Mikä yhdistää Alexander Stubbia, Erkki Liikasta ja Olli Rehniä? Kaikkia sovitellaan EU:n ja euroalueen huippuvirkoihin lähiaikoina. Kaikki ovat EU:n kabineteissa rakastettuja, mutta Suomesas he ovat hankkineet varsin huonon maineen. Onko EU-virkaan pako kenties yllättävänkin toimiva tapa karistaa vanhat ikävyydet jaloista ja hankkia uusi, puhtoinen maine?
Kiusaaja, keinottelija ja sadisti
Aloitetaan puoluekollega Alexander Stubbista. Hän edustaa aika lailla kaikkia niitä mielikuvituksen karikatyyrejä joilla vasemmistopuolueet porvareita mollaavat. Hän on koulukiusaaja, työpaikkakiusaaja, kroonisen epäluotettava, kykenee valehtelemaan kirkkain silmin korkea-arvoisissa poliittisissa tehtävissä ja kykenee aina olemaan äärimmäisen ilkeä, jopa puhuessaan kiltisti. Hänet ovat hylänneet niin oma puolue, media kuin äänestäjätkin. Toisaalta, hän on etuoikeutetussa asemassa kasvanut, osaa kieliä, taitaa diplomatian temput (eli siis sen kauniin valehtelun) ja pystyy hurmaamaan. Jos hän ei koskaan edes kyennyt pyytämään anteeksi aiempia kiusaamisiaan vaan on aina jatkanut etsimään uusia uhreja, miten hän voisi EU-virassa toimia yhtään toisin? Suomalaisuuden maine voisi saada ihan uusia uria jos hän pääsee EU:n ruoriin. En ole ilahtunut ajatuksesta.
Erkki Liikanen on huomattava neutraalimpi tapaus ja melko suoraselkäinen. Muistamme kuitenkin aivan liian hyvin SPR:n taloussuhmuroinnit hänen valtakaudellaan. EU-viroissa hän on kerännyt kyseenalaista mainetta kaappaamalla valtaa joka ei hänelle kuulu. Hän on oikeastaan aika perinteinen rahamies: hän kerää kyseenalaisin, mutta laillisin keinoin omaisuutta itselleen ja lähipiirilleen, pröystäilee sillä toisessa lauseessa ja esittää köyhää seuraavassa. Hänessä nouseekin ehkä parhaiten esiin suomalaisuuden erikoispiirre. Me emme pidä rahalla pröystäilijöistä ja itseään muiden kurjuudella rikkaaksi tekevistä, kun taas vaikkapa USA:ssa ja Englannissa moinen on ihailtava hyve. Ehkäpä hän voisi virassaan tuoda esiin semmoista suomalaisuutta jolla maineemme jopa paranee.
Olli Rehn on vaarallinen mies. Hän kuritti laman uhreja 90-luvun alussa, auttaen Ahoa ajamaan tuhansia suomalaisia itsemurhaan. Saman vuosikymmenen jälkipuolella kun rahaa taas valtiolta löytyi, ehti hän sotkeentumaan urheilukorruptioon. Myöhemmin hän on heittänyt kapuloita Supon rattaisiin uhmaamalla riippumatonta poliisityötä. Hänen toimiaan EU-viroissa vuosina edeltäen Kreikan kriisiä on kritisoitu rankasti halki mantereen. Moni on valmis väittämään häntä jopa yhdeksi Kreikan kriisin pääsyyllisistä. Siellä hän aiheutti suuremmassa mittakaavassa kreikkalaisille sen mitä pari vuosikymmentä sitten omille maanmiehilleen. Hän on täydellinen vastakohta suomalaiselle ajatusmallille jossa ystävää autetaan hädässä. Hän ei ystävää auta vaan työntää junan alle. Häntä eivät isommatkaan veritahrat käsillä tunnu haittaavan, joten jokainen voipi pohtia mitä tulee kun sellaiselle miehelle annetaan valtaa.
Pyrkyrille suunnitelma B
Se ihmetys tässä on, että Suomessa on niin vasemmalla kuin oikealla myös erinomaisia poliitikkoja, joilla olisi sekä taito että asenne EU-luottamustoimissa selviämiseen. Heitä ei kuitenkaan kysytä, tarjota, eikä heitä oikeastaan kiinnostakaan. Tuntuukin hieman siltä kuin EU-viroissa pätisivät täysin eri säännöt kuin Suomessa – tai sen puoleen missään EU:n jäsenvaltiossa. EU:n huippuvirat ovat täynnä kotimaissaan ryvettyneitä, viroistaan potkittuja paskiaisia. Pitää melkein kysyä, onko pimeä menneisyys kenties vaatimus EU:n johtotehtäviin?
Ehkäpä tässä kohtaa on myös hyvä muistaa miten käy EU-pyrkyreille, kuten Paavo Lipposelle. Hän halusi jos johonkin korkeaan virkaan, mutta mihinkään ei kelvannut. Pian hän löysi itsensä lobbaamasta Putinin energiaprojekteja. Verrattuna korkeaan EU-virkaan, minun on vaikea sanoa onko tuo parempi vai pahempi kohtalo. Lukija päättäköön.