Oheinen teksti pohjautuu X:ssä käytyyn viestinvaihtoon, liittyen Puheenaiheen jaksoon kaksinaismoralismista.
Hyödyllistä ja turhaa
Jaksoa seuraa osaltani pitkä palaute, jota kukaan ei pyytänyt. Haluaisin aloittaa toteamalla sekä haastattelijalle että haasteltavalle, että yhteiskunnallisesti jakso ja aihe on täysin turha. Filosofisesti ja psykologisesti aihe on äärimmäisen tärkeä. Päätin kuitenkin enemmän inspiroitua kuin vain pohtia jakson sisältöä.
Kaksinaismoralismi ja kaksoisstandardit ovat – kuten jaksossa todetaan – jokaisen tekemä virhe. Lopulta kuitenkin sekä tämä virhe, että sen esiin tuominen, ovat merkityksettömiä, mitä tulee todellisten muutosten tekoon yhteiskunnassa. Kyse on ilmaisun analysoinnista, joka on äärimmäisen kiehtovaa, mutta lopulta kaksinaismoralismi on kuin ilma jota hengitämme. Vaan juuri tuo kiehtovuus ja kyky sangen helposti osoittaa sormella ”ähäkutti, kaksoisstandardi!”, on se miksi tästä niin paljon puhutaan. Se on laiskaa ja laiskuushan on toki usein hyve. Se on tapa saada näkyvyyttä varsin pienellä energiamäärällä. On se toki havaittavasti fiksumpaa kuin haukkua mielipide sen sanojan painon, ihonvärin tai sukupuolen perusteella.
Eli: yhtä tärkeää kuin on ravintola-arvostelussa noteerata myös alkupala ja aperitiivi, on tärkeä myös muistaa sen rooli kokonaisuudessa. Tällä keskusteltulla tyhjennettiin alkupalan osalta pajatso. Todellinen haaste – johon parituntinen ei riitä – on se pääruoka, se todellinen poliittinen vaikuttaminen, asioiden muuttaminen, äänestäjien houkuttelu sekä myös päättäjiin vaikuttaminen vaalien välillä. Kielikuvaa jatkaakseni, mikä on se ravitseva, kuitupitoinen ja moniin ruokavalioihin sopiva lautasen täyte, jolla ei ehkä voiteta sometykkäyksiä, mutta muutetaan maailmaa? Mikä on politiikan tekemisen kaurapuuro?
Yhteiskunnallista kaurapuuroa
Kas, minua pelottaa tämä ”koirat haukkuu, karavaani kulkee” -tilanne. Nostamme yhä enemmän esille huolia ja päättäjien virheitä, mutta päätökset eivät todellakaan parane. Sensuuri lisääntyy, yritystoimintaa vaikeutetaan, terveydenhoito rapistuu, julkiset rahat katoavat yhä pimeämpiin kaivoihin, kannustinloukut pahenevat, viranomaisten mielivalta räjähtää käsille – samalla kuin kansalaisten pitkään toivomat muutokset jätetään tehokkaasti eduskunnan turvatarkastuksella oven ulkopuolelle.
Podcastit kehittyvät, keskustelu paranee ja ainakin itse koen että asiallista, perusteltua kritiikkiä on tietyissä kanavissa alati helpompi sekä saada, vastaanottaa että käsitellä. Ongelmat ovat pinnalla. Silti yhteiskuntamme jättää kerta toisensa jälkeen korjaamatta ne virheet jotka naapurimaat hoitivat kuntoon jo vuosia, vuosikymmeniä sitten. Puhumme enemmän, teemme vähemmän.
Joku voisi ehkäpä sanoa ”konsensusyhteiskunta”. Ehkä. Joku voisi myös sanoa hyvävelikerho tai maan tapa. Monta epäiltyä syytä on. Moni mainio podcasti, kuten vaikkapa Ramin ja Topin tähdittämät, ovat näitä käyneet läpi. Tuotte oikeita asioita oikeiden ihmisten oikeaan tietoisuuteen.
Teette mainiota työtä, mutta se ei kuitenkaan riitä, jos tarkoitus on korjata maamme ongelmia. Kasvava tietoisuus ongelmista ei johda kasvavaan ongelmien korjaamiseen. Se on se niin sanottu tuhannen taalan dilemma.
Mitä tulee ratkaisuun, se on pidempi keskustelu johon minulla on liikaakin ajatuksia, mutta otetaan yksinkertainen ajatusmalli pohjaksi: tarvitsemme kovempia haasteita. Podcastien teko ja vaaleissa ehdokkaaksi asettuminen on ”liian helppoa” (ja tämä ei ole kettuilua/vähättelyä). Pöydällä on edelleen amuse-bouche. Loistava, mieleenpainuva, veden kielelle tuova mestariteos, mutta ei pääruoka.
Hyvä yleisö, nyt tarvitaan lihaa ja perunaa.