”Kulttuurieliitti on aina ollut historian väärällä puolella”

Pyrin aina katsomaan Verkkouutisissa perjantaisin olevan BenTV:n lähetyksen.

Tälläkin kertaa se oli aivan mainio – suosittelen lämpimästi:

BenTV: Kulttuurieliitti on aina ollut historian väärällä puolella | Verkkouutiset

Oikeastaan kulttuurin tukeminen verovaroista pitäisi lopettaa. Kulttuurin pitäisi mielestäni olla harrastus. Jos joku haluaa maalata tauluja, niin harrastakoon sitä – ilman veronmaksajan pussilla käymistä. Sama asia musiikin, jne. suhteen.

Jos joku onnistuu kulttuurin avulla tienaamaan rahaa ja elättämään sillä itsensä, niin sekin tietysti käy. Ei kuitenkaan tarvita verorahoista esimerkiksi ”kirjailija-apurahoja”, tms.

Venäjältä, rakkaudella

Otsikon mukaan voisi kääntää 1960-luvun Bond-tunnarin From Russia with Love. Moisia sanoja ei tarvitse pelätä kuulevansa uusissa lauluissa enää. Venäjän julma sota on tuhonnut kansoja, ihmisiä ja mahdollisuuksia – mutta myös kulttuurin ilmapiiriä.

Muistan Uralin rinteiltä…

Jo ennen otsikkobiisiä oli maan rajaa ylitetty kaihoisin muistoin Erik Lindströmin sävelin, Aili Runteen sanoin, ikimuistoisella Annikki Tähden esityksellä Muistatko Monrepos’n. Sekä esittäjä että laulu saivat vielä upean kertauksen Aki Kaurismäen elokuvassa Mies vailla menneisyyttä (katsottavissa Areenassa).

Vuosikymmentä tämän jälkeen käännettiin suomeksi venäläinen laulu Uralin pihlaja, jonka ehkä tunnetuin esittäjä oli Tapio Rautavaara. Venäläinen runo löysi paikkansa suomalaisten rakastamana häävalssina, jonka on esittänyt iso litania artisteja vuosikymmenten varrella. Matka Uralille on kilometreinä pitkä, mutta kulttuurille lyhyt.

Mistä tunnet sä ystävän?

Vladimir Vysotski oli esimerkki Neuvostoliiton ilmapiiristä. Hänen runonsa ja laulunsa eivät olleet tarpeeksi sopivia eliitille, mutta silti hänestä tuli yksi maansa rakastetuimpia trubaduureja. Vasta hänen juotuaan itsensä hautaan alkoi olemaan tilaa hänen musiikille. Suomessa hänen taiteensa löysivät Juha Vainio ja Arja Saijonmaa. Onneksemme tuolloin taide ylitti maan rajoja.

Hieman edellisen jälkeen rokkasi Leningrad Cowboys. Suomalaiset rokkarit ja puna-armeijan kuoro esiintyivät ja lauloivat yhdessä yleisön hurratessa. Maantieteelliset ja aatteelliset rajat ylittyivät, sillä kulttuuri halusi ja pystyi ylittämään ne.

Laulu hiljenee

Tänä päivänä ei enää ylitetä rajaa kulttuurin merkeissä. Ei tehdä kulttuuriyhteistyötä, ei löydetä toinen toistemme lauluja, ei tehdä yhteiskonsertteja tai muitakaan tuotantoja. Laulu on hiljentynyt tänään, ja huomenna, ja vielä monen huomisen verran – ehkä sukupolven ajaksi.

Niin traagista kuin hyökkäys Ukrainaan onkin, vuodatan kyyneleen myös niille tekemättä jääneille runoille, lauluille ja esityksille. Rajamme itään ei ole koskaan ollut ongelmaton, mutta vuosikymmenten ajan se on inspiroinut. Se kynttilä puhallettiin sammuksiin reilu vuosi sitten.

Koska lie aika se sytyttää uudelleen?

Emme valtaa, mutta väritämme

Aamulehti teki sen taas: xx valtaavat paikan yy -tyyppinen otsikko. Tällä kertaa (taas) upeat asut valtaavat Sorsapuiston. Näin tapahtuman yhtenä perustajana voin luvata että emme valtaa, mutta väritämme taatusti.

Piipahda kiireiltäsi

Olen aina joskus ennenkin tämän muistutusblogauksen tehnyt. Nyt se on ehkä entistä enemmän tarpeen. Tampereen asukkaat ovat olleet täydellisen käärmeissään parin viikon takaisesta blockfest-festivaalista. Kävelykadut suljettiin, musiikki pauhasi pitkin yötä, poliisi jahtasi huumediilereitä moninkertaisin vahvuuksin, ensiavussa oli täysi kaaos, joukkotappelut levisivät niin laajalti että ravintoloita piti sulkea. Yleisötapahtumien maine meni.

Mutta ehkä teitä hieman lohduttaa se tieto, että Tampere-talossa ja Sorsapuistossa tänä viikonloppuna ei ole anniskelua – itse asiassa alue on päihteetön. Siellä ei myöskään suljeta yhden ensimmäistä kävelytietä – tapahtuman aikaan puistossa saa kävellä, sillä puisto-ohjelma on myös maksutonta. Elävää musiikkia toki paikalla on, mutta kuten ohjelmasta voi tarkistaa, lavan ohjelma loppuu klo 20 mennessä joka päivä, eli ihmisille sallitaan yöunet. En myöskään mitenkään voi olla muistuttamatta, että tapahtuma toimii yksinomaan vapaaehtoisvoimin, emme käytä siihen senttiäkään julkista rahaa.

Joten, jos kiireiltäsi kerkeät, piipahdapa katsomaan Sorsapuistoa viikonloppuna. Toki isoin osa tapahtumasta on Tampere-talossa, mutta valitettavasti tapahtuma myi loppuun melkoisen ajoissa. Eiköhän sieltä tosin materiaalia julki tule ihan mukavasti. Itse odottelen pelonsekaisin tuntein omia juontohommia sekä riemullisin tuntein Unreality-kuoron ja Ylioppilaskunnan soittajien suurta konserttia.

Luonnollisestikin tilaa on myös moralisoiville kansalaisille, joiden mielestä nuoriso on ihan hunningolla. Jos Päivi Räsänen tulisi paikalle, varmaan antaisimme hänelle vapaan pääsyn. Onhan hän inspiroinut Traconin järjestäjien lentävän lauseen: Ei. Kaikki on kielletty.

Sarjakuva sillanrakentajana

Tämä blogaus perustuu isoilta osin avajaispuheeseeni Tampere Kuplii -sarjakuvafestivaaleilla 26.3.2022 Tampere-talossa. Puhetta on mukautettu blogisopivammaksi ja kohdat jotka viittaavat avajaisten vieraisiin on ohitettu. Avajaisissa nähtiin vieraina pormestari Anna-Kaisa Ikonen, taitelija Petri Hiltunen sekä taiteilija Maikki Harjanne.

Juhlavasta vakavampaan

Alun perin oli tarkoitus olla teatraalista, juhlavaa ja välkehtivää, suurta riemullisuutta sarjakuvafestivaaliemme paluusta kahden vuoden tauon jälkeen. Sitten Venäjä päätti toisin ja ei muuta kuin käsikirjoitus uusiksi. Suurelle riemullisuudelle ei tässä ajassa ole tilaa, mutta ihmisten kohtaaminen on erityisesti kriisin aikana tärkeää. Kohtaamme sarjakuvan merkeissä ja niin, sarjakuvasta on todella moneksi.

Sarjakuva voi olla puhdasta viihdettä, ja mikäpäs siinä, viihteenä se on loistavaa. Se voi olla jotain tositarinoista dramatisoitua, fiktiota todellisessa ympäristössä – tai se voi olla puhdasta dokumenttia, tositapahtumia. Tiitu Takalo muistutti tuoreessa Ylen haastattelussa miten sarjakuva kertoi punkstoo-ilmiöstä ja -ongelmasta vuosikausia ennen valtamedian kiinnostusta. Tuore Sarjakuva-Finlandian voittaja Suvi Ermilä käsittelee voittajateoksessaan vastaanottokeskuksen tapahtumia. Maahanmuuttoa on käsitelty sarjakuvissa aiemminkin, sekä myös muita haastavia aiheita, kuten seksuaalisuus ja ilmastonmuutos. Vaikeiden aiheiden käsittely voi olla myös terapeuttista, niin sarjakuvan tekijälle kuin lukijallekin.

Ymmärryksen silta

Ounastelen, että näinä päivinä useammassakin ukrainalaisessa pommisuojassa on kynä kohdannut paperin. Monet lienevät luonnosteleet paperille kuvia siitä mitä he ovat nähneet, kokeneet tai tunteneet. Voin vain toivoa heidän selviävän siitä kauhusta hengissä. Joku päivä voimme kenties nähdä niitä lopullisia teoksia jotka syntyvät noiden vedosten pohjalta. Niiden avulla voimme rakentaa ymmärryksen sillan siihen, mitä Ukrainassa nyt tapahtuu. Luemme toki tapahtumat uutisista joka päivä, joka tunti, mutta todellinen ymmärryksen, sydämen silta vaatii enemmän. Sarjakuva on yksi niitä tapoja, joka voi siihen pystyä. Ja kun me sen sillan ylitämme, ymmärrämme paremmin, syvemmin ja siten voimme tehdä kaikkemme jotta tämän ei enää tarvitsisi toistua.

Sarjakuva on sillanrakennuksen taidetta. Siihen perustuu myös sarjakuvafestivaalimme. Kun perustimme sitä kesällä 2006, oli vain sekalainen joukko sarjakuvan kanssa eläviä ihmisiä. Oli sarjakuvan lukijoita, tekijöitä ja kustantajia. Pöydälle heitettiin sarjakuva, vain sarjakuva. Emme koskaan lähteneet hakemaan jotta nyt pitäisi ohjelmaan saada tasapainoksi lisää suomalaista, eurooppalaista, amerikkalaista tai japanilaista sarjakuvaa. Mitä tahansa sarjakuva kulloinkin inspiroikin ohjelmaksi, olkoon tervetullutta. Hyvän fiiliksen festivaali oli sarjakuvan tekijöille, kokijoille sekä siitä inspiroituneille.

Tampere on hyvä paikka tällaiselle vapaalle kulttuuriharrastukselle, sillanrakennukselle, erilaisten ajatusten kohtaamiselle ja uuden luomiselle sen pohjalta. Täällä tuo ei ole harvinaista vaan jokapäivästä. Täällä tehdään kulttuuria uteliaisuudella, innolla ja avoimuudella, ei aaterajoilla tai tiukalla komiteajohdolla. Siksi juuri Tampereella kuplii. Ja niin kupli tänäkin viikonloppuna ja voi veljet, viikonlopun hyvä fiilis tuhansille festivaalivieraille oli juuri sitä mitä lääkäri määräsi. Ensi vuonna uudestaan!

Kulttuuri on kielletty

Voi minua pöhköä, kun ajattelen ettei mikään minua enää yllätä. No, ei tavallaan yllätä tämäkään, mutta pistetään nyt vahinko kiertämään. Tarinamme kertoo säveltäjä-pianisti-professori Bright Schengistä ja hänen epäonnistuneesta yrityksestä tehdä työtään, eli opettaa. Ei olisi kannattanut.

Kauan sitten kaukaisessa korrektiuden valtakunnassa

Kun ajattelemme Yhdysvaltoja, ajattelemme varmaan kaikki samaa? Maata, jossa ei ole jännitteitä eri ihmisryhmien välillä, ei köyhyyttä, ei nälänhätää, ei välinpitämättömyyttä. Samaa mieltä? Hyvä, sillä nyt keskustellaan siitä, miten he ovat tässä onnistuneet. Häpeällinen professorimme oli näyttänyt oppilailleen vuoden 1965 brittielokuvan Othello, joka siis perustui samannimiseen näytelmään. Tämän näytelmän kirjoitti muuan Shakespeare, joka muistetaan historiassa ennen kaikkea rasismista, syrjinnästä, naisvihamielisyydestä ja rikoksista ihmisyyttä vastaan.

Voi tuota meidän pöhköä professoria, minkä perkuleen meni tekemään! Kyllähän jokaisen pitäisi tietää, että tuo elokuva on umpirasistinen ja sen näyttäminen on väkivaltainen hyökkäys paitsi oppilaita, koko opiskeluilmapiiriä, oppilaitosta ja yhteiskuntaa vastaan. Varmistettujen mielensäpahoittajien mukaan elokuva normalisoi orjuuden ja kaiken muun tummaihoisten kokeman kohtalon ja sen näyttäminen tekee opettajasta valkoisen ylivallan edustajan, ihmishirvön ja pahoinpitelijän. Kahta hirveämpää on, että opettaja ei edes pohjustanut asiaa varoittamalla oppilaita elokuvasta, tai järjestänyt keskustelutilaisuutta orjuuden historiasta sen pohjalle. Jos orjuuden historian opetus ei aiheena kuulu säveltämisen kurssille niin mikä sitten?

Tarinan onni on, että opettaja pakotettiin pyytämään anteeksi, sitten pyytämään anteeksi anteeksipyyntöään, sitten eroamaan tehtävästään ja lopulta hänen tulevat työmahdollisuudet ja ihmiskontaktit estettiin. Se on toki laiha lohtu sille, että lukuisat oppilaat ovat menettäneet kykynsä opiskella normaalisti, jouduttuaan tällaisen groteskin, hirveän väkivaltaisen hyökkäyksen kohdalle. Juu, kyllä te lukijat nauratte, ”isoisäni haavoittui sodassa”, ”isoäitini oli Auschwitzissa” ja muuta typeryyttä. Ei se ole MITÄÄN rasistiseksi leimatun elokuvan näkemisen rinnalla.

Olkoon tämä opiksi: sinua, rasisti, tarkkaillaan. Sinun kirjahyllysi luetteloidaan, sinun kaveripiirisi kuulustellaan, sinun elokuvamakusi syväluodataan ja sinun elämäsi viedään sinulta, kuten sinä olet vienyt kaiken jokaiselta vähemmistöön kuuluvalta ihmiseltä. Professori Scheng selvisi ihmeen kaupalla Maon kulttuurivallankumouksesta, mutta siinä missä Mao epäonnistui, nykyinen sukupolvemme onnistuu: paha saa vihdoin palkkansa.

Joku, epäilemättä täysin teoreettinen persoona, voisi kysyä miten tällä kaikella parannetaan yhteiskunnan ilmapiiriä, korjataan eriarvoisuutta, rakennetaan siltoja ja paikataan vanhoja haavoja. Onneksi tämä henkilö on täysin teoreettinen, ettei häntäkin tarvitse haukkua valkoista ylivaltaa kannattavaksi natsiksi. Teoriaa ei sen sijaan ole varma kehitys: se, mikä tapahtuu tänään Yhdysvalloissa, tapahtuu huomenna myös maamme yliopistoissa. Oli jo aikakin saada orjuudella rakennettu maamme vastuuseen teoistaan!

Puhutaanpa kultturipolitiikasta

Jälleen on luvassa ruman puolueellinen henkilökohtainen vaalikampanjablogaus, aiheena sellainen johon keskivertokokkari ei koske tikullakaan: kulttuuri. Olen pitkään halunnut tuoda osaksi kulttuurikeskustelua myös kokoomuslaisen kulttuuripolitiikan ja nyt koen että olen saanut osallistua sellaisen laatimiseen. Kertaan vähän sen aiheita, sekä sitä mitä olin tekemässä yhteiseen ohjelmaamme että siihen miten tästä jatkan henkilökohtaisesti.

Kulttuuripolitiikan kolme teesiä

Ensimmäinen teesi: kunta ei voi rakentaa kulttuuria, se voi vain rakentaa puitteet ja antaa sen tapahtua. Annan isot pisteet vihreiden vanhalle gurulle Perttu Pesälle, joka aikanaan aiheen ympärillä puhui. Jos kunta yrittää tehdä kulttuuritapahtumaa, siitä tulee kankeaa ja kallista. Jos kunta pistää kymmenesosan samasta rahasta puitteisiin ja kolmannen sektorin tueksi, se saa parempaa. Näpit irti mikromanageerauksesta!

Toinen teesi: kunnan tärkein kulttuuritapahtuma parin vuoden päästä on hyvällä todennäköisyydellä sellainen, jota juuri kukaan ei osaa vielä nimetä. Kulttuuri muuttuu, kehittyy, uutta tulee. Se ei tarkoita että vanhaa pitäisi tuhota, mutta aina katse eteenpäin. Uuden kulttuurin puitteisiin sijoittaminen maksaa vähän, riskit ovat pieniä, mutta on aina mahdollisuus nähdä uusi menestystarina, joka tuo kunnalle turismia sekä suoria ja välillisiä euroja säkkitolkulla.

Kolmas teesi: kulttuuri on tekijöille ja kokijoille. Kulttuurin kokemus, kuten teatterissa tai museossa käynti, on tutkitusti hyväksi terveydelle. Kulttuurin parissa tehtävä työ ja vapaaehtoistyö on myös iso juttu. Vapaaehtoistyö kulttuurin parissa on avuksi syrjäytymiseen, tarjoaa uusia taitoja, se avaa lukuisia portteja työelämään ja luo sosiaalisia suhteita. Kulttuuri on siis tuplavoitto: sekä sen rakentaminen että kokeminen – joskus molemmat yhdessä – tuovat hyvää.

Metriikkaa rahankäyttöön

Olisi kiva, jos kulttuurille olisi enemmän rahaa mutta tosielämässä on niukkuus aina läsnä. Onkin siksi tärkeää katsoa jokaisen euron perään. On lukuisia tapoja varmistaa rahojen tehokas käyttö. Kun pohditaan julkisen rahan antamista kulttuuritoimijalle, hyvä kysymyspatteristo sisältää vaikkapa seuraavia.

  • Taloudellinen kynnys? Voiko jokainen kuntalainen osallistua, vai onko kynnystä kuten pääsymaksu?
  • Osallistujakynnys? Onko toiminta rajattu keinotekoisesti joiltain pois vai onko ovi kaikille auki? Toki voi olla esim. lasten toimintaa, tai vaikka tietyn kielistä toimintaa, selkeitä kohdentamisia.
  • Aika/määrälaskelma: Kuinka monelle ihmiselle rahalla toteutetaan toimintaa ja kuinka pitkäksi aikaa. Festari voi olla kaksi päivää kertaa viisituhatta ihmistä – kerho voi olla kaksi kertaa viikossa vuoden ajan kertaa kaksikymmentä ihmistä.
  • Kulttuurilaitoksille: Ehdottakaa säästötoimenpiteitä. Kertokaa minkälaisia kulttuuritoimijoiden välisiä verkostoja olette luoneet, minkälaista yhteistyötä teette muiden kanssa?
  • Vapaa kysymys: Millä tavoin toimija on pyrkinyt tehostamaan taloudenpitoa. Yhdistysten tapauksessa, minkälainen yhteistyöverkosto eri yhdistysten välillä on, käytetäänkö yhteisiä resursseja?

Listaa sopii jatkaa, mutta edellä muutama pohjalle. Kas, olen surukseni kulttuurityössä oppinut että kaksi, lähes identtisen kokoista tapahtumaa, saattavat toinen saada julkista tukea muutaman tuhannen euroa ja toinen satatuhatta euroa. Jos jokin toiminta tulee hyvin kalliiksi, pitää rohkaista tehostamaan. Tärkeää on nähdä ym. kysymykset neuvoa antavina, suuntaa näyttävinä, ei ehdottomuuksina. Teatterit ja museot ovat meille elintärkeitä, vaikka niistä pääsymaksua otetaankin. Jo kysymysten esittäminen auttaa ja ne pitää nähdä tiedonhankinnan välineinä, ei konetuliaseina.

Tunteita ja ravistelua

Kulttuurin tehtävä on herättää, ravistaa ja saada ajattelemaan. Jos jokin kulttuurin muoto saa sinut vihaiseksi, se ei ole mikään syy vastustaa sen tukemista. Jos kunnan asukkaat siitä pitävät, se on hyvä. Toiminnan suosio on paljon parempi mittari kuin valtuutetun moraalikäsitys. En minä ainakaan haluaisi nähdä kulttuuria, joka ei koskaan herättäisi minussa tunteita. Minä haluan, että kulttuuri haastaa minut ja käsitykseni. Minä haluan olla väärässä taiteen edessä. Haluan tehdä selväksi itselleni, etten loukkaannu taiteellisesta erimielisyydestä.

Viimeisenä, kulttuuripolitiikka tarvitsee mm. kaiken edellisen vuoksi yhteistyötä. Nostan hattua etenkin Tampereen vihreille, jotka ovat tehneet ihailtavaa työtä kulttuurin kehittämisessä. Heillä on hyviä ajatuksia, nyt pitää vain sparrata ja istua saman kahvipannun ääreen niin saadaan vielä parempaa – yhdessä, vahvalla kulttuurin rakkaudella ja vilpittömällä kunnioituksella. Rivien väliin voisi vielä heittää, etten pahastuisi yhtään jos saisi pari persua ja demariakin siihen keskusteluun mukaan.

Miksi kulttuuri heitettiin bussin alle?

Tiedämme kyllä mitä on tapahtunut – kulttuuri ja tapahtuma-ala on sinänsä tarpeellisten koronatoimien yhteydessä heitetty bussin alle. Ei korvauksia, ei tukea, ei toivoa. Emme sen sijaan ole kysyneet miksi näin on, mutta minua se kiinnostaa.

Katsotaan tarkemmin

Erinomainen määrä taustatietoa aiheesta tarjoiltiin taannoisessa ykkösaamussa ja myöhemmin useissa uutislähetyksissä. Kulttuurilaitokset, eli kaupunkien operoiman teatterit ja vastaavat ovat saaneet jotenkuten pidettyä pään vedenpinnan yllä. Kaupungin virkakuntia lähellä olevat kulttuuri-instituutiot ovat saaneet hieman tukia ja mahdollisuuksia selvitä, eli koko kulttuurikoneistoa ei ole unohdettu. Sen sijaan rajanveto on groteskin selvä: laitoskulttuuri hyvä, vapaa kulttuuri paha. Kun tämän rajanvedon huomasi, alkoi muodostumaan teoria päässäni. Ja kyllä, se on teoria, ei pyhä totuus.

Teoriani on, että jossain sivulauseessa tai -ajatuksessa, tietoisesti tai ei, määräävät puolueet huomasivat että kulttuurissa on hallittavaa ja hallitsematonta puolta. Hallittu puoli ovat perinteiset, yleensä punalippua heiluttavat persoonat, virkailijat, pitkää uraa julkisessa laitosteatterissa tai muussa pysyvässä laitoksessa työtä tekevät. En sano etteikö moni heistä tekisi hyvää työtä ja tuottaisi paljon riemua kansalaisille. He ovat kuitenkin kontrollin alla. He eivät tuo esille teoksia tai näytöksiä, jotka ravistelisivat turhan paljoa nykyistä menoa. Heillä on kulttuurituotannon taito, parhaimmillaan kiitettävä sellainen, mutta heillä on myös itsesuojeluvaisto. He tekevät pilaa siitä mistä vallanpitäjät suovat pilaa tehtävän ja he tekevät draamaa siitä mikä on soveliasta.

Kärsijöinä sen sijaan on se osa kulttuuria, johon talutushihna ei ylety. Pienet teatterit, harrastajaryhmät, yhdistykset, muut riippumattomat toimijat ja siinä sivussa tapahtumatuotannon yritykset. Heidät on heitetty bussin alle jokaisen hallituspuolueen voimin. Ajoin meno on niin rajua että voisi luulla meidän katsovan Neuvostoliiton asennetta Vladimir Vysotskiin. Mutta vapaa kulttuuri on, kuten sanottua, vapaata, Se ei kumarra sen paremmin vallanpitäjiä kuin oppositiotakaan, ei nöyristele puolesta tai vastaan vaan antaa sydämen palon vallata. Se on kaunista. Arvon lukijat, se on joskus groteskia, kärjekästä, hiomatonta, mutta niin kaunista. Se on syy, miksi ihmiskunta loi taiteen.

Isot puolueet, isot säännöt

Spekuloin siis, että isot puolueet haluaisivat nähdä isojen kulttuurilaitosten isoa taidetta, joka ei ravista yhteiskuntaa eikä herätä kysymyksiä. Vaikka teatterimme ovatkin pitkälti demarijohtoisia laitoksia, en halua syyttää heitä tai Sanna Marinia suoraan. Kuka tahansa päättäjä, joka on näin universaalissa, kiistattomassa valta-asemassa, pyrkisi samaan. Linjaa vahvistaa myös puhe ehdotetuista tukilinjauksista, joissa rahoitusta pyritään ohjaamaan instituutiokeskeisesti. Ajatus kulttuurin keskusvallasta on nyt muodissa. Ajatus siitä, että kulttuuriväki lakkaisi kysymästä vaikeita kysymyksiä, on aivan liian houkutteleva päättäjille.

Sitä en tietenkään osaa sanoa että onko kyseessä ihan määrätietoisen paha tahto, halu ravistella ”liian vapaasta” kulttuurikentästä ”liian väärät” mielipiteet pois viemällä vähätkin resurssit heiltä pois. Tämähän voi olla myös vain ajattelun puutetta, iso puolue ja iso päättäjä ei osaa, ehdi tai halua ajatella asiaa ruohonjuuritasolla. Pieniä toimijoita ei kenties aktiivisesti olla heittämässä bussin alle, vaan ainoastaan ollaan huomioimatta tuleva törmäys. Eräs eettisen psykologian klassikko tulee juuri mieleen.

Selittääkö pelko?

Yhtä kaikki, lopputulos on se, että pienet kulttuuritoimijat ovat kärsineet ja tulevat kärsimään vielä lisää. Ehkä se on päättäjien tahto, ehkä sivuvaikutus, mutta se että ongelmaa ei aiota noteerata on ainakin määrätietoinen päätös. Jos se jostain kertoo, se kertoo pelosta. Kulttuuritoimijat, yhdistykset, kerhot, seurat ja tempaukset pelottavat maan johtoa. Demokratiassa olisi viisasta kääntää katseet kaikkiin päättäjiä pelottaviin asioihin. Tekeekö sen oppositiopolitiikalla, tutkivalla journalismilla vai kansalaisaktivismilla on sitten niitä kysymyksiä, joihin saa tässä maassa onneksi vapaasti valita vastauksen.

Yli 20 vuotta kulttuurin vapaaehtoistyötä tehneenä totean vaan jotta saatanan tunarit.

P.S. Olen yhä vajaalla terveydellä, tietokoneen käyttö vaikeaa. Tämän kirjoittamiseen meni 6 päivää. Olen vähemmän aktiivinen vielä 1-2 viikkoa, mutta vihamiesten suruksi ja ystävien iloksi, tämä paranee kyllä.

”Omertan laki” – Näyttelijä Ville Virtanen ei suostu Aku Louhimiehen ohjaamaan elokuvaan – Helsingit Sanomat sekoilee

Kyse on Omerta-nimisestä elokuvasta, joka perustuu Ilkka Remeksen menestysromaaniin 6/12. Alunperin tuotannon ohjaajaksi valittiin Antti Jokinen, mutta hänen jäätyään sairaslomalle, Louhimies palkattiin tilalle.
Kyseessä on valtava tuotanto: kahden elokuvan lisäksi tarkoituksena on kuvata tv-sarja.

Nyt, ensimmäisen tuotannon näyttelijöistä, Ville Virtanen, ilmoittaa jäävänsä pois Louhimiehen vuoksi.
Iltalehti tavoitti Louhimiehen, jolle Virtasen poisjäänti tuli yllätyksenä.
-En edes tiennyt, että hän on projektissa mukana, Aku kertoi.

Ohjaajavaihdoksesta uutisoitiin viikko sitten

Ville Virtanen kyseenalaisti HS:n jutussa Louhimiehen ohjausmetodit ja pelkäsi kärsivänsä henkisesti niiden vuoksi.
– Musta tulee pelokas ja ahdistunut. Se pelko ja ahdistus ei lopu, kun työ päättyy. Ne tulee uniin, ja mun perhe ja läheiset tulee kärsii siitä, Virtanen kertoi HS:n 36 minuutin pituisessa podcast-monologissaan.

Louhimies kommentoi lyhyesti Virtasen perusteluita poisjääntiin.
– Olen tehnyt hänen kanssaan 20 vuotta sitten töitä irtiottoja-sarjasa yhden päivän ajan. Hän ei ole koskaan kertonut minulle, että siitä päivästä jäi paha olo.

Omertan ympärillä on ollut muitakin epäselvyyksiä, mm. näyttelijämiehityksen suhteen.
HS muokkasi juttuaan, jossa kerrottiin ohjaajan vaihtumisesta Jokisesta Louhimieheen. Jutun korjauksesta sai sen käsityksen, että elokuvan tuotannosta ovat lähteneet pois Krista Kosonen, Peter Franzen, Eero Aho ja Tommi Korpela.

Iltalehden tietojen mukaan Peter Franzen ja Eero Aho eivät ole olleet tuotannossa milloinkaan mukana.
Iltalehti tavoitti Krista Kososen, joka myös hämmästeli tietoa. Hän on ollut jo pitkään Norjassa tähdittämässä HBO Europen tuottamaa uutta pohjoismaista draamasarjaa Befoigner, eikä hän siten aikataulullisista syistä olisi voinut olla Omertassa, vaikka ehkä alunperin sellaistakin ajatusta väläytettiin.

Iltalehden tavoittama Tommi Korpela myös hämmästyi, mutta toisesta syystä kuin Kosonen. Hän kuvitteli edelleen olevansa Omertan tuotannossa mukana.
– Minulle ei ainakaan kukaan ole ilmoittanut, etten olisi siinä enää mukana. Täytyypä ottaa yhteyttä.
——————————-
Blogini lähde: Iltalehti 27.11.2020 otsikolla ”Aku Louhimies kommentoi Ville Virtasen poisjääntiä: ”En edes tiennyt, että hän on mukana.”
——————————-
Yrittääkö Helsingit Sanomatja ja sen takana olevat tahot tuhota Aku Louhimiehen uran ja tehdä hänestä varoittavan esimerkin, koska Louhimies ei osanut nöyrtyä ”kunnolla” feministien ja pro-feministien edessä?

Nettikulttuuria NYT – vinkkejä seuraa

Jäikö terveyskriisin takia väliin festarit, konsertti tai standup-keikka? Oletko tapahtumatuotannon alalla tai esiintyvä taiteilija ja murehdit toimeentulostasi? Jos yksikin ruksi tuli äsken, jatka lukemista.

Viihdeen tarve ei katoa

Ihmisten tarve viihteelle ja kulttuurille ei takuuvarmasti katoa mihinkään juuri nyt. Kulttuuritapahtumat ovat kenties työttömiä, mutta kulttuurin ei tarvitse olla. Musiikkia, riemua, debattia – sitä tarvitaan. Koskaan aiemmin historiassa meidän ei ole ollut mahdollista toteuttaa sitä kaikkea tiukkojen kokoontumiskieltojen aikana. Nyt on. Meidän ei tarvitse sammuttaa kulttuuria. Uusia asioita pitää tosin opetella, mutta se nyt on ihmisluonteen perusta muutenkin.

Bisnesmahdollisuus kulttuuritaloille

Huhuu Tampere-talo, huhuu muut autioituneet kulttuurilaitokset. Teidän ei tarvitse mennä konkurssiin. Ryhtykää välittömästi tarjoamaan nettikeikkojen tekemisen puitteita. Näin henkilönä joka on ”muutaman” yleisötapahtuman ollut tekemässä, tiedän ettei se tarvi hurjia. Esiintyjä tulee paikalle yksin. Videokamerat ovat robottimalleja (PTZ) olleet jo pitkään, yksi henkilö operoi montaa kameraa. Yksi kaveri mikserille. Yksi valoihin. Kaikki voivat olla usean metrin päässä toisistaan, tartuntavaaraa ei ole. Avatkaa markkinat NYT!

Bisnesmahdollisuus verkkojulkaisijoille

Huhuu nettioperaattorit ja lippukaupat. Pistäkääpä hopulla kasaan valmis, avaimet käteen -paketti, johon yhdistyy nettikeikan lipunmyynti, lähetys verkon yli ja dialogi kotiyleisön ja esiintyjän välillä. Tarvitaan vain tuttuja, koettuja teknologioita, yhdistettynä valmiiseen pakettiin. Projektin kehityksen voi tehdää täysin etätyönä, vähän taustakoodia, vähän edustakoodia, vähän rajapintoja, koodaajilla on kyllä läppärit kotona. Ryhtykää tuotekehitykseen NYT!

Bisnesmahdollisuus esiintyjille

Hoi maamme riemukkaat esiintyjät! Hoi Ali Jahangiri, Persian menetys on Suomen voitto edelleenkin, kiitos taas kerran siitä. Yhdistä kaksi edellistä, ole etulinjalla ja ryhdy vetämään standupin nettikeikkoja. Kaikki nainen tai mies ja kitara tai hanuri -yhdistelmät, sama sanoma. Kiehtovat luennoitsijat, katson suuntaanne. Hassuja hattuja pitävät ihmiset, tuijotan teitä riemulla. Ryhtykää käsikirjoittamaan nettikeikkoja NYT!

Bisnesvapaa mahdollisuus epäkaupallisille

Oletko epäkaupallinen toimija? Missaatko festivaalin, conin tai muun tilaisuuden ja ohjelmanumerosi uhkaa jäädä piirongin laatikkoon? Sijoitutko jonnekin Tampereen lähiseuduille? Jos tarkoitus ei ole tehdä rahaa, edustamani yhdistys auttaa. Olemme rakentamassa paraikaa nettiohjelman lähetysstudiota, josta voit lähettää laadukkaalla kuvalla ja äänellä ohjelmasi omalla Youtube- tai muulla kanavallasi suorana, tai ottaa sen tiedostona mukaan ja julkaista oman tahtosi mukaan. Vain epäkaupallisille toimijoille ja nyt poikkeuksellisesti ilmaiseksi (norm. 0 euroa).
Aloitamme koelähetykset viikon sisään.

Nyt testataan parhaita ominaisuuksiamme

Kriisi on toki niin todellinen kuin kirjainhirviöt WHO, THL ja STM meille kertovat. Kriisin hetkellä ihmiskunta saa kuitenkin myös tilaisuuden. Meillä on tilaisuus tehdä todella, todella paljon hyvää, todella vähällä vaivalla. Viranomaisohjeiden noudattaminen vaatii meiltä kovin vähän. Hyvän tekeminen sen päälle ei sekään vaadi paljoa.

Tee hyvää tänään. Tee hyvää huomenna. Pian huomaat, että siitä tulee tapa ja siinä kohtaa kriisi näkyy enää peruutuspeilissä.

Kuplia pitää, kuplia saa

Hei, rakkaat blogosfääriläiset. Olen kirjoittanut tämän ei-maksetun propagandalausekkeen monta kertaa, mutta tapojeni uhrina aion toistaa itseäni. Tänä viikonloppuna on jälleen Tampere Kuplii -sarjakuvafestareiden vuoro. Voit tutustua kotisivuihin tai vaikkapa ohjelmakarttaan jos faktoja haet, mutta minä tarjoan propagandaa!

Ei göbbels- vaan Kuppels-propagandaa

Jos luulit tämän tekstin olevan puolueetonta, onneksi olkoon: voitit juuri ilmaiset naurut. Tapahtuman yhtenä perustajista ja ikuisena varapuheenjohtajana olen niin syvällä suossa että perhoset lentävät korvieni yllä. Yhtä kaikki väitän, että tämä pääsymaksuton ja pöhkö tapahtuma tekee hyvää sinulle, minulle ja koko ihmiskunnalle. Sarjakuva on vänkä juttu joka elää ajassa, mutta myös menneisyydessä ja tulevaisuudessa. Tamperelainen tapa tehdä sarjakuvafestivaaleja on myös äärimmäisen laaja-alainen, sillä seassa on niin lapsia, nuoria, aikuisia kuin senioreitakin. Kuka tykkää Tex Willeristä, kuka Asterixista tai kuka fanittaa Owari no Seraphia? Kenen suosikit tulevat Afrikasta, kenen Koreasta ja kenen Ranskasta? Ihan sama, sillä he kaikki ovat täällä.

Se alitajuntaasi tunkeutuva käsky mitä tässä jaan on vinkki siitä, että suuntaaminen kohti Tampere-taloa tänä viikonloppuna on varsin voitokas idea. Ehkä haluat kuulla kertomuksia Berliinin jaetusta kaupungista saksalaisten sarjakuvamestarien suulla? Ehkä haluat kotimaista näkökulmaa esimerkiksi Mämmilän tekijän Tarmo ”Tape” Koiviston suunnalta? Ehkä tulet katsomaan cosplaykilpailua? Ehkä kaipaat työpajaa tai sarjakuvahyllystäsi puuttuu joku teos, joko ison kustantajan tai kenties riippumattoman pienkustantajan valikoimista? Oikeasti hei, en minä tiedä mitä haluat, siksi olen järjestämässä tapahtumaa josta löytyy tämä kaikki.

Tiesitkö, että sarjakuvaharrastus on vain feminististä höpötystä? Vai olitko saanut varman tiedon että sarjakuvalla edistetään nationalismia? Hittolainen kun olette molemmat oikeassa. Sarjakuva on vain yksi taiteen ja kirjallisuuden muodoista. Se ei heijasta yhtä aatetta vaan niitä kaikkia. Olen henkilökohtaisesti pitänyt tärkeänä että festarimme eivät ota kantaa. Me puhumme sananvapaudesta, me puhumme aatteista, ilmaisusta ja aatteista. Tapahtuma ei ota kantaa. Me olemme laiskoja. Sinun – kävijän – tehtävä on ottaa kantaa. Me vain pelaamme kortit eteesi. Valitse siitä omasi.

Mutku..

Ahaa, et pääse paikalle? Tampere on kaukana ja matkalla on susia? Valitettavasti tämäkään ei riitä tekosyyksi. Jos lauantaina virität itsesi tapahtuman Youtube-kanavalle, voit seurata yhtä ohjelmalinjoista suorana. Suosiosta riippuen ehkäpä ensi vuonna saadaan useampikin ohjelma lähetettyä.

Propaganda päättyköön julkeisiin paljastuksiin: Tampere Kuplii järjestetään täysin ja sataprosenttisesti vapaaehtoisvoimin, toiminnanjohtajasta järjestyksenvalvojiin ja teknikoista näyttelyn kasaajiin. Jos sarjakuvat ottavat sinua päähän tosi kovasti, ei hätää: verorahoillasi ei makseta minun tai muidenkaan palkkoja.