Tamperelainen rivikokoomuslainen, tietoturvapäällikkö, yrittäjä, kulttuurihörhö. Motto kuuluu: "Ihmisen oikeus olla idiootti on suurin ja tärkein vapaus." Lisää mukaviisauksia sitten kotisivuilta. Blogauksissa käsittelen mm. seuraavia aiheita: kaikki mahdollinen.
Yle tietää kertoa koulusta, jossa liki jokainen oppilas on maahanmuuttaja ja juttu onkin sitten juuri sitä Yleltä odottaisi. Minua suututtaa, sillä paitsi kokemuksella, myös tiedolla on selvää että tällainen ideologinen huuhaa on täysin lasten edun vastaista.
Erilaisia ja samanarvoisia
Luulisi – hitto vie, luulisi että olemme jo vuosikymmenten (vai -satojen) ajan oppineet miten äidinkielen pohjalta tehdään räikeää eriarvoistamista. Ruotsinkielisten oppilaiden eriarvoinen kohtelu vielä tänäkin päivänä, eri järjestyssäännöt äidinkielen mukaan ym. ovat malliesimerkki siitä miten pahasti koululaitos voi ryssiä jos yrittää. Toki surkea esitys oli myös saamelaislasten rankaiseminen oman äidinkielensä puhumisesta välitunneilla ja kaverien kesken.
Jos lapset halutaan ns. yhteen junaan, sitten kaikilla luokassa on sama äidinkieli, piste. Tiedän tämän kokemuksesta. Olin juuri täyttänyt seitsemän, kun minut istutettiin vieraassa maassa kouluun ja osasin ehkä tusinan sanaa kieltä. Kukaan koulussa ei puhunut suomea lisäkseni. Muutamassa viikossa kieli tarttui, koska sen oli pakko tarttua. Puolessa vuodessa olin vuosiluokan parhaita äidinkielessä. Tämä pätee liki kaikkiin lapsiin ja lopuille voidaan, ja pitääkin antaa tukiopetusta.
Kun väkisin koitamme ylläpitää monia äidinkieliä, suorastaan kiellämme lapsilta yhteiselon, samalla kun eriarvoistamme heidän oppimista. Tässä on sama järjettömyys kuin kaverivanhemmuudessa. Ei se ole ”haluaisitko syödä vihanneksia”, vaan ”tässä on porkkana, syö se”. Yhtä lailla se ei ole ”haluaisitko kysyä tuon suomeksi vai puhutko tulkin kautta”, vaan kysyt suomeksi tai et kysy. Pakko on loistava motivaattori ja hyvin turvallinen sellainen koska kukaan ei joudu tässä tilanteessa vaaraan.
Ketä kaikkia uhrataan monikultturismin alttarilla?
On Suomen ja jokaisen maan etu, että on sopivasti maahanmuuttoa, kunhan määrä ja periaatteet pysyvät hallinnassa. On liki välttämättömyys, että maan rajoja ylitetään myös kulttuurin, tieteen ja monen muun aiheen merkeissä. Näiden aiheiden tiimoilta on Suomen rajoja ylitetty niin kauan kuin on ollut olemassa Suomen rajoja. Se ei tarvitse mitään aatetta tai -ismejä.
Joku byrokraatin perkule kuitenkin päätti, että hei, tästä voidaan rahastaa, tästä voidaan tehdä politiikkaa, tästä voidaan tehdä byrokratiaa. On yksi asia tuhlata rahaa ja aikaa – se on ikävää, mutta sitä voi tiettyyn rajaan sietää. Lasten elämän pilaaminen tälle kirotulle keksinnölle on kuitenkin liikaa. Sellaista ei voi eikä saa sietää.
Paitsi että tuotan itse Youtubeen pölhöpopulistista hömppää, kuuntelen myös monenlaista laadukasta podcast-sisältöä riippumattomilta tuottajilta, Kuuntelulistani on pitkä ja kansainvälinen, mutta nostan nyt esiin muutaman suomalaisen kanavan, joita itse pidän erityisen mielenkiintoisina. Lista ei ole paremmuusjärjestyksessä, eikä tarkoitus ole lajitella hyviin ja huonoihin, vaan nostaa jokaisesta esille persoonallisuudet ja vahvuudet.
Keijon tuumaustunti: Utelias ja liberaali
Topi Salinin pyörittämä Keijon Tuumaustunti sekä rinnakkaistuotanto Neljä oikein tarjoavat nähdäkseni turvallisen tilan klassisen liberalismin ajatuksille. Topi hastaa itseään ja vieraitaan, pysyen kuitenkin äärimmäisen diplomaattisena ja vieraanvaraisena myös, ja erityisesti haastaville ajatuksille. Topi ei vieraineen pyri päättämään, vaan tarjoamaan tietoa, jättäen kuulijan uteliaaksi ja nälkäiseksi.
Molaritube: Tasapuolinen uutisten taustoittaja
Pirkanmaan lippua pitävät korkealla Matti ja Anni Molari nimikkokanavallaan Molaritube. Ensimmäinen esiin nouseva asia on äärimmäinen reiluus: jos persut törttöilevät, he saavat siitä kuulla siinä missä vassaritkin. Etenkin Matin tapana on ottaa ajankohtainen yhteiskunnallinen aihe ja lähteä kerros kerrallaan avaamaan taustoja, kontekstia ja historiaa, sopivan kepeällä mutta laaja-alaisesti faktoja arvostavalla otteella.
Puheenaihe: Haastaa myös itseään
Rami Kurimon ja Leevi Leivon yhteistyötä Puheenaiheen parissa voi kutsua dynaamiseksi duoksi jo yksin sen takia, että he ovat erinomaisia täydentämään ja haastamaan toisiaan keskinäisissä keskusteluissa. Kyky haastaa itseään heijastuu myös haastatteluissa, joissa podcastaajan oma mielipide ei ehdollista keskustelun etenemistä. Tämä on erityisen tärkeä ominaisuus, jota he toivon mukaan myös hiovat jatkossakin.
Kuuntelija: Moderni kristitty
Roni Arvonen on tehnyt nopean loikan podcastien parrasvaloihin Kuuntelija-podcastillaan, mutta väittäisin että vielä podcastin suosion nousua nopeammin on hioutunut miehen podcast-persoonallisuus. Englanniksi termi on ”unapologetically Christian”, en tiedä miten sanotaan sama suomeksi mutta koitan: Roni ei peittele eikä häpeile kristillisiä arvojaan. Kaikista listalla mainituista Roni on eniten omilla mielipiteillään ja näkökulmillaan esillä, ilman liiallista kaunopuheisuutta tai tulkinnanvaraisuutta.
Karkeat kielikuvat
Älkää ottako seuraavaa liian vakavasti, mutta koitin pohtia mikä olisi vertauskuva jokaiselle edellä mainitulle. Roni on Suomen Joe Rogan, Rami ja Leevi ovat se mitä Ylen ajankohtaistoimituksen pitäisi olla, Molarit ovat väkeviä pakinoitsijoita ja Topi on puoliksi Ruben Stiller ja puoliksi edesmennyt Perttu Häkkinen.
Muut maininnat
Muista nimistä haluaisin nostaa iranilaisen timantinkovan asiantuntijan Bijan Rezai Jahromin kanavan, jossa on äärimmäisen ajankohtaista ja tarkkaa tietoa Iranista sekä Lähi-idästä. Mediakritiikin sanavalmis mestari Ivan Puopolo on instituutio jo itsessään, toimien oman alansa kirkkaana majakkana. Vielä pitää mainita englanninkielistä sisältöä tuottava Chico Muya, Suomessa asuva maahanmuuttaja joka lyö tarkkaa faktaa pöytään monikultturismihömpän sijaan.
Olen kova innostumaan uusista jutuista, kuten moni lähellä oleva on huomannut. Järjestötehtäviä ja luottamustoimia on kerääntynyt kottikärryllinen ja koen ne erittäin hienona osana elämää. Vaikeinta on oppia sanomaan ei, mutta nyt olen sitä tekemässä.
Ei vikaa, vain erilaisuutta
Ilmoitin viikko sitten asianomaisille, että en ole enää käytettävissä ehdolle puolueen paikallisjärjestön hallitukseen. Ehdinkin siellä olemaan lähemmäs kymmenen vuotta ja aluejärjestön hallituksessakin useamman vuoden. En aio suinkaan lähteä haukkumaan ketään. Näissä on mukavaa ja todella monimuotoista porukkaa, älyllistä keskustelua sekä mahdollisuus oppia paljon hyödyllistä tietoa.
Se mitä puuttui on haaste. Tässähän meitä on onneksi moneen junaan. Esimerkin antaakseni, itselleni on liki mahdotonta vierailla enää nykyään yleisötapahtumassa kävijänä, kun on satamäärin näitä järjestänyt niin ei osaa enää vain olla. Ajatuskin rannalla loikoilusta saa pään räjähtämään. Oma tyylini on ehdottaa asioita, ideoita ja sitten valmistella niitä sille tasolle että niistä voi keskustella. Tämä tyssäsi itseltäni puoluekoneistossa seinään kerta toisensa jälkeen.
Sitten päivänä muutamana tajusin että olin käyttänyt satoja tunteja aktiivista työaikaa vuosien varrella, kirjoittanut puolensataa sivua asiaa, laatinut suunnitelmia ja ideoita – eikä näistä ensimmäistäkään katsottu tai käytetty. Silti huomaan että monia muita asioita tapahtui ja järjestyi, muiden ihmisten toimesta. Selkeästikin tässä on jonkinlainen kulttuuriero, eikä kyse siitä että toiminta on vain laiskaa. En tiedä mikä se kulttuuriero on, enkä saanut tähän selvyyttä. Siten totesin, että turha hankkia itselle pahaa mieltä, helpompi vaan astua sivummalle. Maailmassa on monta tapaa tehdä asioita eikä missään lue että oma tapani on paras.
Asiantuntijuus ja politiikka
Juteltuani muutaman toistenkin puolueiden aktiivien kanssa aloin ymmärtämään jotain muutakin. Puoluepolitiikka on monille paikka poliittisille ambitioille, eli intohimoille. Asioita saa tehtyä, jos ne sitoo tavoitteeseen omasta poliittisesta menestyksestä, oli se sitten vaalimenestystä tai järjestömenestystä. Itseltä tällainen intohimo puuttuu tyystin. Olen järjestöissä ja yrityksissä tottunut siihen, että kerron mitä osaan ja mitä olen tehnyt, sekä tarvittaessa heittelen myös yleisiä ideoita. Tämän pohjalta apuani kysytään. Sitten sitä tarjoan ja aika usein avulleni on käyttöä. Ei aina, mutta usein.
Puolueet eivät kaipaa asiantuntijoita, sillä puolueita ei ole luotu asiantuntijaorganisaatioiksi vaan poliittisen vallan organisaatioiksi. Tästä ei voi syyttää mitään yhtä puoluetta vaan yksinkertaisesti ajatusmallia. Tiede ja faktat ovat alisteisia puolueen tai sen avainhenkilöiden aatteelle. Siten tiede ja faktat halutaan henkilöiltä, joille aate on ytimessä. Ilman intohimoa ei ole myöskään syvää aatteen paloa. Itsellä on se lähinnä aatteiden arvostamista, sellaisten aatteiden ja mietteiden kuten klassinen liberalismi, markkinatalous, skeptisyys, ekomodernismi ja mesenaattitoiminta.
En ole oikeassa, mutta olen hyödyllinen
En todellakaan sano että muut ovat väärässä ja minä oikeassa, en missään nimessä! Enemmänkin tämä on itselleni haaste: jos puolueet eivät ole paikkoja ajaa muutoksia asiantuntijapohjalta, mitkä ovat? Sitten huomaan, että olen jo löytänyt vastauksen ja minulle vastaus on monenlaiset vapaaehtoisjärjestöt. Emme kenties voi muuttaa perustuslakia, mutta voimme saada asioita aikaan. Kun vielä puhutaan järjestöistä, joissa ei ole poliittista ohjausta tai julkista rahoitusta, aikaansaaminen voi olla huomattavankin tehokasta. Toiminta myös mitä ilmeisemmin huomataan, sillä Tampereen Kaupunki jakoi tunnustuspalkinnon eräälle edustamalleni yhdistykselle äskettäin. Oli suuri ilo olla tuota vastaanottamassa.
En halua olla oikeassa, mutta haluan olla hyödyllinen. Haluan myös oppia, ja siksi en todellakaan ole puolueen jäsenkirjaa saksimassa tai siltoja polttamassa. Ehkäpä kaikkein hyödyllisin olen ollut toimiessani puolueen tapahtumissa järjestyksenvalvojana ja sitä hommaan teen vastakin jos pyytävät. Arvostan myös sitä hurjaa tietomäärää, minkä puolue tarjoaa, enkä sitä halua itseltäni evätä. Arvostamissani aatteissa ja puolueen toiminnassa on myös paljon samaa, toki onneksi erimielisyyksiäkin on tai maailma olisi kauhean tylsä paikka.
Toisin sanoen, minä opin jotain, eikä asiasta saa draamaa. Hyvä näin!.
Mikä yhdistää otsikon kahta liiketoimintaa, eli autokauppaa ja korjausrakentamista? Molemmat ovat usein julkisuudessa surkean tilanteensa vuoksi, kauppa ei käy ja huolet kasaantuvat. Yhteistä näille on myös se, että alat ovat pitkälti kaivaneet itse oman kuoppansa, pitkälti samanlaisilla virheillä. Kansantaloutemme ei kaipaa tällaista tunarointia.
Virhe 1: Oletus välttämättömyydestä
Molempien alojen lukuisat merkittävät firmat korostavat tuon tuosta haastatteluissa omaa välttämättömyyttään. Asenne on sellainen, että turha yrittää sen enempää, koska kyllä asiakkaiden on pakko marssia ovesta sisään ja maksaa mitä pyydetään. Mitä pahemmaksi ongelmat tulevat, sitä räikeämmäksi tämä asennevamma kasvaa. Ongelma on mennyt sille tasolle, että niiden harvojenkin asiakkaiden osalta tehdään aktiivista valikointia. Oletetaan että jos se yksi liian vaativa asiakas käännytetään, kyllä sieltä tulee nöyrempi nenästä vedettävä kohta sisään. Kumpikin ala markkinoi itse itselleen sisäisesti tätä kuolemattomuuden harhaa. Yhteydenottopyyntöihin ei vastata, tarjouspyyntöihin ei reagoida – yksinkertaisesti mitään vaivaa ei nähdä.
He olettavat, että asiakkaat ovat valmiita nöyristelemään. He ovat väärässä.
Virhe 2: Laadunvalvonnan laiminlyönti
Hiki ei ehdi tulemaan siinä ajassa kun kaivat mistä vaan maamme mediasta juttuja katastrofaalisesti epäonnistuneista remonteista tai remonttihuijauksista. Samassa ajassa löydät läjän juttuja miten hyväkuntoisena myyty käytetty auto hajosi matkalla kaupasta kotiin, tai uuden auton tyyppivikaa ei viitsitä korjata.
Uusien autojen vioista on toki huono haukkua suomalaista automyyjää, mutta asenteella ja vastuunkannolla ongelmia voi lieventää. Käytettyjen autojen kaupassa on yksinkertaisesti periaatteena vanha tuttu caveat emptor. Okei, yksi kerta tuhannesta voi tulla mediahässäkkä ja myyjä joutua korvaamaan kun myi aikapommin isolla hintaa, piilottaen ongelmat asiakkaalta. Ne muut kerrat voi ottaa rahat ja juosta. Riippumattomia, selkeitä laatustandardeja ei ole eikä sellaisia taatusti haluta.
Remppapuolella lähestymiskulma on eri mutta samaa sananpartta voi käyttää. Kuinka kauan onkaan ehdotettu tällekin alalle laatukriteeristöä. Kuinka helppoa olisikin luoda puolueeton järjestelmä kokemusten arvostelulle. Miten paljon avoimuus voisikaan parantaa laatua? Mitä suotta. Epärehellisyys on yksinkertaisesti parempaa bisnestä.
Virhe 3: Asiakkaat unohtava markkinointi
Myyntiin ei paljoa panosteta mutta markkinointiin sitäkin enemmän. Määrä korvaa laadun. Aina joskus plärään lehtiä tai nettimainoksia ja mietin mille planeetalle ne on suunnattu. Markkinointia ei ole suunnattu fiksusti, sanoma on surkea eikä se resonoi yleisössään. Viestin sisältö ei anna yhtään syytä asiakkaalle valita tämä toimija. Jokainen firma on tietenkin paras ja ylivoimainen, perustuen ei yhtään mihinkään muuhun kuin myyjän omaan sanaan. Onpa joskus laitettu oheen tekaistuja arvosteluja, vailla lähdettä. Hinnoittelu on epämääräistä, kaupan ehdot mysteerisiä ja etenkin remppojen tapauksessa puuttuvat verkkosisällöstä järjestäen linkit viranomaislupiin esim. sähkö- tai ilmastointitöiden osalta.
Markkinoinnin sanoma on pitkälti ”osta meiltä kun et muutakaan voi, ja jos olemme tosi kilttejä, suostumme myymään sinulle ylihintaan”. Siinä se.
Turhia virheitä
En sano, että ylläoleva pätee sataan prosenttiin toimijoista, mutta aivan liian moneen kuitenkin. Joukossa on myös erinomaisia toimijoita. Heidän markkinointina toimii usein yksinomaan puskaradio, koska alan omista valinnoista johtuen se on ainoa tapa edes yrittää löytää laadukas valinta. Jos ei ole sopivia kaverikontakteja, on hukassa.
Sen sanon, että näillä aloilla olisi kaikki mahdollisuudet kääntää tunarointi voitoksi. Se edellyttäisi vähän muutoksia mutta paljon oman ylivertaisuutensa haastamista. Hieman nöyryyttä, hieman ymmärrystä asiakkaista, sopivasti alan ongelmien tiedostamista ja ennen kaikkea halua korjata ongelmia. Tätä odotellessa voin todeta, että moni kauppa jää tekemättä.
Loppukaneettina totean, että ilmiö on hemmetin suomalainen. On myös monia muita aloja, jotka kärsivät samasta ongelmasta. Palveluhaluttomuutemme ja yleinen kunnianhimon puute ovat kansallisia, suorastaan geneettisiä erityispiirteitämme, joista pitäisi päästä yli.
Saatan suututtaa tällä kirjoituksella monia, mutta se ei ole tarkoitus. Tarkoitus on laajentaa keskustelua hoitojen ja hoivan tilasta ja mahdollisuuksista Suomessa. Argumenttini on tämä: mielenterveysongelmiin voi tietyissä oloissa saada paljon helpommin apua kuin ns. perinteisempiin fysiologisiin vaivoihin.
Kirjoitus perustuu kokemuksiin yksityisessä terveydenhoidossa ja se on kooste n. viiden vuoden ajalta, usean henkilön tapauksista. Korostan: en käsittele tässä julkista terveydenhoitoa.
Tapaus 1: mielenterveyshaasteita
Yhä useampi työterveyssopimus sisältää nykyään apuja mielenterveyden haasteisiin. Psykiatrisen hoitajan juttusille pääsee yleensä päivissä ja lääkärikin löytyy viikon-parin sisään. Lähetteitä saa nopeasti, reseptejä vieläkin nopeammin. Myös psykoterapeutin vastaanotto hoituu yleensä kuukauden sisään. Jos intoa ja voimia on (mitä harvemmin tässä tapauksessa on), voi päästä nopeamminkin. Yhtään tapausta en ole kuullut, ettei jonkin asteen apua löytyisi päivien sisään.
Tapaus 2: perinteinen tauti
Kaikista esimerkeistä päätän nostaa esille vyöruusun – tuttu, yleinen oire aikuisilla. Kivulias, mutta pitkälti vaaraton ja ohimenevä. En meinannut uskoa todeksi ellen olisi paitsi itse kokenut, mutta myös usealta tuttavalta kuullut: hurja määrä yleislääkäreitä ei tunne tautia. Pääosa sanoo että ota vain apteekin kipulääkkeitä, kaipa se siitä. Monelle tuo toki riittääkin, mutta joskus kipu ylittää ns. burana-kynnyksen voimakkuudellaan. Tautiin on myös olemassa lääke, mutta onnea ja menestystä löytää lääkäri joka ymmärtää taudin nimen ja siten löytää lääkkeen.
Tapaus 3: perinteisiä liikuntaelinvaivoja
Sattuu niskaan, sattuu jalkaan, sattuu sinne tai tänne. Voi jestas. Oli diagnoosi sitten tuttu, kuten vaikkapa luupiikki, tai monimutkaisempi, kuten joku jota en osaa siteerata, on tilanne aika surkea. Minä sanon sen suoraan: apua on liki mahdoton saada. Lääkärille kyllä pääsee. Pääsee röntgeniin, magneettiin ja ties mihin ihmelaitteisiin. Vaan kun pitäisi saada apua, eikä vain arveluita, voi voi. Liian monelle yksityiselle lääkärille on jostain syystä täysi mahdottomuus sanoa ”tämä on tauti, tämä on hoito, tee näin”. Oikeastaan vain yksi Aavan lääkäri saa tästä pisteet.
Liian monilla lääkäreillä tuntuu olevan halu kauaslentoisiin teorioihin, tästä voi ankarasti moittia vaikkapa Pihlajalinnaa ja Terveystaloa. Lääkäri katsoo magneettikuvia sopivalla mielialalla ja päättää että tauti on tuo. En nyt lähde siteeraamaan yksityiskohtia, ettei kavereita tunnista, mutta kerta toisensa jälkeen toinen asiantuntija on analysoinut tuloksia ja todennut ne teoreettisiksi mahdottomuuksiksi. Useimmiten tarkistuskerroksen kommentit ovat sitä tasoa, että lääkäri on tehnyt äärimmäisen amatöörimäisen töppäyksen, kun on keskittynyt vain yhteen oireeseen eikä kokonaisuuteen. Tämä lääkäreiltä jotka veloittavat tähtitieteellisiä summia työnantajilta ja/tai vakuutusyhtiöiltä.
Tapaus 4: akuutti ja pinnallinen
Sanotaan nyt jotain positiivistakin. Kun tulin yksi kerta portaita alas turhan vauhdilla ja olin tikkejä vailla, tässä yksityinen palveli. Vaikka oli jo ilta, montaa minuuttia ei nokka tuhissut Terveystalon aulassa, kun oltiinkin jo polvea paikkaamassa. Jos sama olisi sattunut vaikkapa perjantai-iltana ja oltaisiin julkisen varassa, hoitaja- ja lääkäriparat työkuorman alla olisivat varmaan päässeet auttamaan joskus sunnuntai-iltana, parhaasta tahdostaan huolimatta.
Tapaus 0: on se nyt helmutti
Minulla on arvaus: isot yksityiset terveysfirmat Suomessa ovat lakanneet yrittämästä. Ei niiden yksinkertaisesti tarvitse. Rahaa tulee ovista ja ikkunoista määräämällä buranaa tai masennuslääkkeitä ja delegoimalla vaikeimmat tapaukset julkiseen erityissairaanhoitoon. Yksityiset kyllä tarjoavat nopeaa lääkärille pääsyä, mutta palvelua tai laatua ei ole, ei tippaakaan. Tämän huomaa monesta muustakin kohdasta, kuten vaikkapa turhalla yrityksellä tavoittaa potilasasiamiestä. Pihlajalinnalla ei taida moista olla koskaan ollutkaan, tai ainakaan en ole koskaan saanut kiinni.
Mielenterveysdiagnoosien räjähdysmäinen kasvu on johtanut rutinoitumiseen ja rutiinit ovat jotain mitä yksityinen puoli hoitaa mieluusti – iso lasku, pieni työ. Kaikki ajattelua vaativa hoitotyö sen sijaan on heille lähinnä liiketoiminnan esteeksi.
Valtakunnanmediamme nostaa aika ajoin esiin juttuja jos jonkinlaisia, tuomio siitä, vapautus tuosta ja asiantuntijalausunto muista. Iso kuva kriminaalipolitiikasta on kuitenkin unohtunut. Rohkenen yrittää hieman rapsutella muutamia eri pintoja. Juttua varten lähteitä lukiessani huomasin, että hyvä ratkaisu on myös ristiriitainen. Se, että yhdessä kohtaa kevennetään ei tarkoita etteikö toisessa paikkaa voisi kiristää. Isoin haaste on pitää katse tärkeimmässä pallossa, joka mielestäni on turvallinen yhteiskunta. Otettakoon siis kiinni isosta paketista, mahdollisimman monen näkökulman kautta.
Rikoksesta on oltava seurauksia
Keskustelut rangaistusten muodoista, pituuksista sun muista omaavat paljon näkökulmia, mutta yhdestä asiasta on asiantuntijoilla laaja konsensus: rikoksen on johdettava seurauksiin. Kiinnijäämisriskin tulee olla iso. Tehty rikos ei saa jäädä vaille huomiota. Se on vaarallisin signaali, jonka yhteiskunta voi antaa.
Minkä asioiden on oltava rikollisia?
Ensimmäinen mielipiteitä laajasti haastava aihe on siinä, minkä asioiden pitää olla rikoksia. Huumausaineiden käyttörikokset nousevat useimmiten listan kärkeen. Esiin ovat nousseet myös kaikkein lievimmät ns. sananvapausrikokset, kuten jumalanpilkka, jota nykyään uskonrauhan rikkomiseksi kutsutaan. Toivoisin keskustelun menevän yhä laajemmin siihen suuntaan, että rikoksen, jolla ei ole uhria, ei välttämättä tarvitsisi olla rikos. Aiheesta on paljon poliittisia heittoja, mutta ei pitkään, pitkään aikaan yhtään vakavaa keskustelua. Median laiskuus tässä aiheessa on yksiselitteisen häpeällistä. Koska tällaiset muutokset ovat kivuliaita ja mielipiteitä on laidasta laitaan, on asiallisen keskustelun tarve huutavan kova.
Mitä rikosseuraamuslaitos tekee?
Sitten on nostettava esiin rikosseuraamuslaitoksen tehtävä. Medioissa on esiintynyt taannoin haastatteluja henkilöistä, jotka ovat tarjonneet mielenterveyspalveluita tuomituille seksuaalirikollisille, sekä samalla yrittäneet ymmärtää rikosten taustoja. Moni pitää tätä työtä tuhlailevana, mutta itse koen sekä ymmärryksen lisäämisen että rikollisten yhteiskuntakelpoisuuden parantamisen äärimmäisen tärkeinä tehtävinä. Rikosseuraamuslaitoksessa pitäisi yhdistyä useampi asia vailla ristiriitaa: rangaistuksen toteuttaminen ja valvonta, tuomittujen rikollisten auttaminen takaisin yhteiskuntakelpoiseksi ja uusintariskin pienentäminen. Tarvitaan myös kyky ja mahdollisuus ilmoittaa, milloin jokin vanki ei yksinkertaisesti ole kykenevä palaamaan vapaaseen arkeen. Tämä kaikki maksaa, mutta hyvin toteutettuna on myös ehdottomasti rahan arvoista.
Vankeinhoidon kulut
Ruotsi on siirtämässä vankeja Viroon, paitsi auttaakseen ylikuormituksessa, mutta myös säästääkseen kuluissa. Mallin selvittäminen Suomen osalta on hyvä idea, mutta ymmärtääkseni se ei täällä toisi vastaavia etuja. Kahta tärkeämpää onkin keskustella vankeinhoidon kuluista aivan itse toteutettuna. On asioita, joista ei voida tinkiä, kuten työntekijöiden määrä ja osaaminen. Sen sijaan käymättä on keskustelu, jossa muita kuluja pohditaan. Mediaan nousevat esimerkiksi kovin usein esiin vankien alati monimutkaisemmat vaatimukset erikoisruokavalioista, joiden taustalla ei ole allergioita tai muita terveyssyitä, vaan ainoastaan makuasioita. Vielä kiinnostavampi on keskustelu mahdollisesta tulopuolesta. Voisiko vangeilla olla kykyjensä mukaisia työvelvoitteita, joiden suorittaminen tuo etuja vankilaoloihin? Moni nykylaki on epäilemättä esteenä nopeille muutoksille, mutta keskustelua sen ei pitäisi estää.
Vahingonkorvausten määrät
Vahingonkorvausjärjestelmässä moni asia on Suomessa aika hyvin verrattuna vaikkapa Yhdysvaltoihin. Keskustelu järjestelmästä on kuitenkin aika kepeää. Talousrikollisuudessa voisi olla hyvä puida mahdollisuudesta asettaa rikoshyödyn korvauksille kertoimia. Raha on yllättävän kova motivaattori rikolliselle. Jos saadun hyödyn joutuisikin korvaamaan tuplana, ja jos samalla kiinnijäämisriski olisi suuri, se voisi toimia sekä pelotteena että valtiontalouden pienenä piristäjänä. Tämä voisi myös helpottaa talousrikosten tutkinnan resursointia ja tehostaa harmaan talouden torjuntaa laajemmin.
Rangaistusten muodot
Sakot, yhdyskuntapalvelu, ehdonalainen, pantarangaistus ja vankila – onko paletti sopiva? Itse koen, että vankila on oikea paikka henkilöille, jotka ovat vaaraksi toisille ihmisille. Muille on löydettävä ensisijaisesti toisenlaisia ratkaisuja, joissa avainasemassa on aiheutetun vahingon sovittaminen. Yhdyskuntapalvelusta on kuitenkin kovin helppo lipsua ja moni taparikollinen suorastaan odottaa vankilan täysihoitojaksoa. Keskustelua tulisi käydä velvoittavuuden luonteesta. Olemme jo avanneet keskustelun sosiaaliturvan rajoittamisesta ei-kansalaisille. Pitäisiköhän avata myös keskustelu sosiaaliturvan osittaisesta eväämisestä yhdyskuntapalvelun laiminlyöneelle? Niin tärkeää kuin onkin tarjota tie rikoksen sovittamisen kautta uuteen mahdollisuuteen, on myös tärkeää tehdä sovittamisen suorittamisesta tehokkaampaa.
Kaipuu vankilaan
Joissain maissa ilmiö on tutumpi, mutta merkkejä on yhä enemmän Suomessakin – ihmisiä, jotka tekevät rikoksia vain jotta saisivat yhteiskunnan huomiota. Monelle ajatus vankisellistä, valmiista ateriasta ja mukana tulevista hoivapalveluista, on sangen houkutteleva. Aivan liian moni kokee, että apua ei muutoin saa. Tässä voi olla hieman aasinsillan vikaa, mutta ehkäpä hyvä terveydenhoitojärjestelmä ja sosiaalipolitiikka pitäisi myös nähdä hyvänä tapana vähentää paineita poliisilta ja rikosseuraamuslaitokselta? Osattomuus ruokkii rikollisuutta. Kun puhumme rangaistusten koventamisesta kovaan ääneen, sietäisiköhän meidän puhua rikosten ennaltaehkäisystä vielä kahta kovempaan ääneen? On tarjolla heikonlaisesti todisteita siitä, että kovemmat vankilarangaistukset toimisivat pelotteina rikosten ehkäisyyn. Sen sijaan on tarjolla runsain määrin todisteita sen puolesta, että hyvinvoiva yhteiskunta kärsii vähemmästä rikollisuudesta. Ehkäpä olemme myös ymmärtäneet hyvinvoinnin väärin. Katseen voi käääntää vaikkapa etelänaapuriimme, jossa arvomaailma on Suomea perinteikkäämpi ja sosiaaliturva rajallisempi, mutta rikollisuus on väkevästi laskusuunnassa.
Vankeusrangaistuksen kesto
Harva asia lämmittää kansalaiskeskustelua niin kuin rangaistusten suuruus. Tässä jos missä asiassa on osattava pitää pää kylmänä ja numerot pöydässä. Mielestäni järjestelmän on joustettava moneen suuntaan. Väkivaltaiseksi todetun ihmisen ei pidä päästä vankilasta kovinkaan nopeasti. Vastaavasti väkivallaton rikollinen voisi hyötyä muunlaisesta interventiosta enemmän. Vankilapaikkoja ei ole rajattomasti vaikka mitä tekisimme. Emme saa joutua jatkuvasti tilanteeseen jossa väkivaltainen, tuomittu rikollinen pyörii vapaana odottelemassa vankilapaikan vapautumista. Tämä on johtanut aivan liian moneen tragediaan. Lopulta tulemme myös ihmisoikeuskysymysten perimmäisten aiheiden äärelle. Jos vaikkapa henkirikoksen tehnyt ihminen ei ole asiantuntijoiden mukaan kykenevä palaamaan vapaalle jalalle, silloin häntä ei kannattane vapaalle päästää. Jos hän ei pysty siviilissä selviämään aiheuttamatta vakavaa vaaraa toisille, silloin siviili ei ole optio, maksoi mitä maksoi.
Karkoitukset
Kaikkein kuumin peruna lienee kuitenkin ulkomaalaistaustaisten vankien kohtalo. Ristiriidan osapuolina on se kuuluisa, muttei suinkaan turha kansan oikeustaju, sen hetkisten päättäjien tahto sekä kansainvälisten sopimusten tulkinta. Saksan aloitettua rikollisten karkoitukset Afghanistaniin, on tullut selväksi että ainakin viimeisestä kohdasta löytyy joustovaraa halukkaille. Keskustelun kaikkein tärkein kulma löytyy kuitenkin ehkäpä maista kuten Iso-Britannia tai Espanja, joissa kansalaiset ovat siirtyneet kaduille ilmaisemaan mielipiteensä maahanmuuttopolitiikan epäonnistumisista. Mellakointia ei voi hyväksyä, mutta juuri tässä aiheessa olemme monen kansalaisen huolen ytimessä. Rikollisten ulkomaalaisten karkoittamisesta kieltäytyminen voi tuoda moraalipisteitä toimittajalta, mutta hinta voi olla vakava uhka yhteiskuntarauhalle – sekä suoraan, että välillisesti.
Kootaanpa yhteen
Edellinen ei ole täydellinen tai tyhjentävä analyysi rikoksen ja rangaistuksen tilasta Suomessa, mutta pieni muistutus siitä, miten monenlaiset näkökulmat aiheeseen liittyvät. On ymmärrettävää, että kansalaisten mielipiteen ilmaisut vaikkapa sosiaalisissa mediassa keskittyvät yksittäiseen kulmaan, kunkin päivän uutisen pohjalta. Päättäjiltä voisi vaatia hieman enemmän, joskin saman somen säännöillä hekin nykyään kannatuksensa hakevat. Epäkaupallisella yleisradiomedialla ei sen sijaan ole mitään syytä tyytyä pölhöpopulismiin.
Kyse ei nimittäin ole siitä, saako rikollinen A, B tai C vuoden vai kaksi linnaa, tai onko hän syntynyt Savossa vai Somaliassa. Kysymys on kokonaiskuvasta. Rikollisuus herättää huolta. Huolet eivät kaikkoa haukkumalla huolestuneet äärioikeistolaisiksi tai idiooteiksi, etenkin kun yhä useampi huoli perustuu henkilökohtaiseen kokemukseen.
Osaan huolista voi tarjota ratkaisua, joka uppoaa kansaan helposti. Osaan taas ratkaisut ovat monimutkaisia ja kuulostavat jopa maalaisjärjen vastaiselta. Silloin tarvitaan malttia, sivistystä, perusteltuja, asiantuntemusta ja nöyryyttä ymmärtää, että viestintään on joskus laitettava yhtä paljon voimavaroja kuin itse ongelmanratkaisuunkin.
Ja silloin, hyvät ihmiset, nähdään kokeeko yleisradioyhtiö tehtäväkseen kansan sivistyksen ja hyvinvoinnin parantamisen, vai toimittajan henkilökohtaisen poliittisen känkkäränkän levittämisen.
Poliittinen keskustelu YEL-muutoksista, irtisanomisehdoista ja paikallisesta sopimisesta käy kuumana, mutta sen alle jää toinen mokoma vähintään yhtä kuumia ongelmia. Koen, että olemme liki unohtaneet ongelmat itse työnhakuprosessin tietoisessa hajottamisessa viranomaisten ja lobbarien toimesta. Unohdetaan siis hetkeksi vasemmisto-oikeisto vääntö ja palataan byroslavia-maalaisjärki-vääntöön.
Haamuduuneista haamuhakuihin
Keväällä Yle uutisoi ns. haamuduuneista useammallakin jutulla. Tässä ilmiössä on kyse siitä, että rehellisyyteen kyllästyneet työnvälitysfirmat rekryävät ihmisiä olemattomiin työpaikkoihin, tarkoituksenaan yrittää myydä hakijoita sitten työtä etsiville yrityksille. Työnvälitysfirmat toimivat tässä vailla lopullisen työpaikan tarjoavan yrityksen lupaa tai tietoisuutta, aiheuttaen ongelmia sekä työnhakijoille, työnantajille että viranomaisille. Itse arvelisin jopa ongelmien aiheuttamisen olevan varsinainen tarkoitus. Ei kuitenkaan huolta, ystävät hyvät, kukaan ei ole ongelmalle tekemässä mitään.
Työnvälitysfirmat toimivat joskus ja jouluna myös työntekijöitä hakevien yritysten tilauksesta aivan avoimesti, fiksusti ja hyödyllisesti. Tämä on yleistä esimerkiksi ns. vuokraduunarihommissa, eli lyhytaikaisten työsuhteiden välityksessä. Tällaisella palvelulle on ehtaa kysyntää, sillä monella työpaikalla on hetkittäisiä ruuhkia. Tätä kirjoittaessa voisin kuvitella että kesähelteiden alettua pääsee yksi jos toinenkin vuokraduunari lastaamaan kaupan alalla kaikkea kesävälinettä aina grilleistä vesileluihin.
Toisella puolen ilmiötä ovat sitten työnhakuvelvoitteet. Ajatusta tässä taustalla voi pitää sinänsä oikeana – työ on todellakin parasta sosiaaliturvaa, ja rohkaisu työnhakuun on perusteltua. Ongelmia on kuitenkin hurjasti: etenkin kovan työttömyyden aikana näkyvään työpaikkailmoitukseen voi tulla satoja, tuhansiakin hakuja, joiden joukosta ehkä kourallinen on oikeasti edes haluamassa siihen työhön. Moni hakee vain johonkin nenänsä eteen tulevaan, vain koska on pakko, ilman kovin vakavaa ajattelua. Moni on aluksi vakavissaan, mutta ensimmäisen viidensadan epäonnistuneen haun jälkeen inspiraatio kuolee. Viranomaista ei heitä kiinnosta auttaa, ja Suomessa AY-liike ei saa auttaa jäseniään työnhaussa sillä tavoin kuin vaikkapa Tanskassa.
Toisin sanoen, edellä mainittujen haamuduunien lisäksi nämä haamuhaut johtavat siihen että sekä työpaikkailmoituksissa, että ennen kaikkea työhakemuksissa, on ylivertainen leijonaosa pelkkää täytettä. Muutamat tutut alalla sanovat että joskus työhakemuksista oikeita on ehkä prosentti, ja työpaikkailmoituksistakin selvä vähemmistö. Jälkimmäiseen syntiin syyllistyvät lukuisat näkyvät yritykset, pikaruokapaikoista aina teollisuuslaitoksiin. Kuulemma se näyttää hyvältä firman imagolle että on aina rekry auki, vaikkei ketään ole aikomustakaan palkata.
Itse luotu ongelma ja surkea ratkaisu
Työnvälitysfirmat ovat ahkerasti lobanneet viranomaisia lisäämään työnhaun velvoittavuutta. Tämä, yhdistettynä heidän itse luomaan haamutyöpaikkaongelmaan, johtaa työnantajat pulaan: Yksinkertainen työpaikkailmoituksen laittaminen ja sopivan hakijan löytäminen on muuttunut niin isoksi työksi, ettei siitä moni firma selviä. On yksi asia lukea tusina ilmoitusta, toinen asia käsitellä niitä tuhat. Samat työnvälitysfirmat sitten myyvät hyvää hyvyyttään rekrytointipalveluita helpottamaan itse aiheuttamansa ongelman ratkaisua.
Tämä ”ratkaisu” sitten yleensä johtaa edelleen työnhaun prosessiin vaikeuttamiseen. Jokaiseen, oikeaan tai haamuiseen työpaikkaan, pitää kuvata videoita, täyttää puolenkymmentä lomaketta, kirjoittaa puoli tietosanakirjaa tekstiä ja esittää muita performansseja. Tiedot eivät toki mene ö-mappiin, vaan pahempaa: ne menevät kielimallille, joita jotkut tykkäävät pöhkösti tekoälyksikin kutsua. Tämä järjestelmä, teoriassa hyödyllinen, on usein tehty niin surkeasti että se ei kykene erottamaan hakijoista parhaita. Joskus taas käyttö kompastuu juridisiin tulkintoihin. Eipä ratkaisusta toimivaa toisaalta tarvitakaan, koska välitysfirman palkannut taho ei saa nähdä prosessia, tai ei edes halua yrittää ymmärtää sitä. Miksi myydä priimaa kun sekunda tekee kauppansa?
Kenen hyväksi?
Kuka tästä hyötyy? Pääosa isoista työnvälitysfirmoista on veroparatiiseista omistettuja, jotka hädin tuskin palkkaavat suomalaisia, eivätkä taatusti maksa veroja. Kyllä joukossa on kotimaisiakin, ja jopa erinomaista palvelua tarjoavia, mutta iso volyymi on alusta loppuun sitä itteensä. Hyöty valuu miljardöörien rientoihin ja lasku valuu lopulta veronmaksajille – osa suoraan, osa välillisesti.
Mutta suurin haitta ei edes ole se mieletön määrä kuluja mitä näille yrityksille maksetaan ongelmasta jota ei pitäisi olla olemassakaan. Suurin haitta on, että moni ei enää oikeastaan halua sen paremmin tarjota kuin hakeakaan työtä. Totta puhuen se ei edes kannata. Jos et ole valmis menemään ym. sirkukseen mukaan, kuten pienempien yrityksen tapauksessa on, kukaan ei lue työpaikkailmoitustasi. Suuresta työttömyyden määrästä huolimatta moni pienempi yritys ei saanut tänä vuonna yhden ensimmäistä kesätyöhakemusta, koska eivät suostuneet maksamaan työmarkkinamafian suojelurahoja.
Koska en halua olla äärimmäisen ilkeä, en kerro rehellistä mielipidettä mitä asialle pitäisi tehdä. Sen sijaan tarjoan ratkaisuki pehmennettyä poliittista hevonpaskaa. Mitäpä jos ylläolevaa ongelmaa lähdettäisiin tutkimaan vaikkapa kotimaisten yliopistojemme osaamisella? Mitäpä jos haamutyöpaikkojen ilmoittamisesta seuraisi sanktioita? Ensin julkinen huomautus, sitten sakot ja kolmannella kertaa pysyvä liiketoimintakielto. Mitäpä jos suotaisiin AY-liikkeille entistä aktiivisempi rooli ja ehkä myös velvollisuus työnhaun tuessa Tanskan malliin? Mitäpä jos viranomainen lähtisi kehittämään työpaikkapalveluitaan jatkossa ILMAN työnvälityshuijareita? Tässä voisi auttaa vaikkapa järjestely, jossa Työmarkkinatorin käytöstä perittäisiin kulut kattava käyttömaksu työnvälitysfirmoilta.
Olen yhä vapaan markkinatalouden ystävä ja näkisin sangen mieluusti Suomessa toimivan useita, rehellisiä, laadukkaita työnvälitysyrityksiä. Näiden pitäisi kuitenkin toimia markkinaehtoisesti ja avoimesti, ei markkinahäirikkönä ja veronmaksajan piikkiin.
Ennen kaikkea olen terveen työmarkkinailmapiirin ystävä. Työpaikan tarjoamisen kynnystä on madallettava kaikin tavoin ja sen on oltava mahdollista myös pienemmille yrityksille. Sinne syntyy suurin määrä työpaikkoja, joten sieltä löytyvät kasvun siemenet. Niillä siemenillä saataisiin ehkäpä terveydenhoitommekin taas kuntoon, kunhan nyt ensin nykyinen työterveysjärjestelmä ammutaan kuuhun. Se onkin sitten oma tarinansa.
Suomi on verovapauksien, vapautusten ja tukiaisten luvattu maa. Nostoja voisi tehdä kirjasarjan verran, mutta otan nyt vaalirahoitusuutisen lähteeksi. Puhutaanpa siitä miten veronmaksaja voittaa aina.
Duunarin asialla
Tiedän erinomaisen tarkkaan mitä hyvää AY-liike on tehnyt Suomessa, monissa vaiheissa maamme historiassa. Pitkän aikaa tehtiin sopimuksia, tehtiin tulosta ja yhteistyötä. Nyt tehdään vaalirahoitusta. Minä näen yksinkertaisesti ratkaisemattoman ristiriidan verovapaudessa ja miljoonatuissa vaaliehdokkaille. Puolueilla on jo puoluetuet ja valtuutettujen puolueverot. Ehdokas voi myös kerätä rahaa monin tavoin, yksityisiltä, yrityksiltä, yms. Minä näen kuitenkin täysin, yksiselitteisen vääränä jos AY-liike (tai työnantajaliike sen puoleen) samanaikaisesti toimii verovapaasti ja viskoo omaisuuksia vaalityöhön. Toisen näistä on loputtava. Mieluiten verovapauden, sillä jokainen veronmaksaja paikkaa sen aukon.
Ja sitten ne helevetin bisnessäätiöt. Käytännössä ongelma koskee yksinomaan RKP:ta, jolla on verorahoista kupattu miljardeja piiloon omien kiinteistöbisnesten pyörittelyyn ja rahan jakamiseen ties minne. Ministeri puhujavieraaksi? Tässä sata tonnia. Pikkukylän pikkuehdokas lupaa vaaleissa puhua ruotsia? Tässä kymppitonni. Rahaa on tähtitieteellisesti, markkinaa vääristellään ja valtiontalouden tarkastusvirasto on vaatinut toimia jo vuosikymmeniä. Mikään hallitus ei ole tehnyt asialle mitään ja sinä ja minä maksamme tämänkin.
Arvostan, että hallitus edes puhuu talousongelmista, mutta taas näitä touhuja katsoessa alkaisi kohtaa olemaan tulosten aika. Purra kertoi hyviä ajatuksia medialle, mutta samaan korosti että se on vain hänen mielipide, ei hallituksen. Tämä ”kyllä mä mutta ne muut” ei ole enää kovinkaan kestävä tekosyy tässä kriisissä. Jos talousministeri ei saa talouden madonlukuja tuotua pöytään niin kuka sitten? Toki paine on kova ja haaste valtava, mutta juuri tässä ne jyvät erotellaan akanoista.
Ei ole ilmaista verovapautta. Ei ole pakollisia tukiaisia. Aina joku ne maksaa ja harvoin niihin saadaan vahvat perusteet. Nyt mitataan hallituksen kantti. Toivotan onnea haasteeseen.
Ei – nyt en puhu Suomesta, vaan paljon yleisemmällä tasolla. Kontekstiksi voisi pistää vaikkapa Gazan, Ukrainan, venäjän ja Yhdysvallat. Kysymys on helppo ja vaikea: mikä on todellinen, aito kansan tahto, miten sen voi mitata ja mikä sitä häiritsee?
Kysymys, vastaus ja olosuhde
Suomen kaltaisessa maassa ei ole erityisen vaikeaa mitata kansan tahtoa. Toki mekin usein epäonnistumme, mikäli kysymykset muotoillaan johdatteleviksi. Halutessamme saamme kuitenkin vastaukset selville. Tämä on hyvä vertailupiste.
Venäjällä ei ole toivoakaan saada selville kansan tahtoa, eikä se johdu vain mistään yhdestä tekijästä. Ongelma lähtee toki siitä, että kaikenlaisia kyselyjä ei saa edes järjestää. Ilmiselvä on myös seurauksien pelko. Diktatuuri on tehnyt selväksi miten käy väärien mielipiteiden lausumisesta. Vaikeampi kysymys on indoktrinaation voima: kun kansalle on valehdeltu iät ja ajat, onko heillä kykyä muodostaa aito mielipide? Jos haluaa vielä vaikeammaksi viedä, voi toki keskustella heidän ajattomista kansallisista piirteistä, mutta siinä mennään jo tieteestä kauas.
Etenkin Trump on ollut kova väittämään omia mielipiteitään Ukrainan kansan tahdosta. Tosiasiassa ukrainalaisten tahto on monivivahteinen asia ja sen yksin pitäisi korostaa demokratian potentiaalia. Päättäjiä ja päätöksiä uskalletaan kritisoida avoimesti, jopa sodan aikana. Oikeastaan ainoa asia mistä he ovat yhtä mieltä on että venäjä voi painua helvettiin, eivätkä he halua olla sen suunnan kanssa tekemisissä. Jos edes tuon viestin saisi uppoaamaan putinin syvimpiin uskojiin…
Entäpä palestiinalaiset? Vasta viime aikoina, terroristijärjestö hamasin otettua tarpeeksi osumaa, on uskallettu ilmaista mielipiteidä heidän toiminnasta. Viha Israelia kohtaan on laajaa, enkä muuta odottaisikaan kun pommeja tippuu niskaan jatkuvalla syötöllä. Kysymykset heidän tulevaisuudesta olisivat sen sijaan äärimmäisen tarpeellisia. Pelkoa on kuitenkin paljon, hamasin on tiedetty jo pienestä erimielisyydestä estävän pääsyä ruokaan, ja isommista erimielisyyksistä ammutaan kadulle. Tämä on yksi monista ratkaisemattomista asioista nykyisessä tragediassa. Palestiinalaisten tulevaisuudessa heidän sanansa tulee olla painava, joten vaikea kysymys kuuluu: mitenkä saisimme sen kuuluviin?
Entäpä se suuri demokratia?
Pohditaanpa vielä hetki Yhdysvaltain tilannetta. Jos maamme valtamediaa katsot, Trump johtaa kuin diktaattori jota koko kansa vihaa. Tilanne ei yllättäenkään ole näin mustavalkoinen. Suomessakin on niin sokeaa vihaa kuin rakkauttakin ilmassa aivan liikaa. Tosiasia on, että monet Trumpin päätöksistä nauttivat hyvin suurta kansansuosiota, kuten vaikkapa rajapolitiikka. Yhtä totta on, että vastaavasti hänen talous- ja kauppapolitiikkaansa kritisoidaan selkeän enemmistön toimesta. Tätä kirjoittaessa nettotilanne on, että niukka enemmistö kansasta näyttää peukkua alaspäin. Yhtä lukua viisaampaa on kuitenkin jakaa asia osiin ja ymmärtää amerikkalaisten tahdon koostuvan monista puroista yhden pyhän totuuden sijaan.
Edellä mainittuihin lukuihin voi sinänsä luottaa, sillä amerikkalaiset eivät kovin herkästi pidä kynttilää vakan alla. Aiheesta saa kuitenkin haastavamman kun alkaa katsomaan tiettyjen lukujen muutoksia ja niiden vaikuttimia. Esimerkiksi asenteet venäjään heiluvat huomattavan nopeasti päättäjien ja valeuutisten tahdissa. Jokaisen maan jokainen ihminen on propagandan ja populismin vietävissä, mutta tahti on jenkkilässä päätä huimaavaa. Yhtä totta on, että amerikkalaisten kansan tahdon voi mitata melko luotettavasti, mutta myös se että tahdon voi muuttaa rahalla ja filunkipelillä tuossa tuokiossa.
Kansan tahdon pohtiminen on mitä mielenkiintoisinta ja monessa kohtaa tuiki tarpeellista. Saadun tuloksen ymmärtäminen lisää niin haasteen kuin saadun hyödynkin tasoa.
Kauppalehti kertoi tänään Tokmannin rankasta romahduksesta. Liikevaihto ei ota kasvaakseen kunnolla, vaan ainoat kasvut tulivat hurjasti nousseista tappioista. Tokmanni ei ole onnistunut kertomaan hyviä uutisia – vaan samoilla markkinoilla seilaava Puuilo puolestaan on loistanut jo pitkään kuin Naantalin aurinko.
Ämpäri- ja osakekauppaa
Tästä parivaljakosta tekee mielenkiintoisen sen, että molemmat ovat melko uusia pörssiyrityksiä. Muista tutuista toimijoista Motonet on perheyritys, kun taas Biltema ja Rusta esimerkiksi ovat ulkomaalaisten instituutiosijoittajien omistamia. Sen alla on toki vino pino pienempiä paikallisia, aina vaihtelevaa mainetta keräävästä Kärkkäisestä Halpa-halliin, kuin lukuisiin pienempiin. Itse olen tykästynyt Löytötexiin, etenkin nyt kun Nokian Hurrikaani lopetti. Ajoittain käyn myös vanhassa tutussa Kuljun Kartanossa. Luulenpa että jokaisella on oma suosikkinsa. Motonetissakin tulee vierailtua joskus – valikoima on hyvä, hintataso vähän suolainen. Silti Tokmannia edullisempi.
Tällainen ns. halpakauppa on ollut aika vahvan muutoksen ala Suomessa vuosien ja vuosikymmenten varrella. Tokmannin suuri laajentuminen ja yritysostot, kikkailut ulkomaisten instituutiosijoittajien kanssa ja paluu osittain kotimaiseen omistukseen ovat muistissa. Parhaiten kepupolitiikan puolelta tuttu Kyösti Kakkonen on liki instituutio mitä tulee tämän alan kaupantekoon ja kieltämättä häneltä irtoaa mielenkiintoisia tarinoita, kuten vaikkapa tämä pitkä haastattelu. Tuo mies on keitetty useammassakin sopassa, ja jotenkin onnistunut jaloilleen laskeutumaan.
Siitä tulikin ajatus. Aika moni suomalainen on ainakin kuullut Kakkosen nimen. Vaan jos menet kadulla kysymään kuka on Juha Saarela, harva on koskaan kuullutkaan. Kyse on siis Puuilon toimitusjohtajasta, joka toki vastaa kun media soittaa ja kauppaa tykkää tehdä, mutta ei rakenna itsestään väkevää henkilöbrändiä. Tämä on täysin epätieteellinen pohdinta, mutta voisiko olla että kansa itse asiassa vähän vieroksuu firmaa, jonka historia on niin henkilöitynyt yhteen ihmiseen ja yhteen puolueeseen? Voisiko olla että kun tarve on ostaa ämpäriä niin se ämpäri kiinnostaa politiikkaa enemmän?
Kilpailu tekee hyvää
Mene ja tiedä oikeita syitä – ehkäpä Tokmannilla vaan ei hallinto ole tehnyt työtään ja Puuilon nenä on ollut tarkempi haistamaan markkinan kehitystä. Ehkäpä joku vuosi tilanne kääntyy toisinpäin. Ehkäpä sivusta tulee uusi yllättäjä? Yhtä kaikki, kilpailu on hyväksi ja kuluttaja olkoon viisain kaikista.
Onko sinulla suosikkikauppaa tällaisiin tarpeisiin?
