Ei minun tarttis mithän sanoa äähneen, jos moisin valaistunu,
ei yhthän misthän, ei ees tuosta hienosta Armon kintereillä,
moisin hiljaa.
Muttason armolahjako somet antaa minun höpistä,
jokku ihmisekki antaa minun höpistä
ja kestää ja sietää eikä hylkää.
Pallautteissiin ja neuvvoihin on kaikila oikeus,
saa antaa neuvvoja ja ihmetellä,
mieluiten asioista eikä persoonastani.
Ja sekihän on armoako mie saan itte valita,
mitä tehen pallautteille tai jopa mille tielle lähen,
niin, kyllä vaan, vaphaus on armoa.
Ja jos meistei jompikumpi jaksa toista nähä eikä kuulla,
sekihän on armolahja, että voi valita toisin,
ei tartte jäähä kärsihmään, jossei tartte, joittenki tarttee.
Ittensä itte armahtaminen maksaa malttaita,
maksamme hintaako hankimme itte ittelle elämän,
mutta josset suostu, piät kärsimyksestä kiini, varo vain, ettet ois ympäristöhaitta.
On ihmisiä, jokka rakastaa minua, jokka haluaa nähä minua,
son semmosta yksinkertasta vaan,
haluaa kuulla, että ämmin valtakunnassa kaikki hyvin.
Toisten häiritteminen, arvioiminen ja leimaaminen jonkulaiseksi
son pahasti keskenkasvuisuutta ja epäkunnioittavvaa,
rakastaa semmosenako toinen on, son armoa, son rakkautta.
Rakkautta on rakastaa itteä, semmosenako olen, tässä ja nyt.
Tajuan, että kaikki on lahjaa, eijjole mithän antteeksi annettavvaa
eikä pyyettävvää, tämä mitä on, son tarpheeksi ja sopivasti just mulle, jee.
Rakhauella hilkkapien
Taru Hallikaisen kirja, Armon kintereillä, Arktinen Banaani, 2017
Juuri ja hyvä itsetunto – tietysti myös toisia arvostaen.