Avainsana: tv

Julkaistu

TV-scifi heräsi pitkältä talviuneltaan

The Orville

En ollut syntynyt 1960-luvulla, kun Gene Roddenberry valoi modernin tv-scifin kulmakiven aluksi heikosti menestyneellä Star Trek -sarjallaan. Tämän sarjan aloittama scifin merkkipaaluteosten aika jatkui 1990-luvulle, jonka jälkeen laji on kasvanut volyymissä mutta hävinnyt sisällössä. Vihdoinkin suunta on kääntynyt.

Vanhat kulmakivet

Tieteisfiktio, eli kansankielisesti scifi, on niin kirjallisuutena, elokuvana kuin televisioteoksinakin ottanut usein tehtäväkseen ajatusten herättämisen pienen mutkan kautta. 1960-luvun Star Trekissä käsiteltiin rotusortoa, suurvaltojen jännitteitä, sotaa, naisten oikeuksia, yhteiskuntaluokkia ja vaikka mitä. Aiheet olivat tuolloin äärimmäisen latautuneita, mutta scifi pystyi ilmaisemaan ne mutkan kautta, fiktiivisinä tarinoina muukalaisrotujen parissa. Sarjan inspiroivaa voimaa on tutkittu laajalti ja on osoitettu sen toimineen valtavana inspiraationa mm. naisten hakeutumisessa tieteentekijöiksi.

1980-luvulla aloitettu jatko-osasarja Star Trek: The Next Generation jatkoi samoin perusajatuksin, mutta reilummalla budjetilla. Näihin aikoihin heräsi myös monia muita sarjoja, joista ehkäpä useimmiten nostetaan esille Babylon 5. B5:llä ei ollut niin suuria intohimoja tarjota yhteiskuntaoppia, vaan enemmänkin erinomaista fantasiahenkistä tarinankerrontaa scifiuniversumissa. Sarjasta ollaan paraikaa tekemässä uusintapainosta, joten aika näyttää mihin se pystyy. Odotan innolla.

Toki Star Trek kantoi vielä pitkälle ja siitä on tehty lukuisia uusia sarjoja, elokuvia, pelejä ja vaikka mitä. Myös muita scifisarjoja alkoi ilmestymään ja muutamista kirjoittelinkin vuosia sitten. Monet uusista sarjoista olivat tyylikkäitä ja eeppisiä, mutta samanlaista sydäntä oli vaikea löytää ainakaan länsimaisista teoksista. Pahimmillaan monet uudet sarjat ovat keskittyneet polarisoimiseen ja saarnaamiseen. Kun perinteisesti koitettiin kylvää ajatuksen siemen tarinan taustalle, nyt sitä julistetaan kovaan ääneen suoraan päin naamaa. Se ei iske samalla lailla, ei inspiroi. Suoraan sanoen moni modernimpi sarja on ollut melkoisen tasapaksua tuubaa. Aivan uusimmasta päästä on tosin mainittava Star Trek: Strange New Worlds joka ylittää keskiarvon yksinkertaisen toimivan scifiseikkailun keinoin.

Herätyskellot soivat

Herra nimeltä Seth MacFarlane tunnettaneen parhaiten aikuisten animaatiosarjasta Family Guy, jota on Suomen televisiossakin näytetty pitkään. Muutama vuosi sitten hän kuitenkin avasi pelin scifisarjalla The Orville, joka näytti paljon tuttua ja paljon uutta. 1960-luvun Star Trekin henkinen seikkailumatka pitkin galaksia, moniplanetaarisen liittouman aluksella, oli tuttua. Sekaan laitettu huumori oli sen sijaan uutta. Mielestäni tärkeintä oli kuitenkin paluu kaikkein vaikeimpien aiheiden äärelle, mitä klassisimpia scifin kerrontakeinoja käyttäen.

Sukupuoli, populismi, moniarvoisuus, uskonto, yhteiskunnan kehitys, perhe, inhimillisyys, seksuaalisuus, rakkaus, sodan säännöt. Tuossa muutamia otteita aiheista, joita sarja on käsitellyt mestarillisesti. Ei saarnaten, ei julistaen yksipuolista totuutta, ei politikoiden, vaan kertoen tarinaa josta jokainen katsoja saa ottaa omansa. Vihaa tihkuvassa ja polarisoituneessa maailmassa nämä tarinat voivat olla jopa arvokkaampia kuin reilu puolivuosisataa sitten. Huumoria käytetään niin naurattamaan kuin myös tekemään vakavia asioita inhimillisemmäksi. Myös musiikkiin on panostettu merkittävästi ja pitkästä aikaa sen arvo tunnelman luonnissa on taas ymmärretty. Sinfoniaorkesteri soittaa koko rahan edestä, mutta myös laululle annetaan tilaa. En voi olla mainitsematta, että countrymusiikin legenda Dolly Parton vierailee sarjassa tavalla, joka yksin ansaitsee useamman hatunnoston.

Antakaa kun pureskelen ruokani

Televisioviihteellä menee sinänsä paremmin kuin koskaan. Niin oma Areenamme kuin Netflixin kaltaisetkin ovat nostaneet televisioviihteen arvoa, tuoneet siihen rahaa niin Hollywoodissa kuin ympäri maailmankin. Merkittävä osa tästä tuotannosta on kuitenkin turvallista, väsyttävän kliseistä. Se ratsastaa polarisaatiolla, osa tarjoten viihdettä progressiivisiivelle (suom. ”punaviherfeminismi”) ja osa konservatiivisemmalle kuppikunnalle. Rajoja ei haluta haastaa ja inspiraatio jätetään yksittäisiin lausahduksiin, pieniin hetkiin tai yksittäisiin elementteihin. Kyllä se viihteestä käy, mutta tuntuu kuin ruoka olisi pureskeltu puolestani.

Kun minulla joskus on aikaa viihteelle, oli se sitten kirja, teatteri, elokuva tai tv, haluan joutua ajattelemaan. Haluan kysymyksiä, en vastauksia. Haluan tunteita, jotka joudun selittämään itselleni. Haluan löytää syitä itkeä ja nauraa, riemuita ja murehtia. Haluan inspiraatiota seuraavaan päivään, uusia ajatuksia elämään, enkä vain toisintoa omille ajatuksilleni. Juuri loppuun katsomani Orvillen kolmoskausi tarjosi juuri sitä. Viisi tähteä, eikä yhtään vähempää.

The Orville on katsottavissa Disney Plus -suoratoistopalvelussa sekä television Fox -kanavalla maanantaisin.

Julkaistu

Kaksi kapteenia: vahvat naiset fiktiossa

Metoo, BLM ja tuhat muuta poliittista tempausta ovat nostaneet naisten asemaa esille, pitkälti aivan syystä. Hollywood on hypännyt kelkkaan tutulla takinkäännön taidollaan ja mielestäni lopputulos on, noh, täyttä paskaa. Tuttuun tapaan, ette kysyneet joten kerron miksi.

Marvel ja Janeway

Männä vuosien yksi ison metelin supersankarielokuva oli Captain Marvel. Naispuolista vahvaa päähenkilöä ylistettiin arvoliberaaleissa medioissa, kun hän oli niin hyvä. Todellakin, sitä hän oli. Hän oli täydellinen, vahva, selviytyi joka haasteesta ja muutoinkin täydellinen. Toisin sanoen, aivan järkyttävän tylsä.

1990-2000 luvun taitteessa pyörinyt Star Trek Voyager oli tutun avaruusoopperan neljäs painos. Naispuolinen kapteeni ja päähenkilö oli silloin iso juttu. Kapteeni Kathryn Janeway oli alun kömpelyyden jälkeen loistava hahmo. Hän puolusti miehistöään ja arvojaan määrätietoisesti ja jämäkästi, itse asiassa putkinäköön asti kompastuen. Hän teki virheitä, kompastui kapekatseisuuteensa ja oli ajoittain täysin periksiantamaton, mutta siivosi aina jälkensä. Hän oli inhimillinen, erehtyväinen ja juuri siksi niin esimerkillinen naispuolinen päähenkilö. Hän ei ollut täydellinen, vaan vahva. Tätä ei Hollywood enää halua.

Eräs tuttava totesi, että muut maat ovat alkaneet huomata tämän. Kiitos Netflixin ja kumppanien, voit katsoa viihdettä vaikka Koreasta, Japanista, Kiinasta tai miksei vaikka pitkin eurooppaakin, ja kas kummaa kun standardit ovat erilaiset. Sinänsä juoneltaan surkea espanjalainen animaatio The Idhun Chronicles tarjoaa perinteikkään vahvan naishahmon, kiinalainen The Wandering Earth pistää koko perhe- ja arvojärjestyksen länsimaittain uuteen uskoon, japanilaistuotos Brand New Animal (BNA) tarjoilee ihanan vängän naispäähenkilön voimineen ja haasteineen ja ranskalaisten toteutus War of the Worldsista tarjoaa monotonisten hahmojen joukossa myös monotonisen klassisia naishahmoja vahvuuksineen ja virheineen.

Pari edellisistä tuotoksista on oikeasti ihan hirveää kuraa juoneltaan, mutta katson niitä silti ihan vaan saadakseni erilaista maailmankuvaa. Olen niin jukolauta lopen kyllästynyt siihen, että inklusiivinen ja intersektionaalinen maailmankuva vaatii naisista ja vähemmistöhahmoista virheettömiä ja täydellisiä, kuin patsaita. Se on tylsää, mutta ennen kaikkea se on järkyttävän ala-arvoista. Eikä tämä koske vain naisia. Pistä pyörimään Netflixin taannoinen hittileffa Dolemite is my name tai Apple TV:n The Banker jos haluatte nähdä tyylikkäitä tummaihoisten tähdittämiä tuotoksia. (eikä se uusi Shaftikaan pöhkömpi ole)

Suuri vene kääntyy nopeasti

Hollywood on aina osannut rahastaa sillä mikä on trendikästä. Se on hyvä muistaa: jos trendikäs media yhtäkkiä sanoisi että kansallissosialismi on mahtavaa ja rasismi coolia, näkisimme sen fiktiossa nopeammin kuin ehdit sanoa yltiökaupallista sontaa. Tätä kestää nyt hetken aikaa ja seuraavaksi tilalle tulee joku uusi hitti. Sillä ei nyt paljoa ole väliä saammeko naisten asemaa maailmassa parannettua vai ei, koska ei sillä bisnestä tehdä. Se on sääli, mutta se on vanha tarina. Naisten asemassa on tottavie parantamisen varaa aika monessa maailman kolkassa, mutta sillä ei kukaan rikastu. Tarinalla epärealistisista naisista sen sijaan rikastuu – vielä hetken.

En hitossakaan aio väittää että ennen oli kaikki paremmin. Uudet sarjat, elokuvat ja musiikki ovat elämän suolaa, kunhan vain ymmärtää nauttia tiedon valtatien eduista. Jos Yhdysvallat ei tarjoa, muu maailma tarjoaa. Ehkä tämä ei olekaan ongelma vaan upea asia – paitsi että maailmankuvamme avartuu, tulee viihdealalle myös yhä enemmän tervettä kilpailua. En tiedä auttaako sekään naisten asiaa maailmassa, mutta väitän että maailman ymmärtäminen on aina voittava arpa, vähintään pitkässä juoksussa.

Julkaistu

Omenoita televisiossa – Apple TV+:n haaste Netflixille

Verkon TV-tilauspalveluita alkaa olemaan melko pino ja lisää tulee. Netflixin popularisoima ilmiö vetää kilpailijoita mukaansa, joista parhaimmilla on oma lähestymistapansa asiaan. Parhaiten kännyköistään tunnetun Applen oma palvelu ei kilpaile volyymillä, mutta väitän sen tuottavan hyvin persoonallista laatuviihdettä. Ohessa katson kolmea sarjaa.

Sivuhuomio: kirjoitin tämän jutun jo yli vuosi sitten, en vain jostain syystä julkaissut joten päivitin siitä hitusen.

Apple TV+ – mikä on ja miten toimii

Palvelu on lopulta kuin mikä tahansa netti-tv-palvelu siinä missä Netflix, HBO, Disney+ tai Yle Areena. Palvelun voi hankkia 6 euron kuukausihintaan, mutta pääosalle se tulee vuodeksi kaupanpäällisenä Applen kännykän, tabletin tai tietokoneen ostajalle. Palvelua voi katsella myös muilla kuin Applen laitteilla tavallista selainta käyttäen ja se löytyy suoraan viime vuosien älytelevisioista. Käyttö on suoraviivaista ja tekstitykset löytyvät myös suomeksi. Käyttöliittymä ei pärjää Netflixille sujuvuudessa, muutamassa kohtaa klikkauksia on hieman enemmän, mutta kenellekään katselu ei jää kiinni monimutkaisuudesta. Lähinnä jaksosta seuraavaan siirtyminen ei ole automaattista ja oman katseluhistorian seuranta on vajaata. Pikkuvikoja.

The Morning Show

The Morning Show on tarina kahdesta vahvasta naisesta mediamaailmassa. Sarjan nimen mukainen aamu-tv-ohjelma joutuu kokemaan metoo-ilmiön, kun miespuolinen juontaja kärähtää seksuaalisesta ahdistelusta. Suosittu TV-ohjelma joutuu keksimään itsensä uudestaan menetettyään hittijuontajansa hetkessä. Syyllisiä etsitään, tutkintaa tehdään, todisteita peitellään, hermoja koetellaan. Juontajaparinsa menettänyt nainen kokee asemansa uhatuksi ja huomaa maailman aiheiden menneen silmien ohi. Mediamaailman miljardibisneksessä selkäänpuukotuksia puuhataan joka suuntaan ja totuus on kaikkien vihollinen. Kuvauksen perusteella en olisi uskonut olevani sarjan ystävä, mutta onneksi päätin kokeilla. Sarja on äärimmäisen jännittävä, eloisa ja yllättävän rehellinen kuvaus ihmisyydestä.

Katson väkisinkin tarpeelliseksi lisätä vähän taustapohdiskelua. Luulin alkuun, että tässä sarjassa mennään poliittisella korrektiudella ja miesvihalla eteenpäin, mutta ei todellakaan. Hollywood suoltaa tusinoittain sankarielokuvia joissa naishahmot ovat alussa vahvoja, keskellä vahvoja ja lopussa vahvoja, eikä kehitystä tapahdu – koska kuulemma näin voimaannutetaan tasa-arvoa. Minun on tullut ikävä niitä vahvoja naisia sarjoista jotka kokivat haasteita, muutoksia, vaikeuksia, jotka saavat heidät kärsimään, kokemaan, kasvamaan ja muuttumaan. Nyky-Hollywood ei näitä tuota, mutta TMS:tä löysin heidät taas. Sarja tekee kunniaa vahvoille naisille näyttämällä heidät ihmisinä kaikessa kauneudessaan.

Ted Lasso

Siitä on aikaa, kun olen nähnyt kunnon komediasarjaa, mutta nyt ongelma on korjattu. Ted on amerikkalaisen jalkapallon amatööritason valmentaja, joka kutsutaan Englantiin valmentamaan korkean tason jalkapallojoukkuetta, sen vaihdettua pääomistajaa avioeron myötä. Jason Sudeikis näyttelee sarjan nimikkohahmoa ja tarjoaa uskomattoman paketin huumoria, aitoja tunteita ja hyväsydämisyyttä. Muut hahmot ovat aitoja, sopivan arkkityyppisiä ja heille annetaan kaikki mahdollisuudet kasvaa ihmisinä sarjan edetessä. On mahdotonta olla tulematta hyvälle tuulelle tämän katselusta. Viimeksi nautin elämän mittaisesta komediasta näin paljon Frasierin aikaan, mutta Ted saattaa vielä jättää sen kakkoseksi. Maksaisin palvelusta jo yksin tämän sarjan vuoksi.

For All Mankind

Miten olisi käynyt, jos Neuvostoliitto olisi lähettänyt ensimmäisen miehen kuuhun, näin puolestaan houkutellen Yhdysvallat pitkittyneeseen, koventuvien panosten ja budjettien avaruuskilpaan? Kuka lähettää ensimmäisen naisen kuuhun? Kuka perustaa ensimmäisen pysyvän tukikohdan kuuhun? Star Trek -veteraani Ronald D. Mooren tuotos For All Mankind kertoo vaihtoehtoista historiaa 1960-luvun lopulta lähtien ja voi veljet, hyvin sitä kertookin. Äärimmäisen autenttiset kuvaukset Apollo-ohjelmasta sekä avaruusteknologiasta yhdistettynä fiktiiviseen tarinan jatkumoon toimivat mainiosti yhteen. Astronauttien, meille tuttujen ja uusien nimien lisäksi parrasvaloissa liikkuvat heidän perheet, komentokeskuksen työntekijät, Nasan johto ja poliitikot. Annan lisäpisteen Wernher von Braunin henkilökuvauksesta, esille tulee niin timantinkova osaaminen kuin musta taustakin.

Sarja etenee kaudesta toiseen isoin aikaharppauksin, sallien mahdollisuuden kertoa pitkää tarinaa. Ykköskausi oli mainio, joskin tarinan vaihtelut avaruuden valloituksen ja inhimillisten haasteiden välillä heiluivat ajoin hieman epätasapainoisesti. Kakkoskausi nosti rimaa reippaasti korkeammalle, herättäen joka jaksossa pohdiskeluja historiamme valinnoista ja tuoden aivan uudenlaisen kulman kylmän sodan vaikeimpiin hetkiin. Kolmoskautta odotellessa…

Muuta…?

Muitakin teoksia listalle mahtuisi, mutta lista on pieni murto-osa Netflixin tarjonnasta. Latinankielinen sanonta in regione caecorum rex est luscus tiivistää Jason Momoan tähdittämän hyvin poikkeuksellisen draamasarjan See. Tom Hanks puolestaan tekee upean suorituksen merikapteenina elokuvassa Greyhound, tehtävänään suojella laivasaattuetta toisen maailmansodan aikaisessa Atlantin ylityksessä. Apple on rekrytoinut leiriinsä hurjan kovia nimiä ja tarjonnut ennennäkemätöntä taiteellista vapautta, haluten toteuttaa jotain erilaista, uniikkia, menemättä suuruudenhulluuden kilpailuun. Applen bisnes- ja teknologiamalleissa on monta asiaa jolle voin antaa vahvaa kritiikkiä, mutta tässä kohtaa he ovat onnistuneet. HBO ja Netflix ovat jo osaltaan murtaneet Hollywoodin toimintamalleja ja nyt panokset kasvavat.

Televisio on kuollut perinteisessä mielessä. Uusi televisio on jotain parempaa, monipuolisempaa ja kiehtovampaa kuin mikään aiempi. Kauan eläköön televisio!