Puolueen puheenjohtaja lapsenhoitajana

US Jenni Tamminen pohdiskelee Keskustan uutta puheenjohtajaa mm näin:

Viimeisillään raskaana olevan tai uunituoreen äidin valitseminen keskustan puheenjohtajaksi olisi vaalitappion jälkeen uudistumista kaipaavalta keskustalta raikas ja moderni veto.

Lienenkö jotenkin kalkkeutunut mutta juurisynnytäneen äidin toimiminen puolueen puheenjohtajana on mielestäni kaikkea muuta kuin raikas veto, paremminkiin tunkkainen.  Moderni kyllä lienee, näinhän on ajan henki että yhä enemmän lapsia muut kasvattavat kuin oma äiti. Oma ura on fokuksessa päivinämme, kaikki muu saa tähän sopeutua.

Sipilälle seuraaja

Nyt kun tuntuu että nuoret kipakat ja hymyttömät kuivan kälpäkät naiset ovat nosteessa niin menisikö Keskusta virran mukana eli Saarikko puikkoihin.  Samaa kategoriaa pian Ohisalon muodossa Vihreillä ja kenties Marinilla korvataan Rinne. Entäs Lepomäki, vai kulkisiko Kokoomus omia polkujaan ja Häkkääsestä leivottaisiin pomo.

Vaalikoneiden kertomaa

Taisin ajatuksiani tästä jo kommentoidakkin mutta vähän tässä lisää ihmettelyä kuinka vaalikoneet toimivat tai ovat toimimatta.

Kyllä minulla selvä ehdokas on jota äänestän mutta aivan piruuttani kyselin asiaa myös kolmelta eri vaalikoneelta. Aika sekavaa oli minulle suositeltu tarjonta mutta mikä minua jäi erityisesti ihmetyttämään oli että Vihreän puolueen tarjokkaita eivät koneet minulle juuri ehdotelleet.

Kuitenkin luokittelen itseni luontoihmiseksi siis sisikunnaltani vihreäksi. Käyskelen paljon luonnossa, metsät koen toiseksi kodikseni, viihdyn mainiosti mökilläni luonnon helmoissa, siellä ilman mukavuuksia. Lempikirjailijani ja arvostamani ajattelija on Pentti Linkola. Lintujen tarkkailu on harrastukseni, pönttöjäkin omaan pihapiiriin olen rakentanut tusinan verran.

Polkupyörällä liikun silloin kun se on mahdollista ja pidän siitä, siksi poljen. Moottorikelkoilla ja mönkijöillä huvin vuoksi ajelemisen kieltäisin tykkänään, vesijetit kriminalisoisin. Uskon että hyödyt tuulimyllyistä ovat isommat kuin niiden aiheuttamat haitat.

Onko siis vikaa vaalikoneissa vai onko Vihreän puolueen vihreys ainakin osittain vain kulissi. Onko ongelma että tämä puolueen vihreys on pesiytynyt lähinnä suuriin taajamiin.  En ehkä syrjäkylän asukkina ymmärrä jotakin, että onlisi monenlaista vihreyttä.

Sodalla ei ole naisen kasvoja

Sain juuri luettua nobelkirjailija Svetlana Alakesijevitsin kirjan ”Sodalla ei ole naisen kasvoja”. Nimi on sattuva, sen ymmärtää kirjan luettuaan.

Kun täällä liikutaan niin usein sotimisen teemoissa että kirjoitan jonkun rivin, kirjan itsessäni herättämiä ajatuksia.

Tuo kirja ei ole romaani vaan kirjailija on haastatellut suuren määrän toisessa maailmansodassa mukana olleita neuvostoliittolaisia naisia. Haastattelut toimitettiin kolmisenkymmentä vuotta sodan päättymisen jälkeen. Heitä oli noin miljoona, osallistuivat sotimiseen sen kaikissa toimissa aivan niinkuin miehet.

Into päästä sotimaan oli nuorten naisten keskuudessa vahva, halu puolustamaan isäänmaata oli palava. Monet haastatellut jopa valehtelivat ikänsä päästäkseen rintamalle.

Sotimisen kuvauksia sen kaikessa raadollisuudessa on todella paljon, tuhoa, kärsimystä, nälkää ja vilua. Urhoollisuutta, uhrautumista ja pelottomuutta kuvaavat sodan kauhut kokeneet vuolaasti, kukin omalla tavallaan.

Sodan loputtua kotiin palanneita naisia kohdeltiin törkeästi. Heitä pidettiin huonoina naisina, huorina, heitä syrjittiin jopa omat aviomiehet karsastivat. Siis vähän niinkuin meillä toiset katsoivat ja katsovat vieläkin Lottia pitkin nenänvarttaan. Kohtuutontahan se oli koska neuvostonaiset sotivat myös lentäjinä, partisaaneina, tarkka-ampujina, panssarivaunuissa, ihan kaikessa olivat mukan.
Tällainen ilkeämielinen suhtautuminen sodan käyneisiin naisiin on minulle käsittämätöntä.

Kalseita kuvauksia oli myös siitä kuinka suhtauduttiin vangeiksi joutuneisiin venäläisiin miehiin. Ohjehan oli että venäläistaistelija ei jää vangiksi vaan on viimeisenä keinona käsky tappaa itsensä. Siinä oli muudankin naissoturin mies joka jo sodassa oli urheudesta palkittu monin kunniamerkein, jäi sodan lopussa vangiksi, yritti tappaa itsensä mutta se viimeinen panos ei lauennutkaan, lopputulema että oli hylkiö ja seitsämäksi vuodeksi Siperiaan.

Niin natsien kuin NKVDn kidutuksista oli karmeaa luettavaa. Sai sellaisenkin kuvan että kun neuvostosotilaat sodan loppuvaiheissa valloittivat saksalaisia kyliä saivat kolme päivää vapaasti mellastaa, raiskata ja tuhota.

No mitä näitä selostamaan, jos et ole lukenut niin lue jos tuon ajan tapahtumat kiinnostavat. Ei toki kelvanne heille jotka ovat kiinnostuneet sodasta lähinnä viihteenä ja jännityksenä, miesten silmin katsottuna, sillä rintamallahan ei tarjonnasta ole puutetta.

Minä en juuri sota-aiheisia kirjoja lue, tämän otin arvostamani Uuden Suomen blogisti Mellerin suosituksesta. Itselleni oli pysäyttävä kokemus, sodan mielettömyys ja kauheus on puettu alastomiksi sanoiksi mukana olleiden naisten sanelemana.

Muumimukihysteriasta

Vähän kevyemmästä aiheesta kiivaiden politiikkapuheiden lomaan. Usein illalla yöunta tavoitellessani olen ihmetellyt kovasti muumimukien suosiota eli mikä saa aikuiset ihmiset keräilemään niitä, maksamaan jopa satoja euroja kappaleelta. Valmistajan ja kaupan raadollisen mielenkiinnon aiheeseen ymmärrän sitäkin paremmin. Uusia mukeja tulee kuin luita suden persiistä ja mukifanit ryntäävät kilvan ostamaan.

Niin tai kai se raha on monella keräilijälläkin liikkeellepaneva voima, kuin lottovoittoa odotetaan että juuri omien mukien hinta lähtisi huimaan nousuun. Vai olisiko heitäkin joille onnea tuottaa katsela ja hypistellä mukejaan ja niisä pölyjä pyyhkiä kuin konsaan sielunsa vanhojen rahojen keruulle myynyt ihminen.

Toivottavasti mahdollisissa lukijoissa ei ollut joukossa muumimukien keräilijöitä etten vaan olisi loukannut tai kyseenalaistanut heidän  harrastustaan.

Itse olen Tove Janssonin ihailija, hän oli suuri taiteilija, ihmisen sisintä ymmärtävä ja lämminhenkinen. Lapsille aikanaan tuli paljon luettua muumitarinoita, siinä samalla sivussa oma ymmärrys ihmisyydestä kirkastui kirjailijan viisaista puheista.

Astiakaapissamme on yksi muumimuki, joku sen joskus tuliaiseksi tuonut. Siitä en suostu iltateetäni juomaan vaan mukista, savisesta uniikkikappaleesta johon savenvalaja on jättänyt osan sisimmästään.

Myrkynkeittoa eduskunnan kyselytunneilla

Tuli taas kerran katseltua telkkarista eduskunnan kyselytuntia. En nyt puutu itse keskustelun sisältöön vaan siihen miten moni siellä viisauttaan esittää. Usein se menee niin että ollaan kärkeviä, hyökkääviä, toista lyttääviä, ylimielisiä, ehdottomia, yhteistyöhaluttomia, ilkeileviä. Miksi se noin pitää olla, olemmehan me tolkun ihmiset heidät sinne kuitenki viisaudessamme äänestäneet.

No jos istunto televisioidaan niin kuvittelevatko edustajat että sanoma katsojiin menee paremmin perille kun se esitetään naama vihaisilla kurtuilla negatiivisella etten sanoisi v-mäisellä äänensävyllä ja kehonkielellä.

Niissä piireissä joissa itse liikun ja keskustelen ollaan toki montaa mieltä maailman menostaa mutta tapaa vaihtaa mielipiteitä ei leimaa vihaisuus ja syyttely, asiat vain saattavat riidellä.

Pirkan blogin tulevaisuus

Sellaista rupesin eukkoni kanssa pohtimaan että jos saamme eduskunnan jossa Keskusta ja Kokoomus ovat oppositiossa statistin osassa niin miten se vaikuttaa tämän blogin sisältöön. Tosisuuri olisi ongelma jos vielä kävisi niin ihmeellisesti että Perussuomalaiset olisivat hallituksessa.

Nythän  keskeisin sisältö täällä on hallituksen, Sipilän, Keskustan, Kokoomuksen ja Orpon parjaaminen. Toinen toistaan tukien, vaivoja säästämättä yhä uudelleen, samaa toistaen lyödään surutta viljellen runsaasti alatyylisiä sanoja.

No pientä helpotusta tuottanee että Trumpin ja USAn, ehkä EUnkin moittiminen voi jatkua.

Uskoni asiantuntijoihin horjuu

Nyt kun on kokemuspohjalta ruodittu tätä a-oluen ja lonkeroiden vapautuksen jälkeistä aikaa on todettu että suomalaisten alkoholin kulutus on noussut vain aavistuksen verran ja sellaista suotuisaa kehitystäkin on tapahtunut että on siirrytty enemmän miedompiin juomiin.

No tämän olisin osannut ennustaakkin mutta miksi tästä kirjoitan on se että luottamukseni asiantuntijoihin horjuu pahasti. Kirkkaassa muistissani on kuinka pekkapuskat ynnä muut asiantuntijat julistivat turmiota, Suomen kansan vajomaista viinan kirojen ongelmiin.

Karmiva epäilys herää että ovatko esimerkiksi SOTE asinatuntijat samaa tasoa kuin oli alkoholiuudistuksen vaikutuksia ennakoineet? Ja jos eivät ole niin miksi ovat parempia?

Ennen pitkää aletaan kiivailla viinien tuomisesta ruokakauppoihin, kun tämä hanke aktivoituu niin mistä löydetään parempia asiantuntijoita kuin a-oluen vapautuksen kohdalla oli.

Miten sormemme ovat saaneet nimensä

Piruuttani laitan tähän vähän erilaisen tarinan, ikäänkuin kevennykseksi totisen väännön ohessa. Aikani kuluksi joskus kirjoitellut.

 

Kaikki tämä tapahtui tuhansia  vuosia sitten. Suomalaisten kantaisät vaeltelivat vielä Siperian mittaamattomilla selkosilla tietämättöminä kaukana odottavasta Suomi nimisestä paikasta.
Niiltä jalkojensijoiltaan olisivat vyöttäneet kupeensa ja pakanneet yksinkertaiset tarvekalunsa kontteihinsa ja ottaneet suunnan kohti länttä jos vain olisivat arvanneet mikä ihmeellinen maa heitä siellä odotti. Olot Sipirjanperällä olivat karut ja totiset niihin aikoihin, jos lie ovat vielä nykyäänkin.

Suomen kieli kuulosti silloin tyystin erilaiselta kuin nyt. Enimmin olivat sanat lyhyitä, tylynkuuloisia urahduksia ja mussahduksia. Paljon piti vuosia vielä kuluman ennen kuin vaikkapa sana ”keskioulut” oli hioutunut nykyiseen soljuvaan kieliasuunsa, silloin ilmaisivat saman asian murahtamalla juoman laadusta riippuen ”kryhm” tai ”kruhm”. Kirves oli ”hru”, suokuokka ”stoha”, pesässään kuorsaavasta vanhasta äreästä naaraskarhusta sanottiin ykskantaan ”ta horo kurpata”.

Ihmiskäden sormilla oli silloin pitkät ja vaikeat nimet. Muudan samaani oli aikojen alkupuolella päässyt ne hämäräperäisissä olosuhteissa vaivihkaa ristimään. Ei tiedetä oliko äijä ollut sekaisin kärpässienipunssista vai oliko antanut nimet silkkaa pirullisuuttaan. Useimmille oli kerta kaikkiaan mahdotonta lausua sormien nimiä oikein ja lapsilta kului vuosikin ennen kuin oppivat nimet jotenkuten auttavasti ulkoa.

Esimerkiksi pikkusormi oli ”huitisuitiajullaallaa” ja peukalo ”halipaturtseliholapatahaa”. Siinä oli hidasliikkeisellä alkusuomalaisella tenkkapoo ja kieli pahasti krampissa kun äkkiä yritti kaverille kömmänän rakennustyömaalla viestittää että nosta nyt keles ja äkkiä sitä kymmenen tuuman kelohirttä kun minulla on halipaturtseliholapatahaa siellä alla jumissa.

Asiantila oli kiusallinen ja päätettiinkin että seuraavaan mammutinmetsästyslupakokouksen jälkeen välittömästi virallisesti valitaan ja julistetaan sormille uudet, sujuvammat nimet. Ihmisiä velvoitettiin tuomaan palaveriin omat ehdotuksensa ikään kuin keskustelun pohjaksi. Suvunvanhin oli uhkaavasti viitannut tervaan, höyheniin ja lisäveroihin jos ken ei täyttäisi nimenkeksimisvelvollisuuttaan. Se oli useimmille tuskien ja kärsimysten aikaa, sattui vielä pitämään tavallista ankarampaa talveakin sinä vuona. Monta miespolvea myöhemminkin vielä muisteltiin tuota aikaa kylmän sormitalven nimellä. Jukolan veljesten lukemaan oppiminen oli pientä ja kevyttä poikasten näpertelyä verrattuna tähän tuskaiseen ponnisteluun. Jurolle ja murjottamiseen taipuvaiselle kantaisällemme tämäntyyppinen aivovoimistelu oli kerrassaan vierasta. Mieluummin olisi munasillaan muurahaispesässä määräajan istunut jos olisi valita saanut.

Mutta kuuliaisia olivat, esivallan tahtoon taivuttiin toki nurkuen ja manaillen. Monet ottivat käskyn jopa niin kirjaimellisesti että keksivät eri nimet sekä oikean että vasemman käden sormille, toiset taas antoivat etu ja sukunimet. Löytyi tosin myös kelmejä ja vastuutaan pakoilevia joukosta, muudankin laiskanpulskea nahkapeitturi Mynhiperän kylästä lateli peukalosta aloittaen sormien nimiksi ”Sah”, ”Ti”, ”I”, ”Lom” ja ”Me”. Useimmat ottivat kuitenkin tehtävän rangaistuksen pelossa vakavasti, kokien myös tilanteen juhlalliseksi ja ainutkertaiseksi, ei sormia sentään joka päivä uudestaan nimetä. Olisihan se komeaa jos ihan itse keksitty nimi tulisi valituksi, vaikkapa vain kaikkein pienimmälle sormelle. Voisi vanhana paappana lapsenlapsille muina miehinä kehuskella että se on sinunkin kädessäsi yhdellä sormella ukin antama nimi.

Oheisen muutamia tyypillisiä näytteitä kokoukseen tuoduista ehdotuksista:
pikkusormi: pyörmä, spril, aihatin, lipsa, sasse
nimetön: hohii, jotok, nääs, nippuri, sille
keskisormi: jorothin, pishin, oklu, si
etusormi: vilkas, tökkimäh, viisas, hä
peukalo: se, lusma, potra, vinkel

Nimiä kertyi suuret määrät, eikä sitten sattunut vahingossakaan kahta samaa ehdotusta yhdellekään sormelle. Tilanne oli vaikea, vaikka toisaalta se oli tuttu, sillä näin onnettomasti kävi jo muinoin useasti kun piti yhteisistä asioista päättää. Kaikilla oli oma selkeä käsityksensä asiasta kuin asiasta ja siitä pidettiin viimeiseen asti kiinni.

Pari viikkoa kinasteltiin nimistä, kaikki kehuivat omiansa ja moittivat toistensa ehdotuksia. Kukaan ei hyväksynyt naapurin ehdotusta. Suvunvanhin totesi lopulta ettei hommasta tule mitään ja asetti yhdeksän hengen työryhmän nimeämään sormet. Sattui tähän komiteaan osumaankin useita suomalaisen virkamiehen kantaisiä, pitkäpiimäisiä ja partaisia turjakkeita, yhtään naisenpuolta ei raatiin sattunut. Pitkään miettivät ja kinastelivat, kustannuksia kaihtamatta käyttivät apuna konsulttejakin, pyytelivät lausuntoja sieltä ja täältä. Kävivätpä opinto-matkoillakin tutustumassa joidenkin naapurikansojen sorminimiöihin. Tämän peräänantamattoman työn ja lukuisten äänestysten tuloksena määrittivät nuo leikittömät uroot nimet sormillemme, nämä meille tutut edelleen käytössämme olevat.

Näin jälkeenpäin tekisi mieli arvostella, että olivatpa jäykkää ja yksioikoista porukkaa, antoivat sormille tylsiä ja arkisia nimiä, itsellä eivät eväät parempaan riittäneet ja heimolaisten värikkäistä ehdotuksista eivät muka soveliaita löytäneet. Yksi poikkeus toki löytyy, ihmiskäden suurin ja voimakkain sormi, sille tunnetusti antoivat nimeksi peukalo. Hyväntuntuinen ja omaperäiseltä kuulostava nimi jonka synnyttämiseen luulisi tarvitun luovuutta ja mielikuvitusta. Tällekin nimelle löytyy ikävä kyllä arkinen ja raadollinen selitys. Sattui nimittäin olemaan paikallinen mahtimies, suuresti pelätty ja syvään kumarrettu suvunvanhin nimeltän Uiljam Urguth Peughalo.

 

Kojamolta huipputulos

https://www.iltalehti.fi/talous/a/24fda7e0-c771-48e8-a223-7cb17f6ba3c3

En yleensä laita pelkkiä linkkejä mutta nyt kumminkin, ILn juttu taustaksi kysymykselle että kuka maksaa ne rahat joista Kojamon voitto 277,3 miljoonaa euroa koostuu? Kysyn koska arvelen että asiaan liittyy jotakin mitä tavallisen kansalaisen on vaikea ymmärtää ja hyväksyä.