Valitsen miten vaikutan

Olen kova innostumaan uusista jutuista, kuten moni lähellä oleva on huomannut. Järjestötehtäviä ja luottamustoimia on kerääntynyt kottikärryllinen ja koen ne erittäin hienona osana elämää. Vaikeinta on oppia sanomaan ei, mutta nyt olen sitä tekemässä.

Ei vikaa, vain erilaisuutta

Ilmoitin viikko sitten asianomaisille, että en ole enää käytettävissä ehdolle puolueen paikallisjärjestön hallitukseen. Ehdinkin siellä olemaan lähemmäs kymmenen vuotta ja aluejärjestön hallituksessakin useamman vuoden. En aio suinkaan lähteä haukkumaan ketään. Näissä on mukavaa ja todella monimuotoista porukkaa, älyllistä keskustelua sekä mahdollisuus oppia paljon hyödyllistä tietoa.

Se mitä puuttui on haaste. Tässähän meitä on onneksi moneen junaan. Esimerkin antaakseni, itselleni on liki mahdotonta vierailla enää nykyään yleisötapahtumassa kävijänä, kun on satamäärin näitä järjestänyt niin ei osaa enää vain olla. Ajatuskin rannalla loikoilusta saa pään räjähtämään. Oma tyylini on ehdottaa asioita, ideoita ja sitten valmistella niitä sille tasolle että niistä voi keskustella. Tämä tyssäsi itseltäni puoluekoneistossa seinään kerta toisensa jälkeen.

Sitten päivänä muutamana tajusin että olin käyttänyt satoja tunteja aktiivista työaikaa vuosien varrella, kirjoittanut puolensataa sivua asiaa, laatinut suunnitelmia ja ideoita – eikä näistä ensimmäistäkään katsottu tai käytetty. Silti huomaan että monia muita asioita tapahtui ja järjestyi, muiden ihmisten toimesta. Selkeästikin tässä on jonkinlainen kulttuuriero, eikä kyse siitä että toiminta on vain laiskaa. En tiedä mikä se kulttuuriero on, enkä saanut tähän selvyyttä. Siten totesin, että turha hankkia itselle pahaa mieltä, helpompi vaan astua sivummalle. Maailmassa on monta tapaa tehdä asioita eikä missään lue että oma tapani on paras.

Asiantuntijuus ja politiikka

Juteltuani muutaman toistenkin puolueiden aktiivien kanssa aloin ymmärtämään jotain muutakin. Puoluepolitiikka on monille paikka poliittisille ambitioille, eli intohimoille. Asioita saa tehtyä, jos ne sitoo tavoitteeseen omasta poliittisesta menestyksestä, oli se sitten vaalimenestystä tai järjestömenestystä. Itseltä tällainen intohimo puuttuu tyystin. Olen järjestöissä ja yrityksissä tottunut siihen, että kerron mitä osaan ja mitä olen tehnyt, sekä tarvittaessa heittelen myös yleisiä ideoita. Tämän pohjalta apuani kysytään. Sitten sitä tarjoan ja aika usein avulleni on käyttöä. Ei aina, mutta usein.

Puolueet eivät kaipaa asiantuntijoita, sillä puolueita ei ole luotu asiantuntijaorganisaatioiksi vaan poliittisen vallan organisaatioiksi. Tästä ei voi syyttää mitään yhtä puoluetta vaan yksinkertaisesti ajatusmallia. Tiede ja faktat ovat alisteisia puolueen tai sen avainhenkilöiden aatteelle. Siten tiede ja faktat halutaan henkilöiltä, joille aate on ytimessä. Ilman intohimoa ei ole myöskään syvää aatteen paloa. Itsellä on se lähinnä aatteiden arvostamista, sellaisten aatteiden ja mietteiden kuten klassinen liberalismi, markkinatalous, skeptisyys, ekomodernismi ja mesenaattitoiminta.

En ole oikeassa, mutta olen hyödyllinen

En todellakaan sano että muut ovat väärässä ja minä oikeassa, en missään nimessä! Enemmänkin tämä on itselleni haaste: jos puolueet eivät ole paikkoja ajaa muutoksia asiantuntijapohjalta, mitkä ovat? Sitten huomaan, että olen jo löytänyt vastauksen ja minulle vastaus on monenlaiset vapaaehtoisjärjestöt. Emme kenties voi muuttaa perustuslakia, mutta voimme saada asioita aikaan. Kun vielä puhutaan järjestöistä, joissa ei ole poliittista ohjausta tai julkista rahoitusta, aikaansaaminen voi olla huomattavankin tehokasta. Toiminta myös mitä ilmeisemmin huomataan, sillä Tampereen Kaupunki jakoi tunnustuspalkinnon eräälle edustamalleni yhdistykselle äskettäin. Oli suuri ilo olla tuota vastaanottamassa.

En halua olla oikeassa, mutta haluan olla hyödyllinen. Haluan myös oppia, ja siksi en todellakaan ole puolueen jäsenkirjaa saksimassa tai siltoja polttamassa. Ehkäpä kaikkein hyödyllisin olen ollut toimiessani puolueen tapahtumissa järjestyksenvalvojana ja sitä hommaan teen vastakin jos pyytävät. Arvostan myös sitä hurjaa tietomäärää, minkä puolue tarjoaa, enkä sitä halua itseltäni evätä. Arvostamissani aatteissa ja puolueen toiminnassa on myös paljon samaa, toki onneksi erimielisyyksiäkin on tai maailma olisi kauhean tylsä paikka.

Toisin sanoen, minä opin jotain, eikä asiasta saa draamaa. Hyvä näin!.

Hyväntekeväisyys ei ole monopoli, onneksi

Jo tuhat ja yksi kertaa ylikäsitelty, markkinoinniltaan vähän epäonnistunut ns. verovälttelykampanja on sammuttanut aika monen poliitikon järjenjuoksun, tuttuun tapaan. Esimerkiksi sinänsä fiksu ja aktiivinen Iiris Suomela (vihr) on todennut, että jos joku lakkaa tukemasta em. poliittiseen kampanjaan ryhtyneitä hyväntekeväisyysjärjestöjä, kyse on uhrien rankaisemisesta. Iiris hyvä, tämä on sitä pölhöpopulismia josta meidän pitäisi päästä eroon.

Hyvä ei ole tavaramerkki

On totta, että tässä kampanjassa on mukana puhtaasti poliittisten ryhmittymien lisäksi myös poliittisesti ohjattuja järjestöjä, joiden tehtäväksi on kirjattu erinäisiä hyväntekeväisyyden muotoja. Siten voidaan esittää teoria, että avustuksen poistaminen näiltä järjestöiltä vähentää heidän resursseja hyväntekeväisyyteen. Totuus on paljon monimutkaisempi, sillä palasia raha-avustuksen ja hyväntekeväisyyden välillä on hurjasti, mutta tuossa väitteessä voi olla totuuden jyvää. Yksiulotteisesti katsoen osa Iiriksen väitettä on faktaa.

Sen sijaan vaatii aika paljon röyhkeyttä väittää, että jos vaikkapa yritys poistaa avustuksen kohteelta A, se tarkoittaa että yritys ei enää auta ketään tai mitään. Useimmiten se vain tarkoittaa avustuksen siirtoa kohteelle B. Ensinnäkin, millään yhdellä järjestöllä ei ole monopolia hyväntekeväisyyteen tai sen tiettyyn muotoon. Toisekseen, missään ei ole sanottu että poliittisesti ohjattu hyväntekeväisyysjärjestö olisi tehokkain tapa hoitaa hyväntekeväisyyttä. Väittäisin että merkkejä täysin päinvastaisestakin on aivan riittämiin, esimerkiksi palkkiokeskustelujen muodossa (aiheesta myös puolueellisempi Suomen Uutisten näkökulma).

Tämä johtaa siihen, että avustuksen poistaminen em. kampanjaan kuuluvalta laitokselta voi jopa parantaa hyväntekeväisyyttä tarvitsevien uhrien asemaa, vähentää välissä olevia turhia kuluja ja suunnata suuremman määrän apua sinne missä sitä tarvitaan. Korostan toki konditionaalia, tämä ei ole sanottua ja päinvastainenkin voi olla totta. Kallistun kuitenkin positiiviseen puoleen, sillä keskustelu on jo herännyt hyväntekeväisyysjärjestöjen rahavirroista, poliittisista sitoumuksista ja kampanjoista sekä avustusten nettotehokkuudesta. Mitä enemmän tehdään hyvää ja mitä vähemmän ostetaan kampaviinereitä, sen parempi. Tämä on keskustelu jota on kaivattu jo pitkään.

Järjestötkin paisuvat

Suomeen, kuten moniin muihinkin maihin, on syntynyt monia hyväntekeväisyysjärjestöjä vuosikymmenten varrella. Osasta on muodostunut yhteiskunnallisia instituutioita, joiden asema on lähes pyhä, kiistaton. Mikään ihmisen luoma organisaatio ei kuitenkaan ole immuuni inhimillisyyden ikäville puolille ja pahinta onkin jumittuminen asemaan, jossa itsetutkiskelua ei tarvitse tehdä. Kun sekä valtiojohto että organisaation oma johto uskoo sokeasti omaan paremmuuteensa, ei rakentavaa kritiikkiä yksinkertaisesti esiinny. Pahimmillaan Suomessakin järjestöt käyttävät hurjia summia palkatakseen juristeja tilkkimään heihin liittyvien ikävien uutisten paljastumista. Siitä on hyvän tekeminen kaukana.

Maassamme on lukuisia järjestöjä, jotka tekevät hyvää. Tässä kampanjassakin on järjestöjä, joita voi kehua hyvän tekemisestä. Millään heistä ei kuitenkaan ole siihen monopolia. Ottakaamme tästä skismasta tilaisuus tutkia hyvän tekemisen muotoja ja sen tekijöitä. Etsikäämme tältä kentältä tapoja tehdä niin paljon hyvää kuin mahdollista.