Louhimiehen Tuntematon tuli sitten televisiosta sarjana. Elokuva oli minulle pettymys. Olihan siinä pauketta ja toimintaa, mutta siinä se sitten olikin. Piirun verran parempi kuin Mollbergin versio, muttei läheskään Edwin Laineen Tuntemattoman veroinen.
Elokuva oli liian pitkä (oli kuulemma tunnin pitempi kuin yleisessä levityksessä oleva filmi), roolihenkilöiden vierailut kotimaisemissa olisi aivan hyvin voinut jättää pois, ei ne tuoneet filmiin mitään uutta. Ohjaustyö oli minusta huteraa. Jussi Vatanen Koskelana oli kuin puujumala, Aku Hietamies keskittyi Hietasen roolissa lähinnä toljottomaan, ja Rokka, yksi keskushenkilöistä, vilkas karjalainen, lausui replikkinsä kuin olisi ollut perunoita ostamassa, henki puuttui.
Kariluoto oli filmin uskottavin henkilö, nuori puhdasotsainen idealisti. Ehkä parempi kuin Laineen elokuvassa esiintyvä Matti Ranin.
Kyllähän elokuvan katsoi, mutta minusta Louhimiehen olisi pitänyt olla enemmän uskollinen romaanille, esim. kohtaus jossa Koskela räjäyttää kasapanoksella konekivääripesäkkeen ja Lehto takoo Koskelaa selkään ”Jumalauta kuu…le. Se oli Temppu!” ”En minä kuule mitään vähään aikaan. Minä tiedän sen vanhastansa.” Louhimiehen elokuvassa Koskela ei puhu Lehdolle mitään vaan toljottaa kuin puusta pudonnut. Ei voi välttyä vaiktelmalta, että Louhimies on siinä miettinyt miten ihminen oikeasti käyttäytyisi sellaisessa tilanteessa. Minusta siinä olisi pitänyt mennä romaanin mukaan, menköön syteen taikka saveen.
Niin, jokainen elokuvaohjaaja haluaa panna useaan kertaan kuvattuun filmiin oman puumerkkinsä eikä Tuntematon ole tässä mielessä mikään helppo elokuva. Ja ehkä Edwin Laine teki romaanista niin onnistuneen filmatisoinnin että myöhempiä versioita tulee verranneeksi aina siihen, tahtoen tai tahtomattaan.
Meidänkö pitäisi sopeutua?
Nykyään käydään hyvinkin paljon keskustelua joululaulujen ja koulujen kevätlaulujen sopivuudesta nykyisiin tapoihin. Keskustelu on alkanut maahanmuuttajien, pääosin muslimien erilaisista kulttuureista johtuen. Nyt siihen yhtyvät myös tietyt radikaalimmat kansanryhmät, tietämättä edes mistä on kysymys.
Meillehän nuo vanhat laulut ovat ikivanhoja jo vuosikymmeniä olleita perinteitä. Ne eivät ole mitään uskonnollisia rituaaleja, eivätkä minkään uskon palvontaa.
Laulujen suuren merkityksen näkee joulunajan yhteislaulutilaisuuksissa. Silloin ovat kirkot ääriään myöten täynnä, olivat ihmiset sitten mistä uskon ryhmästä tahansa.
Näitä tapoja ei nyt sitten määrätyt tahot suopein silmin, eikä korvin kuule ja katsele.
Meidänkö kantasuomalaisten pitäisi muuttaa tapojamme. Meidänkö pitäisi hyväksyä vieraasta kulttuureista tulleet uskomukset.
Muualta tulleet pysykööt tavoissaan, jos eivät pysty elämään maassa maan tavalla. Älkööt kuitenkaan yritä muuttaa meidän kantasuomalaisten tapoja. Pysykööt omissa oloissaan, toivottavasti muuttuvat sukupolvien saatossa. Antakoot meidän elää tapojamme noudattaen.
Valokuvaushaaste: kännykkäkameralla cosplaykisan lavakuvia
Minua näkee kohtuullisen usein harjoittamassa cosplayvalokuvausta, etenkin studiossa mutta joskus myös lavalla. Käytän isoja ja painavia järjestelmäkameroita kuten kollegatkin ja tiedän niiden edut etenkin vaativissa valaistusolosuhteissa ja nopeassa liikkeessä. Vaan entäpä jos kamerat ovat lainassa kavereilla? Näin kävi minulle lauantaina joten päätin katsoa miten sama työ sujuu modernilla kännykkäkameralla, Samsung S9+:lla.
Parannusta ja zoomia
Kännykkäkamerat ovat parantuneet kohtuullisen ripeään tahtiin vuosien varrella. Pelkästään tänä vuonna on saatu monia vau-hetkiä, kun vuoroin Huawei, Apple, Google ja lopulta Samsung napsivat DxOMark-kärkisijoja. Kehitystä on tapahtunut monin tavoin, mutta toisaalta monet pikkujutut kuten fysiikan lait ovat vielä samoja. Lavakuvauksen kannalta merkittävin muutos on kahden eri polttovälin optiikan asentaminen puhelimeen. Tekniikka on käyttänyt useampikin valmistaja. Toinen linssi kuvaa laajaa kuvaa, toinen zoomaa hieman lähemmäs. Vaikka zoomit jäävätkin metaforisen valovuoden päähän ”oikeista” kameroista, on muutos silti merkittävä.
Modernit älyluurit tarjoavat myös laajaa manuaalisten asetusten optiota. Tällä kertaa en sukeltanut niiden pariin vaan halusin katsoa asiaa keskivertokäyttäjän näkökulmasta: kuvaus automaattiasetuksin ja rajaus Googlen valokuva-arkistossa on ainoa jälkikäsittelyn muoto. Kuvaussijaintini oli myös vähemmän optimaalinen, mutta niinpä se on keskivertokatsojallakin. Pyrin toki pitämään mielessäni yleiset hyvät vinkit kameran käsittelystä, hyvästä otteesta, yms. Kuvaajahan se lopulta kuvan ottaa, iso ryhmä korealaisia insinöörejä vain oli taustatukena.
Lopputuloksena olin positiivisesti yllättynyt. Monet peruskuvat onnistuivat varsin asiallisesti. Dynaaminen alue jäi kehnoksi, vaaleat kohdat kärsivät puhkipalamisesta sekä detaljien puutteesta ja vain aniharva liikettä sisältänyt kuva oli edes etäisesti käyttökelpoinen. Parhaat tulokset olivat ryhmäkuvissa, joissa tilanne onkin staattinen. Valo ei sinänsä loppunut kesken kertaakaan. Hermot meinasivat tosin loppua luurin huonoon suunnitteluun. Vääriin nappeihin osui jatkuvasti ja tuon tuosta kamera päätti keskeyttää prosessini tarjoamalla erikoistoimintoja ja selfieitä joita en taatusti ollut vailla. Lisäksi luuri myös kuumeni huomattavasti ja akun prosenteista lähti puolessa tunnissa matkaan yli kolmasosa.
Noh, miten meni siis yleisön mielestä? Katsokaa itse, albumi sisältää 46 kuvaa.
P.S. Vertailun vuoksi tutustukaa myös kollegan oikealla kameralla otettuihin lavakuviin samasta tapahtumasta. Pientä eroa on havaittavissa.
Suomi 100 -kampanjassa toimittiin fiksusti
Ehta ja virallinen, valtioneuvoston kanslialta saatava Suomi 100 -logo heilui jos jonkinmoisessa tempauksessa tänä vuonna. Itsekin pääsin kahta semmoista vetämään ja yllätyin todella positiivisesti viranomaisten uudesta tavasta nähdä kulttuuria. Koskaan aiemmin ei ole kulttuuriin hyväksytty samoin ehdoin epäpoliittista ja/tai täysin vapaaehtoisvoimin pyöritettävää toimintaa. Esitän nöyrät kiitokset ja toivon käytännölle jatkoa.
Suomen Paras AMV oli yksi tarinamme esimerkkitempauksia
Kulttuuri ja komitea
Olen vuosien varrella pyörinyt melkoisen runsaassa määrässä harrastus- ja kulttuuritoimintaa, julkisesti ja yksityisesti rahoitettua, pääsymaksutonta ja pääsymaksullista, pikkuriikkistä ja massiivista. Oppimani perusteella esitän ettei julkinen valta ei voi luoda kulttuuria, vaan ainoastaan antaa sen tapahtua. Tätä harvoin ymmärretään ja erinäiset ison rahan tekohengitykset jo aikoja sitten kuolleelle toiminnalle näyttävät lievästi sanoen pöhköiltä. Julkisen rahan määrä on harvoin suhteessa tulokseen eikä asiaa käytännössä mitata mitenkään. Julkinen sektori myös lihottaa läjäpäin oheistoimintaa joissa on väkeviä merkkejä hyväveliverkostosta. Harvemmin julkisen sektorin ansiosta, useammin julkisen sektorin toimista huolimatta maassamme tehdään hurjasti hyvää, hienoa ja kaunista.
Kaiken yllä on ihan presidenttiä myöten siunattu malli, jossa määritellään mikä on hyväksyttyä kulttuuritoimintaa. Tämä on ehtaa maan tapaa, liekö sitä koskaan mihinkään kirjattu. Oma havaintoni on, että ollakseen hyväksyttyä ja kabinettikelpoista kulttuuria, on tiettyjen ehtojen täytyttävä. Ensimmäinen ehto on että ainakin yksi henkilö organisaatiossa saa palkkaa. Tämän lisäksi ainakin yhden seuraavista on täytyttävä.
1. Laitoskulttuuri, eli perinteikäs teatteri, orkesteri tai vastaava etabloitu instituutio.
2. Poliittisesti nouseva tai pinnalla oleva aihe joka saa pelkällä aihepiirillään palstatilaa.
3. Poliittisesti sitoutunut, suoraan tai epäsuoraan (esim. poliittisesti nimitetty hallinto tai virkamieshallinto organisaatiossa).
Väärästä metsästä
Pääosa sitä toimintaa jossa itse puuhaan ja jota tuen ei täytä edellisiä ehtoja. Merkittävä osa ruohojuuurikulttuurista ei näitä täytä. Minulla on (pöhkö?) usko epäkaupalliseen kulttuuriin ja koen sen tärkeäksi osaksi kulttuurikenttää. Se ei ole koko totuus, mutta se on ajatusmalli jota sietäisi kuulla ja josta kukaties voisi vähän oppiakin. Asiassa vaikuttavat todennäköisesti varsin inhimilliset lähtökohdat, ihmisiä ne päättäjätkin ovat. Jos kulttuuri on kovin vapaata ja toimii ilman rahan ja/tai politiikan valtaa, se on herkästi myös byrokratian ulottumattomissa. Ehkä siksi sellaisia tekijöitä ei haastatella, tapahtumia ei nosteta esille viestinnässä eikä hyväksytä yhteisiin kulttuuriprojekteihin.
Suomi 100 esitti vallankumouksellisen ajatuksen sisältö edellä menemisestä. Yllätyin positiivisesti lukuisista hyväksytyistä projekteista jotka eivät olisi ikipäivänä päässeet byrokraattisesta seulasta läpi. Ilmeisestikin valtioneuvoston kanslia oli delegoinut projektin johdon poikkeuksellisesti ihmisille, sillä tästä jäi todella hyvä fiilis. Kun kansan palautekin on ollut iloista, rohkenen kysyä: kannattaisiko kokeilla uudestaankin? Voisiko kulttuurin jähmeitä kriteerejä jo löyhentää pysyvästikin?