Kansa – tai ainakin journalismi – kohisee maaseudun tulevaisuuden presidenttikyselystä. Kovin moni haluaisi poikkeuslailla jatkaa presidentin valtakautta ja syiksi tarjoillaan mm. halua kasvattaa presidentin valtaa ja Niinistön suosiota. Minulla olisi toinen teoria.
Alkoiko se peli?
On lievästi sanoen aikaista aloittaa presidenttipeliä vielä. Toisaalta, on kaikki todennäköisyys sille että tulevien vaalien ykkösehdokkaat ovat tämän päivän politiikassa näkyvillä. Eniten näkyvyyttä saavat tällä hetkellä sellaiset nimet kuin Pekka Haavisto, Laura Huhtasaari, Esko Aho, Li Andersson ja Paavo Väyrynen. Kun nyt vähättelyn linjalla olen, ehdotan että nämä kaikki henkilöt ovat hitusen verran provokatiivisia nimiä. Jokainen on henkilö, jota merkittävä osa kansasta pelkää, tai ainakin kammoksuu, eikä useimmiten perusteetta. Tästä mielestäni löytyy selitys halulle jatkaa Niinistön valtakautta.
Sauli Niinistö on melko vakaa keskitien kulkija. Hän ei ole suututtanut tai jakanut kansaa kovasti, harkitsemattomia ulostuloja on ollut melko vähän. Kansa kokee että presidentinlinna on se viimeinen kansallisen rauhan tyyssija. Jos mikä tahansa ym. nimistä tulisi presidentiksi, se mielikuva romahtaisi. Kenties useampikin kansalainen pelkää niin hemmetisti presidentinlinnaan tulevan räväkän, kansaa jakavan henkilön. Kansalaisten ajatuksissa linnassa voisi olla äänekkäästi puhuva persoona, jota puolet rakastaa ehdottomasti ja puolet vihaa sydämensä pohjasta. Kenties kansalaisilla muutamilla on ajatus, että jos vain Niinistö olisi vähän pidempään, heidän ei tarvitsisi nähdä kotimaansa kaatuvan absoluuttiseen poliittiseen kahtiajakoon ja sekasortoon.
Jos teoriassani on lainkaan pohjaa, nyt olisi korkea aika puolueille etsiä tähän huutoon vastaavia ehdokkaita. Vaikka kansanedustajiksi ja ministereiksi halutaankin lähinnä räyhääviä rakkeja, vaikuttaisi siltä että kansa valitsisi mieluiten presidentiksi rauhaisamman toimijan. Haaviston maine on ottanut useita osumia ministerinä jo ennen Al-Hol-kriisiä ja hänellä tulee kohta kiire palauttaa keskitien mainettaan. Kokoomuksella on päteviä ministerikandidaatteja, mutta varsinaista presidenttiainesta ei kotipuolueestani löydy. Demareiden valttikortin nimi lienee Jutta Urpilainen, mutta on varhaista nähdä pystyykö hän niin sanoakseni tekemään Ahtisaaret. Teoriassa niin persut kuin vasemmistokin voisivat lähteä rakentamaan jostain akateemisemmasta jäsenestään uskottavaa ehdokasta. He tuskin niin kuitenkaan tekevät, koska kummankaan protestipuolueen tyyliin se ei sovi. Lisäksi osa kansasta haluaa presidentiksi mieluiten ääripään edustajan, jolloin niillekin apajille pitää jonkun mennä kalastelemaan.
Ehkäpä kannattaisi kysyä ominaisuuksista?
Tuore presidenttikysely oli mielestäni vähän tarkoitushakuinen, mitä nyt toisaalta lööppilehdeltä voi odottaakin. Parempia kysymyksiä voisivat olla vaikkapa kysymykset siitä, minkälaisia luonteenpiirteitä ja poliittisia linjoja kansa presidentiltään toivoisi. Muutama adjektiivi voisi hieman selkeyttää asiaa ja vastata myös ”miksi” kysymykseen, ei vain ”mitä”. Valtaoikeuksistakin voisi ehkä keskustella. Kansa ilmeisesti arvostaisi presidentille ihan inasen suurempaa valtaa ja mahdollisuutta puuttua pahimpiin väärinkäytöksiin.
Kieltämättä olisi hyvä, että tuleva presidenttikin sammuttaisi enemmän paloja kuin aloittaisi niitä. Siinä mielessä saappaat tulevat olemaan suuret täytettäväksi. Ehkäpä nyt olisi siis hyvä aika pohtia mitä niihin saappaisiin halutaan. Niinistön toinen kausi tulee päättymään ajallaan. Nyt on hyvää aikaa pohtia minkälaista presidenttiä toivotaan jatkossa. Kyllä ne nimet sieltä sitten tulevat tuonnempana.