Kävin aamupäivällä metsässä tutkimassa mitä sinne kuuluu pitkän hellejakson, kaatosateiden ja myrskyn jälkeen.
Puolukkaa on sekä raakoina marjoina, että myös runsaasti kukkia – olisikohan osa puolukanvarvuista aloittanut pitkän kuivan kauden jälkeen uuden kukinnan?
Tuliaisiksi otin upean herkkutatin, puhdistettuna se kaunokainen painoi 530 g. Jaurautin siitä oman versioni Herkkutattikeitosta ja söin sitä juuri suuren syvän lautasellisen. Varsinaista lähiruokaa.
Luonto ja luonnon antimet se paljosta jää paitsi joka ei itse luontoa koe.
Olet oikeassa Niilo. Minä lähden mielelläni luontoon silloinkin kun sieltä ei ole mitään ”saalista” saatavana.
Suorastaan säälittää sellaiset nuoret, jotka keskittyvät älypuhelimeen, yms. luonnon sijaan.
Totta on, että luonto tarjoaa sekä elämyksiä että puhdasta lähiruokaa sille, joka ei elä periatteella ”Marketista saa kaikenlaista syötävää, kun panee euron syötiksi”.
Esimerkiksi minulla on vahva näkemys, että täällä meitin kairassa vesistöt ovat alikalastettuja. Entiset kalamiehet ovat poistuneet ja raihnautuneet ja nuoremmat eivät mene kalaan jos sinne ei pääse autolla tai mönkijällä. Eihän täällä tosin ole väkeäkään liiaksi asti, mutta kuitenkin.
Monelle nuorelle ainoa kosketus kalaan taitaa olla jonkun toisen tekemä valmis kalaruoka – esimerkiksi kalapuikoista.
Ei tuolla marjareissuilla ja sienireissuillakaan juuri nuorisoa näy.
Yli 90 % Suomen teollisuuden metsämarjoista jää keräämättä, jos thaimaalaiset eivät saa tulla Suomeen töihin.
Se on hyvä, sillä niin vääristynyt on maamme marjatilojen ja metsämarjayrittäjien ”kartellit”
Jospa tämä olisi tulevaisuutta, saattaisi tervehtyminen lähteä pakon sanelemana.
Lapin Kansassa on näkynyt tekstareita ”On hyvä, ettei thaipoimijoita tule. Saadaan kotitarvemarjat.”
Ensimmäiset thaipoimijat tulivat näihin kairoihin joskus 2007. Siihen lopahti minun ja vaimoni into kerätä Lapin marjaa myyntiin. Veikkaan, ja onko se niin veikkauskaan, että samoin kävi monelle monelle muullekin lappilaiselle, joka oli tottunut saamaan kotitarvemmarjojen lisäksi selvää rahaa hillajänkiltä ja mustikka- ja puolukkavaaroista. Kyllähän marjastus ansiomielestä työstä käy, mutta veikkaan että se on monelle mieluisaa työtä.
Ensinnäkin poimijahinta laski, toiseksi nämä vieraspoimijat eivät menneeet sinne mystiseen kaukaiseen paikkaan kylien pinnasta, jossa 90 prosenttia marjoista mätänee metsiin. Samoilla jängillä ja samoissa vaaroissa ne painaltivat kuin täkäläisetkin. Ja niitä riitti! Ja ne olivat ahkeria, poimivat aamuvarhaisesta iltamyöhään. Ja ne pesivät mennen tullen suomalaiskerääjät. Näin ainakin läänimme valtalehti Lapin Kansa ”lauloi” ja totesi, aivan oikein, että suomalaisista on tullut laiskoja ja saamattomia.
Joopa joo, sanoin näille lehtijutuille. Olen vaimoni kanssa kerännyt marjoja myyntiin yli neljänkymmenen vuoden ajan, ja uskallan sanoa näin: Jos minä olisin nuori tai nuorehko mies ja jos minä lentäisin koneella toiselle puolen maapalloa keräämään paikallista luonnontuotetta, niskassa värvärien velat ja rekrytointifirman perimät kulumaksut, painaisin aamusta iltaan ja siitäkin yli. Ja jos kävisi tuurit ja viuhkat, saisin vajaassa kolmessa kuukaudessa saman verran selvää rahaa kuin kotimaan töissä kahdessa vuodessa. Jos taas luonnonsato sattuisi olemaan huono ja isäntäfirma sutkin puoleinen, olisin velassa kuin tervanvetäjä. No, mitään ei saa jos ei yritä, luultavasti ajattelisin.
Täällä Lapin perällä on ollut monta vuotta huonosti marjaa ja thaipolimijat ovat joutuneet tienaamaan Itä- ja Etelä-Suomen metsissä. Olen pohdiskellut, että jospa luonto kostaa liiallisen ahneuden.
Entiseen aikaan kun hillasta maksettiin riittävän hyvää poimijahintaa ja marjaa oli hyvin, kuljimme vaimon kanssa hillassa etupäässä hänen kotiperällään, siellä Levitunturin takamailla. Ruskisrovasta kannoin hillarepun jos toisenkin. Appiukkoni sanoi joskus 1970-luvun lopulla: ”Näetpä että Ruskisrovasta loppuvat kohta hillat.” Mie että miten niin? Siellähän on laajat jängät ja hillaa niin että paukkuu. Appiukko tähän: ”Ruskisrovaa on isketetty 1960-luvulta lähtien. Siellä on rampanneet niin muoniolaiset kuin kittiläläisetkin. Ei saisi iskettää niin tarkoin, luontoon pitää jättää myös siementä tarpeeksi.”
Näin myös kävi, Ruskisrova ehtyi hillamarjan puolesta eikä siihen mennyt monta vuotta. En tiedä johtuiko se appiukon teoriasta vai jostain muusta, mutta olen kaiketi sen verran taikauskoinen, että kunnioitan sanontaa ”ahneella on kakkanen loppu”.
Se vaan on käytännössä niin, että ainoastaan senioriporukka osaa ja pystyy keräämään marjat, mutta se porukka vähenee ja kunto heikkenee.
Harvaa nuorta metsään saa, he pelkäävät hirvikärpäsestä karhuun, eivätkä osaa suunnistaa ilman kännykkää jos sittenkään.
Mitäs, jos keksittäisiin kevyt, sähköinen, nopea, teloilla kulkeva automaattipoimuri taipuisalla edessä olevalla marjaharalla ja nuori ookailisi sitä joystickillä. Pannaanko patentti menemään ?
Minä en ole kerännyt myyntiin, enkä myöskään ostanut metsämarjoja. Omaan ja perheen käyttöön olen kerännyt – mielelläni. Parasta on kun siellä metsässä voi aina välillä ottaa itse välipalaa – kourallinen poimintatuoreita marjoja suuhun.
En ole osannut olla kateellinen siitä, että toisetkin poimivat – kyllä yleensä riittää poimittavaa. Joinakin vuosina on ollut pitkiä hellejaksoja, jotka ovat heikentäneet marjasatoja, mutta sellaista sattuu.
Pakkasessa on vieläkin viimevuotista satoa – eiköhän sitä tule tänäkin vuonna.
Asioilla on monta puolta, niin myös marjapolitiikassa. Yksi on EU ja sen aikaansaama ”työvoiman liikkuvuus” ja sen mahdollistama halpatyövoimankäyttö. Ei kai neljäs valtiomahti, vai olisiko tuo jo ensimmäinen –
media, ole ensimmäisenä moittimassa halpatyövoiman käyttöä. Sehän olisi askel taaksepäin ja vaarantaisi unelman uudesta uljaasta liittovaltiosta. Vinoutumat ja vääristymäthän korjantuvat sillä, kun suomalalaisetkin rupeavat ruoskimaan itseään valkoisten esi-isien tekojen tähden ja etsimään, vaikka tikulla, historiayhteyksiä kolonialismiin.
Ja kun vain muistaa sanoa kannattavansa tekoja ilmaston pelastamiseksi ja vastustavansa ankarasti rasismia, saa anteeksi medialta, vaikka olisi vähän kaltoinkohdellutkin lähimmäisiä bisnesmielessä tai muussakin mielessä.