Avainsana: Kirja-arvostelu

Julkaistu

Vehkoo & Nieminen: Vihan ja Inhon Internet

Vihan ja Inhon Internet: käsikirjoitus Johanna Vehkoo, taide Emmi Nieminen, Kustannusosakeyhtiö Kosmos 2017. Albumi oli myös Sarjakuva-Finlandian finalisti.

Kun luet otsikon, tiedät heti mistä teoksessa on kyse. Kun luet, että kyse on feministisen ajatushautomon teoksesta, teet enemmän johtopäätöksiä. Ei kannata tuomita vielä. Jokainen kirja on tekijänsä näköinen tarina, ei absoluuttinen totuus koko maailmasta. Kaikkine subjektiivisuuksineenkin on edessäni avautuva kirja erinomainen vilkaisu somekuplan yhteiskunnan ikävimpiin puoliin.

Heidän tarinansa

Kirja on täynnä naisten tarinoita heidän verkossa kokemastaan hirveästä vihasta. Nämä ovat uhrien tarinoita, eivät tutkijoiden näkökulmia, eikä muuta yritetäkään väittää. Kipu ja tuska uhkailusta ja vihanpidosta ovat kuitenkin todellisia ja kirja kuvailee tarkkaan niin tapahtumia kuin tuntemuksiakin. Niiden osalta kirja tarjoaa koskettavan kuvan siihen tuskaan mitä silmitön nettiviha saa aikaan.

Teoksessa on käsitelty vain hyvin kapeaan poliittiseen ja aatteelliseen ryhmään kuuluvia naisia ja teksti on subjektiivista ajoittain äärimmäisyyksiin asti, mutta entä sitten? Kipu on kipua riippumatta sukupuoli-identiteetistä tai muista yksityiskohdista. Kirjassa on puolentoista sataa sivua kokemuksia ns. punavihreiden naisten tuskasta sellaisen vihan äärellä jota kukaan ei ole ansainnut. Toki siinä voisi olla puolentoista tuhatta sivua, jolloin mukana olisi myös oikeistolaisia naisia, vasemmistolaisia miehiä ja vaikka mitä muuta. Ihmisten tunteet ovat kuitenkin samat. Vaikka toivoisinkin näkeväni vielä teoksen laajemmalla otteella, ymmärrän että tekijöilläkin on vain kaksi kättä naiseen ja yksi julkaisudedis.

Vannoutuneena sarjakuvan ystävänä väitän taiteilija Niemisen ja toimittaja Vehkoon löytäneen mainion ilmaisutyylin asian puintiin. Jos kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, miten vahvaa onkaan kuvan ja sanan yhteiselo? Taiteilija Niemisen persoonallinen tyyli herättää ajatuksia, jakaa tunteita ja tuo tarinan lähelle, mutta jättää silti pureskelemisen lukijalle. Juuri tämän tyyppisessä teoksessa hänen tyylinsä pääsee esille erinomaisesti. Niemisen kuvatyylillä onnistutaan tuomaan esiin paitsi tuska ja kipu, mutta myös voima ja toivo.

Kirjan loppuosa tarjoaa kokoelman referenssejä ja taustoja, joissa myös piirroksen yhdistäminen tekstiin tekee paketista sekä helppolukuisemman että paljon väkevämmin mieleen painuvan. Esitetyt taustatiedot ovat tarkoitushakuisia ja subjektiivisesti valittuja, mutta tarkistettuja faktoja.

Viha ei lokeroi

En usko, että oikea tie vihasta eroon pääsemiseen on katsoa sitä väritetyin lasein, tuijottaen vain yhtä vihan kohdetta ja muotoa. Mielestäni viha on vihaa riippumatta tekijän ja kohteen lokeroinneista, jotka jättäisin suosiolla tilastokeskukselle. Toisaalta, tie keskusteluun vaatii monia askeleita. Yksi niistä on saada ihmiset ymmärtämään vihan seuraukset. Tämä kirja on vankka askel tällä matkalla. Totean aivan rehellisesti että meinasin pomppia tasajalkaa useampaan kertaan kun teos leimasi tuon tuosta koko nettivihan tuskan vain ns. punavihreiden ongelmaksi. Valitettavasti viha ja suru kuuluu meistä kuitenkin kaikille ja tämä on onnistuneesti mediakin alkanut huomaamaan. En kuitenkaan aio väheksyä näiden kertomusten painoarvoa. Lopulta päädyin pyyhkimään mielessäni kaikki perinteiset sukupuoliroolit pois tekstistä sitä lukiessani. Ounastelen – toivon – että tekijätkin hyväksyisivät maailman jossa ihmisiä ei lokeroida synnynnäisten erojen perusteella.

Olit sitten mies, nainen tai joku muu, suvakki tai rajakki, femakkonatsi tai sovinistisika, ohjeeni on täysin sama: lue tämä kirja. Se on hyvä kirja ja se kertoo jotain tärkeää. Jos lukeminen tuottaa kärkkäiden painotusten johdosta vaikeuksia, lue siitä kaikki muut paitsi sukupuolta kuvaavat sanat. Tämä kirja kertoo vain osan totuudesta, mutta pienikin osa totuutta on mittaamattomasti paljon parempi kuin valhe.

P.S. Tämä blogaus on ollut melkoinen haaste kirjoittaa. Uteliaille
vähän taustapohdiskelua.

Julkaistu

Vaikein blogaus

Yli puoli vuotta olen yrittänyt kirjoittaa blogauksena kirja-arvostelua teoksesta Vihan ja inhon Internet, tekijät Johanna Vehkoo ja Emmi Nieminen. Olen kirjoittanut jutun uusiksi parikymmentä kertaa. Aion kuitenkin saada sen tässä kuussa valmiiksi, mutta ensin kuvailen vähän luomisen tuskaa.

Tulikuuma aihe

Aihe ei ole saunan kuuma, se ei ole laavan kuuma, vaan jotakuinkin auringon ytimen lämpöinen. Nettiviha on aihe josta keskusteleminen maltillisesti on mahdotonta. Se on aihe johon liittyvät tunteet ja subjektiiviset kokemukset niin vahvasti ettei sitä edes voi objektiivisesti mitata. Kun sitä tutkit, siihen myös uppoat. Tämän on oppinut myös tämän teoksen tieto-osuudet koonnut toimittaja Johanna Vehkoo, joka on itsekin saanut syytteen nettivihasta. Se ei tietenkään tee tästä toimittajasta kyvytöntä käsittelemään aihetta, mutta se osaltaan osoittaa aiheen vaikeuden.

En taatusti ole itse mikään puolueeton tarkkailija. Minua ja läheisiäni on uhkailtu verkossa niin rajusti, niin kovaa, että minusta on tullut helvetin kyyninen ihminen. Hymyilin aidosti viimeksi varmaan toista vuosikymmentä sitten. En siedä sosiaalisia medioita ja mielestäni tietyt somepalvelut tekemällä tekevät ihmisistä vihaisia ja äärimmäisiä, ei millään salaliitolla vaan yksinkertaisena tarkoituksenaan myydä enemmän mainoksia. Ihmiskunnasta mielestäni ehkä prosentti osaa käyttää somea, mutta kohta sata prosenttia sitä käyttää. Saat somella aikaiseksi pahempaa jälkeä kuin rynnäkkökiväärillä ja tuppaamme kuitenkin olemaan melko tarkkoja rynkkyjen jakelusta. Toimittaja Vehkoolle ei siis tuottanut vaikeuksia löytää tarinoita.

Vaan entäpä sen kirjan arvosteleminen? Niin – mistäpä lähtee. Aihe on tärkeä, mutta mikä on kirjaa ja mikä vähemmän tärkeää kontekstia? Pitäisikö minun arvostella tekijöitä kirjan ulkopuolella? Pitäisikö minun analysoida kirjassa esitettyjä tapauksia? Pitäisikö minun olla erotuomarina esitetyille aiheille? Juuri tässä se haaste on, mihin vedän rajaa. Olen kuitenkin päättänyt, että aion arvostella itse kirjan, en rivien välissä olevaa sisältöä, en suuressa määrin tekijöiden sielunelämää.

Tekijän tuskat

Olen myös antanut ymmärtää jotain. Toimittaja Vehkoo ja taiteilija Nieminen ovat nielaisseet jättimäisen palan tämän kirjan kanssa. Se on teos joka ei koskaan voisi olla täydellinen ja virheetön. Se on teos joka tulisi aina herättämään tunteita. Se on teos jonka tekeminen on vaikeaa ja fyysisesti kivuliasta. Silti he ovat sen tehneet. En tiedä miltä heistä tuntuu, mutta väitän ymmärtäväni hieman millä vesillä he seilaavat.

Tämä on vaikea kirja joka kertoo vaikeasta aiheesta. Se on aihe johon koskemalla saa aina palovammoja sormiinsa. Jätän vuodessa satoja blogauksia julkaisematta, mutta tätä en aio jättää. Tämän tekeminen särkee ja saa voimaan pahoin. Se on merkki siitä, että aiheella on merkitystä. Vain marssimalla eteenpäin voin päästä siitä olosta. Ei muuta kuin sorvin ääreen. Taas.

Julkaistu

Suomalainen sissitoiminta – Jarkko Kemppi (kirja)

Vuonna 2013 ilmestyi otsikon mukainen, kookas (noin 35x25cm), kuvitettu kirja suomalaisesta sissitoiminnasta.

Kiitän kirjaa siitä, että se ei ole suomettunut tai uussuomettunut, kuten jotkut kaltaiset uudemmat kirjat. Esimerkiksi Vapaussotaa on käsitelty aivan oikein Suomen ja Venäjän välisenä sotana, eikä ole sorruttu kirjoittamaan suomettuneesti esimerkiksi sisällissodasta (sivu 29). Suojeluskuntien merkitystä korostetaan aivan kuten pitääkin (esim. sivu 42). Talvisodasta kerrotaan aivan oikein mm. että ”puna-armeijan päätehtäväksi tuli Suomen puolustuksen murtaminen ja koko maan miehitys” (sivu 54). Jatkosodan alusta kerrotaan tapahtumia kuten ne tapahtuivat – Venäjä oli hyökkääjä ja sodan aloittaja. Myös Jatkosodan jälkeisestä asekätkennästä sissisotaa varten kerrotaan varsin hyvin.

Sissitoimintaa eri aikoina on käsitelty hyvin monipuolisesti. Sissitoiminta on ansainnut tällaisen kirjan.

Monia uudempia suurikokoisia ja hyvännäköisiä kirjoja en voi suositella suomettuneisuuden tai uussuomettuneisuuden vuoksi, mutta tätä kirjaa suosittelen.

Julkaistu

Tykkien ja ihmisten saaret (kirja)

Vuonna 2012 ilmestynyt kooltaan varsin suuri (345×250 mm) kertoo Rannikkotykistöstä sen synnystä ”kuolemaan” saakka. Varsinaisista taisteluista, ihmisistä ja saarista kirja kertoo ihan mukavasti varustettuna runsaalla kuvamateriaalilla.

Valitettavasti pitkä ja syvä suomettuminen näkyy vahvasti tässäkin kirjassa kerrottaessa historiallisesti merkittävistä asioista, kuten Vapaussodasta, Talvisodan alusta ja Jatkosodan alusta. Jätetään kertomatta ryssien kannalta ikävät kovat tosiasiat ja sievistellään toisia asioita.

Esimerkkejä voisi luetella vaikka kuinka paljon, mutta jo se kertonee tarpeeksi, että presidentti Rytin Adolf Hitlerille lähettämää henkilökohtaista kirjettä väitetään sopimukseksi. Esimerkiksi sivulla 417 kutsutaan kirjettä nimellä ”Ribbentrop-sopimus”.

Luin vähän aikaa sitten vastaavan ulkoasultaan upean suuren uuden kirjan (Suojeluskuntien Suomi), jota jo ennen lukemista harkitsin ostaa omaan kirjahyllyyni. Luettuani sen päätin, etten halua sellaista suomettunutta roskaa itselleni.

Julkaistu

Me kohta kotiin tulemme (kirja)

Heikki Väisänen on julkaissut vuonna 2017 kirjan Me kohta kotiin tulemme. Kirjan ytimessä on 3. konekiväärikomppania Jalkaväkirykmentistä 39 – Talvisodassa Laatokan Karjalassa. Väisänen alkoi työnsä kyseisen konekiväärikomppanian sotapäiväkirjan puhtaaksikirjoituksella. Homma laajeni III pataljoonan sodankuvaukseen, mutta samalla kerrotaan oikeastaan 13. divisioonan ja IV armeijakunnan historiasta oleellisia osia. Jopa Talvisodankin historiaa.

Heikki Väisänen on poiminut kirjaa otteita lukuisista sotapäiväkirjoista, mutta myös postikorteista ja kirjeistä.

Sotatoimista ei kirjassa ole minulle sotahistorioitsijana oikeastaan mitään uutta, mutta nyt mentiin myös taistelupoterotasolle, saunassakäymiset, lomat, täydennykset, jne.

Väisänen on kerännyt kirjaan myös tappiotietoja varsin monipuolisesti ja tarkasti.

On ”erilainen” sotahistoriankirja – suosittelen kirjaa lämpimästi.

Julkaistu

Merisodan pikkujättiläinen (kirja)

Vuonna 2015 on ilmestynyt kirja Suomen Merisodan pikkujättiläinen. Kirjan on kirjoittanut Jyrki K. Talvitie ja kuvittanut Kalevi Keskinen.

Kirjassa on runsas kuvitus merisotaan liittyvästä kalustosta ja henkilöistä. Yksittäisistä taisteluista ja muista tapahtumista on kohtalaisen hyviä kuvauksia.

Valitettavasti suuremmista ja tärkeämmistä tapahtumista kuten itse sodista on kirjoitettu sitä samaa suomettunutta venäjämielistä jargonia, johon on saatu tottua pitkän, syvän ja synkän suomettumisen aikana.

Vapaussodasta käytetään nimiä Vapaussota ja Sisällissota, viimeksi mainittua selvästi enemmän – vaikka kyseessä oli nimenomaan Suomen ja Venäjän välinen sota, joka päättyi pitkien ja vaikeitten rauhanneuvottelujen jälkeen Suomen ja Venäjän välillä solmittuun Vapaussodan rauhansopimukseen.

Talvisodan syttymisestä kerrotaan taas valhe siitä kuinka Venäjä irtisanoi hyökkäämättömyyssopimuksen ennen hyökkäystään. Valhe siksi, ettei kerrota totuutta, ettei hyökkäämättömyyssopimusta, jatkosopimuksineen voinut noin vain irtisanoa ja heti hyökätä. Oikein olisi ollut kertoa:

Venäjä hyökkäsi rikollisesti Suomen kimppuun 30.11.1939 rikkoen Suomen ja Venäjän välillä voimassa ollutta hyökkäämättömyyssopimusta, Tarton rauhansopimusta ja sopimusta rajaselkkausten selvittämisestä – esittämättä minkäänlaista uhkavaatimusta ja julistamatta sotaa.

Jatkosota kirjan mukaan vastaavasti vain syttyi, eikä sen syttymisestä kerrottu oleellisimpiä yksityiskohtia, joiden mukaan Venäjä hyökkäsi Suomen kimppuun alkaen 22.6.1941 kello 6.05, aloittaen Suomen ja Venäjän välillä käydyn Jatkosodan, joka oli erillissota.

Oikeastaan kaikkein törkeintä on pitkin koko kirjaa toitottaa Venäjän motiiviksi rikoksilleen ”Pietarin turvallisuus”. Ei puolella sanallakaan mainita Venäjän olleen ja olevan imperialistinen valtio ja sen olevan sotien todellinen syy. Venäjän tavoitteista tällä suunnalla voi lukea täältä.

Positiivista on, että kirjassa sentään todetaan Suomen saavuttaneen Jatkosodassa torjuntavoitot ja siksi jääneen itsenäiseksi valtioksi. Torjuntavoitoista voi lukea hyvät kuvaukset täältä, täältä ja täältä.

Julkaistu

Jääkäripataljoona 27 – Matti Lauerma (kirja)

Matti Lauerman kirjana julkaistun tutkimuksen täydellinen nimi on:

Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27 Vaiheet ja vaikutus

Kirja on painettu vuonna 1966 ja siinä on näkyvissä suomettumisen ajan sievistelyä – Venäjästä ja venäläisistä kirjoitetaan kovin varovaisesti. Ilmeisesti on pelätty, ettei kirjaa julkaista jos asiat sanotaan suoraan. Kirjassa on 1096 sivua, joten kerralla kannesta kanteen luettava kirja se ei ole.

Kirja ei ole pelkästään Jääkäripataljoonan ja Jääkäreiden historiaa. Siinä käydään lävitse erinomaisella tavalla Suomen itsenäistymisen historiaa – sortovuodet, aktivismi, jääkärivärväys, Ensimmäinen Maailmansota, Vapaussota, punakapina.

Jääkäripataljoona lakkasi fyysisesti olemasta palattuaan Suomeen ja pidettyään Vaasassa paraatin. Jääkäreiden historia oli silloin kuitenkin vasta alussa. Kirjassa tarkastellaan sotien välistä aikaa, Talvisotaa, Jatkosotaa ja senkin jälkeistä aikaa. Luetellaan nimittäin 1 896 jääkäriä, on myös erikseen kaatuneiden luettelo.

Minun mielestäni kirja on erittäin hyvä, siinä kerrotaan asiat asioina, niin negatiiviset kuin positiivisetkin asiat – eikä ole pyritty mustaamaan tai valkaisemaan pataljoonaa eikä jääkäreitä. Arvostuksestani kertonee jotakin, että sijoitan kirjan Mannerheimin alkuperäisten muistelmien viereen kirjahyllyyni.

Kirjakaupasta sitä ei tietenkään enää saa, mutta kirjastoista ainakin tilaamalla – ja tietenkin antikvariaateista (myös verkosta). Suosittelen lämpimästi historiallisesta totuudesta kiinnostuneille.