Vein tänään noita kalkkunan ja kalojen siistimisroippeita Mirreille.
Vanha Mirri tuli heti ensimmäisenä kertomaan halukkuutensa herkkuihin. Siinä nousi kahdelle tassulle ja jopa ihme ja kumma; jo runsaan kolmen vuoden jälkeen antoi minun koskettaa. Uskomattoman nopeaa edistymistä.
Siinä sitten porukalla jakoivat herkut.
Käsiparieni vajavaisuudesta johtuen, en kuvaa pystynyt ottamaan; ehkä myöhemmin.
Sait Mirriltä joululahjan.
Joopa joo, ihan tarkalleen ottaen tosiaankin sain; niin pitkä aika oli saada Mirrin luottamus ihmiseen, läheiseen, siihen omaan ihmiseen.
Pikkumirri on aivan oma asiansa mutta tämä vanha Mirri taas täysin omansa.
Edelleenkään en edes tiedä, kuka vanhan Mirrin omistaa; minä ainoastaan tunnen sen ”omistavani”, jos nyt ketään luontokappaletta ihminen omistaakaan.
Nuo eläimet, ne ovat todellisesti ja oikeasti vilpittömiä, hyväksyvät tai hylkivät; aivan omista lähtökohdistaan mutta hyväksytyksi tulevalle ihmiselle todella palkitsevia.