Orjako olisin aina
Kytketty yhteen kera elämän laina
Loukattu sieluuni tummaan
Sydämen salojen summaan
Nilkkoihin raskahat kahleet
Harteille maailman tuska
Enkö vapautua koskaan ma voi
Elämä huutaa, toimi siis; hop hoi
Lempikin lyhyt on meillä
Pian jo olemme toisilla teillä
Toisillemme väärin me teemme
Ja mitä siitä palkinnoks saamme ?
Itsekunnioituksenko rippeet
Vai rikkauden ikuiset ikeet ?
Rakkaus rikkautta karttaa
Raha lempeyttä viekö harhaan ?
Kovat on arvomme maailmassa tässä
Meret ja maat ovat hätää kärsimässä
Mutta tehdä täytyy, kerätä lisää
Mitä siitä vaikka osalla sielussa hiertää
Kuollut on herkkyys, haudattu armo
Rahalla suurin on elämän arvo
Pieni ja köyhä on pelkkää ilmaa¨
Vaikka rikkaimmat armoa feikisti filmaa.
Rikkaimmat kertoo mikä on oikein
sielussa särkee sillä ken ei silmiään sulje
näkee sen kaiken ihmisen hädän
tuntien syömmellään ilmapiirin mädän.
Hyvää on Vanhan Mestarin teksti huolta kantava ihmisistä jotka kaduilla tallaa kiitos sinulle kultainen ihminen . terv tepivaari
Mukana aikani työnantajan
rahasampoa pyörittämässä
Nyt vanhana mestarina minäkin
katson aikaa taaksejäänyttä
Kumpi oli elämäni parasta aikaa
En vaihtaisi pois
tätä oloneuvoksen aikaakaan…
Vanha laulu sanoi ”Olen orpona, mutten orjana, miksi itkemään kun onnest’ unta nään”.
Eipä taitaisi tänä päivänä Tapsa laulaa enää ihan näillä sanoin, luulen mä.
”Olen orpona, mutten orjana, miksi itkemään kun onnest’ unta nään”
Säkeessä on paljon sisältöä. Olit sitten rikas tai köyhä niin elämä ilman unelmia on tyhjää. Rahaakin tärkeämpi useimmille on vapaus. Laulaja laulaa onnesta ei rahasta. Ei pidä kyyristyä itkemään vaan tsemppaamaan.
Helsingistä kun muutin; elintaso laski mutta elämisen taso nousi. Edelleenkin, yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen ole samaa mieltä.
Betonilokerikkoon en halua, enkä ”postimerkin” kokoiselle ruutukaava-alueelle ns omakotitaloon. Syrjäseutuasumisella on vain edelleenkin omat funktionsa.
Kuten Kalle olen ollut onnekas, parinkymmenen Helsingin ahtaudessa asutun vuoden jälkeen löytänyt itselleni ja perheelleni hienon ympäristön asua ja elellä Merenkurkun saaresta. 33 vuotta takana täällä ja nyt vasta alkavat kylmät puistatukset loppua muistellessani ankeita aikoja Helsingissä.
No yksi tykkää äidistä ja toinen tyttärestä.
Kallen ja Myllymatin tavoin elän ilolla kaukana betonikopeista ja postimerkkitonteista.
Liikkuminen toki maksaa, mutta mielenrauha ja rauha yleensä on sen arvoista.
Se toki jonkin verran kirveltää, että joutuu veroissaan maksamaan noita tunneli-, ratikka- ja kansihulluuksia, kun ne ovat vain sen betonikeskustan asukkaille, mutta senkin maksan tästä rauhasta.
No hesasta itseki lähdin sikäläisen ahtauden ja oravanpyörässä olon vuoksi.
Mutta nythän sinne oikein houkutellaan ja taakse olisi jätettävä
ihmisen arvoinen elämä.