Avainsana: kansallismielisyys

Julkaistu

Rajat kiinni tai et ole suvakki!

Itsenäisyyspäivän modernien traditioiden mukaan Helsingissä ovat taas marssineet uusnatsit, anarkistit, ylioppilaat, kansallismieliset ja epäilemättä monet muutkin. Olen koittanut ammentaa aiheen uutisointia, analyysejä, seurantaa, mielipiteitä, ym. Olen valmis tekemään pari johtopäätöstä, mutta ne eivät ole kovin raflaavia tai vallankumouksellisia.

Matkaliput, olkaa hyvä

En ole koskaan osallistunut itsenäisyyspäivänä millekään marssille, joten olen mediatietojen varassa. Ymmärrykseni mm. edellisten linkkien pohjalta on, ettei 612-marssille tarvita pääsylippuja, rekisteröintiä tai esitarkastusta. Järjestää siteeraten, ”ryhmien tunnukset, omat liput ja banderollit ovat kiellettyjä” ja osallistujina on monenlaista väkeä, jälleen siteeraten ”mukana väkeä oikealta vasemmalle”. Toki on turvallista arvata että marssin osallistujissa on kohtuullinen yliedustus perussuomalaisten äänestäjiä ja melko pieni vähemmistö vasemmiston kannattajia.

Edelleen tuntematta osallistujia muuta kuin median arvioiden pohjalta, näen varauksin pientä viisautta Teemu Lahtisen vastauksessa, kun häntä vaaditaan marssin järjestäjänä irtisanoutumaan uusnatsien toiminnasta. Ylen haastattelussa hän toteaa, että…

Irtisanoutuminen on väärä sana. Sana tarkoittaa sitä, että on ollut jossain mukana, josta irtisanoutua.

Monia poliitikkoja on haasteltu samasta aiheesta heidän osallistuttuaan samoihin tapahtumiin uusnatsien kanssa. Se ei ole väärä kysymys. Uusnatsit ovat niin vaarallinen porukka että median on ehdottomasti kysyttävä moinen kysymys. Sen sijaan ovien pitäminen avoimena kaikille ei mielestäni ole väärä vastaus.

Ovet auki, ovet kiinni

612-kulkue ei herätä moniakaan tunteita minussa. Jos pieni happihyppely porukalla on jollekin oikea tapa juhlia itsenäisyyspäivää, siitä vaan, kansanterveys kiittää. Tiettävästi he ovat huutaneet typeryyksiä mutta eivät rikkoneet ihmisiä tai omaisuutta, eivätkä vaatineet demokratian tai ihmisoikeuksien tuhoamista. Heidän kanssa voi, ehkä pitääkin olla eri mieltä, mutta mielestäni kaikille avoimuuden periaate ei ole yksi niitä aiheita. Itse asiassa nykyisen polarisoivan somekratian aikana tuo on sangen terve ele.

Eikö tämä ovien auki pitäminen kaikille lopulta ole sitä suvaitsevaisuutta, erilaisuuden ymmärtämistä ja ovien avaamista mitä vastapuoli kovasti vaatii? Kun kansallismieliset haluavat inklusiivisuutta ja suvaitsevaiset ekslusiivisuutta, maailmassa on jotain pöhköä. Vaan ei hätää, itsenäiset suomalaiset. Se ei ole maamme ensimmäinen tai viimeinen pöhkö asia.

Julkaistu

Missä on Euroopan kokoinen kansallismielisyys?

Viime vuosisadan puolivälissä heiteltiin ilmoille ikävä termi pan-eurooppalaisesta nationalismista. Yllätyin, että keskustelu aiheesta on viimeksi noussut niinkin pitkä aika sitten pöydälle. Kas kun meillä on EU:n rajojen avaamista ajava ns. EU-myönteinen liike, sitten kansallisvaltioiden rajoja sulkeva ns. EU-kriittinen liike – mutta ei mitään välissä? Voisiko tämä portti aueta Merkelin lähdön myötä?

EU:n ristiriitainen arvomalli

On pitkäaikainen tosiasia, että EU:n ja Euroopan valtioiden välillä on monia samanlaisuuksia sekä siten potentiaalia yhteistyöhön. EU:kaan ei ole ihan pöhkö idea, joskin sen toteutus jättää hieman toivomisen varaa. En kuitenkaan aivan ymmärrä EU:n johtavaa ajatusta, jonka mukaan EU:n avainsanoma on tehdä EU:n rajoista merkityksettömät. Maahanmuuttoa ei saa rajoittaa tai hallita – jos edes tutkia. EU:n vanhojen kulttuurien ainoa tehtävä on kuolla pois ja tieteen pitää hiljentyä ääritoimijoiden niin vaatiessa. Vaikka koen olevani enemmän EU-myönteinen kuin -vastainen, en aivan ymmärrä tätä ristiriitaa.

Maailmanhistoria opettaa meille trendiä, jossa poliittiset toimijat tuppaavat kasvamaan ja ylittämään vähitellen poliittisia, maantieteellisiä ja aattellisia rajoja niiden madaltuessa sopivasti. Helsingissä taannoin kokoontunut EPP on yksi esimerkki tästä, joskin heidän kutsuminen puolueeksi perinteisessä mielessä on vielä vaikeaa. Heillä ei ole vielä kosketuspintaa EU-kansalaisiin. Osin se on omasta halusta, osin EU:n rakennemallista johtuvaa. Joskus tulevaisuudessa EPP tai jokin muu EU:n laajuinen puolue voi kuitenkin olla ihmisille lähteinen konsepti, sillä potentiaalia tähän on. Jokin päivä he kenties näkyvät myös Suomen tai Saksan politiikassa, ehkä jopa Münchenin tai Tampereen poliittisella kentällä.

Jos tämä on trendi, spekuloin EU:n kentille syntyvän myös liikkeen, joka näkee EU:n arvokkaana itsessään, ilman ulkopuolista referenssiä. Sanoivat eri maiden kansallismieliset puolueet mitä vaan, leijonaosa EU:n maista ja kansalaisista kuitenkin pysyisi mieluiten EU:ssa jäsenenä. Iso osa tästä suuresta kansanjoukosta ei kuitenkaan allekirjoita ajatusta ääriuskontojen ylivallasta, kontrolloimattomasta maahanmuutosta tai ylipäänsä häpeästä kaikkea eurooppalaisuutta kohtaan. Tämä ryhmä saattaisi joku päivä näkyä yhtenä EU:n poliittisena voimana, jonkinlaisena maantieteellisesti paisutettuna versiona maltillisesta kansallisaatteesta. Tälle aatteelle on nähdäkseni poliittista kysyntää, mutta ei kovinkaan määrätietoista tarjontaa. EPP:kin yrittää tälle aatteelle flirttailla, mutta toimet ovat olleet sanojen kanssa ristiriidassa. Weberin sanoma vaikuttaa hieman paremmalta, mutta aika näyttää jääkö sekin vain puheeksi.

Mistä pallo liikkeelle?

Mielenkiintoinen kysymys on pohtia mistä tällainen eurokansallismielisyys voisi lähteä. Se voisi olla uusi populistinen toimija, kansanliike tai vastaava. On spekuloitavissa että Perussuomalaisten ja heidän aateveljiensä parissa voi jossain kohtaa syntyä ajatus, että EU nyt vain on ja pysyy eikä sitä kannata vastustaa, järkevämpää on vahvistaa sen hyviä puolia. Euromyönteisille oikeistoliberaaleille tämä voi olla myös kehityksen suunta, mikäli he kokevat tarpeeksi haastetta toisaalta vasemmistoliberaalien nousevista äänenpaineista ja toisaalta kansallismielisistä jääristä. Tätä on vaikea spekuloida, kun EPP:kin on puoliksi liberaalihippeilyä ja puoliksi jumalanpalvelusta.

Sitten pitää toki kysyä mihin tämä johtaa. Ikuinen optimisti sisälläni kokee, että EU:hun kenties suhtauduttaisiin positiivisemmin, mikäli sen sisällä olisi tilaa myös tällaiselle kompromissiajatukselle. Tai sama toisin sanoen: jos EU itsessään nähtäisiin jonkin arvoisena myös sen kansalaisille, sitä olisi ehkäpä hieman helpompi rakastaa – tai ainakin kunnioittaa.