Ollaankohan viisaudessamme kaaduttu omaan miekkaamme.

On kasvatettu hyvinvointivaltiota ja oltu yhtenä oravana polkemassa sen pyörää yhä kiihtyvämpään vauhtiin uskossa, että kyllä se henkinen kestävyys seuraa perässä itsessään, kunhan rahalle ja materialle annetaan kaikki ”valmennustuet” ja parasta mitä talosta löytyy.

Ei kai minun tarvitse tässä kertoa, kun kaikki sen omin silmin näkevät, kokevat ja kuulevat, että ei koskaan Suomessa ole koko itsenäisyytensä aikana koettu sellaista henkistä hätää ja pahoinvointia kuin nyt.

Ja mitä kovempaa lapset ja nuoret joutuvat juoksemaan kilpailussa koulutus ja yhä vähenevistä työpaikoista, niin samaan tahtiin maaliviivaa siirretään/siirtyy yhä kauemmaksi, yhä harvempi siinä kilpailussa kestävät ns.”tervepäisenä”.

Omassa lapsuudessani ja nuoruudessani 50-70 luvuilla kilpailtiin lähinnä urheilukentillä ja hiihtoladuilla palkinnoista ja työtä ja työpaikkoja riitti pelkkä kansakoulun päästötoristus perstaskussa, kunhan oli kaksi vahvaa kättä ja tahto armoton.

Nykyään joutuu nuoret juoksemaan ja kilpailemaan  henkensä edestä, minun aikanani monet pääsivät hyvin maaliin kävelemälläkin ja siitäkin palkittiin kunhan ei keskeyttänyt.

6 vastausta artikkeliin “Ollaankohan viisaudessamme kaaduttu omaan miekkaamme.”

  1. Kansalla oli ääretön nälkä, eli elämän nälkä 50-70 luvuilla, kun Olavi Virran tanko tunki yössä ja työ oli nautinto ja sitä oli riittävästi.
    Tänä päivänä valitetaan että pitäisi saada ulkomailta lisää työvoimaa, vaikka kortistossa lienee laskennallisesti jo lähemmäs puoli miljoonaa joko omaehtoisesti tai olosuhteiden pakosta olevaa kilometriläistä.

  2. ”Ei kai minun tarvitse tässä kertoa, kun kaikki sen omin silmin näkevät, kokevat ja kuulevat, että ei koskaan Suomessa ole koko itsenäisyytensä aikana koettu sellaista henkistä hätää ja pahoinvointia kuin nyt.”

    Karmeita hätätilanteita on ollut useita.
    – Sisällissota on ollut se karmein. Sen jälkivaikutukset tuntuvat vieläkin.
    – Talvi- ja jatkosodan haudoilla käydään vieläkin. Arhinmäen johtama puupääprikaati häiritsi viime käyntiä vuosi sitten itsenäisyyspäivänä.
    – Sodan jälkeen oli suuri ahdistus, kun maanpetoksellinen kommunistiklikki yritti saada meidät Neuvostoliiton polkemaksi eli samaan seuraan kymmenen keskisen Euroopan maan kanssa
    – Holkerin johtama demarihallitus vei meidät kasinotalouden pyörteisiin ja valtaviin velkoihin. Seurauksena oli korttelien mittaiset leipäjonot Ahon hallituksen aikana.
    – Nyt ahdistaa tuo idässä riehuva ugriserkku Putin, jonka kätyrinä on hengellinen ugriserkku, patriarkka Kirill.
    Heidän jäljiltään on syntynyt valtavaa tuhoa luonnolle ja ihmisille. Ja heidän tekojensa seurauksena on ollut valtava kilpavarustelu, joka vie monelta leivän suusta, vaikka sota ei tästä laajenisikaan.
    – Kyllähän täällä punavihersokeiston toljailu ahdistaa älyä omaavia ja vähentää uskoa ihmiskunnan tulevaisuuteen, mutta koetetaan kestää.

    1. Vaikka tässä nyt luettelet monisäkeisiä tuntemuksia itsenäisyytemme ajalta, niin koskaan ennen ennenkuin nyt ole mukuloille jouduttu pöpilöitä rakentelemaan ja mielialapillereitä huuleen laittamaan.

  3. Suomen tämän hetken ”pahoinvointi”, jos sellaista yleensä on, tuottaa ”kaksi kourallista” hyvinvointia. Ei kannata heittää kirvestä kaivoon, ei ainakaan vielä.

  4. Lasin voi nähdä puolityhjänä tai puolitäytenä.
    Katsoin eilen päivällä Päätalo-elokuvan Elämän vonkamies. Olen katsonut sen ennenkin, mutta silti ”antaa pölökyn juosta! (nostalgiaa kylläkin).
    Muistan itsekin tarpeeksi hyvin ajan ”kun pölkky juoksi” ja ”parkki oli rököllään”. Reipasta hommaa se oli. Kasvuiässä piti tarttua työn syrjään, monesti asenteella ”työ tekijäänsä opettaa”. Ja kyllä se piti paikkaansa. Jos lähes valmis pölliristikko rysähti kasaan kaksi kertaa, se opetti kummasti. Opin myös metsässä kiroilemaan ja melkoinen verbaalikko olinkin – jos kukaan ei ollut kuulemassa.

    Kun sitten nuorella iällä menin Ruotsiin tehdastöihin,
    koska täällä oli silloin työt kortilla, niin tuntuipa se melkein pyhänpidolta metsähommeleihin verrattuna.
    Kysyin silloin 1970-luvulla minua sukupolven vanhemmalta metsien mieheltä, (sitä ikäluokkaa että olivat olleet liian nuoria sotaan, ja tarpeeksi vanhoja täyttämään miehen reiän sotavuosina) vähän kuin kurillani: ”Oliko sinusta elämä ennen parempaa kuin nykyisin?”
    Mies vastasi: ”Ennen vaikka hirteen kuin päiväkään taaksepäin!”
    Oli niitäkin saman ikäluokan miehiä, jotka sanoivat että oli sitä luppoaikaa ennenkin, sääriitot ja semmoiset, mutta parempaan suuntaan on menty

Vastaa käyttäjälle Niilo Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *