Olen tässä joskus tuumaillut isänmaallisuutta ja sitä, mikä saa kansalaiset tuntemaan ylpeyttä suomalaisuudestaan ja että mihin lokeroon itseni tässä sijoitan.
Jos nyt esimerkiksi suomalaiset voittavat jääkiekon MM tai Olympiakultaa, niin jo ollaan tukka sekaisin onnesta ja ihastellaan sankareitamme, kun ilmaveivillä saivat vietyä mustan lätkän ”ylä mummoon”. Mutta itselleni se ei tuo väristyksiä suuntaan eikä toiseen, koska en seuraa koko lajia, niin en silloin poraa suomenlippua märäksi isänmaallisista onnen kyyneleistäkään. Ja onhan näitä lajeja muitakin, joissa en yhdy kollektiiviseen riemuun muiden tavoin kuten esimerkiksi Formulat ja potkupallot, sählyt ja koripallot mm. Hiihtoa ja ampumahiihtoa olen seurannut, mutta sekin taitaa nyt jäädä vähemmälle, kun politiikka on noussut voittajaksi. Joten jos urheilu tekee isänmaallisen, niin sitten en sitä ole.
En tiedä voiko sitä sanoa isänmaallisuudeksi, kun ennen sain tuntea Snelmanin ja Paasikiven sormieni välissä, niin se toi hyvän mielen, nyt kun euroja ja senttejä hypistelen, niin kiroan koko valuutan ja ne henkilöt, jotka isänmaallisen Graniitin vaihtoivat kissankultaan.
En varmasti vuoden 1995 jälkeen ole liiemmin itsenäisyyttämme juhlistanut ja syy kyllä tiedetään, kun jouduimme komentotalouden vangiksi, jossa ylin juomanlaskija ja ylipappi asuu rajojemme ulkopuolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.
Sanotaan, että kun veikkaat, niin suomalainen voittaa aina, mutta tämäkin harrastus itseltäni puuttuu ja lopetin uhkapelin jo silloin, kun 20 pennin pajatso vaihtui 50 penniseen.
Alkon pitkäripaista en ole yli kymmeneen vuoteen kätellyt, enkä näin ollen hoilaa juovuspäissäni olen suomalainen renkutusta.
Mutta turvallisuuden tunne ja tunne että saamme elää ilman sodan pelkoa ja uhkaa toivat kiitollisuuden ja isänmaallisen ylpeyden pintaan ja nöyrän kiitoksen menneille sukupolville. Nyt sekin on tiessään, kun sotilasliiton jäsenyys ja rautaesirippu rajallamme ei tuo turvallisuuden tunnetta, vaan päin vastoin kadottaa sen.
Sitä minä vähän ihmettelen, että isänmaallisuutta tuolla juhlitaan suomen lippuja suudellen ja siihen kietoutuen, mutta kuitenkin samat henkilöt ovat koko ajan niitä suomalaisuuden tunnustuksellisia ja perinteellisiä isänmaalle ominaisia kivijalkoja murentamassa suuria savijalkoja kumartaen.
Koti, uskonto ja isänmaa äidinkielineen, tämä koossapitävä lauseke on se joka pitää kaiken sen sisällään joka on isänmaallisuutta itselleni ja taitaapa olla nykyään, että se luokitellaan vihapuheiden ja taantumuksen joukkoon kuuluvaksi.
Ruotsalaisia emme ole, Venäläisiksi emme halua tulla, kunpa vielä joskus saisimme olla Suomalaisia, isäntinä omassa maassamme ilman ulkoparlamentaarista ohjausta ja pakkoa.
Tänä päivän rauha on kirosana ja verta pakkiin on suurta isänmaallisuutta ja mitä enemmän aseita ja tuhovoimaa, niin sitä turvattomammaksi ainakin minä tunnen itseni, vaikka ei minua sota pelota, sitä niittää mitä kylvää sanotaan ja viha tunnetusti kasvattaa vihaa ja itse en vihaa tunne ketään enkä mitään kohtaan, vain pettymystä tietyistä asioista tiettyyn suuntaan.
Olen itsepäinen isänmaallinen ilman isänmaata ja isänmaalla tarkoitan omaa tupaa ja omaa lupaa, joita eivät ulkomaanelävät määrittele mikä on oikein ja mikä väärin heidän kakkunsa kasvattajana ja kaleerilaivansa soutajana.