Poliittinen keskustelu YEL-muutoksista, irtisanomisehdoista ja paikallisesta sopimisesta käy kuumana, mutta sen alle jää toinen mokoma vähintään yhtä kuumia ongelmia. Koen, että olemme liki unohtaneet ongelmat itse työnhakuprosessin tietoisessa hajottamisessa viranomaisten ja lobbarien toimesta. Unohdetaan siis hetkeksi vasemmisto-oikeisto vääntö ja palataan byroslavia-maalaisjärki-vääntöön.
Haamuduuneista haamuhakuihin
Keväällä Yle uutisoi ns. haamuduuneista useammallakin jutulla. Tässä ilmiössä on kyse siitä, että rehellisyyteen kyllästyneet työnvälitysfirmat rekryävät ihmisiä olemattomiin työpaikkoihin, tarkoituksenaan yrittää myydä hakijoita sitten työtä etsiville yrityksille. Työnvälitysfirmat toimivat tässä vailla lopullisen työpaikan tarjoavan yrityksen lupaa tai tietoisuutta, aiheuttaen ongelmia sekä työnhakijoille, työnantajille että viranomaisille. Itse arvelisin jopa ongelmien aiheuttamisen olevan varsinainen tarkoitus. Ei kuitenkaan huolta, ystävät hyvät, kukaan ei ole ongelmalle tekemässä mitään.
Työnvälitysfirmat toimivat joskus ja jouluna myös työntekijöitä hakevien yritysten tilauksesta aivan avoimesti, fiksusti ja hyödyllisesti. Tämä on yleistä esimerkiksi ns. vuokraduunarihommissa, eli lyhytaikaisten työsuhteiden välityksessä. Tällaisella palvelulle on ehtaa kysyntää, sillä monella työpaikalla on hetkittäisiä ruuhkia. Tätä kirjoittaessa voisin kuvitella että kesähelteiden alettua pääsee yksi jos toinenkin vuokraduunari lastaamaan kaupan alalla kaikkea kesävälinettä aina grilleistä vesileluihin.
Toisella puolen ilmiötä ovat sitten työnhakuvelvoitteet. Ajatusta tässä taustalla voi pitää sinänsä oikeana – työ on todellakin parasta sosiaaliturvaa, ja rohkaisu työnhakuun on perusteltua. Ongelmia on kuitenkin hurjasti: etenkin kovan työttömyyden aikana näkyvään työpaikkailmoitukseen voi tulla satoja, tuhansiakin hakuja, joiden joukosta ehkä kourallinen on oikeasti edes haluamassa siihen työhön. Moni hakee vain johonkin nenänsä eteen tulevaan, vain koska on pakko, ilman kovin vakavaa ajattelua. Moni on aluksi vakavissaan, mutta ensimmäisen viidensadan epäonnistuneen haun jälkeen inspiraatio kuolee. Viranomaista ei heitä kiinnosta auttaa, ja Suomessa AY-liike ei saa auttaa jäseniään työnhaussa sillä tavoin kuin vaikkapa Tanskassa.
Toisin sanoen, edellä mainittujen haamuduunien lisäksi nämä haamuhaut johtavat siihen että sekä työpaikkailmoituksissa, että ennen kaikkea työhakemuksissa, on ylivertainen leijonaosa pelkkää täytettä. Muutamat tutut alalla sanovat että joskus työhakemuksista oikeita on ehkä prosentti, ja työpaikkailmoituksistakin selvä vähemmistö. Jälkimmäiseen syntiin syyllistyvät lukuisat näkyvät yritykset, pikaruokapaikoista aina teollisuuslaitoksiin. Kuulemma se näyttää hyvältä firman imagolle että on aina rekry auki, vaikkei ketään ole aikomustakaan palkata.
Itse luotu ongelma ja surkea ratkaisu
Työnvälitysfirmat ovat ahkerasti lobanneet viranomaisia lisäämään työnhaun velvoittavuutta. Tämä, yhdistettynä heidän itse luomaan haamutyöpaikkaongelmaan, johtaa työnantajat pulaan: Yksinkertainen työpaikkailmoituksen laittaminen ja sopivan hakijan löytäminen on muuttunut niin isoksi työksi, ettei siitä moni firma selviä. On yksi asia lukea tusina ilmoitusta, toinen asia käsitellä niitä tuhat. Samat työnvälitysfirmat sitten myyvät hyvää hyvyyttään rekrytointipalveluita helpottamaan itse aiheuttamansa ongelman ratkaisua.
Tämä ”ratkaisu” sitten yleensä johtaa edelleen työnhaun prosessiin vaikeuttamiseen. Jokaiseen, oikeaan tai haamuiseen työpaikkaan, pitää kuvata videoita, täyttää puolenkymmentä lomaketta, kirjoittaa puoli tietosanakirjaa tekstiä ja esittää muita performansseja. Tiedot eivät toki mene ö-mappiin, vaan pahempaa: ne menevät kielimallille, joita jotkut tykkäävät pöhkösti tekoälyksikin kutsua. Tämä järjestelmä, teoriassa hyödyllinen, on usein tehty niin surkeasti että se ei kykene erottamaan hakijoista parhaita. Joskus taas käyttö kompastuu juridisiin tulkintoihin. Eipä ratkaisusta toimivaa toisaalta tarvitakaan, koska välitysfirman palkannut taho ei saa nähdä prosessia, tai ei edes halua yrittää ymmärtää sitä. Miksi myydä priimaa kun sekunda tekee kauppansa?
Kenen hyväksi?
Kuka tästä hyötyy? Pääosa isoista työnvälitysfirmoista on veroparatiiseista omistettuja, jotka hädin tuskin palkkaavat suomalaisia, eivätkä taatusti maksa veroja. Kyllä joukossa on kotimaisiakin, ja jopa erinomaista palvelua tarjoavia, mutta iso volyymi on alusta loppuun sitä itteensä. Hyöty valuu miljardöörien rientoihin ja lasku valuu lopulta veronmaksajille – osa suoraan, osa välillisesti.
Mutta suurin haitta ei edes ole se mieletön määrä kuluja mitä näille yrityksille maksetaan ongelmasta jota ei pitäisi olla olemassakaan. Suurin haitta on, että moni ei enää oikeastaan halua sen paremmin tarjota kuin hakeakaan työtä. Totta puhuen se ei edes kannata. Jos et ole valmis menemään ym. sirkukseen mukaan, kuten pienempien yrityksen tapauksessa on, kukaan ei lue työpaikkailmoitustasi. Suuresta työttömyyden määrästä huolimatta moni pienempi yritys ei saanut tänä vuonna yhden ensimmäistä kesätyöhakemusta, koska eivät suostuneet maksamaan työmarkkinamafian suojelurahoja.
Koska en halua olla äärimmäisen ilkeä, en kerro rehellistä mielipidettä mitä asialle pitäisi tehdä. Sen sijaan tarjoan ratkaisuki pehmennettyä poliittista hevonpaskaa. Mitäpä jos ylläolevaa ongelmaa lähdettäisiin tutkimaan vaikkapa kotimaisten yliopistojemme osaamisella? Mitäpä jos haamutyöpaikkojen ilmoittamisesta seuraisi sanktioita? Ensin julkinen huomautus, sitten sakot ja kolmannella kertaa pysyvä liiketoimintakielto. Mitäpä jos suotaisiin AY-liikkeille entistä aktiivisempi rooli ja ehkä myös velvollisuus työnhaun tuessa Tanskan malliin? Mitäpä jos viranomainen lähtisi kehittämään työpaikkapalveluitaan jatkossa ILMAN työnvälityshuijareita? Tässä voisi auttaa vaikkapa järjestely, jossa Työmarkkinatorin käytöstä perittäisiin kulut kattava käyttömaksu työnvälitysfirmoilta.
Olen yhä vapaan markkinatalouden ystävä ja näkisin sangen mieluusti Suomessa toimivan useita, rehellisiä, laadukkaita työnvälitysyrityksiä. Näiden pitäisi kuitenkin toimia markkinaehtoisesti ja avoimesti, ei markkinahäirikkönä ja veronmaksajan piikkiin.
Ennen kaikkea olen terveen työmarkkinailmapiirin ystävä. Työpaikan tarjoamisen kynnystä on madallettava kaikin tavoin ja sen on oltava mahdollista myös pienemmille yrityksille. Sinne syntyy suurin määrä työpaikkoja, joten sieltä löytyvät kasvun siemenet. Niillä siemenillä saataisiin ehkäpä terveydenhoitommekin taas kuntoon, kunhan nyt ensin nykyinen työterveysjärjestelmä ammutaan kuuhun. Se onkin sitten oma tarinansa.