30.3 koronapäiväkirja – erilainen tarina

 

Talvista aamua ystävät.

 

Eihän meistä kukaan jaksa koko ajan pelkkää koronaa ja sen mukanaan tuomia huolia ja murheita, eihän? Kirjoitin siis minun ja kissani Vilma neidin päivästä ja kuka oikeastaan on herra talossa.

 

Tässä se tulee:

 

Epäilen kuulkaa ystäväni vahvasti, että olen kotonani tossun alla. Minulla on tyttökissa Vilma ja joskus tulee tunne kuin minua vedätettäisi. Oli tarkoitus aiemmin kirjoittaa juttu nimeltä: Kissan elämää, mutta tämä päiväkirjan tekeminen vie nyt ajan, että olen sen siirtänyt myöhemmäksi. laitetaan kuitenkin muutamia havaintoja miten Vilma on kietonut minut tassunsa ympärille.

 

Vilma huomasi jo pentuna reagoivani heti kun hän alkaa naukua. Oivalsi, tässä on naru josta kannattaa vetää. Näin minusta tuli huomaamattani Vilman orja.

 

– Aamuisin nukuttaisi eikä minnekään ole kiire, niin eikö Vilma ala kello puoli kuusi kuusia naukua, nyt ylös kuin olisit jo. Pomppaan kuin vieteriukko ylös, silmät sikkuralla. Ähkin ja puhkun pukiessani ja mumistessani, onko ihan pakko vielä nousta.

 

– Yhdessä sitten lampsitaan ulos ja annas olla, palatessa huussista, niin eikö neiti tule perässä, tallustaa määrätietoisesti kamariin ja menee paikalleni nukkumaan. Turha yrittää jatkaa omia unia. Toinen kuin kiusallaan venyttelee ja haukottelee makoisasti.

 

– Päivällä halutessani ottaa päiväunet, kysyn Vilmalta, menisikö hän ulos? Aukaisen oven valmiiksi ja maanittelen. Ei minkäänlaista liikettä, nukkuu muka sikeästi. Hyvä on, menen sohvalle pitkäkseni. Olen pääsemässä makeaan uneen, kun havahdun voimakkaaseen naukaisuun. Säpsähdän ja katson ovelle. Vastaani tuijottaa pieni olento, paheksuen kun ovi pysyy kiinni. Sillä sekunnilla hyppään pystyyn ja avaan neidille oven.

 

– Illalla katselen televisiota. Vilma myös nuokkuu lähettyvillä. Päätän mennä kamariin vähäksi aikaa tietokoneelle. Ei aikaakaan kun keittiöstä alkaa kuulua naukuminen. En ole tietääksenikään. Kohta kamarin ovella on tuimailmeinen neiti, joka kysyvästi katsoo ja naukaisee: Eikö meidän pitänyt katsoa televisiota, mitä? Huokaisen, laitan tietokoneen kiinni ja menemme keittiöön.

 

– Eilinen ilta oli kaiken huippu. Olin tullut kotiin Mirjamin luota saunapuhtaana. Vaihdoin petiin puhtaat lakanat. Ihanaa pujahtaa nukkumaan puhtaalle tuoksuvien lakanoiden väliin. Sammutin valot, riisuessa ihmettelin mikä kumman haju tuoksuu nenään. Haju voitti puhtaan lakanan tuoksun. Tyttö oli tullut juuri sisälle ja päättänyt tehdä tarpeensa sisävessaan, joka on kamarin nurkassa. Et sitten peitellyt kakkaasi kunnolla, kysyin? Viattomana räpytteli silmiään, kuin todeten, sinunhan se kuuluu siivota? Ylös oli noustava ja siivottava neidin intiimi tila.

 

– Takaisin peiton alle. Vilma kömpii kaulani ympärille, alkaa nuolla kaulaa, käsivarsia, rannetta, puskee nokallaan nenääni ja kehrää autuaasti. Kaikki on taas hyvin ja molemmat tyytyväisiä. Paitsi mietin ennen nukahtamista, jotain tässä päivässä taas oli, mutta mitä?

 

Näinkö se menee meillä miehillä. Muutamilla nuolaisuilla ja kehräämisellä kaikki on kuitattu? Elämä jatkuu päivästä toiseen, uudestaan ja uudestaan Vilma neitiä palvelemalla ja palvomalla – miehen osa.

3 Replies to “30.3 koronapäiväkirja – erilainen tarina”

  1. Meillä on myöskin ”oma kissa”; jotain olen tainnut kirjoittaakkin. Ilmestyi meidän saunan nurkalle istuksimaan. Sama seuraavana päivänä ja jatkossakin; nimeksi annoimme ”kissallemme” Mirri.
    Aivan tarkoituksella tarjosin Mirrille kuivattua särkeä, se kun tuolla saunan terassilla katseli tietävästi noita kanojen ruokapyttyjä.
    Siitä se sitten alkoi; melko säännöllisesti Mirri ilmestyy päivittäin pihaamme … ja saa herkkunsa.
    Tätä on kestänyt, ensi syksynä muistaakseni tulee jo neljä vuotta täyteen.
    Mirri ei metsästä pikkulintuja, pelkää kanojamme varsinkin kukkojamme, elää muutenkin sävyisästi.
    Mirri on oppinut nimensä, tulee kutsuttaessa milloin mistäkin.
    Yöksi häipyy kotiinsa, ainakaan riistakamerakuvissa Mirristä en havaintoja ole tehnyt.
    Mirrihän on mukava lisä pihapiirimme elämään meidän mielestämme.
    Kissoista en koskaan ole perustanut; Mirri on kääntänyt totaalisesti mielipiteeni.
    Eestin reissuiltanikin olen Mirrille tuonut usein voblaa, kuoreesta tehtyä.
    Jahas, nyt näköjään metsäkaurisperhe juuri ilmestyi tuonne kanalan (entinen saunamme) nurkalle laiduntamaan. Muutama mustarastas, harakoita, varis, kanat tulivat ulos jo tunti sitten. Tosi tv-ohjelma suoraan työhuoneeni ikkunasta.

  2. Voi että miten mukavaa tarinointia Kalle. Ei tosiaan tarvitse tosi teeveetä. Joskus -80 luvulla meidän naapurissa oli Rusina niminen kissa ja kun tulimme kalasta ja huusimme, että ahvenia, niin vauhdilla juoksi perkuu pöydälle. Lopulta oppi niin viisaaksi, että kun laitoimme kumisaappaat jalkaan niin tiesi että kohtapuoliin saa taas ahvenia. Kerran sitten oli vihainen kun velipoika lähti marjaan laittaen saappaat jalkaan. Kissa odotti tietysti kalaa ja kovin pettynyt kun kiersi ämpärit tutkimassa, mutta niissä olikin vain marjoja.

  3. Kyllähän ne kissat viisaita ovat kunhan oppii ja haluaa oppia niiden käyttäytymistä.
    Se tuo Mirri, tuossa nykyisen saunan nurkalla, sillä on kaksi eri asentoa (kehon kieli); jos Mirri on makoilemassa esim auringon paisteella, se siis vain makoilee. Jos taas Mirri on samassa paikassa mutta istuu tuijottaen tuohon ikkunaani; eikös sitä ruokaa ala kuulumaan, on nälkä.
    Tämmöisiä eleitä mm olen Mirrissä havainnut.

Kommentoi