Useassa suomalaiskodissa roikkuu seinällä suomalaisen taiteen eräitä merkkiteoksia, kuten vaikkapa poika ja varis, tai taistelevat metsot ja silloin voidaan sanoa, että taide yhdistää, olipa sosiaali ekonominen asema ja ymmärrys mikä hyvänsä, niin siitä ei jää epäselvyyttä mitä ne esittävät ja jäljennöksinäkin ne saavat paikkansa lasivitriinihyllyn vierestä kunniapaikalta. Meillä poika ja varis on ripustettuna mökin rinkelipuodissa, missä kenenkään häiritsemättä voi Akselin pensselinjälkeä katsella asiaankuuluvalla hartaudella teoksen merkittävyyttä vähääkään aliarvioimatta paikastaan riippumatta.
Mutta harvalla suomalaisella olisikaan varaa aito Akseli seinälleen saada, mutta sen voin sanoa sillä ymmärrykselläni mikä minulle on suotu ja mikä on elämänkoulun antamaa, että Picassoa en minä eikä lähes kukaan suomalainen seinällensä laittaisi , ei edes rinkelipuotiin, joku tolkku sentään.
Mutta johan löytyy seinälle ripustajia, kun saavat tietää, että maalaus on Pablon ja teos on miljoonien arvoinen, siinä silmän räpäyksessä syntyy taideymmärrys ja valo syttyy yläkertaan ja ihastuksen huokaus pääsee hampaiden välistä, vaikka hiljaa sisimmässään kiroaa ne taidetta rienaaviksi luomuksiksi.
Rahalla on jumalainen voima, siinä asiantuntemus lisääntyy samaa tahtia teoksen hintalapun kanssa.
Voin kyllä omasta puolestani senkin sanoa, että minun taideymmärrykseni ei ulotu niin pitkälle, että esim. Kekkosen tai Matti Nykäsen kunniaksi tehtyjä luomuksia en pihaani antaisi pystyttää, taikka ehkä Kekkosta voisin kalalammikkona pitää.