Suhteeni kuolemaan

Yli puolet ystävistäni on lähtenyt etuajassa. Nyt olen viestitellyt yhden ystäväni kanssa messengerissä. Hän on riutumassa pahanlaatuisen syövän kanssa HUS:issa ja  sanoi että on nyt hyvin lähellä kuolemaa. En tiedä miten voisin helpottaa hänen oloaan.  Oma suhteeni kuolemaan on että ei matka siihen lopu, vaan siinä siirrytään toiseen paikkaan. Mutta tämä huono uutinen iski minuun kuin hevosenkenkäisku vyön alle. 🙁

6 vastausta artikkeliin “Suhteeni kuolemaan”

  1. Elämässä on aina mukana luopuminen jostain jopa ystävistään kun he sairastuvat parantumatomaan tautiin

    Olin itse eka kerran sen edessä v 1963 kun oma äitini lähti maallisesta elosta

    Olin silloin 14 vuotias pojankloppi ihmisen elo vaan on sellasta terv tepivaari

  2. Kuolemaa on eittämättä aika paljon ympärillämme, ja minua rauhoitti, kun kuulin hiljattain juttua Ukrainassa opiskelevilta toimittajilta, jotka kuvailivat mitä se ukrainalaisille on (ollut) elää sodan keskellä. Ohjelmassa kerrottiin, miten vuodesta 2014 asti tilanteeseen sopeutumaan joutuneet ovat jo ikään kuin unohtaneetkin sen, että heidän maassa käydään sotaa. Heidän on ollut pakkokin jatkaa elämää epävarmuudesta huolimatta; viedä lapsensa päiväkotiin, käydä töissä sekä harrastamassa, jopa ulkomaanreissuilla, vaikkei lentoliikenne oikein toimikaan.

    Itse kuitenkin tiedän hyvin, miten lamaannuttava tuollainen hevosenkeknkä-isku voi olla, ja ehkä sellaisessa tekeekin jo paljon, kun on läsnä vaikkapa messengerissä, kysyy ystävältään, onko jotakin mitä hän toivoo ja missä voisi olla tueksi.

    Toisaalta tuen tarjoamisessakin kannattaa muistaa omat rajat ja oma jaksaminen: itse hiljattain jouduin sen tilanteen eteen, kun eräs läheinen pyysi minua hoitamaan henkitoreissaan olevaa koiraansa, jonka rutiinileikkauksen eläinlääkärit olivat onnistuneet möhlimään. Minua suututti, ja tiuskaisin vähän turhan tylysti läheiselle, etten minä ole käytettävissä sellaiseen, että koirat laitetaan kuolemaan käsiini, vaan tulen hoitamaan koiraa ainoastaan siinä tapauksessa, että se on sellaisessa kunnossa, ettei pienintäkään vaaraa ole siitä, että se kuolee käsiini.

    Ensikosketus minulla mitä muistan ihmisen kuolemaan liittyen oli suurkaupungista, missä eräs suurikokoinen nainen korkokengissä kiiruhti metrotunneliin juosten minun ohitseni portaisiin, jotka johtivat maan alle halliin. Portaissa naisen kengästä irtosi korko, ja vieläkin näen sen silmissäni, miten hän tasapainonsa menetettyään haparoi, koikkelehti sekä lopulta päistikkaa päätyi elämänsä päätepisteeseen noissa portaissa. Sen jälkeen olen aina kauhulla katsellut korkokenkiä käyttäviä suurikokoisia naisia toivoen, että he vaihtaisivat jalkineensa turvallisempiin.

  3. Syöpä tappaa koko ajan, vaikka samalla syöpätutkimus ottaa harppauksia. Yhä useampi joka olisi vuosi sitten saanut kuolemantuomion saakin nyt lisäaikaa. Mutta silti jatkuvasti moni kuolee.

    Noista rappusista mitä Liisa kertoi tulee mieleen toinen tästä lähipiiristä. Kaksikerroksinen rivitaloasunto, alkoholi, iso mies ja portaat. Kerrasta meni.

  4. Kaikkihan me täältä lähdemme, se on ihan varma asia, ainostaan järjestys on päättämättä, tai sitä ei ole kerrottu meille.

    Minä olen siellä viimeisellä portilla käynyt, useammankin kerran. Ainoastaan TAYSin ammattitaito on sen esänyt, eikä tietenkään yksin Taysin, kyllä syöpähoito on Suomessa ihan kansainvälisellä tasolla.

    Se vaan on sen kaiken varjopuoli, koskaanhan se itse piru ei häviä kropasta, aina se myllää jossain ja aiheutttaa kaikkea mahdollista, aina päästä varpaisiin asti. Milloin lähtee tukka ja joskus hampaat ja sitten kynnet ja milloin on pahoinvointia jne. Minä olen ihan kohtuudella selvinnyt, kaiken edellytys vaan on, että ehditään hoidoissa edelle pahinta tautia.

    Paljonhan on tutkittavaa ja siihen tarvitaan rahoitusta, niin valtiolta, kuin yksityisiltä ja yhteisöltä. Tänään juuri näytti tulleen postissa 75 vuotiaan Syöpäsäätiiön keruukirje.

Vastaa käyttäjälle Pentti Tuominen Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *