Perustuen toiveeseen X-viestipalvelussa, julkaisen lyhyen blogisarjan Amerikan fiiliksiä. Sisältö perustuu pääosin muistiinpanoihini matkasta Virginiaan ja lähialueille loppuvuodesta 2022, mutta osa on myös uudempaa. Tavoite on avata arkisia mielenmaisemia.
Tämän osan teema on puoluepolitiikka.
Puolueuskovaisuutta on vaihtelevasti
On vaikea kuvastaa miten paljon presidentti Bidenia vihataan suurten kaupunkien ulkopuolella. Katsoit sitten paikallista televisiota tai kuulit paikallisten tallaajien näkökulmaa, positiivista sanaa presidentistä on lähes mahdotonta löytää. Viha kohdistuu niin inflaatioon, kahtiajaon pahentamiseen, väkivaltaan, presidentin epäselviin puheisiin kuin hänen yleiseen etääntymiseen kansalaisten arjesta. On syytä korostaa, että tämä pätee myös demokraattien äänestäjiin. Tässä onkin yksi tärkeä näkökulma suomalaisille opittavaksi Yhdysvaltain politiikasta. Kun äänestetään kongressin vaaleissa tai paikallisissa vaaleissa, puolueen nimi jää taka-alalle. Paikallisisista vaalimainoksista ei löydä puolueen nimiä kuin pienellä jos silloinkaan. Paikalliset nimet ja paikalliset aiheet ovat yksinkertaisesti paljon tärkeämpiä.
Tavallaan tämän pitäisi olla meille aika simppeliä. Tarja Halonen keräsi kannatusta laajalti myös esimerkiksi Kokoomuksen kannattajilta ja Sauli Niinistö sai paljon demarien ääniä. Tiukka puolueuskovaisuus ei ole länsimaissa universaalia, ei Suomessa eikä Yhdysvalloissa. Presidentinvaaleissa aiheella on enemmän väliä, mutta muutoin pelikenttä on yllättävän avoin. Laajalti Suomen mediassa kerrotut jakolinjat ovat toki olemassa, mutta ne eivät kulje aivan 1:1 puolueiden välillä. Talosta voi löytyä pihalta Trumpin vaalimainos ja eteisestä MAGA-lippis, mutta senaattoriksi äänestetään demokraattia.
Jos kysyy aivan ruohonjuuritasolla mielipiteitä, siinä heijastellaan median narratiivia. Jos nyt ylipäänsä politiikkaa haluavat puhua, pääosa ihmisten kommenteista liittyy siihen miten huonosti jokin puolue tai poliitikko on asioita tehnyt. Ei se mitä oma ehdokas tai päättäjä tekee, vaan se mitä vastapuoli tekee väärin. Kehuja annetaan lähinnä historian poliitikoille, mutta nykyisistä ei kukaan ole pätevä. Ihmiset toivovat löytävänsä sen, jonka virheet eivät ärsytä niin paljoa. Edes pääosa vankimmista Trump-faneista ei anna hänelle täysiä pisteitä. Kehuvat siitä miten hän puhuu, mutta näkevät hänessä myös paljon virheitä.
Väliaika: termistöä
Pääosa vaalimainonnasta on todellakin vastapuolen mollaamista. Eräs mieleeni jäänyt oli republikaanien mainos, jossa demokraattien vastapuoli oli ”too liberal, too out of touch”. Demokraattien vasen laita tai heitä lähellä oleva media ei käytä heistä enää termiä ”liberal” vaan ”progressive”, joka on kieltämättä parempi termi. Silti liberaaliksi kutsuminen on tuttu republikaanien tapa kuvastaa demokraatteja halventavasti.
Toisaalta, jos ”liberal” on haukkumasana vasemmalle, sanana hyvin lähelle osuva ja samasta alkuperästä ammentava ”libertarian” (libertarismi) taas osuu oikeaan reunaa. Libertarismi on monen republikaaninkin, ainakin varauksin arvostama ajatusmalli. Jotta ei vieläkään olisi liian helppoa, klassinen amerikkalainen vapausaate ”liberty” – sekin samasta alkuperästä – taas on yleisesti kunnioitettu ja rakastettu ajatus. Eli kerrataanpa nyt vielä: liberalismi-sanan eri versioilla joko haukutaan vasemman laidan demokraatteja, kehutaan oikean laidan republikaaneja tai rakastetaan positiivista kansallismielisyyttä. Selkeää, eikö?
Jos vähänkin kaivat mitä asioita eri poliitikot ajavat, huomaat että loppuviimeksi vapauden aatteista ollaan kovin samaa mieltä. Niiden soveltaminen onkin sitten toinen asia. Tämä on termi, jota ei saa altistaa loogisella päättelykyvylle. Se on vähän kuin tamperelainen sanoo nääs-sitä ja nääs-tuota, tai savolainen joka sanoo ihan mitä vaan. Vapautta rakastetaan, vihataan, vaaditaan ja vastustetaan. Tätä oppii ymmärtämään ja käyttämään keskusteluissa, mutta korkeampi aivotoiminta kannattaa sammuttaa siksi aikaa. Muuten tulee päähän pipi.
Vastakkainasettelun sormi osoittaa valkoiseen taloon
Biden on pelannut julkisesti alati kovenevilla panoksilla, leimaten suuria kansanryhmiä kansan vihollisiksi, heijastellen demokraattipuolueen progressiivisemman laidan vaateita. Progressiiviset ovat pääosin ylemmän keskiluokan nuoria, jotka hakevat hieman enemmän vallankumousta kuin kehitystä. Progressiivisten kärkinimet omaavat melkoisen tehokkaat sometiimit, joiden myötä näkyvyys on huippua, eikä puolueen johto voi heitä unohtaa. On vaikea olla eri mieltä siitä että moni elementti yhteiskunnassa on mätä, mutta ajatus siitä että lähes kaikki ovat vihollisia on ikävä. Peiliin katsomisen paikkakin tulee: haukuimme Euroopassa laajalti George W. Bushin tapaa jakaa maailma kahtia sodassa terrorismia vastaan, mutta olemme hiljaa nyt Bidenin tehdessä samoin.
Tietenkään republikaanit eivät tarjoa mitään oikeita ratkaisuja asiaan yhtään sen paremmin, mutta he onnistuvat koskettamaan monen kansalaisen aiheita, ainakin silloin kun keskustelu ei ole pelkkiä trumpismeja tai vastapuolen ala-arvoista mollaamista. Demokraatit puhuvat juridiikan nyansseista, republikaanit arkisisista talousasioista. Demokraatit haluavat muuttaa maailmaa, republikaanit bensan hintaa. Toki paikallistasolla molemmilta löytyy paikallisia aiheita, mutta yhteiskunnan huipulla koko viestintäilmapiiri on jakautunut täysin eri näkökulmiin.
On surullista nähdä, että amerikkalainen ei-politiikka on löytänyt tiensä vanhallekin mantereelle. Oma fiilikseni on, että tulevaisuutta ei rakenneta kielloilla, estoilla, rajoituksilla ja haukuilla. Siinä kohtaa on aika sama mitä aatetta puolue edustaa. Politiikkaa ei ole jenkeissä koettu aikoihin enää mahdollisuuksien taiteeksi. Ei ole kaunista katsottavaa kun usko politiikkaan katoaa. Suomessa tätä uskoa vielä on, mutta se kaipaisi kovasti aimo pinon piristysruiskeita.