Mankeli ja ruumisarkut kellaritillassa

Tämä on nyt totutusta poikkeava pieni tarina näillä sivuilla. Aikani kuluksi muistelin kun ei aina jaksa kanssakirjoittajia täällä saada ymmärtämään missä ovat väärässä ja mikä oikein ja kohtuullista. Menee helposti poliittinen puhe myös vanhan toistoksi ja kiivaus sekä ehdottomuus pyrkimässä liiaksi pintaan.

Kylällämme oli 50-luvulla kukkakauppa, tyttärensä kanssa etäinen sukulaiseni puotia pitivät. Kauppiaalla oli myynnissä myös ruumisarkkuja, niitä oli aina kymmenkunta näytteillä talon suuressa kellarissa. Mutta tämän jutun aihe on mankeli joka sijaitsi kirstujen kanssa samassa kolkossa kellaritilassa.

Entisaikojen mankeli oli suuri, kunnioitusta herättävä konstruktio. Noin kolme metriä pitkä ja puolitoista leveä. Alinna oli mankelipöytä, sen päällä puurullien päällä oleva painava laatikko, kivillä täytetty. Yleisin mankeloitava vaate oli lakana, oli tapana lapsuudessani että lakanat pyykin jälkeen piti sileiksi mankeloitaman. Lakanaa tai muu vaate kierrettiin puurullan päälle, rulla lakanoineen kiviarkun alle jota sitten veivin avulla kieritettiin aikansa edestakaisin. Tämä veivaaminen lankesi usein lasten osalle, tutuksi tuli kovasti minullekin.

Mieleeni tämä on muistunut mankelitilan kammottavan ilmapiirin vuoksi, avoimet arkut puistattivat, katse aina tahtomattakin välillä kääntyi niihin, kiihdyttivät mielikuvituksen kalmoihin jotka ennen pitkää kuhunkin arkkuun viimeiseen lepoonsa nostettiin. Hieman vainajien puolesta lohdutti että monet arkut olivat hienosti sisustettuja, sellaista pehmeää mielikuvaakin herättivät ettei tarvinnut kovalla kuusilaudalla haudatuksi tulla.

6 vastausta artikkeliin “Mankeli ja ruumisarkut kellaritillassa”

  1. Oliko merkki Mako?
    Muistan tuon klonksuvan valtavan kivilaatikon, jonka alle lakanatukkia vaihdettiin tarkalla ison kahvan pysäytyksellä.
    Se oli tehtaan työntekijöiden yleisen saunan vieressä. Yläkerrassa oli pakari.

  2. Mankelista omat muistoni ovat lähinnä ”kotimankelissa” ja siinä kun äitee syötti lakanaa rullien väliin, mutta se sijaan ruumisarkuista ja ruumiista on ”hauskempiakin” muistoja.

    Hyvä ystäväni piti taannoin hautaustoimistoa ja aina aika ajoin häntä avittelin. Kerran tuli vainajan haku Rovaniemeltä, mökillään kuollut mies piti noutaa maan syliin ja mikäpä siinä.

    No reissun ensimmäinen kommellus oli se miten vainaja oli pesun jälkeen tuupattu kylmään märkänä ja näin kroppa oli verrattain kankea, no siitä selvittiin hieman voimaa käyttämällä ja ”sellua” arkkuun laittamalla kun alkaa matkalla sulamaan, eikä arkku saa tuhriintua.

    Seuraava kommellus oli se kun ajattelin pysähtyä kaffeelle ja näin myös tein ja Vaasan jälkeen Porin päin oli valtatien varrella tuohon aikaa sopiva huoltis, no siihe pihaan sitten ja hieman syrjästä parkki.

    Eikö maar viereiseen ruuruun tuli auto ennen kuin olin ehtinyt vainajavankkurista nousta ja silmät pyöreinä kysyivät sekä kuski, että pelkääjä, että onko sulla ruumis mukana, ihan huumorilla.

    No hymy hyytyi kun totesin, että älkää jumalauta herättäkö!

  3. Siinäkin on jotain viisautta että käytetään neliöt hyödyksi.

    Siinä on toki vähän sivuvaikutuksia olemassa.

    Kuten meillä on työpaikalla neuvotteluhuone ja tarvikevarasto samassa.

  4. Meillä tuo mankeli oli ihan maanpäällisessä kerroksessa, eli pakari rakennuksessa. Sitä emme me mukulat saanet edes liikkeelle, niin painava se oli. Siinä ei muistaakseni ollut mitään apulaitteita, vaan kahden aikuisen piti se saada liikkeelle.

    Meillä kävi Metsovaaara- tehtaan perustaja kerran viikossa mankeloimassa lakanoitansa.

    Siinä ”pakarissa” leivottiin ja paistettiin isossa uunissa leivät ja lopulta ne roikkuivat katosta vartaissaan.

  5. Naapurin omakotitalon vintillä oli vanhanisännän tekemä ruumisarkku itselleen ja sitä me pojat käytiin kokeilemassa. Arkulle tuli sitten aikanaan käyttöä.
    Ehdotin myöhemmin ukkokerhollemme että tehdään itselle ruumisarkut kun käytiin puutyökerhossa, mutten saanut innostusta. Ilmeisesti aihe oli liian omakohtainen?

  6. 😀 Niilon kertoma kirvoitti riemuisan muiston omasta lapsuudesta Keski-Euroopasta, kun kävimme perheen kanssa paikallisen lepakko-yhdistyksen tapahtumassa tutustumassa piskuisiin vampyyrilepakkoihin. Nämä pienet otukset eivät ilmeisesti käytä kuin pikkuruisen tippasen tuota suloista punaista ravinnokseen.

    Sain myös pitää kädellä sekä silittää ihka oikeaa vampyyriä. 🙂

    Pidän paljon lepakoista, erityisesti ”australialaisista lentävistä ketuista” eli hedelmälepakoista, jotka lienevät kaikista lepakoista suurimpia, käyttäen ravinnokseen hedelmien nektaria (jota pikkuisella kielellä lipittävät), painaen jopa yhden kilon (1kg), siipivälin ollessa jopa metrin. Näiden uhanalaisten olentojen pelastusoperaatioita olen seuraillut, kun he takertuvat milloin mihinkin hedelmäpuiden verkkoihin, joista heitä vapautellaan sekä valistetaan ihmisiä asianmukaisempien verkkojen käytöstä puidensa suojaamisessa. Joskus pelastaminen ei kuitenkaan onnistu tai emo kuolee, jolloin näiden lepakkovauvoja ruokitaan kumisilla tuteilla!

    En varmastikaan ole elämässäni nähnyt suloisempaa otusta:

    https://www.pinterest.jp/pin/2251868554338728/
    ja
    https://www.pinterest.jp/pin/39476934225854340/?mt

    <3 <3

    (https://bats.org.au/)

Kommentoi