Kävinpä katsomassa minäkin Tuntemattoman sotilaan, ja hyvä että kävin: kosketti ja vakuutti, taiten oli tehty. Ekstrana saimme kuulla kenraali Jari Kallion tarinointia Jalkaväkirykmentti 8:n todellisista vaiheista ja elokuvanteon taustoista. Kiitos.
Mutta on asialla keljumpikin puoli. Saatamme nimittäin maksaa Tuntemattomasta turhan kovaa hintaa – enkä nyt puhu siitä vajaasta kymmenestä miljoonasta, jonka elokuvan tekeminen maksoi. Isompi lasku lankeaa siitä, että leffa heikentää mahdollisuuksia uskottavaan maanpuolustukseen.
Järkivetoinen argumentointi puolustusasioista tunnemöyhkäämisen sijaan on ihan tarpeeksi vaikeaa muutenkin, mutta kun käymme vielä ottamassa isolta kankaalta kunnon maistiaiset viime sotien taistelu- haudoista, rationaalisen maanpuolustuskeskustelun voi lopullisesti unohtaa.
Tuntematon sotilas moukaroi kollektiiviseen tajuntaan perinteisen sotakuvaston: on rintama, on taisteluhaudat, on vuosikausien sota ja yksittäiset sankarisotilaat. Siinä sivussa leffa virittää katsojassa sen eetoksen, että jokapojan velvollisuus on käydä armeija; perinteet vel- voittavat, isoisoisien veri vaatii. Jos kerran sotasukupolven nuorukaiset komennettiin etulinjan sanoinkuvaamattomiin kauhuihin, ei voi olla liikaa vaadittu, herran tähden, että rauhanajan pullamössöt menevät äidin helmoista edes nyt siksi puoleksi vuodeksi palvelukseen, oppivatpa samalla petaamaan sänkynsäkin. Sen olemme veteraaneille velkaa.
Vaan kun emme ole. Olemme velkaa sotasukupolvelle sen, että me omasta puolestamme järjestämme puolustuksen järkevästi. Ja yleisestä asevelvollisuudesta on järkevyys kaukana.
Sodankuva on yksinkertaisesti muuttunut. Vuosia kestävän ja mies- määräisesti valtavin massa-armeijoin käytävän rintamasodan sijaan uhkana ovat nopeat strategiset iskut yhteiskunnan avainkohteisiin ja arvaamattomat kyberhyökkäykset. Olennaista on laatu, ei määrä: ei teknistyneen ja ammatillistuneen sodankäynnin maailmassa ole käyttöä isoilla mutta kehnosti varustetuilla ja huonosti koulutetuilla reserviläislaumoilla.
Euroopassa onkin Suomea lukuunottamatta käytännössä luovuttu asevelvollisuudesta. Saamme toki toistuvasti lukea kotoisesta mediasta, miten muualla muka katsotaan kadehtien Suomen puolustusratkaisua ja haikaillaan asevelvollisuuden perään.
Se on puppua. Jos muut Euroopan maat haluavat Suomen mallin käyttöön, mikseivät ne sitten ota?
Siksi, että eivät halua. Eivät halua, koska Suomen malli on susi.
Ja nyt en puhu sotamies Sudesta.
Entä se järkiratkaisu sitten? Lakkautetaan asevelvollisuus vanhentu- neena ja syrjivänä systeeminä, määrätään kaikki kutsuntoihin ja rekry- toidaan sopivat ja motivoituneet,vapaaehtoispohjalta.Käytetään sääs- tyneet rahat modernin kaluston hankintaan ja pienemmän mutta ajan- tasaisesti varustetun reservin kouluttamiseen. (Nythän kertausharjoi- tuksia riittää niin harvalle, että reservi on taistelukelpoista vain paperil- la.) Liitytään yleiseurooppalaiseen puolustusliittoon (Nato). Näin oma puolustus vahvistuisi ja liittoutuminen takaisi huoltovarmuuden myös kriisioloissa – ja ennen muuta nostaisi kynnyksen kohdistaa Suomeen sotilaallista iskua jokseenkin oven korkuiseksi.
Ei tuo nyt ihan rakettitiedettä ole, mutta niin kauan kuin imemme puo-lustusdoktriinit Tuntemattomasta sotilaasta ja kelkasta pudonneiden poliitikkojen horinoista, siis näiden Jussi ja Sauli Niinistöjen ja kumppa- nien, paha siinä on puhua asevelvollisuuden vaihtoehdoista. Erityisen ironista on, jos veteraaneja kohtaan tuntemamme kunnioitus sitoo meidät menneen maailman puolustusratkaisuun ja estää rakentamasta nykyuhkiin vastaavaa maanpuolustusta.
Se tuskin on perintö, jonka viime sodissa maamme Stalinin terrorilta ja kansanmurhilta pelastaneet miehet halusivat jättää. ”
RK: Juttu on ainakin sikäli perseestä, että Suomea ei oteta NATOon.
Erikoishuippuaseet tuppaavat myös vanhentumaan lähes yhdessä yössä. Niin on käynyt jopa strategisille mannertenvälisille ydinohjuksille, kun niiden ohjaussatelliitit on opittu ampumaan alas.
