystä täysi mahdottomuus sanoa ”tämä on tauti, tämä on hoito, tee näin”. Oikeastaan vain yksi Aavan lääkäri saa tästä pisteet.
Liian monilla lääkäreillä tuntuu olevan halu kauaslentoisiin teorioihin, tästä voi ankarasti moittia vaikkapa Pihlajalinnaa ja Terveystaloa. Lääkäri katsoo magneettikuvia sopivalla mielialalla ja päättää että tauti on tuo. En nyt lähde siteeraamaan yksityiskohtia, ettei kavereita tunnista, mutta kerta toisensa jälkeen toinen asiantuntija on analysoinut tuloksia ja todennut ne teoreettisiksi mahdottomuuksiksi. Useimmiten tarkistuskerroksen kommentit ovat sitä tasoa, että lääkäri on tehnyt äärimmäisen amatöörimäisen töppäyksen, kun on keskittynyt vain yhteen oireeseen eikä kokonaisuuteen. Tämä lääkäreiltä jotka veloittavat tähtitieteellisiä summia työnantajilta ja/tai vakuutusyhtiöiltä.
Tapaus 4: akuutti ja pinnallinen
Sanotaan nyt jotain positiivistakin. Kun tulin yksi kerta portaita alas turhan vauhdilla ja olin tikkejä vailla, tässä yksityinen palveli. Vaikka oli jo ilta, montaa minuuttia ei nokka tuhissut Terveystalon aulassa, kun oltiinkin jo polvea paikkaamassa. Jos sama olisi sattunut vaikkapa perjantai-iltana ja oltaisiin julkisen varassa, hoitaja- ja lääkäriparat työkuorman alla olisivat varmaan päässeet auttamaan joskus sunnuntai-iltana, parhaasta tahdostaan huolimatta.
Tapaus 0: on se nyt helmutti
Minulla on arvaus: isot yksityiset terveysfirmat Suomessa ovat lakanneet yrittämästä. Ei niiden yksinkertaisesti tarvitse. Rahaa tulee ovista ja ikkunoista määräämällä buranaa tai masennuslääkkeitä ja delegoimalla vaikeimmat tapaukset julkiseen erityissairaanhoitoon. Yksityiset kyllä tarjoavat nopeaa lääkärille pääsyä, mutta palvelua tai laatua ei ole, ei tippaakaan. Tämän huomaa monesta muustakin kohdasta, kuten vaikkapa turhalla yrityksellä tavoittaa potilasasiamiestä. Pihlajalinnalla ei taida moista olla koskaan ollutkaan, tai ainakaan en ole koskaan saanut kiinni.
Mielenterveysdiagnoosien räjähdysmäinen kasvu on johtanut rutinoitumiseen ja rutiinit ovat jotain mitä yksityinen puoli hoitaa mieluusti – iso lasku, pieni työ. Kaikki ajattelua vaativa hoitotyö sen sijaan on heille lähinnä liiketoiminnan esteeksi.
Valtakunnanmediamme nostaa aika ajoin esiin juttuja jos jonkinlaisia, tuomio siitä, vapautus tuosta ja asiantuntijalausunto muista. Iso kuva kriminaalipolitiikasta on kuitenkin unohtunut. Rohkenen yrittää hieman rapsutella muutamia eri pintoja. Juttua varten lähteitä lukiessani huomasin, että hyvä ratkaisu on myös ristiriitainen. Se, että yhdessä kohtaa kevennetään ei tarkoita etteikö toisessa paikkaa voisi kiristää. Isoin haaste on pitää katse tärkeimmässä pallossa, joka mielestäni on turvallinen yhteiskunta. Otettakoon siis kiinni isosta paketista, mahdollisimman monen näkökulman kautta.
Rikoksesta on oltava seurauksia
Keskustelut rangaistusten muodoista, pituuksista sun muista omaavat paljon näkökulmia, mutta yhdestä asiasta on asiantuntijoilla laaja konsensus: rikoksen on johdettava seurauksiin. Kiinnijäämisriskin tulee olla iso. Tehty rikos ei saa jäädä vaille huomiota. Se on vaarallisin signaali, jonka yhteiskunta voi antaa.
Minkä asioiden on oltava rikollisia?
Ensimmäinen mielipiteitä laajasti haastava aihe on siinä, minkä asioiden pitää olla rikoksia. Huumausaineiden käyttörikokset nousevat useimmiten listan kärkeen. Esiin ovat nousseet myös kaikkein lievimmät ns. sananvapausrikokset, kuten jumalanpilkka, jota nykyään uskonrauhan rikkomiseksi kutsutaan. Toivoisin keskustelun menevän yhä laajemmin siihen suuntaan, että rikoksen, jolla ei ole uhria, ei välttämättä tarvitsisi olla rikos. Aiheesta on paljon poliittisia heittoja, mutta ei pitkään, pitkään aikaan yhtään vakavaa keskustelua. Median laiskuus tässä aiheessa on yksiselitteisen häpeällistä. Koska tällaiset muutokset ovat kivuliaita ja mielipiteitä on laidasta laitaan, on asiallisen keskustelun tarve huutavan kova.
Mitä rikosseuraamuslaitos tekee?
Sitten on nostettava esiin rikosseuraamuslaitoksen tehtävä. Medioissa on esiintynyt taannoin haastatteluja henkilöistä, jotka ovat tarjonneet mielenterveyspalveluita tuomituille seksuaalirikollisille, sekä samalla yrittäneet ymmärtää rikosten taustoja. Moni pitää tätä työtä tuhlailevana, mutta itse koen sekä ymmärryksen lisäämisen että rikollisten yhteiskuntakelpoisuuden parantamisen äärimmäisen tärkeinä tehtävinä. Rikosseuraamuslaitoksessa pitäisi yhdistyä useampi asia vailla ristiriitaa: rangaistuksen toteuttaminen ja valvonta, tuomittujen rikollisten auttaminen takaisin yhteiskuntakelpoiseksi ja uusintariskin pienentäminen. Tarvitaan myös kyky ja mahdollisuus ilmoittaa, milloin jokin vanki ei yksinkertaisesti ole kykenevä palaamaan vapaaseen arkeen. Tämä kaikki maksaa, mutta hyvin toteutettuna on myös ehdottomasti rahan arvoista.
Vankeinhoidon kulut
Ruotsi on siirtämässä vankeja Viroon, paitsi auttaakseen ylikuormituksessa, mutta myös säästääkseen kuluissa. Mallin selvittäminen Suomen osalta on hyvä idea, mutta ymmärtääkseni se ei täällä toisi vastaavia etuja. Kahta tärkeämpää onkin keskustella vankeinhoidon kuluista aivan itse toteutettuna. On asioita, joista ei voida tinkiä, kuten työntekijöiden määrä ja osaaminen. Sen sijaan käymättä on keskustelu, jossa muita kuluja pohditaan. Mediaan nousevat esimerkiksi kovin usein esiin vankien alati monimutkaisemmat vaatimukset erikoisruokavalioista, joiden taustalla ei ole allergioita tai muita terveyssyitä, vaan ainoastaan makuasioita. Vielä kiinnostavampi on keskustelu mahdollisesta tulopuolesta. Voisiko vangeilla olla kykyjensä mukaisia työvelvoitteita, joiden suorittaminen tuo etuja vankilaoloihin? Moni nykylaki on epäilemättä esteenä nopeille muutoksille, mutta keskustelua sen ei pitäisi estää.
Vahingonkorvausten määrät
Vahingonkorvausjärjestelmässä moni asia on Suomessa aika hyvin verrattuna vaikkapa Yhdysvaltoihin. Keskustelu järjestelmästä on kuitenkin aika kepeää. Talousrikollisuudessa voisi olla hyvä puida mahdollisuudesta asettaa rikoshyödyn korvauksille kertoimia. Raha on yllättävän kova motivaattori rikolliselle. Jos saadun hyödyn joutuisikin korvaamaan tuplana, ja jos samalla kiinnijäämisriski olisi suuri, se voisi toimia sekä pelotteena että valtiontalouden pienenä piristäjänä. Tämä voisi myös helpottaa talousrikosten tutkinnan resursointia ja tehostaa harmaan talouden torjuntaa laajemmin.
Rangaistusten muodot
Sakot, yhdyskuntapalvelu, ehdonalainen, pantarangaistus ja vankila – onko paletti sopiva? Itse koen, että vankila on oikea paikka henkilöille, jotka ovat vaaraksi toisille ihmisille. Muille on löydettävä ensisijaisesti toisenlaisia ratkaisuja, joissa avainasemassa on aiheutetun vahingon sovittaminen. Yhdyskuntapalvelusta on kuitenkin kovin helppo lipsua ja moni taparikollinen suorastaan odottaa vankilan täysihoitojaksoa. Keskustelua tulisi käydä velvoittavuuden luonteesta. Olemme jo avanneet keskustelun sosiaaliturvan rajoittamisesta ei-kansalaisille. Pitäisiköhän avata myös keskustelu sosiaaliturvan osittaisesta eväämisestä yhdyskuntapalvelun laiminlyöneelle? Niin tärkeää kuin onkin tarjota tie rikoksen sovittamisen kautta uuteen mahdollisuuteen, on myös tärkeää tehdä sovittamisen suorittamisesta tehokkaampaa.
Kaipuu vankilaan
Joissain maissa ilmiö on tutumpi, mutta merkkejä on yhä enemmän Suomessakin – ihmisiä, jotka tekevät rikoksia vain jotta saisivat yhteiskunnan huomiota. Monelle ajatus vankisellistä, valmiista ateriasta ja mukana tulevista hoivapalveluista, on sangen houkutteleva. Aivan liian moni kokee, että apua ei muutoin saa. Tässä voi olla hieman aasinsillan vikaa, mutta ehkäpä hyvä terveydenhoitojärjestelmä ja sosiaalipolitiikka pitäisi myös nähdä hyvänä tapana vähentää paineita poliisilta ja rikosseuraamuslaitokselta? Osattomuus ruokkii rikollisuutta. Kun puhumme rangaistusten koventamisesta kovaan ääneen, sietäisiköhän meidän puhua rikosten ennaltaehkäisystä vielä kahta kovempaan ääneen? On tarjolla heikonlaisesti todisteita siitä, että kovemmat vankilarangaistukset toimisivat pelotteina rikosten ehkäisyyn. Sen sijaan on tarjolla runsain määrin todisteita sen puolesta, että hyvinvoiva yhteiskunta kärsii vähemmästä rikollisuudesta. Ehkäpä olemme myös ymmärtäneet hyvinvoinnin väärin. Katseen voi käääntää vaikkapa etelänaapuriimme, jossa arvomaailma on Suomea perinteikkäämpi ja sosiaaliturva rajallisempi, mutta rikollisuus on väkevästi laskusuunnassa.
Vankeusrangaistuksen kesto
Harva asia lämmittää kansalaiskeskustelua niin kuin rangaistusten suuruus. Tässä jos missä asiassa on osattava pitää pää kylmänä ja numerot pöydässä. Mielestäni järjestelmän on joustettava moneen suuntaan. Väkivaltaiseksi todetun ihmisen ei pidä päästä vankilasta kovinkaan nopeasti. Vastaavasti väkivallaton rikollinen voisi hyötyä muunlaisesta interventiosta enemmän. Vankilapaikkoja ei ole rajattomasti vaikka mitä tekisimme. Emme saa joutua jatkuvasti tilanteeseen jossa väkivaltainen, tuomittu rikollinen pyörii vapaana odottelemassa vankilapaikan vapautumista. Tämä on johtanut aivan liian moneen tragediaan. Lopulta tulemme myös ihmisoikeuskysymysten perimmäisten aiheiden äärelle. Jos vaikkapa henkirikoksen tehnyt ihminen ei ole asiantuntijoiden mukaan kykenevä palaamaan vapaalle jalalle, silloin häntä ei kannattane vapaalle päästää. Jos hän ei pysty siviilissä selviämään aiheuttamatta vakavaa vaaraa toisille, silloin siviili ei ole optio, maksoi mitä maksoi.
Karkoitukset
Kaikkein kuumin peruna lienee kuitenkin ulkomaalaistaustaisten vankien kohtalo. Ristiriidan osapuolina on se kuuluisa, muttei suinkaan turha kansan oikeustaju, sen hetkisten päättäjien tahto sekä kansainvälisten sopimusten tulkinta. Saksan aloitettua rikollisten karkoitukset Afghanistaniin, on tullut selväksi että ainakin viimeisestä kohdasta löytyy joustovaraa halukkaille. Keskustelun kaikkein tärkein kulma löytyy kuitenkin ehkäpä maista kuten Iso-Britannia tai Espanja, joissa kansalaiset ovat siirtyneet kaduille ilmaisemaan mielipiteensä maahanmuuttopolitiikan epäonnistumisista. Mellakointia ei voi hyväksyä, mutta juuri tässä aiheessa olemme monen kansalaisen huolen ytimessä. Rikollisten ulkomaalaisten karkoittamisesta kieltäytyminen voi tuoda moraalipisteitä toimittajalta, mutta hinta voi olla vakava uhka yhteiskuntarauhalle – sekä suoraan, että välillisesti.
Kootaanpa yhteen
Edellinen ei ole täydellinen tai tyhjentävä analyysi rikoksen ja rangaistuksen tilasta Suomessa, mutta pieni muistutus siitä, miten monenlaiset näkökulmat aiheeseen liittyvät. On ymmärrettävää, että kansalaisten mielipiteen ilmaisut vaikkapa sosiaalisissa mediassa keskittyvät yksittäiseen kulmaan, kunkin päivän uutisen pohjalta. Päättäjiltä voisi vaatia hieman enemmän, joskin saman somen säännöillä hekin nykyään kannatuksensa hakevat. Epäkaupallisella yleisradiomedialla ei sen sijaan ole mitään syytä tyytyä pölhöpopulismiin.
Kyse ei nimittäin ole siitä, saako rikollinen A, B tai C vuoden vai kaksi linnaa, tai onko hän syntynyt Savossa vai Somaliassa. Kysymys on kokonaiskuvasta. Rikollisuus herättää huolta. Huolet eivät kaikkoa haukkumalla huolestuneet äärioikeistolaisiksi tai idiooteiksi, etenkin kun yhä useampi huoli perustuu henkilökohtaiseen kokemukseen.
Osaan huolista voi tarjota ratkaisua, joka uppoaa kansaan helposti. Osaan taas ratkaisut ovat monimutkaisia ja kuulostavat jopa maalaisjärjen vastaiselta. Silloin tarvitaan malttia, sivistystä, perusteltuja, asiantuntemusta ja nöyryyttä ymmärtää, että viestintään on joskus laitettava yhtä paljon voimavaroja kuin itse ongelmanratkaisuunkin.
Ja silloin, hyvät ihmiset, nähdään kokeeko yleisradioyhtiö tehtäväkseen kansan sivistyksen ja hyvinvoinnin parantamisen, vai toimittajan henkilökohtaisen poliittisen känkkäränkän levittämisen.
Poliittinen keskustelu YEL-muutoksista, irtisanomisehdoista ja paikallisesta sopimisesta käy kuumana, mutta sen alle jää toinen mokoma vähintään yhtä kuumia ongelmia. Koen, että olemme liki unohtaneet ongelmat itse työnhakuprosessin tietoisessa hajottamisessa viranomaisten ja lobbarien toimesta. Unohdetaan siis hetkeksi vasemmisto-oikeisto vääntö ja palataan byroslavia-maalaisjärki-vääntöön.
Haamuduuneista haamuhakuihin
Keväällä Yle uutisoi ns. haamuduuneista useammallakin jutulla. Tässä ilmiössä on kyse siitä, että rehellisyyteen kyllästyneet työnvälitysfirmat rekryävät ihmisiä olemattomiin työpaikkoihin, tarkoituksenaan yrittää myydä hakijoita sitten työtä etsiville yrityksille. Työnvälitysfirmat toimivat tässä vailla lopullisen työpaikan tarjoavan yrityksen lupaa tai tietoisuutta, aiheuttaen ongelmia sekä työnhakijoille, työnantajille että viranomaisille. Itse arvelisin jopa ongelmien aiheuttamisen olevan varsinainen tarkoitus. Ei kuitenkaan huolta, ystävät hyvät, kukaan ei ole ongelmalle tekemässä mitään.
Työnvälitysfirmat toimivat joskus ja jouluna myös työntekijöitä hakevien yritysten tilauksesta aivan avoimesti, fiksusti ja hyödyllisesti. Tämä on yleistä esimerkiksi ns. vuokraduunarihommissa, eli lyhytaikaisten työsuhteiden välityksessä. Tällaisella palvelulle on ehtaa kysyntää, sillä monella työpaikalla on hetkittäisiä ruuhkia. Tätä kirjoittaessa voisin kuvitella että kesähelteiden alettua pääsee yksi jos toinenkin vuokraduunari lastaamaan kaupan alalla kaikkea kesävälinettä aina grilleistä vesileluihin.
Toisella puolen ilmiötä ovat sitten työnhakuvelvoitteet. Ajatusta tässä taustalla voi pitää sinänsä oikeana – työ on todellakin parasta sosiaaliturvaa, ja rohkaisu työnhakuun on perusteltua. Ongelmia on kuitenkin hurjasti: etenkin kovan työttömyyden aikana näkyvään työpaikkailmoitukseen voi tulla satoja, tuhansiakin hakuja, joiden joukosta ehkä kourallinen on oikeasti edes haluamassa siihen työhön. Moni hakee vain johonkin nenänsä eteen tulevaan, vain koska on pakko, ilman kovin vakavaa ajattelua. Moni on aluksi vakavissaan, mutta ensimmäisen viidensadan epäonnistuneen haun jälkeen inspiraatio kuolee. Viranomaista ei heitä kiinnosta auttaa, ja Suomessa AY-liike ei saa auttaa jäseniään työnhaussa sillä tavoin kuin vaikkapa Tanskassa.
Toisin sanoen, edellä mainittujen haamuduunien lisäksi nämä haamuhaut johtavat siihen että sekä työpaikkailmoituksissa, että ennen kaikkea työhakemuksissa, on ylivertainen leijonaosa pelkkää täytettä. Muutamat tutut alalla sanovat että joskus työhakemuksista oikeita on ehkä prosentti, ja työpaikkailmoituksistakin selvä vähemmistö. Jälkimmäiseen syntiin syyllistyvät lukuisat näkyvät yritykset, pikaruokapaikoista aina teollisuuslaitoksiin. Kuulemma se näyttää hyvältä firman imagolle että on aina rekry auki, vaikkei ketään ole aikomustakaan palkata.
Itse luotu ongelma ja surkea ratkaisu
Työnvälitysfirmat ovat ahkerasti lobanneet viranomaisia lisäämään työnhaun velvoittavuutta. Tämä, yhdistettynä heidän itse luomaan haamutyöpaikkaongelmaan, johtaa työnantajat pulaan: Yksinkertainen työpaikkailmoituksen laittaminen ja sopivan hakijan löytäminen on muuttunut niin isoksi työksi, ettei siitä moni firma selviä. On yksi asia lukea tusina ilmoitusta, toinen asia käsitellä niitä tuhat. Samat työnvälitysfirmat sitten myyvät hyvää hyvyyttään rekrytointipalveluita helpottamaan itse aiheuttamansa ongelman ratkaisua.
Tämä ”ratkaisu” sitten yleensä johtaa edelleen työnhaun prosessiin vaikeuttamiseen. Jokaiseen, oikeaan tai haamuiseen työpaikkaan, pitää kuvata videoita, täyttää puolenkymmentä lomaketta, kirjoittaa puoli tietosanakirjaa tekstiä ja esittää muita performansseja. Tiedot eivät toki mene ö-mappiin, vaan pahempaa: ne menevät kielimallille, joita jotkut tykkäävät pöhkösti tekoälyksikin kutsua. Tämä järjestelmä, teoriassa hyödyllinen, on usein tehty niin surkeasti että se ei kykene erottamaan hakijoista parhaita. Joskus taas käyttö kompastuu juridisiin tulkintoihin. Eipä ratkaisusta toimivaa toisaalta tarvitakaan, koska välitysfirman palkannut taho ei saa nähdä prosessia, tai ei edes halua yrittää ymmärtää sitä. Miksi myydä priimaa kun sekunda tekee kauppansa?
Kenen hyväksi?
Kuka tästä hyötyy? Pääosa isoista työnvälitysfirmoista on veroparatiiseista omistettuja, jotka hädin tuskin palkkaavat suomalaisia, eivätkä taatusti maksa veroja. Kyllä joukossa on kotimaisiakin, ja jopa erinomaista palvelua tarjoavia, mutta iso volyymi on alusta loppuun sitä itteensä. Hyöty valuu miljardöörien rientoihin ja lasku valuu lopulta veronmaksajille – osa suoraan, osa välillisesti.
Mutta suurin haitta ei edes ole se mieletön määrä kuluja mitä näille yrityksille maksetaan ongelmasta jota ei pitäisi olla olemassakaan. Suurin haitta on, että moni ei enää oikeastaan halua sen paremmin tarjota kuin hakeakaan työtä. Totta puhuen se ei edes kannata. Jos et ole valmis menemään ym. sirkukseen mukaan, kuten pienempien yrityksen tapauksessa on, kukaan ei lue työpaikkailmoitustasi. Suuresta työttömyyden määrästä huolimatta moni pienempi yritys ei saanut tänä vuonna yhden ensimmäistä kesätyöhakemusta, koska eivät suostuneet maksamaan työmarkkinamafian suojelurahoja.
Koska en halua olla äärimmäisen ilkeä, en kerro rehellistä mielipidettä mitä asialle pitäisi tehdä. Sen sijaan tarjoan ratkaisuki pehmennettyä poliittista hevonpaskaa. Mitäpä jos ylläolevaa ongelmaa lähdettäisiin tutkimaan vaikkapa kotimaisten yliopistojemme osaamisella? Mitäpä jos haamutyöpaikkojen ilmoittamisesta seuraisi sanktioita? Ensin julkinen huomautus, sitten sakot ja kolmannella kertaa pysyvä liiketoimintakielto. Mitäpä jos suotaisiin AY-liikkeille entistä aktiivisempi rooli ja ehkä myös velvollisuus työnhaun tuessa Tanskan malliin? Mitäpä jos viranomainen lähtisi kehittämään työpaikkapalveluitaan jatkossa ILMAN työnvälityshuijareita? Tässä voisi auttaa vaikkapa järjestely, jossa Työmarkkinatorin käytöstä perittäisiin kulut kattava käyttömaksu työnvälitysfirmoilta.
Olen yhä vapaan markkinatalouden ystävä ja näkisin sangen mieluusti Suomessa toimivan useita, rehellisiä, laadukkaita työnvälitysyrityksiä. Näiden pitäisi kuitenkin toimia markkinaehtoisesti ja avoimesti, ei markkinahäirikkönä ja veronmaksajan piikkiin.
Ennen kaikkea olen terveen työmarkkinailmapiirin ystävä. Työpaikan tarjoamisen kynnystä on madallettava kaikin tavoin ja sen on oltava mahdollista myös pienemmille yrityksille. Sinne syntyy suurin määrä työpaikkoja, joten sieltä löytyvät kasvun siemenet. Niillä siemenillä saataisiin ehkäpä terveydenhoitommekin taas kuntoon, kunhan nyt ensin nykyinen työterveysjärjestelmä ammutaan kuuhun. Se onkin sitten oma tarinansa.
Suomi on verovapauksien, vapautusten ja tukiaisten luvattu maa. Nostoja voisi tehdä kirjasarjan verran, mutta otan nyt vaalirahoitusuutisen lähteeksi. Puhutaanpa siitä miten veronmaksaja voittaa aina.
Duunarin asialla
Tiedän erinomaisen tarkkaan mitä hyvää AY-liike on tehnyt Suomessa, monissa vaiheissa maamme historiassa. Pitkän aikaa tehtiin sopimuksia, tehtiin tulosta ja yhteistyötä. Nyt tehdään vaalirahoitusta. Minä näen yksinkertaisesti ratkaisemattoman ristiriidan verovapaudessa ja miljoonatuissa vaaliehdokkaille. Puolueilla on jo puoluetuet ja valtuutettujen puolueverot. Ehdokas voi myös kerätä rahaa monin tavoin, yksityisiltä, yrityksiltä, yms. Minä näen kuitenkin täysin, yksiselitteisen vääränä jos AY-liike (tai työnantajaliike sen puoleen) samanaikaisesti toimii verovapaasti ja viskoo omaisuuksia vaalityöhön. Toisen näistä on loputtava. Mieluiten verovapauden, sillä jokainen veronmaksaja paikkaa sen aukon.
Ja sitten ne helevetin bisnessäätiöt. Käytännössä ongelma koskee yksinomaan RKP:ta, jolla on verorahoista kupattu miljardeja piiloon omien kiinteistöbisnesten pyörittelyyn ja rahan jakamiseen ties minne. Ministeri puhujavieraaksi? Tässä sata tonnia. Pikkukylän pikkuehdokas lupaa vaaleissa puhua ruotsia? Tässä kymppitonni. Rahaa on tähtitieteellisesti, markkinaa vääristellään ja valtiontalouden tarkastusvirasto on vaatinut toimia jo vuosikymmeniä. Mikään hallitus ei ole tehnyt asialle mitään ja sinä ja minä maksamme tämänkin.
Arvostan, että hallitus edes puhuu talousongelmista, mutta taas näitä touhuja katsoessa alkaisi kohtaa olemaan tulosten aika. Purra kertoi hyviä ajatuksia medialle, mutta samaan korosti että se on vain hänen mielipide, ei hallituksen. Tämä ”kyllä mä mutta ne muut” ei ole enää kovinkaan kestävä tekosyy tässä kriisissä. Jos talousministeri ei saa talouden madonlukuja tuotua pöytään niin kuka sitten? Toki paine on kova ja haaste valtava, mutta juuri tässä ne jyvät erotellaan akanoista.
Ei ole ilmaista verovapautta. Ei ole pakollisia tukiaisia. Aina joku ne maksaa ja harvoin niihin saadaan vahvat perusteet. Nyt mitataan hallituksen kantti. Toivotan onnea haasteeseen.
Ei – nyt en puhu Suomesta, vaan paljon yleisemmällä tasolla. Kontekstiksi voisi pistää vaikkapa Gazan, Ukrainan, venäjän ja Yhdysvallat. Kysymys on helppo ja vaikea: mikä on todellinen, aito kansan tahto, miten sen voi mitata ja mikä sitä häiritsee?
Kysymys, vastaus ja olosuhde
Suomen kaltaisessa maassa ei ole erityisen vaikeaa mitata kansan tahtoa. Toki mekin usein epäonnistumme, mikäli kysymykset muotoillaan johdatteleviksi. Halutessamme saamme kuitenkin vastaukset selville. Tämä on hyvä vertailupiste.
Venäjällä ei ole toivoakaan saada selville kansan tahtoa, eikä se johdu vain mistään yhdestä tekijästä. Ongelma lähtee toki siitä, että kaikenlaisia kyselyjä ei saa edes järjestää. Ilmiselvä on myös seurauksien pelko. Diktatuuri on tehnyt selväksi miten käy väärien mielipiteiden lausumisesta. Vaikeampi kysymys on indoktrinaation voima: kun kansalle on valehdeltu iät ja ajat, onko heillä kykyä muodostaa aito mielipide? Jos haluaa vielä vaikeammaksi viedä, voi toki keskustella heidän ajattomista kansallisista piirteistä, mutta siinä mennään jo tieteestä kauas.
Etenkin Trump on ollut kova väittämään omia mielipiteitään Ukrainan kansan tahdosta. Tosiasiassa ukrainalaisten tahto on monivivahteinen asia ja sen yksin pitäisi korostaa demokratian potentiaalia. Päättäjiä ja päätöksiä uskalletaan kritisoida avoimesti, jopa sodan aikana. Oikeastaan ainoa asia mistä he ovat yhtä mieltä on että venäjä voi painua helvettiin, eivätkä he halua olla sen suunnan kanssa tekemisissä. Jos edes tuon viestin saisi uppoaamaan putinin syvimpiin uskojiin…
Entäpä palestiinalaiset? Vasta viime aikoina, terroristijärjestö hamasin otettua tarpeeksi osumaa, on uskallettu ilmaista mielipiteidä heidän toiminnasta. Viha Israelia kohtaan on laajaa, enkä muuta odottaisikaan kun pommeja tippuu niskaan jatkuvalla syötöllä. Kysymykset heidän tulevaisuudesta olisivat sen sijaan äärimmäisen tarpeellisia. Pelkoa on kuitenkin paljon, hamasin on tiedetty jo pienestä erimielisyydestä estävän pääsyä ruokaan, ja isommista erimielisyyksistä ammutaan kadulle. Tämä on yksi monista ratkaisemattomista asioista nykyisessä tragediassa. Palestiinalaisten tulevaisuudessa heidän sanansa tulee olla painava, joten vaikea kysymys kuuluu: mitenkä saisimme sen kuuluviin?
Entäpä se suuri demokratia?
Pohditaanpa vielä hetki Yhdysvaltain tilannetta. Jos maamme valtamediaa katsot, Trump johtaa kuin diktaattori jota koko kansa vihaa. Tilanne ei yllättäenkään ole näin mustavalkoinen. Suomessakin on niin sokeaa vihaa kuin rakkauttakin ilmassa aivan liikaa. Tosiasia on, että monet Trumpin päätöksistä nauttivat hyvin suurta kansansuosiota, kuten vaikkapa rajapolitiikka. Yhtä totta on, että vastaavasti hänen talous- ja kauppapolitiikkaansa kritisoidaan selkeän enemmistön toimesta. Tätä kirjoittaessa nettotilanne on, että niukka enemmistö kansasta näyttää peukkua alaspäin. Yhtä lukua viisaampaa on kuitenkin jakaa asia osiin ja ymmärtää amerikkalaisten tahdon koostuvan monista puroista yhden pyhän totuuden sijaan.
Edellä mainittuihin lukuihin voi sinänsä luottaa, sillä amerikkalaiset eivät kovin herkästi pidä kynttilää vakan alla. Aiheesta saa kuitenkin haastavamman kun alkaa katsomaan tiettyjen lukujen muutoksia ja niiden vaikuttimia. Esimerkiksi asenteet venäjään heiluvat huomattavan nopeasti päättäjien ja valeuutisten tahdissa. Jokaisen maan jokainen ihminen on propagandan ja populismin vietävissä, mutta tahti on jenkkilässä päätä huimaavaa. Yhtä totta on, että amerikkalaisten kansan tahdon voi mitata melko luotettavasti, mutta myös se että tahdon voi muuttaa rahalla ja filunkipelillä tuossa tuokiossa.
Kansan tahdon pohtiminen on mitä mielenkiintoisinta ja monessa kohtaa tuiki tarpeellista. Saadun tuloksen ymmärtäminen lisää niin haasteen kuin saadun hyödynkin tasoa.
Kauppalehti kertoi tänään Tokmannin rankasta romahduksesta. Liikevaihto ei ota kasvaakseen kunnolla, vaan ainoat kasvut tulivat hurjasti nousseista tappioista. Tokmanni ei ole onnistunut kertomaan hyviä uutisia – vaan samoilla markkinoilla seilaava Puuilo puolestaan on loistanut jo pitkään kuin Naantalin aurinko.
Ämpäri- ja osakekauppaa
Tästä parivaljakosta tekee mielenkiintoisen sen, että molemmat ovat melko uusia pörssiyrityksiä. Muista tutuista toimijoista Motonet on perheyritys, kun taas Biltema ja Rusta esimerkiksi ovat ulkomaalaisten instituutiosijoittajien omistamia. Sen alla on toki vino pino pienempiä paikallisia, aina vaihtelevaa mainetta keräävästä Kärkkäisestä Halpa-halliin, kuin lukuisiin pienempiin. Itse olen tykästynyt Löytötexiin, etenkin nyt kun Nokian Hurrikaani lopetti. Ajoittain käyn myös vanhassa tutussa Kuljun Kartanossa. Luulenpa että jokaisella on oma suosikkinsa. Motonetissakin tulee vierailtua joskus – valikoima on hyvä, hintataso vähän suolainen. Silti Tokmannia edullisempi.
Tällainen ns. halpakauppa on ollut aika vahvan muutoksen ala Suomessa vuosien ja vuosikymmenten varrella. Tokmannin suuri laajentuminen ja yritysostot, kikkailut ulkomaisten instituutiosijoittajien kanssa ja paluu osittain kotimaiseen omistukseen ovat muistissa. Parhaiten kepupolitiikan puolelta tuttu Kyösti Kakkonen on liki instituutio mitä tulee tämän alan kaupantekoon ja kieltämättä häneltä irtoaa mielenkiintoisia tarinoita, kuten vaikkapa tämä pitkä haastattelu. Tuo mies on keitetty useammassakin sopassa, ja jotenkin onnistunut jaloilleen laskeutumaan.
Siitä tulikin ajatus. Aika moni suomalainen on ainakin kuullut Kakkosen nimen. Vaan jos menet kadulla kysymään kuka on Juha Saarela, harva on koskaan kuullutkaan. Kyse on siis Puuilon toimitusjohtajasta, joka toki vastaa kun media soittaa ja kauppaa tykkää tehdä, mutta ei rakenna itsestään väkevää henkilöbrändiä. Tämä on täysin epätieteellinen pohdinta, mutta voisiko olla että kansa itse asiassa vähän vieroksuu firmaa, jonka historia on niin henkilöitynyt yhteen ihmiseen ja yhteen puolueeseen? Voisiko olla että kun tarve on ostaa ämpäriä niin se ämpäri kiinnostaa politiikkaa enemmän?
Kilpailu tekee hyvää
Mene ja tiedä oikeita syitä – ehkäpä Tokmannilla vaan ei hallinto ole tehnyt työtään ja Puuilon nenä on ollut tarkempi haistamaan markkinan kehitystä. Ehkäpä joku vuosi tilanne kääntyy toisinpäin. Ehkäpä sivusta tulee uusi yllättäjä? Yhtä kaikki, kilpailu on hyväksi ja kuluttaja olkoon viisain kaikista.
Onko sinulla suosikkikauppaa tällaisiin tarpeisiin?
Tekniikan maailma julkaisi tärkeän vinkin tietokoneen ostoon pari päivää sitten. Juttu oli vain tilaajille, mutta asia on tuttu monesta mediasta. Koen sen sen verran tärkeäksi, että viestiä kelpaa toistaa.
Vähimmäismuisti 16 gigatavua
Asian ydin on tässä: jos ostat uutta tietokonetta, varmista että siinä on vähintään 16 gigatavua muistia. Ihan sama mikä merkki, Windows tai Apple, pöytäkone tai läppäri, tuo pätee aina. Aivan liian moni kaupoissa – etenkin pahimmissa huijarikaupoissa kuten gigantti yms – on myynnissä tuota pienemmällä muistilla varustettuja koneita. Mikään myyjän tekosyy ei ohita tätä rajoitusta. Alle 16 gigaa on yksinkertaisesti liian vähän uudelle koneelle.
Miksi näin? Lyhin versio on, että tietoa on yhä enemmän ja se vaatii koneelta yhä enemmän. 16 gigatavua riittää peruskäyttöön. Jos muistia on vain 8 gigatavua, jopa yksinkertainen peruskäyttö, netin selaus ym. voi olla todella hidasta. Koneen odotettu käyttöikä voi myös jäädä huomattavan lyhyeksi, kun tulevat ohjelmat eivät toimi lainkaan.
Tehokäyttäjä voi tarvita enemmänkin. Jos esimerkiksi ajaa paljon ohjelmia samaan aikaan, käsittelee valokuvia tai videoita, tai ehkäpä pelailee paljon pelejä, on 24 tai 32 gigatavua perusteltua. On paikkoja, joissa tätäkin enemmän tarvitaan, mutta se on jo harvinaisempaa.
Selvitä aina myös, onko muisti laajennettavissa. Nyrkkisääntö on että muistia voi laajentaa kaikkiin paitsi pienimpiin ja halvimpiin läppäreihin, sekä lähes kaikkiin pöytätietokoneisiin. Huijarikaupoissa laajennusrajoitteisia koneita on yleensä enemmän. Laajennus on yleensä erittäin nopea ja edullinen toimenpide, sillä laajennusosan ei tarvitse olla saman merkkinen kuin tietokoneen. Helpoimmillaan tarvitsee vain ruuvimeisselin ja muutaman minuutin, mutta osaava huoltoliike voi myös suorittaa työn muutamalla kympillä. Edellinen ei ole maksettu mainos, vaan mitä lämpimin suositus tietokoneiden myynti- ja huoltoliikkeestä Tampereen alueella.
Entäpä käytetyt?
Käytetyssä tietokoneessa voi hyväksyä 8 gigatavun määränkin – jos se vastaa tarpeeseen. Jos muistia voi laajentaa, ongelmaa ei ole ensinkään. Jos ei voi, sanoisin että niin kauan kuin koneen hinta ei ylitä 200 euroa, tuon rajoituksen voi hyväksyä. Jos tarve on saada kone netin selailuun, pankissa käyntiin, elokuvien katseluun ym. niin tällä voi aivan hyvin selvitä. Totta puhuen tuollaiseen käyttöön voi löytää aivan toimivan käytetyn yritysläppärin satasellakin, jopa alle.
Käytetyissä, kuten uusissakin, oleellista on se onko laite oikea juuri siihen mitä tarvit. Tähän ei ole tyhjentävää vastausta, sillä vain sinä voit tietää mitä juuri sinä tarvitset. Yleisenä neuvona käytetyn läppärin ostajalle vinkkaan, että kannattaa suosia yrityskäytössä olleita käytettyjä koneita, kuten Lenovo Thinkpad, ym. Etenkin em. tyyppiset järeämmät yrityskoneet on yksinkertaisesti rakennettu kestämään paremmin ja kauemmin, koska ne on suunniteltu jatkuvaan reissaamiseen. Se on niinkin yksinkertaisia asioita kuin metallin määrä saranoissa, tuulettimien laakerointi, liittimien kiinnitys ja sen sellaista. Yrityskoneita myydään jopa viiden vuoden laajan palvelun takuulla, joten on valmistajan intresseissä ettei takuuhuoltoja tule paljoa.
Käytetyissä pöytäkoneissakin on monta tapaa varmistaa laatu, mutta valitettavasti tarkastuslista niistä olisi pitkä kuin nälkävuosi. Jos et tunne koneiden teknologiaa hyvin, pyydä tuttava avuksi, tai asioi vain vastuullisessa ammattiliikkeessä. Nyrkkisääntönä on varmistaa kuluvien osien valmistajat ja kulumisen aste. Laadukas pöytäkone kestää heittämällä yli kymmenen vuotta (kyllä, oikeasti), huonolaatuiseen tulee oireita jo parissa vuodessa.
Muista huolto
Harva jättää autoa huoltamatta tai lattiaa imuroimatta. Muista sama myös tietotekniikassa. Säännöllinen huolto pidentää käyttöikää. Se tarkoittaa niin turhien tietojen poistamista ohjelmista, kuin myös mekaanista pölyjen puhdistusta. Käyttöiän kasvaessa myös esimerkiksi tuulettimien tai tallennusvälineiden vaihdot voivat tulla kyseeseen, läppärien tapauksessa myös akut. Laatukoneiden tapauksessa mikään näistä ei ole erityisen vaikea tai kallis toimenpide.
Muista: jos menet kauppaan vailla tietoa mitä haluat, saatat todellakin saada mitä tilaat. Onko sinulla siihen varaa?
Tapani mukaan kirjoittelen vaalien alla nostoja eri puolueiden ehdokkaista, joille annan arvoa. Filosofinen tarkoitukseni on yksinkertainen: muistuttaa, että politiikassa ei ole koskaan vain yhtä oikeaa vastausta. On todennäköistä, että oma ääneni menee myös tälle listalle, mutta sen näkee sitten sunnuntaina. Eli, tamperelaisia kuntavaaliehdokkaita, täältä pesee.
Kokoomus – ohisektori
Kotipuolueestani en katso sopivaksi nostaa ketään nimeä. Sen verran heitän ilmoille ajatuksen, että jos ”Bile-Ilmarin” päätyminen pormestariksi ei tunnu kivalta idealta, varmin tapa estää se on pistää ääniä kokkarien suuntaan.
SDP: Sillanrakentaja Lauri Lyly
Tämä valinta oli luvattoman helppo. Lauri Lylyn pormestarikausi oli täynnä esimerkillistä sillanrakennustyötä – sekä todellisesti että metaforisesti. Vaatii paljon että kaltaiseni riistoporvari liputtaa ay-jäärän puolesta, mutta Lyly osoittaa niin erinomaista diplomatian ja tekemisen kykyä että ei pidä antautua stereotypioille. Mitä enemmän yhteiskunta hajoaa, sitä enemmän tarvitsemme hänen kaltaisia päättäjiä.
On tunnustettava etten tunne liberaalien ehdokkaita niin hyvin kuin pitäisi, mutta puolueen linja on tuttu ja selkeä. Listaltani nostin J-M Peltolan, jonka rohkea, hillotolpista välittämätön katse eteenpäin on tervetullutta. Hän on valmis säästämään poliittisesti ikävistä paikoista, jos se on kaupunkilaisten eduksi ja valmis investoimaan rohkeasti tulevaisuuteen. Esimerkiksi vaalikonevastauksista paistaa äärimmäisen suoraselkäinen inhorealismi, jolle on ilo nostaa hattua.
Vasemmisto: Tienrakentaja Lauri Lindén
Tämä valinta voi olla vähän ilmiselvä, mutta mielestäni vasemmiston lista ei tällä kertaa muutoinkaan ollut niin onnistunut kuin aiemmin. Lindén on osoittanut olevansa valmis juttelemaan jokaisessa pöydässä ja ottamaan vastaan jokaisen haasteen. Hän on valmis rakentamaan teitä sinne mihin vasemmisto ei perinteisesti mene ja haastamaan modernin räyhäyskulttuurin tarjoamalla tilalle terävää, mutta kohteliasta debattia. Lisää tällaista!
Vihreät: Laajakatseinen Johanna Roihuvuo
Vihreiden valtakunnallinen kampanja ei ole kerännyt tyylipisteitä, mutta alla on edelleen se puolue jota voi arvostaa: tulevaisuuteen katsova, tiedemyönteinen ja ihmisen näkevä. Mielestäni Johanna Roihuvuo tuo esille juuri tätä laajakatseisuutta ja monialaisuutta mitä puolue kaipaisi enemmänkin. Laaja-alainen kokemus niin politiikan tekemisestä kuin yhteiskunnan monista kiinnostavista nurkista kruunaa paketin. Hänessä järki ja sydän mahtuvat yhteen pakettiin erinomaisesti.
Perussuomalaiset: Järkipersu Erkki Seppänen
Jos et aiemmin tiennyt mitä saa kun yhdistää rock-muusikon, väkevän akateemisen pätevyyden ja eteenpäin menemisen asenteen, vastaus on tässä. Erimielisyyden, väärinkäsityksen tai poliittisen rajalinjan tullessa vastaan Erkki ojentaa kättä sovinnon merkkinä ja etsii tapoja ymmärryksen lisäämiseen. Keskusteluun hän tuo esiin todelliset ongelmat perusteineen, ilman pienintäkään peittelyä ja pitää talouspolitiikassa molemmat jalat tukevasi maassa. Politiikan tekemisen taustojen syväosaaminen tuo parhaat mahdolliset kyvyt ajaa politiikkaa maaliin asti.
Mitäs vielä?
Vaaleissa on verrattain hyvä pino kiintoisia ehdokkaita laidasta laitaan. Itse annan ehkä kaikkein suurimman arvon henkilölle, joka on valmis astumaan pois mukavuusalueeltaan. Jalan polkeminen ja huutaminen eivät silmissäni vie pitkälle. Poliittisista periaatteista pitää joustaa, jos niin pääsee parikin askelta eteenpäin.
Allekirjoittanut nimitettiin taannoin Tracon ry:n hankintavastaavaksi kaudelle 2025. Montaa hommaa olen 20 vuoden aikana siellä tehnyt, mutta tämä on yhdistyshommissa uutta. Päätin yhdistää yhdistyksen arvoja ja liiketoiminnallisia oppeja.
Hankintaopas tyhjältä pöydältä
Kirjoitin ensi työkseni pienen hankintaoppaan. Huomasin siinä nopeasti, että asioita ei tarvitse yhdistyksessä miettiä kuten yrityksessä, saati julkisen sektorin laitoksessa. Samoja virheitä ei ole pakko toistaa. Optimisti voi halutessaan nähdä, että tässä saa siis tehdä aivan uusia virheitä.
Seuraavanlaisia lähestymiskulmia otin mukaan.
Oston tai vuokrauksen lisäksi lainaus yhdistysverkostolta tai yhteishankinta.
Luovat hankintakanavien etsinnät – monet etsityistä asioista eivät ole aivan hyllytavaraa, joten haastetaan positiivisella tapaa toimittajia.
Säästeliäisyyden pointti. Säästämiseen on vahvempi motivaatio, kun tietää että oma yhdistys ja oma yleisötapahtuma ovat edunsaajia, ei jokin mystinen johtoporras tai etäinen sijoittaja.
Lupa olla hyvis. Asiat kuten toimittajan vastuullisuus, kotimaisuus (EU) ja vastaavat arvokysymykset voidaan huomioida järkeä käyttäen, ei byrokratiaan hukkuen.
Hankinnan palveluasenne. Ei ”lue satasivunen ohje ja noudata”, vaan ”ihan mitä vaan, tule juttelemaan”.
Juuri mikään yllä mainituista ei ole mahdollista toteuttaa muualla. Jäykemmillä toimijoilla on paljon reunaehtoja, jotka sinänsä ovat ymmärrettäviä. Ilman näitä reunaehtoja näkee kuitenkin toisenlaisen maailman, josta nähdäkseni voi myös oppia laajemmin.
Vertailu julkiseen
Keskustelemme varsin aiheellisesti julkisen sektorin hankintojen katastrofaalisista epäonnistumisista. Osa ongelmista johtuu tiukasta lainsäädännöstä, vaan yhä useampi ongelma johtuu siitä ettemme ymmärrä lainsäädäntöä – tai jopa vain siitä, että väärät ihmiset, väärillä taidoilla, ovat tekemässä huonoja päätöksiä.
Marttojen taannoinen linjaus kasvisruoan tarjoilusta herätti kansan jatkamaan tuttua tappelua. Media on pitkälti puolensa valinnut ja tyytyy haukkumaan päätöksestä suuttuneita. Koko lihakeskustelu on malliesimerkki rimanalituksesta, jossa media käsittelee asiaa populistisesti, historiattomasti ja ääripäihin keskittyen.
Jo ennen muinaisia kreikkalaisia
Tutkimus on osoittanut kasvisruoasta sekaruokavalioon siirtymisen olleen merkittävä tekijä ihmisen evoluution kehittymisessä miljoonia vuosia sitten. Seuraava muutos tapahtui toiseen suuntaan noin 10 000 vuotta sitten, kun maanviljelys työnsi metsästäjä-keräilykulttuurin laajalti sivuun. Jälkimmäisestä muutoksesta puhutaan myös kriittisesti evoluution kannalta: yksipuolinen viljelty ruoka ei ole parasta mahdollista syötävää ihmiselle.
Suomen kirjoitettu historia ei ole aivan yhtä vanhaa, mutta keskiajan eri vaiheilta löytyy paljonkin tietoa ihmisten ruokailusta. Ohra ja ruis olivat tärkeimmät ravinnon lähteet. Liha oli mukana, mutta sen osuus ruokavaliosta oli pääosalla kansalaisista pientä. Varakkaiden lautasilta lihaa löytyi huomattavasti enemmän. Uskonto vaikutti myös paljon, sillä sen määräämien paastojen aikana kaikki eläinperäinen ruoka oli kiellettyä.
Tiedustelin myös viime vuosisadan alkupuoliskon ravinnosta aikanaan Vakka-Suomessa vaikuttaneiden sukulaisten historiasta. Yhdellä sanalla sanoen ruoka oli peruna. Peruna sekä sipuli olivat se, millä pelloilla tehtiin pitkää päivää. Myös velliä sai usein syödäkseen. Liha kuului ruokavalioon, mutta sitä käytettiin säästeliäästi. Peruna oli yksinkertaisesti erinomaista polttoainetta työhön, jossa tarvittiin paljon energiaa.
Keskustelun valtaa huuhaa
Ruokakeskustelussa on paljon tunteita, vaan myös paljon aivan ehtaa huuhaata, monelta puolen kenttää. Käyn nyt pahimpia läpi lyhyesti. Ei, ennen vanhaan ei syöty lihaa koko ajan. Ei, lihan poistaminen lautaselta ei automaattisesti tee ihmisestä terveempää – lihan laadulla tosin on paljon väliä. Ei, kasvisruokapäivät eivät ole 2000-luvun villitys, vaan osa kouluruokailua niin kauan kun kouluruokailua on ollut. Ei, emme voi jatkaa lihan syöntiä kuin mitään ei olisi tapahtunut, kulutuksen on välttämätöntä laskea – mutta ei nollaan. Ja ei, kasvisruoan syömiseen ei Suomessa tiettävästi pakoteta yhtään ketään, ei osana poliittista salaliittoa eikä muutenkaan.
Media poimii hanakasti mielipiteitä ja poliittisia iskulauseita mitä suurimmiksi totuuksiksi. Sitten seuraavana päivänä tulee väite, joka on täysin päinvastainen, tarjottuna aivan yhtä suureellisesti ja vailla pienintäkään kritiikkiä. Median vastuuta terveiden elämäntapojen ylläpitämisessä voi ja sopii kritisoida, vaan on toinenkin kysymys: mikä meihin fiksuihin ihmisiin menee ruokakeskustelussa? Eikö meidän pitänyt olla mitä erinomaisen mediakriittisiä ihmisiä, kykeneviä luetun ymmärtämiseen? Hyvät ihmiset, lukekaa mielipiteet mielipiteinä. Kaikista ei ole pakko suuttua.
Toki voi katsoa myös juttujen juurille. Marttaliiton tempausta ei moitittu järjestön parissa lähellekään niin paljoa kuin tiedotuksen tyyliä. Jokusen vuoden takaa muistuu mieleen poliittinen kampanjointi kasvisruoan puolesta, jonka ytimeen otettiin maaseudulla asuvien ihmisten herjaaminen. Lähes yhtenään nousee esiin jokin pienempi järjestö tai toimija, joka sitoo ruokavalion muutokseen aimo pinon ehdottomuuksia sekä vielä toisen mokoman äärimielisiä poliittisia julistuksia. Ei ole minkään asteen ihme, että vastareaktio on vihainen.
Tähänkin ongelmaan on saatavilla ruokatekninen vinkki: jos luet jotain mediasta, joka kovasti suututtaa, älä syöksy someen huutamaan asiasta. Syö ensin pari porkkanaa ja rauhoita mieltäsi.
Kohti kasvisruokaa
Minä olen lisännyt kasvisruokaa omassa ruokavaliossani. En ole aivan varma miksi, se on vain vähitellen hiipinyt osaksi arkea. Siinä ei ole mitään erityisen aatteellista tai absoluuttista. Osasyyksi mainitsen äärimmäisen tuomittavan kansallismielisyyden, sillä minua kiehtovat kotimaiset kasvikset ja tykkään niitä itsekin viljellä mökillä. Osasyy on tarjonnan lisääntyminen. Uusia ruokia on mukava kokeilla ja joskus ne yllättävät. Makuasioista pitää toki kiistellä, vaan esimerkiksi minun suosikkihampurilaiseni pihvi on nykyään tehty kotimaisista palkokasveista. Juusto siinä on sen sijaan perinteistä maitopohjaista.
Kun käyn kaupassa, jätän punaisen lihan ostamatta itselleni tarpeettomana, mutta en kieltäydy kun sitä tarjotaan. Jos muu perheenjäsen sitä sen sijaan toivoo kotiin, tietenkin hänelle sitä ostan. Oikeastaan missään kohtaa minun ruoan ostaminen tai syöminen ei herätä itsessäni suuria tunteita, poliittisia vivahteita, vallankumouksen aaltoja tai jykeviä julistuksia. Kuitenkin löydän nämä joka ikisestä Ylen ruoka-artikkelista tai -keskustelusta. Minkä ihmeen takia?
On päivänselvää, että liharuokaankin pätee persujen motto: jotain rajaa. Syömme muutoinkin aivan liikaa. Meidän on tarkistettava ruokavaliotamme hieman, kuten olemme tarkistaneet sitä vuosikymmenten ja vuosisatojen varrella lukuisia kertoja. Siinä ei tarvitse olla mitään poliittista, mutta valitettavasti siitä on tehty poliittista, aivan turhaan. Mediatalolle on tärkeämpää saada kansa raivostumaan klikkiotsikoista kuin jakaa järkeviä ajatuksia ja tutkittua tietoa.
Jotain rajaa pitäisi olla myös törsäyksessä. Ei ole mitään maagista valtiota tai EU:ta joka tukee lihatuotantoa. Ei se tuki ole ilmaista. Maksajia olemme sinä ja minä. Byrokraatit vain ottavat meiltä euron ja antavat siitä kymmenen senttiä maanviljelijälle. Minusta tuo on paitsi kestämätöntä, myös sietämätöntä. Ei tämä järjestelmä takaa meille edullista ruokaa, päinvastoin. Vaikka miten lihavaksi kasvatat byrokraatin, se ei kadunmiehen nälkään auta yhtään. Mitä nopeammin lähdemme ajamaan muutosta, sitä varmemmin voimme tehdä sen maaseudun elinkeinoja puolustaen ja muutoksessa avustaen. Se ei tarkoita lihantuotannon alasajoa, se tarkoittaa maaseudun kehittymistä. Siinä muutoksessa ainoa häviäjä on lihava byrokraatti.
Hyvä ruoka, parempi mieli
Olemme oppineet elämään maailmassa, missä emme lähde sisällissotaan vaikka jotkut haluavat tai eivät halua ananasta pizzaan. Miksi hitossa emme voisi elää maailmassa, jossa jotkut harjoittavat erilaista ruokavaliota? Miksi emme voisi olla toisten suosikkiruoista uteliaita?
Ruokakeskustelu olisi niin paljon hyödyllisempää, kun puisimme faktoja fiilisten sijaan. Maailma muuttuu, se on varmaa. Tiede kehittyy myös hurjaa vauhtia ja ymmärrämme enemmän ruoasta, ravinnosta ja pitkän, terveen iän salaisuuksista. Niin ikään ymmärrämme planeettamme kantokyvyn rajoitteista. Me suomalaiset jos ketkä ymmärrämme luonnon päälle. Sillä ymmärryksellä olemme vuosikymmenten ajan vähentäneet saastuttamista ja lisänneet luonnonsuojelua. Tietenkin tuo kaikki heijastuu myös lautasella.
On meistä jokaisesta kiinni miten muutosta käsittelemme. Voimme tapella. Voimme raivostua. Voimme huutaa. Voimme levittää valheita. Voimme vaatia mahdottomia ja toki voimme haukkua Helsingin herrat. Voimme ajaa muutoksia vihalla, voimalla ja hallitsemattomasti, johtaen maaseudun näivettymiseen.
Voimme myös ottaa lantun kauniiseen käteen ja muistaa kliseisen mainoslauseen: hyvä ruoka, parempi mieli. Voimme syödä hyvää, laadukasta, terveellistä kotimaista ruokaa huomennakin. Se voi olla perinteisiä reseptejä tai jotain aivan uutta. Se voi sisältää joskus lihaa tai olla sisältämättä. Eikö lopulta tärkeintä ole, että meillä ylipäänsä on ruokaa, ja toissijaisesti että se on mauakasta ja ravitsevaa? Eikö näissä yksistään ole jo tarpeeksi syytä iloon ja arvostukseen?
Se, että ruoka lautasella kehittyy on vanha juttu. Vain se, että tappelemme siitä klikkiotsikoiden ja somen äärellä tässä mittakaavassa on uutta. Muistakaamme, että moni tapahtuneista muutoksista lautasella on tehnyt meille paljon hyvää. Kenties tälläkin kertaa voittajia olemme me kaikki.
