20 vastausta artikkeliin “Välirauha”

  1. No, aika siloitellusti ja osin puolustellustikkin tehty dokumenti. Ermei Kanninen siinä vieläpä kukkasena kakun päällä.
    Eipä siinä paljonkaan sotakabinetista kerrottu. Sotakabinettihan käveli Suomen eduskunnan yli mennen tullen.

  2. En ole katsonut kyseistä dokumenttia, mutta Suomella ei ole mitään puolustelemista Jatkosodan suhteen.

    Venäjä hyökkäsi Suomen kimppuun 30.11.1939 aloittaen Suomen ja Venäjän välisen Talvisodan. Talvisodassa Venäjä yritti valloittaa koko Suomen, mutta epäonnistui yrityksessään.

    Välirauhan aikana Venäjä valmistautui uuteen hyökkäykseen Suomen kimppuun valloittaakseen koko Suomen. Nyt kuitenkin Siperia oli opettanut ja Suomi valmistautui Venäjän tulevaan hyökkäykseen hankkien viimeinkin aseita mistä vaan sai, sekä koulutti lisää suomalaisia sotilaita.
    http://personal.inet.fi/koti/juhani.putkinen/Valirauha.htm

    Venäjä hyökkäsi uudelleen Suomen kimppuun alkaen 22.6.1941 kello 6.05, aloittaen Suomen ja Venäjän välillä käydyn Jatkosodan, joka oli erillissota.

  3. Luojan kiitos että Saksan joukot tulivat tueksemme ylivoimaista maahan hyökkääjää vastaan kesällä -41. Ilman niitä olisimme olleet taas yksin valtavaa vihollista vastaan.

  4. Juha, kiitos tosiasian hyvästä kiteytyksestä.

    Välirauhan aika oli Suomelle erittäin raskasta aikaa. Venäjä yritti mm. näännyttää suomalaiset nälkään, puuttui törkeästi Suomen sisäisiin asioihin, jne. Englanti pihtasi navycherien kanssa – mitä Suomeen sai tuoda ainoan mahdollisen reitin (Petsamo) kautta.

    Saksa oli ainoa mahdollisuus hankkia mm. viljaa ja aseita. Onneksi Saksassa olivat soineet herätyskellot tulevasta Venäjän hyökkäyksestä, joten Saksa auttoi Välirauhan aikana Suomea, vaikka oli auttanut Talvisodan aikana liittolaistaan Venäjää – ja vielä pitkälti Talvisodan jälkeenkin.

    http://personal.inet.fi/koti/juhani.putkinen/Miksi_Saksa_hyokkasi_Venajalle.htm

  5. Kiitos avaajalle kun löysi dokumentin ja toi esiin. Tarvitaan tämän tyyppisiäkin tulkintoja vaikeista asioista.
    …En ole katsonut kyseistä dokumenttia, mutta Suomella ei ole mitään puolustelemista Jatkosodan suhteen….
    Lainaus JP.
    Eihän Suomi mitään puolustellutkaan vaan hyökkäsi.
    Talvisota oli mielestäni miltei kunniallinen, puolustussota, jatkosota taasen hyökkäyssota ja sinänsä, koska vanhalle rajalle ei pysähdytty; Suur-Suomi ajatuksena kannusteli eteenpäin osaa sodanjohdostamme, tuli vauhtisokeus ja Saksan armeijan kuviteltiin olevan voittamaton.
    Saksa puolestaan ei Suomea auttanut, aseisti kyllä ja toi joukkojaan. Tavoitteenahan Saksalla oli Liinahamarin satama ja Kuolan ja Petsamon valtavat nikkelivarannot. Ei yksikään suurvalta auta pyyteettömästi pientä valtiota, se on varsin naivi käsitys. Suurvallalla on aina omat intressinsä.
    Kaikkia konflikteja (niin sotilaallisia kuin ei sotilaallisia), tulisi aina tarkastella kaikkien osapuolten kannalta; ymmärtäisi syitä ja seurauksia paremmin.
    Yksipuolinen ja omiin asenteihin perustuva tulkinta on aina pääsääntöisesti vääristynyt.

  6. Presidentti Risto Ryti kertoi asiasta erinomaisen hyvin 26.6.1941 radiossa:

    ”Vaikka meillä suomalaisilla onkin katkeria kokemuksia siitä, miten vähän annetut lupaukset ja tehdyt sopimukset Neuvostoliitolle merkitsevät, olimme kuitenkin odottaneet, että se ainakin jossakin määrin ja jonkin aikaa olisi pitänyt sanansa. Mutta jälleen saimme suoraan kokea, että ei vähääkään voi luottaa Neuvostoliiton sanaan. Välittämättä lupauksestaan olla sotkeutumatta ulkopolitiikkaamme, Neuvostoliitto asetti tiettyjä ehtoja Suomen ulkopolitiikan suunnalle. Voidakseen jollakin tavalla turvata Suomen olemassaolon hallitus oli pyrkinyt neuvotteluihin pohjoismaisen puolustusliiton aikaansaamiseksi. Näistä neuvotteluista ilmoitettiin virallisesti samana päivänä kuin rauhansopimus solmittiin Moskovassa. Kun rauhansopimuksen asiakirjoja maaliskuun 21 päivänä käsiteltiin Suomen eduskunnassa, Neuvostoliitto esitti Moskovassa jyrkän vastalauseen tällaista suunnitelmaa vastaan, jonka se täysin perusteettomasti katsoi olevan ristiriidassa rauhansopimuksen määräysten kanssa. Samassa ulkopoliittisessa kysymyksessä Neuvostoliitto oli vielä kolmeen kertaan uhkaavassa äänilajissa puuttunut itsemääräämisoikeuteemme, syyskuun 27 päivänä 1940, itsenäisyyspäivänä samana vuonna ja lisäksi kaksi viikkoa myöhemmin joulukuun 18 päivänä. Tämä tapahtui siitä huolimatta, että mainittu ajatus puolustusliitosta ei suinkaan ollut suunnattu ketään ulkopuolista vastaan, vaan ainoastaan oli tarkoitettu suojaamaan näitä veljeskansoja.

    Kansainvälisen tavan vastaisesti Neuvostoliiton diplomaattiset ja konsuli-edustustot Suomessa ovat sotkeutuneet sisäisiin asioihimme ja harjoittaneet vakoilua jopa käyttämällä hyväksi väärennettyjä nimiä. Tässä tarkoituksessa Neuvostoliiton henkilökuntaa on tavattomasti lisätty: Helsingin lähetystössä 31 diplomaattikuntaan kuuluvaa ja avustajahenkilökuntaa 120 henkeä, Petsamon konsulaatissa 3 konsulia ja avustajahenkilökuntaa 21 henkeä, Maarianhaminan konsulaatissa 8 konsulia ja 30 muuta henkilöä. Yhteensä neuvostoliittolaisen edustuston palveluksessa on siis 42 diplomaattikuntaan ja konsulikuntaan kuuluvaa ja 171 avustajahenkilökuntaan kuuluvaa henkilöä. Sekä edustustonsa kautta että Suomen kansalaisten avulla, jotka ovat olleet valmiit vaihtamaan isänmaansa juudaksenrahoihin, Neuvostoliitto on keinoja kaihtamatta yrittänyt puuttua sisäisiin asioihimme. Tukemalla ja edistämällä Suomen ja Venäjän välisen Rauhan ja Ystävyyden Seuran kumouksellista toimintaa, jota todellisuudessa johdettiin ja rahoitettiin Moskovasta, Neuvostoliitto yritti saada aikaan samanlaisen kehityksen Suomessa kuin Baltian valtioissa. Neuvostoliitto on jopa tehnyt yrityksiä puuttua sisäisiin henkilökohtaisiin asioihin ja siinä yhteydessä harjoittanut painostusta. Neuvostoliiton propaganda ja vakoilutoiminta Suomessa tuli yhä häikäilemättömämmäksi ja aktiivisemmaksi. Jokaista suomalaista, joka on joutunut neuvostovenäläisten käsiin, alkaen sotavangeista, on yritetty värvätä tai pakottaa vakoilijaksi Suomea vastaan. Neuvostovenäläinen propaganda on puhkunut vihaa Suomen hallitusta ja hallitusviranomaisia vastaan. Se on pyrkinyt levittämään bolsevistisia oppeja Suomessa. Viimeisin osoitus Neuvostoliiton toistuvista häpeämättömyyksistä mitä erilaisimmissa yhteyksissä on aivan äsken viralliselta neuvostovenäläiseltä taholta tehty esitys, että eräs aikanaan yhden suurimman vakoilujutun yhteydessä Suomessa vakoilusta tuomittu henkilö, joka parhaillaan kärsii rangaistustaan, olisi päästettävä vapaalle jalalle ja annettava matkustaa Neuvostoliittoon.

    Neuvostoliiton poliittiset ja taloudelliset vaatimukset, yli sen, mitä rauhansopimusasiakirja edellytti, ulottuivat monelle eri alalle ja tulivat suomalaiselta kannalta yhä arveluttavimmiksi. Mainitsen tässä niistä muutamia. Juhannusaattona viime vuonna Neuvostoliitto otti yllättäen esille Ahvenanmaan kysymyksen, jota ei sisällytetty rauhansopimusehtoihin Moskovassa. Kun tähän asiaan viitattiin uusien vaatimusten torjumiseksi, ulkoasiainkomissaari Molotov sanoi kyynillisesti, että Neuvostoliitto ei ollut ottanut esille Ahvenanmaan kysymystä rauhanneuvottelujen yhteydessä, koska tällä olisi voinut olla epäsuotuisa vaikutus rauhanneuvottelujen käymiselle. Korkein neuvosto vaati nyt, että Ahvenanmaan saaret olisi demilitarisoitava, siellä olevat varustukset hävitettävä ja, että Neuvostoliitto itse saisi oikeuden valvoa purkaustöitä. Näiden vaatimusten kautta Neuvostoliitto halusi ilmeisesti varmistaa itselleen mahdollisuuden sopivan tilaisuuden tullen ottaa haltuunsa Ahvenanmaan saaret. Samaan aikaa, siis noin vuosi sitten, Neuvostoliitto esitti vaatimuksensa Petsamon nikkelikaivoksista. Se ei tyytynyt vaatimaan määrättyä osuutta kaivostuotteista; sen vaatimuksella oli muodollisesti poliittinen leima. Neuvostoliitto vaati mm., että se saisi kaivosten johdon ja oikeuden asettaa viidennen osan kaivosten henkilökunnasta. Niin suuren miesmäärän sijoittaminen Petsamon alueelle olisi merkinnyt, että Neuvostoliitolla de facto olisi ollut myös sotilastukikohta Petsamossa. Kuvaavaa Neuvostoliiton kaksoispelille oli, että se esitti meille ja eräälle asiasta kiinnostuneelle suurvallalle vaatimuksensa aivan eri valossa. Toiselle se sanoi olevansa vain taloudellisesti kiinnostunut Petsamon nikkelistä, toiselle se esitti asian poliittisena toimenpiteenä Petsamon alueella.

    Kolmas kyseenalainen vaatimus koski sotilaallisia rautatiekuljetuksia Suomen alueen kautta vuokratulle Hangon alueelle. Näitä sopimuksia ei myöskään edellytetty rauhansopimuksessa. Oli ilmeistä, että kuljetukset sisälsivät vaaran kansan turvallisuudelle ja suvereniteetille. Näin ollen Neuvostoliitto pyrki eri tavoin heikentämään Suomen poliittista ja sotilaallista asemaa.

    Samanaikaisesti kun tämä tapahtui Neuvostoliitto pyrki kaikin tavoin taloudellisesti heikentämään vastustuskykyämme. Ilman minkäänlaista perustetta se vaati korvausta omaisuudesta, joka oli viety pois luovutetulta alueelta tai kuten se väitti, oli tuhottu, laajentaen vaatimuksiaan vuokratulta Hangon alueelta pois vietyyn omaisuuteen, johon Neuvostovenäjällä ei missään tapauksessa voinut olla pienintäkään oikeutta. Kuvaavaa näille vaatimuksille oli, että korvausta vaadittiin myös eräälle määrälle sellaisia koneita, jotka monta vuotta ennen sodan syttymistä oli myyty ja viety pois tehdasalueelta Karjalassa. Ne oli ilmeisesti merkitty venäläisten vakoilijoiden luetteloihin, jotka muodostivat perustan korvausvaatimuksille. Edelleen Neuvostoliitto esitti vaatimuksen saada Vuoksella olevan arvokkaan Vallinkosken kosken, joka riidattomasti kokonaisuudessaan sijaitsee Suomen alueella. Neuvostoliitto pyrki siten jatkuvin painostuksin ja toistuvin uhkauksin yhä vain vahvistamaan asemaansa ja lisäämään vaikutusvaltaansa Suomessa ja heikentämään meidän jo muutenkin vaikeata taloudellista asemaamme. Lukuisissa tapauksissa olimme pakotetut hyväksymään Neuvostoliiton vaatimukset. Toisissa tapauksissa neuvottelut olivat vielä käynnissä, kun uusi sota syttyi.”[i]

    Puhe kokonaan

    Edellä on vain lyhyt lainaus presidentti Rytin pitkästä puheesta. Koska se on historiallisesti erittäin tärkeä puhe, niin ohessa se puhe kokonaan:

    PRESIDENTTI RYTIN RADIOPUHE 26. 6. 41.

    Kansalaiset!

    Rauhaa rakastava kansamme, joka toista vuotta on jännittänyt kaikki voimansa äärimmilleen rakentaakseen maansa jälleen kukoistukseen edellisen sodan jäljiltä, on taas joutunut raa’an hyök­käyksen kohteeksi. jälleen kerran on sama vihollinen, joka runsaan puolen vuosituhannen kuluessa lyhyin väliajoin on yhteensä n. 100 vuotta hävittäen, murskaten ja murhaten käynyt sotia pientä kansaamme vastaan, tunkeutunut alueellemme surmaten lentoaseellaan rauhallisia kansalaisia, pääasiallisesti vanhuksia, naisia Ja lapsia, ja tuhoten rauhallisten kansalaisten omaisuutta.

    Jo heti Saksan ja Neuvostoliiton sodan puhjettua tapahtui Neuvostoliiton taholta lukuisia rajaloukkauksia, joitten johdosta me esitimme tarmokkaita vastalauseita, mutta ilman mitään tulosta. Eilisestä alkaen Neuvostoliiton sotavoimat sopimuksista mitään välittämättä ja ilman meidän antamaamme aihetta ovat hallituksensa määräyksestä suorittaneet säännöllisiä, laajoja sotatoimia maamme kaikissa osissa ja ”tapojensa mukaisesti pääasiallisesti koh­distaneet ne täysin avoimia paikkakuntia ja rauhallista siviiliväestöä vastaan.

    Näin on alkanut toinen puolustustaistelumme vain vajaat 19 kuukautta edellisen hyökkäyksen tapahtumisesta. Neuvostoliiton uusi hyökkäys Suomeen on ikäänkuin päätepiste sille politiikalle, jota Neuvostoliitto on Moskovan rauhanteosta lähtien Suomen suhteen harjoittanut ja jonka tarkoituksena on ollut maamme itsenäisyyden tuhoaminen ja kansamme orjuuttaminen.

    Jäätyämme talvisodassamme 1939-40 vaille sotilaallista apua meidän oli pakko maaliskuun 13 päivänä pimeinä yön hetkinä sol­mia Neuvostoliiton kanssa rauha, joka suurin uhrein käydyn me­nestyksellisen puolustustaistelun jälkeen tuntui lamauttavan raskaalta. Rauhanehdoista me jo saatoimme oivaltaa, mitkä olivat Neuvostoliiton perimmäiset tarkoitukset näitä ehtoja saneltaessa. Uusi raja määrättiin sellaiseksi, että Suomen puolustusmahdollisuudet hävitettäisiin. Raja pantiin kulkemaan poikki luonnollisten puolustuslinjojen ja siten, että tieverkosto särkyi. Neuvostoliitto hankki rauhanteossa itselleen sotilaallisesti edullisen lähtöaseman uuden hyökkäyssodan varalta. Mutta ei tässä kyllin. Tehdäkseen Suomen täysin suojattomaksi valtavien sotavoimiensa hyökkäystä vastaan Neuvostoliitto vaati Hangon meritukikohtaa ja Sallan radan rakentamista. Se perusteli Hangon tukikohdan vuokraamista sillä, että Neuvostoliiton oli saatava tämä Suomenlahden avainasema varmentaakseen suuren merikaupunkinsa Leningradin turvallisuuden. Hankoon sijoitetut taisteluvoimat eivät kuitenkaan viittaa niinkään paljon merelliseen puolustustehtävään, vaan hyökkäykseen ja hyökkäykseen maitse. Meritaistelua varten ei ole tarvis suuria hyökkäysvaunuosastoja eikä valtavaa rautatietykistöä. Hangon sotavoima on pääasiallisesti kokoonpantu maitse tapahtuvaa nopeaa hyökkäystä silmällä pitäen. Hanko oli kuin suoraan Suomen sydäntä vastaan tähdätty pistooli. Vaatimus Sallan radan rakentamisesta sen paremmin kuin Koillis-Suomea koskevat aluevaatimuksetkaan eivät olleet sisältyneet Suomen hallituksen tietoon saatettuihin rauhan ennakkoehtoihin. Sallan rata, jonka avulla oli määrä yhdistää Suomen rautatieverkosto Muurmannin rataan, merkitsi ilmeisesti uuden hyökkäysreitin asettamista Neuvostoliiton käytettäväksi. Uhka, joka tähän ratavaatimukseen sisältyi, kohdistui koko Pohjois-Skandinaviaan, mutta oli ensi sijassa kuin Suomen selkään suunnattu tikari.

    Rauhanneuvottelujen yhteydessä Neuvostoliiton taholta ilmoitettiin lopullisena ja ehdottomana kantana, että tehty sopimus täysin tyydyttää Neuvostoliiton vaatimukset. Neuvostoliiton edustajat katsoivat sen takaavan Leningradin turvallisuuden, jonka varmentamiseksi Neuvostoliitto sotatoimiin ilmoitti ryhtyneensäkin; samoin venäläiset neuvottelijat vakuuttivat rauhansopimuksen takaavan Laatokan luoteispuolitse kulkevan radan turvallisuuden, jota Neuvostoliitto piti yhteyksiensä vuoksi tärkeänä. Niinikään neuvottelijat vakuuttivat, että se, miten Suomi sisä- ja ulkopoliittiset asiansa hoitaa ja ratkaisee. on täydellisesti sen omassa vallassa samoinkuin sekin kuinka se taloudelliset olonsa järjestää. Neuvostoliitolla ei niihin ole mitään kiinnostusta.

    Vaikka me suomalaiset olimmekin saaneet kipeitä kokemuksia siitä, kuinka vähän Neuvostoliiton taholta annettu miehen sana ja tehty sopimus merkitsevät, olisimme kuitenkin odottaneet, että sanasta olisi edes jossakin määrin ja ainakin jonkin aikaa pidetty kiinni.

    Mutta taaskin jouduimme välittömästi huomaamaan, ettei mihinkään Neuvostoliiton taholta annettuun sanaan ollut luottamista. Välittämättä siitä, mitä oli luvannut puuttumattomuudesta Suomen ulkopolitiikkaan, Neuvostoliitto esitti vaatimuksia Suomen ulkopolitiikan suunnan suhteen.

    Käytyjen ankarien taistelujen ja suurten menetysten jälkeen ja vailla kenttävarustusten tukea maamme oli täysin suojaton Neuvostoliiton mahdollisia uusia hyökkäyksiä vastaan. Turvatakseen jollakin tavoin maamme olemassaoloa Suomen hallitus pyrki keskusteluun saadakseen aikaan pohjoismaisen puolustusliiton. Nämä keskustelut saatettiin julkisuuteen samana päivänä, jolloin rauha oli Moskovassa solmittu. Rauhansopimuksen asiakirjoja Suomen eduskunnassa käsiteltäessä maaliskuun 21 päivänä Neuvostoliitto esitti Moskovassa jyrkän vastalauseen tätä suunnitelmaa vastaan täysin perusteettomasti väittäen sen olevan ristiriidassa rauhansopimuksen kanssa. Saman ulkopoliittisen kysymyksen johdosta Neuvostoliitto vielä kolme kertaa uhkaavassa sävyssä puuttui itsemääräämisoikeuteemme: syyskuun 27 päivänä 1940, itsenäisyyspäivänämme samana vuonna ja vielä kaksi viikkoa sen jälkeen, joulukuun 18 päivänä. Tämä tapahtui siitä huolimatta, että mainittu puolustusliittoajatus ei suinkaan ollut tähdätty ketään vastaan, vaan tarkoitettu ainoastaan suojaamaan näitä veljeskansoja.

    Vastoin kaikkia kansainvälisiä tapoja ja käytäntöä Neuvostoliiton diplomaattinen ja konsuliedustusto Suomessa on harjoittanut puuttumista Suomen sisäisiin oloihin ja vakoilua, esiintyen siinä tarkoituksessa jopa väärällä nimellä.

    Tässä tarkoituksessa Neuvostoliiton edustuksen henkilökunta on tavattomassa määrin laajentunut. Helsingin lähetystössä on 31 diplomaattikuntaan ja 120 apuhenkilöstöön kuuluvaa. Petsamon konsulaatissa 3 konsuli- ja 21 apuhenkilöstöön kuuluvaa ja konsulaatissa Maarianhaminassa 8 konsulivirkamiestä ja 30 muuta henkilöä. Yhteensä Neuvostoliiton edustuksen palveluksessa on näin ollen ollut 42 diplomaatti- ja konsulikuntaan ja 171 apu henkilöstöön kuuluvaa. Sekä lähetystönsä avulla että käyttäen hyväkseen Suomen kansalaisia, jotka ovat olleet suostuvaisia vaihtamaan isänmaansa Juudaksen hopearahoihin, Neuvostoliitto on pyrkinyt häikäilemättömästi sekautumaan Suomen sisäisiin asioihin. Tukemalla ja kannustamalla Suomen ja Neuvostoliiton Ystävyyden Seuran kumouksellista toimintaa, jota asiallisesti johdettiin ja yllytettiin Moskovasta, Neuvostoliitto pyrki kypsyttämään Suomen samanlaatuiseen kehitykseen, jonka se oli saanut aikaan Baltian maissa.

    Neuvostoliitto on tehnyt yrityksiä puuttua jopa sisäisiin henkilökysymyksiinkin ja harjoittaa niihin nähden painostusta. Neuvostoliiton propaganda ja vakoilu toiminta Suomessa tuli yhä häikäilemättömämmäksi ja aktiivisemmaksi. Jokainen suomalainen, jonka neuvostolaiset ovat saaneet käsiinsä aina sotavangeista lähtien, on yritetty värvätä tai pakottaa harjoittamaan vakoilua Suomea vastaan.

    Neuvostoliiton propaganda on lietsonut vihamielisyyttä Suomen hallitusta ja hallitusviranomaisia kohtaan. Se on pyrkinyt levittämään bolshevismia ja bolshevistista ajattelua Suomessa. Viimeinen osoitus Neuvostoliiton jatkuvasti mitä erilaisimmissa yhteyksissä osoittamasta julkeudesta on aivan äsken Neuvostoliiton viralliselta taholta tehty esitys, että muudan aikoinaan vakoilusta erään Suomen suurimman vakoilujutun yhteydessä tuomittu, rangaistustaan kärsivä henkilö vapautettaisiin ja päästettäisiin Neuvostoliittoon.

    Neuvostoliiton poliittiset ja taloudelliset vaatimukset yli rauhansopimuksessa lueteltujen ulottuivat monille eri aloille ja kävivät Suomen turvallisuuden kannalta yhä arveluttavammiksi. Mainitsen niistä muutamia. Juhannusaattona viime vuonna Neuvostoliitto yllättävästi otti esille Ahvenanmaan kysymyksen, joka ei sisältynyt Moskovan rauhanehtoihin. Kun uuden vaatimuksen torjumiseksi vedottiin tähän seikkaan, niin ulkoasiainkomissari Molotov kyynillisesti lausui, että neuvostohallitus ei ollut ottanut Ahvenanmaan kysymystä esille rauhan teon yhteydessä, koska tämä olisi voinut häiritsevästi vaikuttaa rauhanneuvotteluihin.

    Neuvostoliitto vaati nyt, että Ahvenanmaa oli demilitarisoitava, siellä olevat puolustuslaitteet tuhottava ja Neuvostoliiton itse saatava kontrolloida kaikkea hävitystyötä. Näillä vaatimuksilla Neuvostoliitto selvästi tahtoi varata itselleen tilaisuuden hetken tullen vaivattomasti vallata Ahvenanmaan saaret.

    Samoihin aikoihin, siis noin vuosi sitten, Neuvostoliitto esitti vaatimuksensa Petsamon nikkelikaivoksiin. Se ei tyytynyt vaatimaan osuutta kaivoksen tuotannosta, vaan sen vaatimuksilla oli suoranaisesti poliittinen leima. Neuvostoliitto vaati muun muassa, että se saisi käsiinsä kaivosten johdon ja asettaa niille viidenneksen henkilökunnasta. Tämän miesmäärän sijoittaminen Petsamon alueelle olisi merkinnyt sitä, että Neuvostoliitolla tosiasiallisesti olisi ollut myöskin sotilaallinen tukikohta Petsamossa.

    Kuvaavaa Neuvostoliiton kaksikasvoiselle menettelylle oli, että se Petsamon nikkelin suhteen meille ja eräälle asiasta kiinnostuneelle suurvallalle esitti vaatimuksiensa luonteen täysin eri tavoin. Toiselle sanoen olevansa vain taloudellisesti kiinnostunut Petsamon nikkelistä, toiselle esittäen asian täysin poliittisena. Petsamon alueeseen kohdistuvana toimenpiteenä.

    Kolmas arveluttava vaatimus koski sotilaallisia rautatiekuljetuksia Suomen alueen kautta Hangon vuokraalueelle. Näitä sopimuksia ei myöskään rauhansopimuksessa edellytetty. Kuljetusten vaarallisuus maamme turvallisuuden ja itsemääräämisoikeuden kannalta oli ilmeinen. Täten Neuvostoliitto eri tavoin pyrki heikentämään Suomen poliittista ja sotilaallista asemaa.
    Samaan aikaan kuin tämä tapahtui, Neuvostoliitto kaikin tavoin pyrki taloudellisesti heikentämään meidän vastustuskykyämme. Ilman vähintäkään perustetta rauhansopimuksen määräyksissä se vaati sille luovutettavaksi huomattavan määrän rautatiekalustoa. Samoin se vaati korvauksia luovutetulta alueelta pois siirretystä tai hävitetyksi väitetystä omaisuudesta ulottaen korvausvaatimuksensa myöskin Hangon vuokra-alueelta siirrettyyn omaisuuteen, johon nähden Neuvostoliitolla ei missään tapauksessa voinut olla mitään oikeuksia. Kuvaavaa näille vaatimuksille oli, että korvausta vaadittiin eräistä sellaisistakin koneista, jotka oli Karjalan teollisuuslaitoksista myyty ja kuljetettu pois useita vuosia ennen sodan puhkeamista. Ne olivat nähtävästi aikoinaan tulleet venäläisten vakoilijoiden luetteloihin. joiden perusteella korvausvaatimuksia tehtiin.

    Edelleen vaati Neuvostoliitto itselleen arvokasta Vuoksessa olevaa Vallinkoskea, joka kiistattomasti on kokonaisuudessaan Suomen puolella. Perusteena tälle vaatimukselle oli. että suomalaiset olivat aikoinaan suunnitelleet tämän kosken rakentamista samaan  
    voimalaitokseen Ensonkosken kanssa, joka oli jäänyt Venäjänpuolelle rajaa.

    Täten Neuvostoliitto jatkuvalla painostuksella ja toistuvilla uhkauksilla pyrki yhä vahvistamaan asemaansa ja laajentamaan vaikutustaan Suomessa ja heikontamaan meidän muutenkin vaikeaa taloudellista asemaamme. Lukuisissa tapauksissa oli meidän pakko suostua Neuvostoliiton vaatimuksiin. Toisissa tapauksissa neuvottelut uuden sodan puhjetessa vielä olivat kesken.

    Tottuneena pysymään antamassaan sanassa Suomen kansa tahtoi pitää sen sopimuksen, joka meidän Moskovassa oli ollut pakko tehdä. Me sovimme hiljaisessa mielessämme ja lausuimme sen lukemattomat kerrat julki, että meidän oli valloitettava Karjalan nimeen liittyvät menetyksemme takaisin kotoisella uudistus- ja raivaustyöllä uusien rajojemme sisäpuolella. Kylmästi harkiten tultiin tähän tulokseen. Kostoajatus ei’ ole esiintynyt eikä toimintaamme johtanut. Suomen taholta pyrittiin unohtamaan kärsityt vääryydet ja nöyryytykset, vaikka Neuvostoliiton vastoin kaikkia kansainvälisen oikeuden ja moraalin vaatimuksia aloittaman hyökkäyssodan haavat kirvelivätkin koko kansan sydämissä. Lähdimme siitä, että koska kerran elämme tässä maankolkassa sukupolvesta sukupolveen välittömässä Venäjän naapuruudessa, niin suhteet siihen oli saatava järjestetyiksi. Me tahdoimme jälleen, tapahtuneesta huolimatta, ryhtyä rakentamaan pysyväistä rauhaa Neuvostoliiton kanssa.

    Tämä rauhantahtomme joutui kerran toisensa jälkeen koetukselle, kuten edellä mainitsemistani alituisista vaatimuksista voi päätellä. Rauhantahtoamme osoittaaksemme ja siinä toivossa, että suostumalla vaatimuksiin olisi saatu avoin ristiriita torjutuksi tai ainakin lykätyksi ja suhteet Neuvostoliittoon joten kuten vakautetuiksi, me noudatimme suurta taipuisuutta. Mutta me emme rajoittuneet suhteitten rakentamiseen ainoastaan passiivisella taipuvaisuudella. Meillä virisi myös harrastus aktiiviseenkin suhteitten elävöittämiseen. Meidän taholtamme pyrittiin vuorovaikutukseen mitä moninaisimmilla aloilla. Kulttuurisuhteitten aikaansaamiseksi ja hoitamiseksi perustettiin yhdistyskin, Itämeren Piiri. Neuvostoliiton taholta kuitenkin torjuttiin tämän yhdistyksen aloitteet samoinkuin muutkin yksityisiltä tahoilta tulevat yritykset. Samalla tavoin Neuvostoliitto suhtautui hallituksen virallisiin lähentymispyrkimyksiin. Opetusministeriön Suomen ja Neuvostoliiton kulttuuri vuorovaikutuksen edistämiseksi asettaman toimikunnan perusteelliset esitykset eivät saavuttaneet mitään vastakaikua Neuvostoliitossa, joka ei edes suostunut ottamaan vastaan Suomen opetusministeriä kulttuurisuhteitten kehittämisestä neuvottelemaan. Niinikään meidän taholtamme on mitä vilpittömimmin kaikista vaikeuksista huolimatta pyritty kaupallisten suhteitten kehittämiseen.

    Kaiken ylläesitetyn perusteella näkyy selvästi Neuvostoliiton pyrkimyksien suunta meihin nähden. Suomen itsenäisyys oli tuhottava joko sisäisten mullistusten ja vaikeuksien tietä tai sitten väkivaltaisesti kukistamalla maa. Kun sisäisen vallankumouksen tie näytti menneen umpeen kansamme valtavan vapaudenrakkauden ja sisäisen eheytymisen vuoksi, niin Neuvostoliitto päätti lähteä ulkonaisen väkivallan tielle.

    Tässä tarkoituksessa Neuvostoliiton pää- ja ulkoasiainkomissari hra Molotov Berlinin-neuvotteluissa marraskuun 12-13 päivinä 1940, siis vain 7 kuukautta Moskovan rauhan jälkeen, vaati Saksalta vapaita käsiä päättää tilinsä Suomen kanssa ja likvidoida tämä maa. Me olemme Saksan valtakunnankanslerille mitä syvimmässä kiitollisuudenvelassa siitä, että hän silloin päättävästi torjui nämät Neuvostoliiton vaatimukset.

    Suursodan syttymisestä lähtien on selvästi voitu todeta, mitkä ovat Neuvostoliiton pyrkimykset ja asenne tähän sotaan nähden. Neuvostoliitto näki mielihyvin sodan syttymisen ja se on kaiken aikaa pyrkinyt siihen, että sota laajenisi ja jatkuisi mahdollisimman kauan niin että Europan kansat ja jos mahdollista Europan ulkopuolisetkin kansat täten olisivat aineellisesti ja moraalisesti heikentyneet, niitten vastustuskyky bolshevistista kiihoitusta vastaan vähentynyt ja ne tällä tavoin olisivat muodostuneet Neuvostoliiton imperialistisille pyrkimyksille helpoksi saaliiksi Neuvostoliiton katsoessa ajankohdan tulleen sen aseelliselle sekaantumiselle sotaan. Häikäilemättömästi Neuvostoliitto on eri tilanteita käyttänyt hyväkseen, ja näin meidänkin maamme joutui, suurvaltasodan riehuessa muilla rintamilla, yksinään taistelemaan Neuvostoliiton ylivoimaa vastaan. Me emme vihaa Neuvostoliiton paljon kärsineitä ja aina sorronalaisina eläneitä kansoja, mutta kaiken tapahtuneen jälkeen tuskin kukaan voi meiltä odottaa, että me pukeutuisimme surupukuun sen johdosta, että hra Molotov ja hänen kanssaan Neuvostoliiton politiikasta vastuulliset piirit nyt ovat joutuneet oman shakaali-politiikkansa uhreiksi.

    Kun Neuvostoliitto Saksan ja Neuvostoliiton välisen taistelun yhteydessä nyt on levittänyt sotatoimensa Suomen alueelle hyökkäämällä rauhallisen kansamme kimppuun, on meidän velvollisuutemme puolustautua ja me teemme sen päättäväisinä ja yksimielisinä kaikin käytettävissä olevin moraalisin ja sotilaallisin keinoin.

    Mahdollisuutemme selviytyä tästä toisesta puolustustaistelustamme menestyksellisesti ovat tällä kertaa vallan toisenlaiset kuin viimein, jolloin yksin seisoimme idän suuren jättiläisen puristuksessa. Suur-Saksan valtakunnan sotavoimat nerokkaan johtajansa, valtakunnankansleri Hitlerin komennossa, käyvät rinnallamme menestyksellistä taistelua meille tuttuja Neuvostoliiton sotavoimia vastaan. Sen lisäksi eräät muut kansat ovat aloittaneet sotatoimet Neuvostoliittoa vastaan, niin että on muodostunut yhtenäinen rintama Jäämereltä Mustalle merelle saakka. Neuvostoliitto ei näinollen kykene asettamaan meidän puolustusvoimiamme vastaan sitä musertavaa ylivoimaa, joka viime kerralla teki puolustustaistelumme epätoivoiseksi. Nyt Neuvostoliitto on joutunut lukumäärältään tasavertaiseen taisteluun, jossa meidän oman puolustussotamme onnistuminen on varma.

    Karaistuneet puolustusvoimamme käyvät yhtä rohkeina ja yhtä alttiina, mutta paremmin aseistettuina ja varustettuina kuin viime sodassa taisteluun isänmaan vapauden, kansamme elintilan, isiemme uskon ja vapaan yhteiskuntajärjestyksemme puolesta. Heitä samoin kuin kaikkia niitä miehiä ja naisia, jotka rintamalla tai kotiseudulla erilaisissa tehtävissä uhraavat innolla työnsä ja ponnistuksensa puolustuksemme hyväksi, sekä koko sisäsesti yhtenäistä kansaamme elähdyttää tällä ratkaisevalla hetkellä viime sodan asevelihenki ja ohjaa luja päätös pyrkiä yhä suuremman oikeudenmukaisuuden toteuttamiseen yhteiskunnassa.

    Luottamuksemme puolustusvoimiimme ja niiden maailmanmainetta saavuttaneeseen johtajaan, sotamarsalkka Mannerheimiin on ehdoton.
    Kansalaiset! Vuosisadat ovat osoittaneet, että paikalla. minkä kohtalo on kansallemme antanut, ei pysyväistä rauhaa ole voitu saavuttaa. Idän paine on aina ollut meitä vastassa. Tämän paineen helpottamiseksi, ikuisen uhkan hävittämiseksi, tulevien sukupolvien onnellisen ja rauhallisen elämän turvaamiseksi me nyt käymme taisteluun. Ja meillä on tällä kerralla ehkä paremmat mahdollisuudet onnistumiseen kuin kenties milloinkaan ennen. Kohtalon Herra, jonka käsissä kansamme elämä on, johdattakoon meitä ja vieköön taistelumme lopulliseen voittoon.[ii]

    [i] Ragnar Nordström – Voitto tai kuolema; 1996; sivu 429
    [ii] Sinivalkoinen Suomi 1939-1941, Osa II, sivut 128-136

  7. Ovat nuo niin armottoman pitkiä kommentteja, että ainakaan minä en viitsi niitä läpi lukea ja etsiä sieltä ehkä asiaakin. On jokseenkin ihmeellistä, että ihminen ei pysty kiteyttämään muutamiin virkkeisiin sanomaansa.

  8. Suomessa äänestettiin aikoinaan Suurimmasta suomalaisesta kautta aikojen.

    Äänestyksen mukaan suurin suomalainen kautta aikojen on marsalkka Mannerheim. Toiseksi tuli presidentti Risto Ryti.

    Risto Rytin pitkä puhe on täyttä asiaa ja kertoo yksityiskohtaisesti miksi Suomi joutui Jatkosotaan. Tiukkaa faktaa.

  9. No, tuo suurin suomalainen; kovin subjektiivinen äänestysaihe. Suuria suomalaisia löytyy paljonkin; en tähän ala luettelemaan.
    Rytin puhe nyt ei ole mitenkään ”täyttä faktaa”. Suomen sotakabinetti, jonka jäsen Rytikin, Mannerheimin lisäksi oli, tosiasiallisesti johdatteli Saksan myötä jatkosotaan.
    Mannerheimin suurin unelma Suur-Suomi (miekantuppipäiväkäsky) jäi toteutumatta kun esim Aunuksen-Karjalan miehet kyllä ottivat Suomen avun mutta jättivät vastapalvelut silleen.
    Suomalaisten Itä-Karjalan keskitysleirit viimein avasivat Aunuksen-Karjalaisten silmät.
    Mitäpä siinä, jatkosota meni ja hävittiin; Suomi kuitenkin säilyi itsenäisenä ja se on todella hyvä asia.
    Siitä sitten päästiin eteenpäin ”vaaran vuodet”, taitavien omien poliitikkojemme päätöksillä. Edelleenkin olemme lähes itsenäinen Suomi ja se on hyvä asia.

  10. Tuo Rytin pitämä puhe jatkosodan alettua , luin sen taas kerran läpi. Hieno puhe.

    Vai ei Pohjolan mukaan Saksa auttanut Suomea…. Ennen jatkotaa marraskuussa-40 Molotov kävi Berliinissä ja vaati Hitleriltä vapaita käsiä hoitaa Suomen kysymys pois päiväjärjestyksestä. Hitler kielsi sen jyrkästi, sanoen ettei halua uutta sotaa skandianavian alueelle. Se pelasti sillä kerralla Suomen.

    Kannaksella kesällä -44 ei olisi enää auttanut mikään VKT- linjankin murtumista jos ei lento-osasto Kuhlmey oli pysäyttänyt venäläisten panssarien etenemistä yhdessä meikäläisten käyttelemien Saksasta saatujen panssaritorjunta aseiden kanssa. Jos varustellut asemat menetään yksi toisensa jälkeen ja joudutaan siirtymään tilapäis asemiin niin se on merkki siitä että läpi tullaan että kolisee.

    Tietenkään ei mikään valtio auta toista hyvää hyvyyttään ja pyyteettömästi, Saksa hyötyi siitä itsekkin kun se auttoi Suomea jatkosodan aikana. Pääasia että auttoi meitä kun muualta ei sitä apua kuulunut.

  11. Et sitten Juha Porola alkuunkaan ymmärtänyt kommenttiani. Kyllä Saksa auttoi, mutta ei pyyteettömästi, kuten olisi menetellyt mikä hyvänsä silloinen suurvalta.

  12. Toisaalta; Juha Porola, Suomi lähti Saksan kelkkaan vauhtisokeudessa; Saksan armeija voittamaton, mekin hyödymme.
    Ei se sitten niin käynytkään vaan katkera saksalaisten Suomesta pois ajaminen oli edessä(Lapin sota jossa isänikin taisteli).

  13. Todellisuudessa Englanti ja Venäjä ajoivat Välirauhan aikana Suomen riippuvuuteen Saksasta. Venäjä katkaisi viljan yms. myynnin Suomeen ja Englanti pihtasi rahtausluvissa Petsamoon.

    Suomi ei valitettavasti ollut sotien aikaan omavarainen elintarvikkeiden suhteen. Esimerkiksi viljaa oli pakko tuoda Suomeen suuria määriä, ettei olisi tullut suoranaista nälänhätää.

    ”Viljan tuontitarve oli ollut noin 500 000 tonnia vuodessa ennen sotaa.”[i]

    Kun Venäjä oli ryöstänyt Talvisodan avulla Suomelta noin 12% Suomen pinta-alasta, niin Suomi menetti samalla huomattavan osan parhaista maanviljelyseuduistaan, joka edelleen huononsi Suomen omavaraisuutta. Syöjien määrä pysyi suunnilleen ennallaan, mutta peltopinta-ala pieneni merkittävästi. Sotaa seuranneen pakolaisuuden yhteydessä menetettiin myös huomattava osa karjasta ja maanviljelyksessä tarvittavia koneita.

    Suomen tarvitsi välttämättä tuoda polttoaineita ja raaka-aineita, jotta teollisuustuotanto voisi jatkua – ilman teollisuustuotantoa ei olisi voitu maksaa tuontia ja olisi tullut suurtyöttömyys.

    Suomi saarroksissa

    Kun Saksa valtasi Tanskan ja Norjan, niin Suomelle jäi ”henkireiäksi” Petsamossa sijaitseva ympäri vuoden sula satama. Sinne ei kuitenkaan ollut rautatietä, eikä maantieyhteydessäkään ollut hurraamista.

    ”Taloudelliselta kannalta katsottuna Norjan ja Tanskan miehitys merkitsi maallemme iskua. Tanskan salmet olivat nyt Saksan valvonnassa, ja Saksa oli ainoa valtio Euroopassa, joka ei ollut suhtautunut myötämielisesti Suomeen talvisodan aikana. Norjan rannikko oli joutunut saman suurvallan miehittämäksi. Maamme ainoaksi ’henkireiäksi’ avomerelle jäi Liinahamari, jota oli mahdotonta puolustaa ketään hyökkääjää vastaan rauhansopimuksen määräämien sotilaallisten rajoitusten takia, ja jonne vievä meritie oli samalla joutunut venäläisten rannikkopatterien kantomatkan piiriin.

    Petsamon alue sijaitsi lisäksi kaukana Suomen tärkeimmistä keskuksista. Sinne ei ollut rautatietä, ja sataman liitti muuhun Suomeen vain maantie n:o 4, ns. Jäämeren tie. Talvella ja varsinkin kelirikon aikana se oli usein vaikeakulkuinen.”[ii]
    Kaiken ”hyvän” lisäksi Englanti kiristi Suomea vaatimalla jokaista laivalastia varten Suomelta ”navycertin”. Saadakseen näitä laivauslupia Suomi joutui antamaan vähäisestä kauppalaivastostaan osan Englannin käyttöön.

    ”Petsamon liikenne jouduttiin alistamaan Englannin valvontaan: suomalaiset kauppalaivat saivat kulkea vain Lontoon hallituksen myöntämien ’navycertien’ turvin. Maamme valtamerikauppa joutui siten täysin Englannin armoille, eivätkä britit jättäneetkään käyttämättä näin oivallista poliittista painostuskeinoa.”[iii]

    Englanti vaati saada 50 000 tonnia suomalaisia kauppalaivoja käyttöönsä. ”Helmikuun 22. päivänä Suomen hallitus oli lopulta ehdottanut 32 000 tonnia, mutta tällä välin Lontoon politiikka oli jo muuttunut. Englanti puristi Suomen valtamerentakaisen laivaliikenteen saartorenkaaseen, ja ministeri Gripenbergille selitettiin Lontoossa melko kyynisesti, että rajoittamalla Suomen tuontia Yhdysvalloista britit halusivat pakottaa maamme hankkimaan samoja kauppatavaroita Saksasta tai sen valvonnassa olevista maista, mikä supistaisi vastaavasti Englannin vihollisen varastoja.”[iv]

    ”Suomen ulkomaankauppa oli romahtanut huhtikuun 1940 alussa, kun Saksa miehitti Tanskan ja Norjan. Yhteydet Itämeren ulkopuolelle kävivät pitkälle tulevaisuuteen vain pohjoisen kautta, vaikka aluksi pohjoisessa ei ollut edes satamaa eikä kunnon kulkuyhteyttä rantaan saakka.
    Ruotsi, Neuvostoliitto ja Saksa olivat ainoat mahdolliset kauppakumppanit, ehkä myös Yhdysvallat jossain määrin. Ruotsi oli liian pieni kauppakumppaniksi, mutta maa oli silti metsäteollisuuden suurvalta. Mitä Suomi voisi naapuriinsa viedä? Neuvostoliiton kanssa suhteet olivat kireät. Saksan kanssa ei uskottu juuri kauppavaihtoa syntyvän. Yhdysvallat oli kaukana ja vaati maksun valuuttana. Huonolta näytti.
    Kesäkuun alussa 1940 tilanne oli lopullisesti selvä. Ranska kukistui ja liittoutuneet vetäytyivät Norjasta.”[v]

    Viimein Englanti katkaisi kokonaan Suomen laivaliikenteen Petsamosta. ”Kesäkuun 14. päivänä [1941 – jp] lähettiläs Vereker jätti Rytille hallituksensa muistion, jossa Lontoo ilmoitti katkaisevansa seuraavana päivänä Petsamon laivaliikenteen.”[vi]

    Entäpä Venäjä?

    Sellainenkin sanonta on olemassa, kuin että ”hädässä ystävä tunnetaan”.

    Niin tunnetaan. Venäjä ryösti Suomelta ”Karjalan” ja painosti Suomea törkeästi koko Välirauhan ajan valmistautuen hyökkäämään uudelleen Suomen kimppuun – kun oli epäonnistunut aikomuksessaan valloittaa koko Suomi.
    Venäjä toki solmi Suomen kanssa kauppasopimuksen, jossa lupasi toimittaa Suomeen mm. polttoaineita ja viljaa – mutta Venäjä tapansa mukaan rikkoi tämänkin sopimuksensa, eikä toimittanut Suomeen lupaamiaan tarvikkeita.

    ”Ennen talvisotaa kauppavaihto oli ollut vähäistä. Itäisen naapurimaan osuus oli ollut esim. vuosina 1934-36 vain 0,5-1,6 % Suomen viennistä ja 2-5,1 % sen tuonnista. Kun Euroopan suursota oli eristänyt Suomen monista kauppatuttavistaan, suhteiden solmiminen uudelleen Neuvostoliiton kanssa saattoi näytellä osaa sen talouselämässä kesästä 1940 lähtien. Mutta jo ennen sopimuksen solmimista suomalaiset saivat havaita, ettei idänkauppa ollut vapaa poliittisista hankaluuksista. Kauppasopimus piti allekirjoittaa kesäkuun 25. päivänä, mutta viime hetkellä ulkomaankauppa-asioiden kansankomissaari Anastas Mikojan lykkäsi tilaisuuden tuonnemmaksi ilmoittaen syyksi muut virkavelvollisuutensa. Tosiasiassa lykkäys näyttää kuitenkin johtuneen Molotovin äkkiä Suomelle esittämistä vaatimuksista, jotka koskivat Ahvenanmaata ja Petsamoa.”[vii]

    ”Sopimuksen seurauksena Neuvostoliiton osuus Suomen ulkomaankaupasta kohosi 9 prosenttiin. Sopimuksen piti olla voimassa heinäkuun 1. päivästä alkaen kuusi kuukautta, minkä jälkeen kumpi osapuoli tahansa saattoi sanoa sen irti kuuden kuukauden ennakkovaroituksella.”[viii]

    ”Vuoden vaihteessa 1940-1941 neuvostohallitus ryhtyi huomiota herättävään toimenpiteeseen sanomalla irti voimassa olevan kauppasopimuksen ja keskeyttämällä kaikki tavaratoimitukset väittäen, että Suomi ei ollut täyttänyt sopimuksen asettamia velvoituksiaan. Silloisessa huoltotilanteessa tämä isku koski Suomea hyvin arkaan kohtaan. Yhteydet Itämeren-takaisiin maihin olivat katkenneina, maan peltoala oli vähentynyt 11%, ja sääsuhteiden epäedullisuuden takia satotulokset olivat noin 30% normaalia huonommat. Neuvostoliitosta tapahtuvan tuonnin tyrehdyttäminen uhkasi siis näissä oloissa aiheuttaa vakavan kriisin, varsinkin leipävilja- ja polttoainehuollon kohdalla.”[ix]

    ”Neuvostoliitolla oli myös kapasiteettia kehittää Suomelle riittävä kauppavaihto. Sen vuoksi puhtaan laskennallisesti voi mainita, että Suomen huollon tarpeet olisi ollut mahdollista täyttää Neuvostoliitosta. Niin ei ajateltu, vaan kumminkin päin lähdettiin viholliskuvasta. Mutta myös Neuvostoliiton kanssa käytiin kauppaneuvottelut kesäkuussa 1940. Ne johtuivat Moskovan rauhan määräyksestä. Poliittiset suhteet olivat kaukana normaalista ja aikaisempi Neuvostoliiton-kaupan tuntemus oli Suomessa lähes olematonta. Suomen vientilista tulikin yllättäväksi. Se muistutti myöhempiä sotakorvauksia selvästi enemmän kuin Suomen tavanomaisia vientituotteiden valikoimia. Listassa oli hinaajia ja proomuja, vesiturpiineja, pumppuja ja putkia haponkestävästä teräksestä sekä paperikoneiden osia. Muutenkin valikoima oli kehittyneen teollisuusmaan valikoima. Tuontilistalla oli viljaa 70 000 tonnia, tupakkaa, polttoaineita ja raaka-aineita, se oli luonteeltaan melko kehittymättömän maan valikoima.”[x]
    Venäjä halusi välttämättä saada ajettua englantilaiset pois Suomen Petsamosta, jossa nämä olivat perustamassa nikkelikaivosta Suomen myöntämän konsession nojalla.[xi]
    ”Kun Paasikivi keskusteli Vysinskin kanssa Petsamosta ja perustettavan sekayhtiön toimitusjohtajan kansallisuudesta syntyneeseen kiistaan viitaten sanoi, ettei näin pieni asia sentään ollut sodan arvoinen, venäläinen vastasi: ”Olemme jo kauppasodassa keskenämme.”

    Sinivalkoisessa kirjassaan Suomen hallitus julkaisee luettelon tuotteista, jotka Neuvostoliitto oli sitoutunut viemään maahamme ja joita ’kauppasodan’ seurauksena ei koskaan toimitettu. Tuotteiden joukossa on mm. 35 000 tonnia viljaa. Lisäksi ’ei tippaakaan’ sovituista 8 000 tonnista bensiiniä saapunut Suomeen, joka kylläkin sai ostaa sitä kauppasopimuksen ulkopuolella tietyn määrän, mutta joutui maksamaan sen vaihdettavalla valuutalla.

    Kaupankäynnin keskeyttäminen oli vakavimpia käytännöllisiä toimenpiteitä, joihin Neuvostoliitto Suomea painostaakseen koskaan ryhtyi. Maamme kamppaili näet talvella 1941 ankaran elintarvike- ja polttoainepulan kourissa. Sato oli ’talvisodan talven’ poikkeuksellisten pakkasten ja seuraavan kesän huonojen sääolosuhteiden takia ollut 30 % normaalia huonompi (ja jopa normaalivuosinakin Suomi toi viljaa ulkomailta). Siten Neuvostoliiton painostus teki Suomen taloudellisesti entistä riippuvaisemmaksi Saksasta: 90 % maamme tuonnista oli peräisin tästä maasta tai kulki sen läpi. Suomi ei ollut joutunut yksinomaan poliittiseen vaan myös ja ennen kaikkea taloudelliseen puristukseen.”[xii]

    Urbaani legenda kertoo, että Stalin olisi hyvää hyvyyttään lahjoittanut Suomen suurlähettiläänä Moskovassa toimineelle Paasikivelle suuren erän viljaa. Kuinkas se oikein menikään: ”Tavatessaan Stalinin toukokuun 30. päivänä [1941 – jp] Paasikivi korosti suomalaisten haluavan hyviä suhteita Neuvostoliittoon. Hän muistutti, että useita molempien maiden välisiä pulmia oli ratkaistu, vaikkakin toisia oli vielä jäljellä. Neuvostoliitto oli esimerkiksi sanonut irti kauppasopimuksen ja keskeyttänyt vientinsä, mistä viljavarastojen vähyyden takia oli suurta haittaa Suomen elintarviketilanteelle. Tällöin Stalin lupasi Paasikivelle ”mieskohtaisena pienenä ystävyyden palveluksena”, että Neuvostoliitto välittömästi toimittaisi maahamme 20 000 tonnia viljaa. Lupaus, joka hämmästytti suuresti ulkomaankauppa-asiain kansankomissaaria Mikojania, täytettiin nopeasti ja viljalähetykset saapuivat Suomeen vielä ennen sodan puhkeamista.

    Paasikivi ei usko, että toimenpiteestä voidaan tehdä poliittisia johtopäätöksiä. Stalin korosti sitä paitsi olevan välttämätöntä, että suomalaiset puolestaan huolehtisivat sovituista laivatoimituksistaan. Ja Paasikivi oli samalla sanonut keskustelutoverilleen, että Neuvostoliitto oli siihen mennessä vienyt Suomeen vain 15 000 tonnia viljaa kauppasopimuksen mukaisten 70 000 tonnin asemesta.”[xiii]

    Suomi oli saarrettu

    Siten Suomi oli saarrettu ja suuressa hädässä. Venäjä ja Saksa olivat liittoutuneet keskenään jo ennen Talvisotaa, ja Saksa auttoi liittolaistaan Venäjää Suomen ja Venäjän välisessä Talvisodassa. Saksa mm. esti Suomeen tulossa olleet materiaalikuljetukset ja vapaaehtoisten kuljetukset alueensa kautta.

    Saksa takavarikoi Talvisodan jälkeen miehittämänsä Norjan alueella olleet Suomeen tulossa olevat lähetykset (20 laivalastia).[xiv]

    Ainoa mahdollisuus

    Suomen ainoaksi mahdollisuudeksi jäi käydä kauppaa Saksan ja sen miehittämänä olleiden maiden kanssa, sillä Ruotsi ei voinut myydä mainita saakka Suomen tarvitsemia tarvikkeita, eikä Ruotsi tarvinnut sellaisia tuotteita, joita Suomi saattoi viedä.

    Siten Saksan osuus Suomen kaupasta Välirauhan aikana kasvoi lähes käsittämättömän suureksi – Suomesta riippumattomista syistä.

    ”Seurauksena oli, että meidän oli pakko turvautua Saksan apulähteisiin, mikä seikka tietenkin aikaa myöten antoi saksalaisille mahdollisuuksia poliittisen painostuksen harjoittamiseen. Vaikka leipäannokset jo oli vähennetty pienimmilleen, niiden pysyttäminen sellaisenaankin vaati vuotuista 250 000 viljatonnin tuontia, minkä määrän vain Saksa saattoi meille toimittaa. Samoin oli laita kivihiilen, bentsiinin, nahkan, tekstiilien, kumin ja eräiden muiden tarvikkeiden, jotka eivät olleet välttämättömiä vain suoranaiselle kulutukselle vaan myös tuotantokoneistolle. Jos tuotanto olisi pysähtynyt, olisi  seurauksena ollut työttömyys ja talouselämän sekasorto. Missä määrin Suomi joutui riippuvaisuuteen saksalaisten tavarain saannista, ilmenee siitä tosiasiasta, että 90% maan koko tuonnista tapahtui Saksan kautta. Tämä oli tulos Neuvostoliiton kauppapolitiikasta, jota ei juuri voi sanoa muuksi kuin lyhytnäköiseksi, vaikka se olikin täydessä sopusoinnussa venäläisten silloisen Suomeen suhtautumisen kanssa yleensä.”[xv]

    ”Suomalaiset olivat yllättyneitä kesäkuussa 1940 Berliinissä käytyjen kauppaneuvottelujen tuloksista. Tulos oli paljon odotettua parempi ja ennen kaikkea Saksa oli suostunut ostamaan huomattavat määrät metsäteollisuuden tuotteita. Positiivisen kauppataseen ylläpito näytti mahdolliselta. Viennin arvoksi vuodelle 1940 tuli 98,4 milj. Saksan markkaa, tuonnin arvoksi 68,8 milj. Saksan markkaa.”[xvi]

    ”Keväällä 1940 Suomen neuvottelijat pyysivät Saksalta 40 000 tonnia leipäviljaa. Satunnaiset erät paransivat tilannetta ja kesällä, sodan jo alettua Suomi pyysi 20 000 tonnia. Saksalaiset olivat arvioineet Suomen tarpeen suunnilleen samoin ja tämä erä tuli heinäkuussa Suomeen. Syksyllä Suomessa oltiin kuitenkin uuden tilanteen edessä, sillä sato jäi huonoksi ja sota jatkui yhä. Saksalaiset arvelivat Suomen tarvitsevan ennen pitkää massiivista elintarviketukea. Hitlerin päämajassa OKW:ssä kenraali Walter Warlimont ja ulkoministeriössä valtiosihteeri Ritter arvailivat milloin tilanne laukeaisi; Warlimont arveli jo talvella, mutta Ritter uskoi päästävän kevääseen.

    Elokuussa 1941 suomalaiset pyysivät uutta 25 000 tonnin erää leipäviljaa, mutta saksalaiset torjuivat sen. Syksyn mittaan Saksankin tilanteeseen syntyi uusia piirteitä. Barbarossa-hanke ei propagandan hehkuttelusta huolimatta edennyt läheskään suunnitellulla tavalla, ja Saksan poliittinen johto alkoi nähdä Suomen panoksen sitä tärkeämpänä. Nelivuotissuunnitelman päällikkö, valtakunnanmarsalkka Hermann Göring määräsi syyskuun alussa toimittamaan Suomeen koko esillä olleen 25 000 tonnin erän.”[xvii]

    ”Loka-marraskuun aikana 1941 viljakysymys asettui lopullisesti poliittiseen luokkaan. Kansanhuoltoministeri Henrik Ramsay esitti lokakuun alussa Saksassa käydessään pyynnön saada 175 000 tonnia leipäviljaa seuraavaan satoon mennessä. Schnurre esteli ja uskoi Saksan kykenevän toimittamaan enintään 75 000 tonnia. Marraskuun lopulla Suomen hallitus vihjaisi tarpeen olevan ehkä 300 000 tonnia.”[xviii]

    ”Neuvottelut viljasta alkoivat joulukuussa 1941, jolloin saksalaiset perääntyivät kovaa vauhtia Moskovan edustalta. Suomalaisten pyyntö, jonka esitti kansanhuoltoministeri Henrik Ramsay, oli 260 000 tonnia viljaa vuodelle 1942. Saksan ulkoministeriön kauppapoliittisen osaston päällikkö Emil Wiehl piti pyyntöä kovin suurena, mutta sai nähdä Hitlerin kannattavan sen täyttämistä. Hitlerin tahto voitti.”[xix]

    ”Helmikuussa 1942 käydyissä neuvotteluissa sovittiin, että Suomi veisi Saksaan metsäteollisuuden tuotteita 107,4 miljoonan Saksan markan edestä. Lisäksi Saksaan vietiin metalleja kuten 2 000 tonnia kuparia, 4 000 tonnia nikkeliä sekä molybdeeniä. Saksasta sovittiin tuotavaksi rautaa ja terästä 120 000 tonnia, rautateoksia, joukossa koneita, ja erilaisia raaka-aineita. Periaatteessa vienti ja tuonti olivat rahana laskien tasapainossa, mutta näin ei tapahtunut. Kesäkuussa 1941 oli muun muassa sovittu, että Saksa toimittaa Suomeen 1 200 000 tonnia kivihiiltä ja 120 000 tonnia koksia vuoden aikana.”[xx]

    ”Kesän 1940 kauppaneuvottelut toivat kuitenkin kohtalaista ulkomaankaupan aktiviteettia ja Suomen huolto oli turvattu, niukasti, mutta joka tapauksessa todellisesti. Tästä lähtien syksyn kynnykselle 1944 asti huollon taso pysyi noin 80 prosentin määrässä vuoden 1938 hyvästä tasosta. Saavutus on viileästi katsoen hyvä, vaikka henkilökohtainen kokemus pani puhumaan pula-ajasta.”[xxi]

    Yhteenveto

    Venäjä yritti valloittaa koko Suomen jo Talvisodassa, mutta epäonnistui yrityksessään.

    Suomi oli saarrettu ja kuolemassa nälkään. Venäjä kiristi Suomelta yhtä, toista  ja kolmatta – tarkoituksenaan lopulta valloittaa koko Suomi.

    Englanti pakotti Suomen käymään kauppaa Saksan kanssa – heikentääkseen vihollistaan Saksaa.

    Ruotsi ei voinut toimittaa Suomen tarvitsemia tarvikkeita, eikä tarvinnut sitä, mitä Suomi kykeni viemään.

    Suomen ainoa mahdollisuus oli käydä kauppaa Saksan kanssa tai tuhoutua.

    Sekä Suomen presidentti Risto Ryti, että ylipäällikkö marsalkka Mannerheim olivat anglofiilejä, eli suhtautuivat Englantiin ystävällisesti ja pitivät Saksan kansallissosialismia huonona asiana. Suomen hallituksessakaan ei ollut kuin pari saksalaismielistä henkilöä, jotka hekään eivät olleet natsismin kannattajia.

    ”Marsalkan myötätunto oli liittoutuneiden puolella. Hän puhui hyvin ranskaa ja englantia, ja hänellä oli kummassakin maassa vaikutusvaltaisia ystäviä. Saksan kansallissosialistinen järjestelmä ei viehättänyt häntä vähääkään, ja joutuessaan myöhemmin tekemisiin saksalaisten kanssa hän ei koskaan suhtautunut heihin varauksettomasti.”[xxii]

    ”Mannerheim ei koskaan yrittänytkään salata sympatiaansa länsivaltoja kohtaan ja Ryti, jonka tunnemaailma oli huomattavasti viileämpi kuin Mannerheimin, luokiteltiin aivan yleisesti – tämä tiedettiin myös Berliinissä – anglofiilien suureen seuraan. Walden oli Marskin ystävä ja luottamusmies hallituksessa, Tannerista ei voinut olla epäilystäkään, ja itse Witting, jota myöhemmin varsin yleisesti syytettiin liian saksalaisystävälliseksi, oli syksyllä 1940 aivan selvästi Ruotsiin päin suuntautunut, vaikka hän kovin vaivalloisesti etsikin pieniä valopilkkuja Berliinistä. Sehän itse asiassa oli jo hänen velvollisuutensa ulkoasiainministerinä. Ainoat Saksan todelliset ystävät hallituksessa olivat silloin oikeusministeri Oskari Lehtonen ja opetusministeri Antti Kukkonen. Mutta koska Suomen hallituksen kaikki yritykset päästä jonkinlaiseen liittosuhteeseen Ruotsin kanssa olivat kärsineet haaksirikon kerran toisensa jälkeen, ei Suomen auttanut muu kuin Neuvostoliiton alituisen painostuksen edessä hakea apua sieltä, mistä se ehkä toivottavasti oli saatavissa: Saksasta.”[xxiii]

    Tässä tullaankin hyvin mielenkiintoiseen kysymykseen: JOS Venäjä ja Englanti eivät olisi pakottaneet Suomea riippuvuuteen Saksasta (käymään kauppaa käytännössä vain Saksan kanssa), niin olisiko se merkinnyt Suomen tuhoa Toisessa Maailmansodassa?

    Onneksi Suomi sai käydä kauppaa Saksan kanssa – se oli Suomen pelastus.

    Venäjä hyökkäsi uudelleen Suomen kimppuun alkaen 22.6.1941 kello 6.05, aloittaen Venäjän ja Suomen välisen Jatkosodan. Onneksi Suomi oli kuitenkin saanut ostettua Saksasta välttämättä tarvitsemiaan elintarvikkeita, aseita ja raaka-aineita, joten Suomi kykeni torjumaan Venäjän yritykset valloittaa koko Suomi myös Jatkosodassa.

    Sotaan osallistuneiden Euroopan valtioiden pääkaupungeista Helsinki ja Lontoo olivat ainoita, joita ei miehitetty – ja Lontoo tuhoutui pahoin verrattuna Helsinkiin.

    Suomi selvisi Toisesta Maailmansodasta kolhittuna ja amputoituna, mutta kuitenkin itsenäisenä, säilyttäen länsimaisen yhteiskuntajärjestyksensä.

    [i] Jatkosodan pikkujättiläinen, 2005, sivu 371
    [ii] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 68
    [iii] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 109
    [iv] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 296
    [v] Jatkosodan pikkujättiläinen, 2005, sivu 362
    [vi] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 348
    [vii] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 76
    [viii] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 77
    [ix] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa II, 1952, sivu 297
    [x] Jatkosodan pikkujättiläinen, 2005, sivut 365-366
    [xi] Arvi Korhonen, Barbarossa-suunnitelma ja Suomi, 1961, sivu 42
    [xii] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 265
    [xiii] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 292
    [xiv] Bror Laurla, Talvisodasta Jatkosotaan, 1986, sivu 152
    [xv] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa II, 1952, sivut 297-298
    [xvi] Jatkosodan pikkujättiläinen, 2005, sivu 365
    [xvii] Jatkosodan pikkujättiläinen, 2005, sivut 371-372
    [xviii] Jatkosodan pikkujättiläinen, 2005, sivu 372
    [xix] Jatkosodan pikkujättiläinen, 2005, sivu 373
    [xx] Jatkosodan pikkujättiläinen, 2005, sivu 374
    [xxi] Jatkosodan pikkujättiläinen, 2005, sivu 368
    [xxii] Heikki Jalanti, Suomi puristuksessa 1940-1941, 1966, sivu 29
    [xxiii] Hans Metzger, Kolmannen valtakunnan edustajana talvisodan Suomessa, 1984, sivu 228

  14. Onko Pohjolan täysin mahdotonta ymmärtää, ettei Suomi hyökönnyt jatkosodan alkaessa, vaan sen hyökkäyksen teki neukkulan rosvojoukko?
    Suomi ei tehnyt sotilasoperaatiota ennen neukkulan pommitusta, mikä oli sodan aloittamisen merkki.
    Minusta tämän tosiasian kieltäminen on selkeä ideologinen kannanotto.

  15. Nyt on vähän päässyt ehkäpä tuli irti tässä kommenttiketjussa ja pari kommenttia jäänyt jonoonkin.

    Arvon keskustelijat. Pirkan blogit EI KIELLÄ vaihtoehtoisia näkemyksiä historiasta, olivat ne sitten faktoista tai mielikuvituksesta kotoisin. Ihmisillä on oikeus omaan elämänkatsomukseen ja sen ilmaisuun, niin kauan kun se elämänkatsomus ei edellytä toisen ihmisen vahingoittamista.

    Sen sijaan KIELLÄMME toisiin käyttäjiin käyvän ikävän kielenkäytön. Asiaa ei tarvitse kunnioittaa, mutta sen ilmaisemiseen on annettava oikeus.

  16. Olisi hyvä jos valheiden levittäminen olisi kiellettyä – Kremlin propagandaa, Pietarin trollitehtaan viritelmiä, jne. on mediassa aivan tarpeeksi muutenkin.

  17. Enpä jaksa uskoa, että näillä sivustoilla tuota ”Kremlin propagandaa, tuskin Pietarin trollitehtaankaan” tuotteita esiintyy.
    Erisävytteisiä mielipiteitä kylläkin.
    Kuka tulkitsee, mikä on valhe, mikä erilainen käsitys, lähdeaineistojen ollessa samoja?

  18. …..Suomi ei tehnyt sotilasoperaatiota ennen neukkulan pommitusta, mikä oli sodan aloittamisen merkki….
    Lainaus Juhak.
    21.6. ip annettiin Emäsalossa olleille sukellusveneille määräys sotatoimien aloittamiseksi, siis taistelukäsky.

  19. Pohjolalle tiedoksi, ettei käsky ole sotatoimien aloittaminen.

    Kuinka ollakaan siinä käskyssä oli myös käsky kuunnella radiolla mahdollista peruutuskäskyä.

    Venäjä hyökkäsi todistetusti alkaen 22.6.1941 kello 6.05.

    Suomalaiset sukellusveneet aloittivat miinoitteen laskemisen todistetusti vasta 22.6.1941 kello 07.38, eikä Venäjä edes huomannut miinoitteen laskemista, joten se ei voinut olla syynä Venäjän jatkuviin hyökkäyksiin Suomen kimppuun.

  20. Mitenkäs sitten vieraan valtion aluevesille tunkeutuminen sotalaivoilla?
    Ei ole ratkaisevaa se kellonaika, jolloin ensimmäinen miina molskahti mereen. Vieraan valtion aluevesille tunkeutuminen sotalaivoilla; mitäs se onkaan?
    Näen turhaksi väitellä tästä, joten lopetan.

Vastaa käyttäjälle Juhani Putkinen Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *