Avainsana: Svetshnikov

Julkaistu

Svetshnikov yrittää Vilppulassa 14.2.1918

Vilppula oli tärkeä paikka sekä Venäjälle (eversti Svetshnikov), että Suomelle. Suomen piti välttämättä saada pidettyä Vilppula hallussaan, että Venäjän joukot ja niitä tukevat punakaartilaiset eivät saisi katkaistua Suomelle äärettömän tärkeää rataa Seinäjoki-Pieksämäki-Viipuri Haapamäen kohdalta. Svetshnikov taas halusi valloittaa Haapamäen hinnalla millä hyvänsä.

Venäläisten ja punakaartilaisten rintamahyökkäykset olivat ehtyneet.

Vilppulan taisteluista Vapaussodassa on artikkeleita mm. täällä ja täällä.

Koukkausyritys

”Vilppulan rintaman suojeluskuntajoukot olivat, kuten tämän teoksen rintaman muodostumista käsittelevästä II osasta selviää, suurin tappioin lyöneet vihollisen rynnistykset oikeaa sivustaa vastaan Ruovedellä helmikuun 13 p:nä ja saaneet levähdysaikaa hajanaisten joukkojen kouluttamista ja järjestelyä varten.

Samana päivänä näyttäytyi vielä eräs punainen joukko Mannisella ja Seppälässä Ruovedeltä itään ja samoin toimeenpantiin 14 p:nä heikko hyökkäysyritys Ylä-Pynnösen kautta Vilppulaa vastaan. Näitä punaisten yrityksiä on pidettävä osana sitä suunnitelmaa, jonka mukaan valkoiset pakotettaisiin kiertoliikkeen avulla luopumaan Vilppulan valloittamattomilta näyttävistä asemista. Eversti Svetshnikovin hyökkäyskäsky asetti ensimmäiseksi tehtäväksi Ruoveden miehittämisen ja toiseksi hyökkäyksen Vilppulaa vastaan. On arvoituksellista kuinka sivustahyökkäys Ruoveden kautta olisi voitu suorittaa, kun ottaa huomioon sekä etäisyyden Ruovedeltä Vilppulaan että ne mahdollisuudet, mitä vihollisella oli turvata vasenta sivustaansa siinä tapauksessa, että hyökkäys todella olisi saatu käyntiin. Varsinkin kun Svetshnikov oli arvioinut valkoisten joukot liian suuriksi (yksistään Vilppulassa n. 8000 miestä), ei hän juuri voinut olettaa, ettei vastustaja ryhtyisi ylläviitatunlaiseen vastatoimenpiteeseen.

Koko kiertoliikeyritys oli hatarasti suunniteltu ja tuomittu epäonnistumaan, semminkin kun heikkojen hyökkäysjoukkojen sotilaallinen kuntoisuus ei suunnitelman aitovenäläiselle huolettomuudelle antanut mitään todellista tukea.”[i]

Vilppulan rintaman suojeluskuntajoukot 14.2.1918

Komppania Päällikkö Vahvuus
1. eteläpohjal. M. Laurila 117
2. eteläpohjal. Jääkäri Vähäpassi 113
3. eteläpohjal. Jääkäri Y. Könni 236
4. eteläpohjal. Jääkäri L. Oksanen 139
5. eteläpohjal. Jääkäri G. Lindholm 138
6. eteläpohjal. Jääkäri Y. Väinönheimo 153
7. eteläpohjal. Jääkäri K. Kuokkanen 99
8. eteläpohjal. Jääkäri E. Mäkinen 161
9. eteläpohjal. Jääkäri O. Peltokangas 140
1. hämäläinen V. Mikkola 140
1. hiihtokomennuskunta W. Burman 22
    Yht. 1,462 miestä

[ii]

Kuten ylläolevasta näkyy, niin komppanioita ei vielä oltu saatua järjestettyä pataljooniksi jatkuvien taistelujen vuoksi.

Vihollisen tavoite helmikuun jälkipuoliskolla

”Vihollisen toiminnan tarkoitusperänä helmikuun jälkipuoliskolla oli anastaa haltuunsa Haapamäen rautatiesolmu valtaamalla asemat Vilppulan luona ja siten katkaista yhteys läntisessä ja itäisessä Suomessa olevien valkoisten sotavoimien väliltä.”[iii]

Svetshnikovin käsky 14.2.1918

”Välittömästi helmikuun 13 p:nä kärsimänsä tappion jälkeen ryhtyi vihollinen uusiin toimenpiteisiin Vilppulan rintaman murtamiseksi. 14 p:nä antoi eversti Svetshnikov komendantti Stolboville, joka oli Ruoveden hyökkäykseen osaaottaneiden venäläisten joukkojen päällikkö, seuraavan käskyn:

»Kehotan mitä vakavammin Teitä suorittamaan tehtävänne ja hyökkäämään Ruovedelle. Käytettäväksenne lähetetään 200 punakaartilaista ja 6 tykkiä sekä kaikki muu, mitä olette anonut, siinä määrinkuin se on mahdollista. 15 ja 16 p:nä, osittain seuraavina päivinä, saatte mitä olette toivonut. Sitä paitsi lähetetään Korkeakoskelta Ruovedelle uusi punakaartilaisosasto mukanaan 6 konekivääriä ja Vilppulan hyökkäystä varten lähetetään Helsingistä panssarijuna, joka parhaillaan on Tampereen asemalla.

Toiminta Vilppulan asemaa vastaan alkaa 17 p:n aamulla, ja sentähden on tuiki tärkeätä, että tätä tuetaan hyökkäämällä Ruovedelle. Valloitettuaan tämän paikan tulee osasto alistettavaksi punakaartin alaiseksi, joka saapuu Tampereelta.

Korkeakoskelta lähetetään Pekkalaa vastaan panssariauto.»_”[iv]

Miten siinä sitten kävi

Ensin hyökkäysten alku viivästyi ja sitten hyökkäykset torjuttiin.

”Punaryssien johdon oli pakko todeta helmikuun hyökkäysliikkeen epäonnistuminen ja suunnitella hyökkäysliikkeen uusimista väkevämmin voimin ja perusteellisempien valmistelujen jälkeen, mikä myös tapahtui ns. maaliskuun hyökkäysliikkeen muodossa, joka aloitettiin maaliskuun 9-10 p:nä.”[v]

——

[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota IV; 1924; sivut 395-396

[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota IV; 1924; sivu 396

[iii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota IV; 1924; sivu 399

[iv] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota IV; 1924; sivut 399-400

[v] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota IV; 1924; sivu 401

Julkaistu

3.3.1918 – 100 vuotta sitten

Vapaussodan molemmat osapuolet valmistautuivat ratkaisevaan hyökkäykseen

Suomen armeijan ylipäällikkö kenraali Mannerheim ja Suomen armeija oli toinen ”osapuolista”:

”Etelässä vallitseva nälkä ja hirmuvalta kehottivat nopeihin toimenpiteisiin, ja sitä paitsi tiesin että vastapuolella suoritettiin kiihkeitä hyökkäysvalmisteluja. Päämaja laski, että vihollisella olisi Pohjanlahden ja Päijänteen välillä käytettävissään 25 000 miehen voimat. Kevät lähestyi, ja kelirikko alkaisi pian estää joukkojen liikkeitä. Jäiden lähdettyä helpottaisivat avoimet vesistöt vastustajan puolustusta. Näitä seikkoja silmälläpitäen annoin 27. helmikuuta käskyn ryhtyä toimenpiteisiin, että joukot maaliskuun puoliväliin mennessä olisivat valmiit siirtymään offensiiviin.”[i]

Entäpä toinen osapuoli?

Juuri tämän valmisteltavana olevan hyökkäyksen osalta kannattaa jättää Venäjän valtio sivuun tarkastelusta, vaikka se Karjalan rintamalla olikin hyvin aktiivinen.

”_»Suomen kaikkien sotajoukkojen ylipäällikkö», sanomalehdentoimittaja ja entinen vänrikki Eero Haapalainen, oli ylipäällikkö vain nimellisesti, kun taas hänen esikuntapäällikkönsä eversti Svetshnikov oli todellinen johtaja.”[ii]

Svetshnikovin käskystä 3.3.18 pätkä:

”_ »Määrään kaikkia Suomen sotajoukkoja [mukaan luettuna venäläiset joukot – jpu] ajalla 3 p:stä 9 p:ään maaliskuuta valmistautumaan hyökkäyksiä varten ja 10 p:nä maaliskuuta on kaikkien ryhdyttävä ratkaisevaan hyökkäykseen lahtarien tuhoamiseksi maasta ja Vaasan-Sortavalan rautateiden, eritoten Haapamäen-Pieksämäen radan valloittamiseksi.»

Vastustajan [kapinallisten ja venäläisten – jpu] päähyökkäys suuntautui Päijänteen ja Pohjanlahden välille, missä käskyä myös toteutettiin huomattavan tehokkaasti. Tällä rintamalla, jonka vahvuus oli n. 15 000 miestä, hoiti päällikkyyttä kelvollinen ja henkilönä nuhteeton mies, metallityömies Hugo Salmela, apunaan eversti Bulatsel ja muita venäläisiä upseereja. Operatiivinen ajatus oli sama kuin meidänkin tulevassa hyökkäyksessämme: sitoa joukkomme Ruoveden-Vilppulan-Mäntän linjalla ja samalla ohjata varsinaiset hyökkäyskolonnat itä- ja länsipuolitse.”[iii]

Mannerheimin suunnitelma

”Hyökkäyssuunnitelman perusajatuksena oli vihollisen Ruoveden-Vilppulan linjalla olevien joukkojen sitominen rintamahyökkäyksillä ja samanaikainen saarrostaminen lännestä ja idästä. Sekä rintamalinjan kulku että tieverkko suosivat tätä suunnitelmaa. Jo 5. maaliskuuta oli annettu käsky hyökkäysjoukkojen jakamisesta seuraaviin suoraan ylipäällikön alaisiin osastoihin:

–        Ryhmä Linderin, päävoimat Ikaalisissa ja Laviassa, oli toistaiseksi rajoituttava varmistamaan lännestä tapahtuva saarrostusliike, katkaisemaan Tampereen-Porin rautatie ja sitomaan vastassa olevia voimia;

–        Osasto Hjalmarsonin, oli kokoonnuttava Virroille, varmistuksenaan Vaskivedelle työnnetty pataljoona. Osaston tehtävänä oli hyökätä suoraan etelään Kuruun ja edetä Muroleen kanavan kautta Korkeakosken-Oriveden rataosalle katkaisemaan vihollisen päävoimien perääntymistien lännestä käsin;

–        Ryhmä Wetzerin, oli linjalla Ruovesi-Vilppula-Mänttä sidottava vihollisen päävoimia ja estettävä niitä ennenaikaisella vetäytymisellä välttämästä saarrostus; jos vihollinen ryhtyisi vetäytymään, osaston oli käytävä tarmokkaaseen takaa-ajoon;

–        Osasto Wilkmanin, oli kokoonnuttava Jämsään Päijänteen länsipuolelle, varmistuksenaan Eväjärvelle ja Kuhmoisiin työnnetyt osastot. Tehtävänä oli idästä päin Länkipohjan kautta hyökätä pääradalle ja Oriveden aseman kohdalla täydentää vihollisen päävoimien saarrostus.

Hyökkäysjoukot oli muodostettu samoista suojeluskunnista, jotka olivat yhtäjaksoisesti olleet tulessa sodan alusta asti. Ei ollut muuta neuvoa kuin käyttää niitä offensiiviinkin. Lisäksi tulivat värvätyt joukot, jotka pikakoulutuksen saatuaan kuljetettiin rintamalle. Jääkärijalkaväkeä ei voitu käyttää – sen järjestely ja koulutus oli vasta alullaan. Kun ylipäällikön reservinä oli vain kaksi krenatööripataljoonaa ja välttämättä tarvittiin enemmän, muodostettiin liikenevästä asevelvollisesta miehistöstä kiireesti seitsemän reservipataljoonaa. Useimmat niistä joutuivat ottamaan osaa hyökkäykseen.

Pääoperaatioon osaa ottavien joukkojen vahvuus oli, ylipäällikön reservejä lukuun ottamatta, 12 000 miestä, silloisissa oloissamme huomattava voima.”[iv]

——

[i] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; sivu 297

[ii] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; sivu 296

[iii] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; sivu 305

[iv] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; sivut 304-305