Puhutaanpa kultturipolitiikasta

Jälleen on luvassa ruman puolueellinen henkilökohtainen vaalikampanjablogaus, aiheena sellainen johon keskivertokokkari ei koske tikullakaan: kulttuuri. Olen pitkään halunnut tuoda osaksi kulttuurikeskustelua myös kokoomuslaisen kulttuuripolitiikan ja nyt koen että olen saanut osallistua sellaisen laatimiseen. Kertaan vähän sen aiheita, sekä sitä mitä olin tekemässä yhteiseen ohjelmaamme että siihen miten tästä jatkan henkilökohtaisesti.

Kulttuuripolitiikan kolme teesiä

Ensimmäinen teesi: kunta ei voi rakentaa kulttuuria, se voi vain rakentaa puitteet ja antaa sen tapahtua. Annan isot pisteet vihreiden vanhalle gurulle Perttu Pesälle, joka aikanaan aiheen ympärillä puhui. Jos kunta yrittää tehdä kulttuuritapahtumaa, siitä tulee kankeaa ja kallista. Jos kunta pistää kymmenesosan samasta rahasta puitteisiin ja kolmannen sektorin tueksi, se saa parempaa. Näpit irti mikromanageerauksesta!

Toinen teesi: kunnan tärkein kulttuuritapahtuma parin vuoden päästä on hyvällä todennäköisyydellä sellainen, jota juuri kukaan ei osaa vielä nimetä. Kulttuuri muuttuu, kehittyy, uutta tulee. Se ei tarkoita että vanhaa pitäisi tuhota, mutta aina katse eteenpäin. Uuden kulttuurin puitteisiin sijoittaminen maksaa vähän, riskit ovat pieniä, mutta on aina mahdollisuus nähdä uusi menestystarina, joka tuo kunnalle turismia sekä suoria ja välillisiä euroja säkkitolkulla.

Kolmas teesi: kulttuuri on tekijöille ja kokijoille. Kulttuurin kokemus, kuten teatterissa tai museossa käynti, on tutkitusti hyväksi terveydelle. Kulttuurin parissa tehtävä työ ja vapaaehtoistyö on myös iso juttu. Vapaaehtoistyö kulttuurin parissa on avuksi syrjäytymiseen, tarjoaa uusia taitoja, se avaa lukuisia portteja työelämään ja luo sosiaalisia suhteita. Kulttuuri on siis tuplavoitto: sekä sen rakentaminen että kokeminen – joskus molemmat yhdessä – tuovat hyvää.

Metriikkaa rahankäyttöön

Olisi kiva, jos kulttuurille olisi enemmän rahaa mutta tosielämässä on niukkuus aina läsnä. Onkin siksi tärkeää katsoa jokaisen euron perään. On lukuisia tapoja varmistaa rahojen tehokas käyttö. Kun pohditaan julkisen rahan antamista kulttuuritoimijalle, hyvä kysymyspatteristo sisältää vaikkapa seuraavia.

  • Taloudellinen kynnys? Voiko jokainen kuntalainen osallistua, vai onko kynnystä kuten pääsymaksu?
  • Osallistujakynnys? Onko toiminta rajattu keinotekoisesti joiltain pois vai onko ovi kaikille auki? Toki voi olla esim. lasten toimintaa, tai vaikka tietyn kielistä toimintaa, selkeitä kohdentamisia.
  • Aika/määrälaskelma: Kuinka monelle ihmiselle rahalla toteutetaan toimintaa ja kuinka pitkäksi aikaa. Festari voi olla kaksi päivää kertaa viisituhatta ihmistä – kerho voi olla kaksi kertaa viikossa vuoden ajan kertaa kaksikymmentä ihmistä.
  • Kulttuurilaitoksille: Ehdottakaa säästötoimenpiteitä. Kertokaa minkälaisia kulttuuritoimijoiden välisiä verkostoja olette luoneet, minkälaista yhteistyötä teette muiden kanssa?
  • Vapaa kysymys: Millä tavoin toimija on pyrkinyt tehostamaan taloudenpitoa. Yhdistysten tapauksessa, minkälainen yhteistyöverkosto eri yhdistysten välillä on, käytetäänkö yhteisiä resursseja?

Listaa sopii jatkaa, mutta edellä muutama pohjalle. Kas, olen surukseni kulttuurityössä oppinut että kaksi, lähes identtisen kokoista tapahtumaa, saattavat toinen saada julkista tukea muutaman tuhannen euroa ja toinen satatuhatta euroa. Jos jokin toiminta tulee hyvin kalliiksi, pitää rohkaista tehostamaan. Tärkeää on nähdä ym. kysymykset neuvoa antavina, suuntaa näyttävinä, ei ehdottomuuksina. Teatterit ja museot ovat meille elintärkeitä, vaikka niistä pääsymaksua otetaankin. Jo kysymysten esittäminen auttaa ja ne pitää nähdä tiedonhankinnan välineinä, ei konetuliaseina.

Tunteita ja ravistelua

Kulttuurin tehtävä on herättää, ravistaa ja saada ajattelemaan. Jos jokin kulttuurin muoto saa sinut vihaiseksi, se ei ole mikään syy vastustaa sen tukemista. Jos kunnan asukkaat siitä pitävät, se on hyvä. Toiminnan suosio on paljon parempi mittari kuin valtuutetun moraalikäsitys. En minä ainakaan haluaisi nähdä kulttuuria, joka ei koskaan herättäisi minussa tunteita. Minä haluan, että kulttuuri haastaa minut ja käsitykseni. Minä haluan olla väärässä taiteen edessä. Haluan tehdä selväksi itselleni, etten loukkaannu taiteellisesta erimielisyydestä.

Viimeisenä, kulttuuripolitiikka tarvitsee mm. kaiken edellisen vuoksi yhteistyötä. Nostan hattua etenkin Tampereen vihreille, jotka ovat tehneet ihailtavaa työtä kulttuurin kehittämisessä. Heillä on hyviä ajatuksia, nyt pitää vain sparrata ja istua saman kahvipannun ääreen niin saadaan vielä parempaa – yhdessä, vahvalla kulttuurin rakkaudella ja vilpittömällä kunnioituksella. Rivien väliin voisi vielä heittää, etten pahastuisi yhtään jos saisi pari persua ja demariakin siihen keskusteluun mukaan.

3 vastausta artikkeliin “Puhutaanpa kultturipolitiikasta”

  1. Amerikkalainen kulttuurirahoitus poikkeaa toiseen laitaa suomalaisesta.
    Siellä mm. kaikilla sinfoniaorkestereilla on omat yksityiset sponsorinsa. Kapellimestareilla on suuri nimiarvo rahoituksen onnistumisessa. Yhteiskunta ei osallistu mitenkään käytännössä mitenkään. Osmo Vänskä näistä kertoi.

    Samaa oli historiassa Mozartin, Bachin ja Beethovenin kanssa, jotka olivat aina jonkun mesenaatin suojeluksessa. Saman koki myös Sibelius opiskellessaan ja soittaessaan Euroopassa rahaköyhänä tuhlaajapoikana.

    Suomessa kuvaamataiteissa on näitä mesenaatteja edelleenkin, mutta ei juuri muualla omalla nimellään.

    Nimettömiä suuria tukijoita taiteen eri aloille löytyy.

    Urheilu on taas oma kulttuurin alansa, jonka rahoitus on sponsorien temmellyskenttää ja kisaa. Siitä voisin kirjoittaa kirjan.

  2. Urheilussa ja kulttuurissa on se ero näin puhtaan tieteellisesti, että monenlaisen, ainakin perinteisen kulttuurin kokemisesta on osoitettu olevan terveydellistä hyötyä, urheilun ei. Urheilu on ”puhtaampaa” bisnestä siinä mielessä. Toki, kulttuurissakin on elokuvat ja sen semmoiset jotka ovat täyttä bisnestä.

    Mesenaateille toisin lisää tilaa ja markkinayhteistyölle. Ei nähdäkseni ole mitään pois siinä, että vähän enemmän logoja ja oheismarkkinaa pyörisi vaikkapa teattereissamme.

  3. Kulttuuriministeri? Toimiiko hän alansa ministerinä vaiko?
    Ennen koronaa oli jo aika jolloin pääsylippujen hinnat karkasivat
    maallikon käsistä.
    – Ihan mieluusti käytin kulttuuripalveluja aikana jolloin tulot olivat
    riittävät, mutta nyt monella on suu säkkiä myöden.

    Kommentoin vierailijana kun kirjautuneena ei edelleenkään ole tullut ratkaisua.

Kommentoi