Mirri se siinä juuri tänään nautiskelee ehkä viimeisistä kesälämpimistä.
Aamusella oli kiireinen, aamumuikut äkisti söi; sitten lähdin tuonne Forssan kylään Keskipinnalle viemään huonokuntoiset talvirenkaani vaihdettaviksi.
Takaisin kun tulin; Mirriä kun ei näkynyt, huhuilin, missäs se Mirri.
Äkkiä tunsin pohkeessani pukkaisun, siinähän se Mirri.
Sitten se Mirri asemoitui tuonne ulkorapulle rentoutumaan.
Joskus ihmettelen, miksi ihminen ei voisi joskus istahtamaan ja nauttimaan ehkä kesän viimeisistä lempeistä auringonsäteistä Mirrin tapaan?
On hauska kisu. Ilmestyy aina yllättäen kiehnäämään jalkaa. Sama Vilmalla. Kelpaa siinä köllötellä maha muikkuja täynnä.
Joo, kyllä minä tuohon Mirriin niin tykästynyt olen. Sanotaan, että kissa elelee ihmisestä erityisemmin välittämättä, kunhan ruokaa saa.
Tähän mennessä olen oppinut, että meidän Mirri elää ensisijaisesti ihmisen kumppanina; tietysti hyvä kun ruokaa riittää, ei tarvitse vaeltamaan lähteä.
Meillä nyt pieni ongelma on kun noille meidän siileille pitäisi illaksi ja yöksi riittättävästi saada ruokaa mutta kun noita syöjiäkin on niin paljon.
Olen kehittänyt rakennelman, johon meidän siilit ovat tottuneet mutta muut eivät oikein uskaltaudu.
Eilen tuli parit raekuurot. Kohta kisuliini pääsee leikkimään lumileopardia. Kissojen lumisuhdetta en tosin muista, mutta ainakin koirille lumi tuo riemun.
Ensi viikolle lupaillaan ”intiaani kesää”, joten eiköhän mirrit pysy lämpinä 😉