Hätätilasta hässäkkään

Terveydentilan vähän helpottaessa kolumnit jatkuvat ja aiheena tämänkin viikon kuuma peruna, eli elokapina. Tuttuun tapaan sama sisältö kuunneltavissa ja luettavissa, oman maun mukaan. Videolla käytettävä stock-materiaali joko liittyy aiheeseen tai ei…

Ilmastoliike Elokapina vaatii maatamme julistamaan ilmastohätätilan. Ilmasto on kieltämättä iso haaste, jonka puolesta sopii meteliä pitääkin. Hätätilan julistamisesta ollaan montaa mieltä kuten demokratiaan kuuluukin, mutta väittely jää juupas-eipäs-tasolle. Koska se tappelu on jo käyty, päätän astua seuraavalle tasolle ja pohdiskella mitä Suomen kaltaisessa maassa tapahtuisi, jos ilmastohätätilan julistaminen otettaisiin poliittiseen päiväjärjestykseen.

Sanoiko joku byrokratia? Voi kuulkaa ystävät hyvät mikä jättipotti tämä olisi virkakunnalle! Koska kyse on kansallisesta hätätilasta, täytyy toiminta tehdä parlamentaarisesti joten alkuun perustetaan parlamentaarinen hätätilavaliokunta. Jäsenille palkataan pari kappaletta avustajia kullekin ja valiokunnalle vielä muutama omansa. Ryhmä virkailijoita alkaa työstämään lausuntokierrosta, jota varten kootaan asiantuntijatyöryhmä, jonka avuksi palkataan ryhmä avustajia.

Toinen asiantuntijaryhmä alkaa purkamaan lausuntokierroksen dataa ja käsittelemään näitä parlamentaarisen ryhmän avustajia varten, jotka vievät asian parlamentaarikoille, jotka puolestaan hakevat kantoja puolueiltaan. Puolueet perustavat omia ryhmiään analysoimaan tuloksia ja pohtimaan vaikutuksia omaan äänestäjäkuntaansa. Eri osapuolten tahtotilat ja reunaehdot kirjataan ylös ja aloitetaan valiokunnassa tutut kädenvääntöpippalot. Koska kompromissia ei löydy, päätetään hankkia ulkopuolinen konsulttitoimisto analysoimaan asiaa, sekä perustetaan tutkijaryhmä tutkimaan muita esille tulleita asioita.

Lopulta, parin vuoden päästä, kun useampi tuhat ihmistä on työstänyt asiaa, valtion rahaa on käytetty parikymmentä miljoonaa, tiedonhakureissuilla on kierretty maailma puolensataa kertaa ja kampaviineriteollisuus on raportoinut ennätystulokset, ollaan valmiita. Valmiita siis aloittamaan hätätilan julistamisen edistämisen toimet, koska edelliset kaksi vuotta keskusteltiin hätätilan julistamisen formaatista, kattavuudesta ja päätöksentekometodista.

 
Tiedän edellä mainitun olevan törkeää vähättelyä ja ymmärrän hyvin, ettei parlamentarismi aivan noin nopeasti toimi. Jos sote-uudistukseen meni vuosikymmeniä niin ilmastohätätilan kanssa menee ainakin vuosisata. Mielestäni itse ilmastonmuutoksen ongelmalle voisi kuitenkin tehdä jotain hieman nopeamminkin. Julistusten ja analyysien sijaan voisi ideoita löytää vaikkapa konkretiasta ja numeroista. Mitäpä voisimme siis kokeilla näiltä osin?

Elokapina on siinä oikeassa, että tiettyjä epämiellyttäviä totuuksia on ladottava pöydälle. Epämiellyttävät totuudet eivät ole niitä jo kuultuja, kuten käskyjä maaseudun asukkaille ostaa sähköauto ja maalämpöpumppu, tai välitön polttoaineen hinnan tuplaus. Niin tarpeellista kuin öljyn käytön vähentäminen onkin, nypläyksen sijaan tarvitaan suuria liikkeitä. Epämukava totuus on vaikkapa se, että joko EU lisää ydinvoiman käyttöä nopeasti tai epäonnistuu ilmastohankkeessa. Myös kaikki EU:n alueen hiilivoimalat on suljettava vuosien, ei vuosikymmenten sisään. Kaikki tuet fossiilisille polttoaineille on ajettava alas yhtä nopeasti. Nämä asiat on ajettava päätöksenteon pöydälle nyt ja ne on ajettava koko EU:n, ei vain Suomen tasolla.

Nämä ovat todella epämiellyttäviä totuuksia, sillä ne uhkaavat jättää satoja tuhansia ihmisiä vaille työtä ja monet kodit kylmiksi. Nuo ovat jättimäisiä haasteita. Haaste on silti eri asia kuin este. Väitämme esteeksi sitä, kun juristi energiafirmasta tappelee vuosikausia byrokraatin kanssa penneistä, samalla kun musta savu tupruaa iloisesti ilmoille. Se ei ole este, se on häpeä. Jos määrätietoisuutta löytyy ja prioriteetit ovat kunnossa, nämä asiat ratkaistaan vaikka yön yli. Hyvä vertauskuva ja opin hakemisen paikka on rautaesiripun murtuminen, joka oli vielä mittakaavaa suurempi muutos miljoonien ihmisten työhön ja arkeen. Siitäkin selvisimme tyydyttävästi ja opit ovat vielä hyvässä muistissa.

 
Paljosta on kuitenkin luovuttava tulosten saamiseksi. Tämä vaatimus koskee myös ympäristöliikettä, joka voi löytää edestään vähintään yhtä epämiellyttäviä totuuksia. Jos ilmasto on ongelmamme, ei kovin paljoa aikaa voi käyttää kriisiytyäkseen väärän poliitikon vierailusta mielenosoituksessa. Jos päästöt ovat ongelma, ei marxilaista vallankumousta ehditä aivan samalla kiireellä juuri nyt toteuttamaan. Kysymykset muuttuvat yhä vaikeammaksi: intersektionaalinen feminismi vai planeetan pelastaminen? Turvallisia huoneita yliopistolle vai kaupunkeja joissa voi hengittää? Kaadetaanko patsaita vai savupiippuja? Vaikka toki maailmasta löytyy monta asiaa korjattavaksi, vain yksi voi olla ylimmällä prioriteetilla.

Kas, jos ilmasto pitää pelastaa yhdessä ja sitä varten tehdä isoja päätöksiä sekä toimia, tarvitsemme mukaan melkoisen enemmistön. Yhteistyötä pitää tehdä myös niiden kanssa, joita kutsutaan niin fasisteiksi, konservatiiveiksi, kristityiksi, lihansyöjiksi, pikkuporvareiksi ja moneksi muuksi ikäväksi asiaksi. Laaja osa ympäristöliikettä näkee näiden haukkumasanojen takana vihollisen, tuon tuosta myös aivan erinomaisista syistä. Tadaa, nyt vihollinen on kuitenkin liittolainen, ainakin jos ilmasto on kaiken A ja O.

Mielenosoituksen järjestäminen ja muutoksen vaatiminen samanmielisen joukon yhteistuumin on kuitenkin lopulta hyvin helppoa. Se, mitä ilmastonmuutoksen torjuntaan tarvitaan on hyvin vaikeaa. Meillä on erinomaiset valmiudet taklata tämä ongelma tehokkaasti, jos vain päätämme että se on todellakin asia numero yksi. Joillekin on hurjan haastavaa luopua turhasta autoilusta ja joillekin jatkuvasta lihansyönnistä pääseminen tuottaa kovastikin tuskaa. Ylivertaisesti vaikeinta on kuitenkin luopua oman aatteensa ylivertaisuudesta isomman haasteen äärellä.